Ei. Minä voin kyllä ajatella selvästi, mutta en istua ylhäällä.
Minun täytyy laskeutua pitkäkseni ja sanella. Louis ääntää varsin
epämiellyttävästi, mutta hän tuntee kielen ja voi kirjoittaa. Sehän
soveltuu hyvin!
Hänen armonsa kreivitär selitti odottamattoman saapumisensa
majataloon siten, että hän oli tullut vielä tuomaan erään tiedon
neiti Halcombelta, jonka tämä oli kiireessä unhottanut. Nuori
nainen odotti huomaavasti saada kuulla terveisiä, mutta kreivitär
ei näyttänyt halukkaalta esittämään niitä, ennenkuin Fanny olisi
juonut teensä. (Aivan sisareni ikävän tavan mukaista!) Hänen
armonsa oli aivan käsittämättömän ystävällinen ja piti tavatonta
huolta, että Fanny saisi teensä juoduksi (varsin erilaista sisareni
esiintymistavalle!) ja sanoi: "Tiedän varmaan, tyttöraukkani, että
tarvitset teesi. Voimme jättää terveiset myöhemmäksi. Kas niin, tule
nyt, jollei muu voi saada sinua juomaan sitä, niin minä itse laitan
teen ja juon kupillisen kanssasi". Minä tahdon muistella, että nämä
olivat hänen omat sanansa -- hassua kyllä -- jotka nuori nainen
minun läsnä-ollessani toisti. Varmaan muistan, että kreivitär pysyi
päätöksessään laittaa tee ja että hän laski hullun alentuvaisuutensa
menemään niin pitkälle, että joi itse kupillisen ja ojensi toisen
Fannylle. Tyttö joi teensä ja vakuuttaa itse, että hän vietti
juhlallista tapausta kadottamalla 5 minuuttia myöhemmin tajuntansa
ensi kerran elämässään. Tässä käytän minä taas hänen omia sanojaan.
Louis sanoo niitä seuranneen uuden liikanaisten nesteiden eristymisen
silmistä. Minä en voi itse lausua mielipidettäni asiasta. Oli
tarpeeksi ponnistusta minulle kuulla hänen puhettaan, ja minä suljin
silmäni.
Mihinkä minä lopetinkaan? Ah, niin! -- hän pyörtyi juotuaan
kupillisen teetä kreivittären kanssa -- muutoin asia, joka oli
herättänyt minun huomiotani, jos minä olisin ollut hänen lääkärinsä;
mutta kun minä nyt en ollut lääkäri, vaivasi minua kuulla puhuttavan
vain siitä eikä mistään muusta. Tultuansa tajuntaansa puoli tuntia
myöhemmin oli hän sohvalla yksin emäntänsä kanssa. Kreivitär,
joka sanoi tulevan myöhäiseksi viipyä kauempaa majatalossa oli
mennyt tiehensä niin pian kun Fanny alkoi näyttää selviytymisen
merkkejä; emäntä oli sittemmin ollut kyllin hyvä saattaakseen hänet
makuuhuoneeseen.
Jäätyänsä yksin oli hän koetellut rintaansa (varsin vastenmielistä
olla taasen pakotettu lausumaan tämä osa hänen kertomustaan;) ja
löytänyt aivan oikein sitä vastaan kätkettynä molemmat kirjeet,
vaikka merkillisesti rutistuneina. Yöllä oli hän tuntenut
huimaavan päätänsä, mutta oli kumminkin noussut kyllin aikaisin
ylös lähteäkseen matkalleen. Hän oli Lontooseen tultuaan vienyt
postiin tuolle tuntemattomalle herralle, josta puhuminen kiusaa
minua, menevän kirjeen; toisen oli hän jättänyt minun käsiini,
kuten käskettykin oli. Tämä oli puhdas totuus ja vaikka hän ei
voinut syyttää itseään mistään tahallisesta laiminlyönnistä, niin
tunsi hän kumminkin itsensä perinpohjin levottomaksi ja pyysi edes
sanankin neuvoksi ja lohdutukseksi. Tässä tarkoittaa Louis, että
kyyneleet alkoivat taasen vuotaa. On varsin mahdollista, mutta paljon
suuremmasta merkityksestä on, että minä juuri tässä hänen puheensa
kohdassa menetin kärsivällisyyteni, avasin silmäni ja kysyin:
"Mitä tällä kaikella tarkoitetaan?"
Veljentyttäreni käsittämätön kamarineito tuijotti minuun eikä
vastannut sanaakaan.
"Koeta selvittää minulle tämä", sanoin minä palvelijalleni. "Käännä
tuo laverrus minulle."
Louis koetti ja alkoi kääntää. Toisin sanoen: hän syöksyi erehdysten
ja hämmennyksen pohjattomaan kuiluun, ja nuori nainen hänen mukanaan.
Minä en voi todellakaan muistaa, milloin minulla olisi ollut niin
hauskaa. Minä annoin heidän mennä niin pitkälle, kuin minulla oli
jotain huvia siitä; sitten ponnistin minä voimiani ja autoin heidät
oikealle tolalle jälleen.
Minun tarvitsee tuskin mainita, että minun sekautumiseni saattoi
minut varsin pian saamaan selville nuoren naisen lausuntojen
tarkoituksen.
Huomasin hänen olevan levottoman, koska ne tapahtumat, jotka minä
juuri olin saanut kuulla, olivat ehkässeet häntä saamasta niitä
erikoisia tietoja, jotka neiti Halcombe oli uskonut kreivittären
esitettäväksi. Hän pelkäsi näiden tietojen olevan suuriarvoisia
hänen emäntänsä onnelle. Hänen pelkonsa sir Percivalia kohtaan oli
estänyt hänet menemästä myöhään illalla Blackwater-Parkiin ottaakseen
selvää niistä, ja neiti Halcomben ankara kehoitus, ett'ei hän millään
ehdolla laiminlöisi huomisaamun junaa, oli ehkässyt häntä viipymästä
seuraavaan päivään. Hän toivoi hartaasti, ett'ei tuo hänen onneton
pyörtymisensä saisi aikaan niin pahoja seurauksia, että hänen hyvä
emäntänsä katsoisi hänen laiminlyöneen tai olleen huolimattoman, ja
hän tahtoi nöyrästi pyytää minun neuvoani, pitäisikö hänen kirjoittaa
neiti Halcombelle, kertoa hänelle, kuinka oli käynyt ja pyytää
kirjallisesti kysymyksessä olevia tietoja. Jätän tämän yksinkertaisen
lörpötyksen enemmittä selityksittä. Minua on kehoitettu kirjoittamaan
se. Niin kohtuuttomalta kuin saattaa kuuluakin, on kumminkin ihmisiä,
jotka panevat enemmän painoa siihen, mitä veljentyttäreni kamarineito
sanoi tässä tilaisuudessa minulle, kuin mitä minä sanoin hänelle.
Hassu erehdys, kunniani kautta!
"Olisin hyvin kiitollinen, sir, jos Te hyväntahtoisesti tahtoisitte
neuvoa minua, mitä minun pitäisi tehdä", huomautti nuori nainen.
"Antakaa nyt asian olla, niinkuin se on", sanoin minä ja koetin
sovittaa esitystapaani kuulijani ymmärryksen mukaan. "Minä annan
asian aina olla, niinkuin se on. -- Onko vielä mitään?"
"Jos Teidän mielestänne, sir, kirjoittaessani tekisin liian vapaasti,
niin en mistään hinnasta maailmassa tahtoisi kirjoittaa. Mutta minä
toivon niin hartaasti kaikin tavoin uskollisesti palvella emäntääni
--"
Alempaan luokkaan kuuluvat ihmiset eivät koskaan käsitä milloin
taikka kuinka heidän on poistuttava huoneesta. He odottavat aina,
että heitä paremmat henkilöt auttaisivat heidät ulos. Minä arvelin
nyt jo olevan oikean ajan auttaa ulos tuo nuori henkilö. Se onnistui
kahdella hyvin sopivalla sanalla:
"Hyvää huomenta!"
Jotakin oli tämän kummallisen tytön sisä- tai ulkopuolella, joka
narisi minun sanoessani tätä. Louis, joka katseli häntä (sitä minä
en tehnyt), sanoo että hänen niiatessaan narisi. Varsin merkillistä!
Oliko se hänen kenkänsä, kureliivinsä vai polvensa? Louis luulee
hänen kureliivinsä narisseen. Todellakin varsin ihmeellistä!
Niin pian kuin minä jäin yksin, nukuin minä hetkisen -- minä
tarvitsin todellakin levätä. Herättyäni muistin minä kalliin Marianin
kirjeen. Jos minä olisin voinut aavistaa sen sisällön, en minä
varmaankaan olisi avannut sitä. Mutta kun minä onnettomuudekseni
en vähintäkään epäillyt, luin minä kirjeen. Seuraus oli sietämätön
hermokipu koko päiväksi.
Minulla on luonnostaan mukautuvaisin luonne maailmassa -- minä
unhotan mielelläni toisten itsevanhurskauden enkä anna minkään
loukata itseäni. Mutta, kuten minä jo olen huomauttanut, on raja
minunkin kärsivällisyydelläni. Minä panin pois Marian kirjeen ja
uskoin olevani -- uskoin todellakin olevani arvottomasti kohdeltu
mies.
Minä toivon saavani huomauttaa. Luonnollisesti koskee huomautus
kysymyksessä-olevaa ikävää asiaa -- muutoin en olisi sallinut tulla
sen tähän paikkaan.
Ei ole mitään, joka esittäisi ihmisten ilkeän itsekkäisyyden niin
voimakkaassa valossa, kuin tapa, jolla kaikkien yhteiskuntaluokkain
naimisissa-olevat ihmiset kohtelevat naimattomia. Kun on näyttäytynyt
kyllin kohtuulliseksi ja itsensä-kieltäväksi ollakseen omalla
perheellä lisäämättä jo liikaväestön rasittamaa yhteiskuntaa, niin
valitsevat naineet ystävät, jotka eivät ole olleet yhtä vaatimattomia
ja itsensä-kieltäviä, mitä ihmisvihollisimmalla tavalla naimattoman
uskottuna ottamaan osaa heidän perheellisiin huoliinsa ja ystävänä
suojaamaan kaikkia heidän lapsiansa. Miehet ja vaimot puhuvat
avioliiton huolista -- vanhat pojat ja vanhat, naimattomat tädit
saavat kantaa ne. Kuinka on esimerkiksi minun laitani? -- Olin
kyllin viisas jäädäkseni naimattomaksi; rakas veljeni, Philip, oli
tyhmä mennäkseen naimisiin. Mitä tekee hän tuntiessaan olevansa
valmis kuolemaan. Niin, hän jättää tyttärensä minulle. Hän on sievä
tyttö -- vastuu tulee siis varsin vaivaloiseksi. Miksi juuri panna
se minun hartioilleni? Siksi, että minä poikamiehenä olen velkapää
vapauttamaan naineet sukulaiseni kaikista heidän huolistaan. Minä
teen parhaani täyttääkseni sen vastuunalaisuuden, jonka minun veljeni
on suvainnut asettaa minulle -- sanomattomain rettelöimisten ja
vaikeuksien jälkeen naitan minä veljentyttäreni miehelle, jonka
isä on valinnut hänelle. Hän ei tule toimeen miehensä kanssa,
ja vastenmielisiä suhteita on seurauksena. Mihin ryhtyy hän nyt
näiden ikävyyksien johdosta? Niin, hän siirtää ne minulle. Ja
miksi? Niin, siksi, että minä viattoman poikamies-ominaisuuteni
takia olen velvollinen kantamaan kaikkien naineiden sukulaisteni
vastoinkäymiset. Surkuteltava poikamiehen asema! Surkuteltava
ihmiskunta!
Tarvitsen tuskin sanoa, että Marianin kirje sisälsi uhkauksen
minua vastaan. Kaikki ihmiset vihaavat minua. Kaikkien kauhujen
pitäisi kohdata minun valittua päätäni, jos minä epäilisin antaa
Limmeridge-Housen turvapaikaksi veljentyttärelleni ja hänen
surulliselle kohtalollensa. Otin kumminkin vapauden epäröidä hieman.
Olen maininnut pitäneeni tähän asti sääntönä myöntyä kaikkiin
Marianin päähänpistoihin välttääkseni vastenmielisyyksiä. Mutta
tässä tapauksessa olivat seuraukset, joita voitiin odottaa hänen
varsin ajattelemattomasta ehdotuksestaan, sellaisia, että minun
täytyi miettiä hieman asiaa. Jos minä antaisin Limmeridge-Housen
pakopaikaksi lady Glydelle, niin mitä varmuutta olisi minulla
siitä, ett'ei sir Percival seuraisi häntä, raivoisan vihaisena
minulle siitä, että minä olen ottanut hänen vaimonsa suojelukseeni?
Minä näin sotkeutuvani sellaiseen vaikeuksien ja ikävyyksien
labyrinttiin, jos minä suostuisin tähän pyyntöön, että päätin miettiä
tarkoin asiaa. Minä kirjoitin siis Marianille pyytääkseni häntä --
hänellä kun ei ollut miestä kieltämässä -- saapumaan itse luokseni
saadakseni neuvotella hänen kanssaan asiasta. Jos hän silloin minun
tyytyväisyydekseni voisi kumota minun vastaväitteeni, vakuutin minä
hänelle suurimmalla mielihyvällä tahtovani vastaanottaa suloisen
Lauramme, vaan ei muutoin.
Minä huomasin kyllä luonnollisesti varsin hyvin, että nämä minun
alkamani neuvottelut päättyisivät luultavasti siihen, että Marian
tulisi tänne ja paukauttaisi ovia siveellisen suuttumuksensa
purkaantuessa. Jos minä taas menettelisin hänen toivomuksensa
mukaisesti, niin tulisi luultavasti sir Percival paukuttamaan
ovia siveellisen suuttumuksen purkaantuessa, ja kahdenlajisesta
suuttumuksesta ja kahdesta erilaatuisesta menettelystä paukuttaa ovia
katsoin minä edullisemmaksi Marianin -- koska minä olin tottunut
siihen. Kirjoitin siis hänelle palaavassa postissa. Siten voitin minä
ainakin aikaa -- ja eikö se ollut jo hyvä asia alkaakseni?
Kun minua hermokipu oikein ahdistaa -- ja sitä se teki Marianin
kirjeen johdosta -- tarvitsen minä aina kolme päivää toipuakseni.
Minä olin liian rohkea toiveissani uskoessani saavani kolmen päivän
levon. Luonnollisesti petyin minä siinä uskossa.
Kolmannen päivän posti toi varsin nenäkkään kirjeen eräältä minulle
aivan tuntemattomalta henkilöltä. Hän esitti itsensä meidän rakkaan,
itsepäisen, vanhan Gilmoremme asianajajakumppaniksi -- ja hän kertoi
minulle äskettäin postissa saaneensa kirjeen, jonka osoitekirjoitus
silminnähtävästi oli neiti Halcomben käsialaa. Avattuaan kirjekuoren
oli hän suurimmaksi kummastuksekseen löytänyt vain kirjoittamattoman
paperiarkin. Tämä seikka näytti hänestä niin epäilyttävältä --
luonnollisesti tuntui hänen lakimiesmielestään kuin olisi petos
tehty -- että hän heti oli kirjoittanut neiti Halcombelle, mutta
ei ollut saanut vastausta palaavassa postissa. Sen sijaan, että
hän tässä vaikeudessa olisi käyttäytynyt kuin järkevä mies ja
antanut asian mennä menoansa, tekee hän sen tyhmyyden, että rupeaa
ahdistamaan minua häikäilemättömillä kysymyksillään, tiesinkö minä
mitään. Hiidenkö lailla minä tietäisin koko jutusta? Ja miksi häiritä
minuakin? Minä huomautin hänelle tästä vastauksessani. Se oli minun
hiotuimpia kirjeitäni. Minä en ole kyhännyt mitään sitä purevampaa
sen jälkeen, kun minä kirjallisesti erotin tuon varsin kiusaavan
henkilön, herra Walter Hartrightin.
Kirjeeni teki toivotun vaikutuksen. Asianajaja ei hiiskunut sen
jälkeen mitään.
Kenties ei mitään muuta voinut odottaakaan. Sen sijaan oli
kummallista, ett'ei mitään kirjettä tullut Marianiltakaan eikä mitään
merkkiä huomattu siitäkään, että hän itse saapuisi pian tänne.
Hänen odottamaton jäämisensä teki minulle sanomattoman hyvää. Oli
niin rauhoittavaa, niin sanomattoman mieluista toivoa -- kuten minä
luonnollisesti toivoinkin -- että naimisissa olevat sukulaiseni
olivat suosiolla keskenään sopineet. Viiden päivän häiritsemätön
lepo, viisi päivää poikamieselämän siunattua rauhaa toivutti minut
entiselleen. Kuudentena päivänä -- joko heinäkuun viidentenätoista
tai kuudentenatoista -- tunsin itseni kyllin virkeäksi haettaakseni
valokuvaajan ja pannakseni hänet työhön jäljentämään kalliita
taideaarteitani, jotka minä, kuten ennen olen maininnut aion
lahjoittaa jalostaakseni makua tällä barbaarisella maaseudulla. Olin
juuri lähettänyt hänet työhön ja alkanut puhdistaa rahoja, kun Louis
aavistamatta saapui huoneeseen kortti kädessään.
"Onko nyt taas nuori naishenkilö?" kysyin minä. "Hän ei saa tulla
sisään. Heikon terveydentilani takia on minusta vastenmielistä nähdä
tuollaisia nuoria henkilöitä. Sano, etten ole kotona."
"Tällä kertaa on tulija herra, sir."
"Herra -- no, se muuttaa asian." Minä katsoin korttia.
"Armollinen taivas! Ikävän sisareni ulkomaalainen mies -- kreivi
Fosco."
Onko välttämätöntä kuvata ensi ajatustani nähdessäni kortin?
Voin tuskin uskoa sitä. Kun minun sisareni oli mennyt naimisiin
ulkomaalaisen kanssa, niin voin minä järkevänä miehenä luulla vain
yhtä asiaa. Luonnollisesti oli kreivi tullut lainaamaan minulta
rahaa. "Louis", sanoin minä, "luuletko hänen menevän matkaansa, jos
minä annan hänelle 5 shillingiä?"
Louis näytti hämmästyneeltä. Hän kummastutti minua sanomattomasti
kuvaamalla, että minun sisareni ulkomaalainen mies oli komeasti
puettu ja näköään kaiken hyvinvoinnin perikuva. Saadessani kuulla
tämän muuttuivat minun käsitykseni jonkun verran. Minä pidin nyt
selvänä, että kreivilläkin oli perheellisiä huolia ja että hän oli
tullut tänne nakatakseen ne, muiden perheen jäsenten tavalla, minun
niskaani.
"Sanoiko hän mitään käyntinsä syystä?" kysyin minä. "Kreivi Fosco
sanoi matkustaneensa tänne, sir, koska neiti Halcombe ei voi lähteä
Blackwater-Parkista."
Uusia ikävyyksiä epäilemättä. Ei hänen omiaan, kuten olin luullut,
vaan rakkaan Marianimme. Ikävyyksiä ja vaivaa kaikilta tahoilta. Oh!
"Anna hänen tulla sisään," sanoin minä alistuvasti. Kreivin ensi
näkeminen melkein pelotti minua. Hän oli niin hirmuisen suuri ja
lihava, että minä vapisin. Minä olin vakuutettu siitä, että lattia
notkuisi hänen painonsa alla ja että hän pyyhkäseisi alas suuren
osan minun taideaarteitani. Ei kumminkaan tapahtunut kumpastakaan.
Hän oli puettu kevyeen ja viileään kesäpukuun, hänen esiintymisensä
oli varsin miellyttävää ja hiljaista -- hänen hymynsä hurmaava. Ensi
vaikutus, jonka hän teki minuun oli siis erittäin edullinen. Ei ole
minun terävänäköisyydelleni kunniaksi tunnustaa tämä -- kuten pian
nähdään -- mutta minä olen luonnostani rehellinen mies ja sen vuoksi
minä tunnustankin sen.
"Sallikaa minun esitellä itseni, herra Fairlie", sanoi hän. "Minä
tulen Blackwater-Parkista ja minulla on kunnia ja onni olla rouva
Foscon puoliso. Sallikaa minun nyt ensimmäisen ja ainoan kerran
nauttia etua tästä suhteesta ja pyytää, ett'ette Te suvaitse katsoa
minua muukalaiseksi. Minä pyydän, ett'ette vaivaisi itseänne -- että
Te tekisitte hyvin ja istuisitte aivan hiljaa."
"Olette varsin hyvä", vastasin minä. "Tahtoisin toivoa, että olisin
kyllin vahva noustakseni ylös. Sanomattoman mieluista saada nähdä
Teidät Limmeridgessä. Olkaa hyvä, istukaa!"
"Pelkään, ett'ette voi oikein hyvin tänään", sanoi kreivi.
"Kuten tavallisesti," vastasin minä. "Ah, minä olen vain
ihmismuodossa oleva hermojoukko."
"Minä olen tutkinut monia eri aineita elämäni aikana", sanoi
tämä osaaottava mies. "Muun muassa ottanut selvää hermoista.
Sallittaisiinko minun esittää eräs asia -- kerrassaan mitä
yksinkertaisin ja terveellisin, sallitteko minun muuttaa valaistusta
täällä huoneessanne?"
"Kyllä -- jos vain tahdotte olla hyvä ettekä laske mitään valoa
tulvaamaan päälleni."
Hän meni ikkunan luo... Kuinka toisin kuin meidän rakas Marianimme!
Niin erinomaisen hiljaa kaikissa liikkeissään!
"Valo", sanoi hän lempeällä, tuttavallisella äänellä, joka on niin
sanomattoman mieluinen sairaasta, "on välttämättömin kaikista. Valo
elvyttää, ravitsee, ylläpitää voimat. Te ette voi sitä ilman olla,
herra Fairlie, enemmän kuin kukkakaan. Olkaa hyvä ja katsokaa! Sinne,
jossa Te istutte, peitän minä valon kaihtimella hankkiakseni Teille
lievennystä; tuonne taas sitävastoin, jossa Te ette istu, päästän
minä auringonvalon. Antakaa valon tulla huoneeseen, vaikk'ette itse
voisi sietääkään sitä. Valo, hyvä herrani, on kaitselmuksen suuri
peruslaki. Omaksuttehan, joillakin ehdoilla, kaitselmuksen? Omaksukaa
valokin samoilla ehdoilla."
Minä huomasin tämän varsin vakuuttavaksi ja hyvin esitetyksi. Hän
oli voittanut suosioni -- valoa koskevilla mietteillään oli hän
todellakin voittanut suosioni.
"Te näette minut hämilläni", sanoi hän palatessaan paikallensa --
"kunniani kautta, herra Fairlie, näettehän minut aivan hämilläni
Teidän luonanne."
"Sanomattoman ikävää kuulla sitä! Saanko luvan kysyä miksi?"
"Herrani, voinko minä tulla tähän huoneeseen, jossa Te istutte
kivuliaana raukkana, ja nähdä Teidät kaikkien näiden kauniiden
taide-esineiden ympäröimänä huomaamatta, että Te olette mies, jolla
on eloisat, herkästi vaikutuksia vastaanottavat tunteet ja aina
lämmin, osaaottava mieli. Sanokaa minulle, voinko minä tehdä sen?"
Jos minä olisin ollut kyllin vahva noustakseni ylös tuolista, olisin
minä luonnollisesti kumartanut. Mutta kun näin ei ollut, tunnustin
minä hänen huomautuksellaan osuneen oikeaan hymyilemällä. Se teki
saman vaikutuksen -- me ymmärsimme toisemme.
"Olkaa hyvä, seuratkaa minun ajatusjuoksuani", jatkoi kreivi.
"Tässä istun minä, mies, jolla on jalostuneet tunteet, vastapäätä
toista miestä, jolla myöskin on jalostuneet tunteet. Minä tiedän
olevani pakotettu mitä tuskallisimmasti loukkaamaan näitä tunteita
ilmoittamalla varsin surullisia perhesuhteita. Mikä on luonnollinen
seuraus? Minä olen jo itselleni osoittanut kunnian viitata siihen.
Istun tässä aivan hämilläni."
Olikohan se tässä kohdassa hänen puhettaan, kun minä aloin epäillä
hänen vaivaavan minua? Uskonpa melkein niin.
"Onko aivan välttämätöntä puhua näistä vastenmielisistä asioista?"
kysyin minä. "Sanokaa minulle suoraan kreivi Fosco, emmekö me voisi
antaa niiden olla sinänsä?"
Mutta onnettomuutta ennustavimmalla, juhlallisella ilmeellä pudisti
kreivi päätänsä ja huokasi syvään.
"Täytyykö minun todellakin kuulla niitä?"
Hän kohotti, olkapäitänsä -- se oli hänen ensimäinen ulkomaalainen
liikkeensä huoneeseen tulonsa jälkeen -- ja katsoi minuun
vastenmielisen läpitunkevalla silmäyksellä. Oli jotakin minussa, mikä
sanoi olevan parasta sulkea silmäni. Minä tottelin tätä varotusta.
"Olkaa hyvä, ilmoittakaa minulle varovasti", pyysin minä. "Onko joku
kuollut?"
"Kuollut!" huudahti kreivi aivan liiallisella italialaisella
kiivaudella. "Herra Fairlie, Teidän levollisuutenne aivan kammottaa
minua. Taivaan nimessä, mitä olen minä sanonut, mitä olen minä
tehnyt, että Te voitte katsoa minun tulleen tuomaan kuolemansanomaa?"
"Kaikin mokomin suokaa anteeksi minulle", vastasin minä. "Ettehän
ole sanonut ettekä tehnyt mitään. Minulla on vain sääntönä näissä
ikävissä asioissa odottaa aina pahinta. Tekee kiusan helpommaksi, jos
kohtaa sitä puolitiessä. Sanomattoman mieluista, ett'ei kukaan ole
kuollut. -- Kenties kuitenkin sairastunut?"
Avasin silmäni ja katsoin, häntä. Oliko hän kellanvaalea tullessaan
huoneeseen, vai oliko hän kovin kellastunut kahden viime minuutin
kuluessa? Minä en todellakaan voi sitä sanoa enkä minä voi sitä
Louikseltakaan kysyä, sillä hän ei ollut sisässä.
"Onko kenties joku sairastunut?" toistin minä ja luulin yhäti
huomaavani, että minun englantilainen malttini kummastutti häntä.
"Se on todellakin osa minun pahoja tietojani, herra Fairlie. Niin,
joku on todellakin sairas."
"Varsin valitettava, kautta kunniani. Kuka heistä on sairas?"
"Suureksi surukseni neiti Halcombe. Kenties olitte Te valmistaunut
ottamaan vastaan tämän tiedon? Kenties pakotti hellä huolenpito Teitä
pelkäämään jotakin sellaista, kun neiti Halcombe, huolimatta Teidän
kehoituksestanne, ei ole itse saapunut tänne eikä kirjoittanut mitään
kirjettäkään?"
Minä en epäile ollenkaan, ett'eikö hellä huolenpitoni jonkun kerran
olisi saattanut minua näin surulliseen uskoon, mutta tällä hetkellä
ei heikko muistini voinut mieleeni johdattaa mitään sellaista.
Luonnollisesti vastasin minä kumminkin "kyllä", enin sopivana.
Tulin niin vastenmielisen hämmästyneeksi. Tuntui minusta siihen
määrään sopimattomalta, että niin voimakas henkilö kuin Marian
laskeutuisi vuoteeseen ja sairastuisi, ett'en minä voinut mitään
muuta uskoa, kuin että hänelle oli sattunut jokin tapaturma --
hevonen vauhkoontunut, tai oli hän kompastunut portaissa tai jotakin
sellaista.
"Onko hän pahasti sairaana?" kysyin minä.
"Pahasti -- epäilemättä", vastasi hän. "Toivoakseni ei kumminkaan
vaarallisesti. Neiti Halcombe antoi onnettomuudekseen rajusateen
kastella itsensä läpimäräksi. Seurauksena oli ankara kylmettyminen,
ja sittemmin on hänellä ollut vaikea kuume."
Kuullessani sanan "kuume" ja muistaessani, että se tunnoton
henkilö, jonka kanssa minä nyt puhuin, oli juuri äsken tullut
Blackwater-Parkista, luulin minä pyörtyväni.
"Hyvä Jumala!" sanoin minä. "Onko se tarttuvaa?"
"Ei nykyisin", vastasi hän inhoittavalla levollisuudella. "Kenties
voi se tulla siksi, mutta niin ikävää käännöstä ei taudissa ollut
vielä tapahtunut minun poistuessani Blackwater-Parkista. Minä olen
seurannut tarkkaan tätä taudin kohtausta, herra Fairlie -- minä olen
koettanut tehdä huomioitani yhdessä lääkärin kanssa -- minä vakuutan,
ett'ei tauti ollut tarttuva nähdessäni viimeksi sairasta."
Minäkö uskoisin hänen vakuutustaan! En koskaan elämässäni minä ole
ollut vähemmän halukas uskomaan mihinkään. Vaikka hän olisi tehnyt
valan, en minä olisi uskonut häntä. Hän oli liian kellanvaalea
uskottavaksi. Hän näytti aivan vaeltavalta mätäkuumekulkutaudilta.
Hän oli kyllin suuri siirtääkseen lavantautia lastimäärittäin ja
voidakseen saastuttaa koko maton, jolla hän seisoi, tulirokolla.
Tapahtuu joskus, vaaran hetkenä, että minä voin silmänräpäyksessä
päättää varmasti. Minä päätin heti päästä hänestä erilleni.
"Suonette hyväntahtoisesti sairaalle anteeksi", sanoin minä, --
"mutta pitkät puhelemiset mistä tahansa tuottavat minulle aina
vaikeata hermokipua. Saanko pyytää Teitä nopeaan kertomaan arvoisan
käyntinne syyn?"
Toivoin varmaan tämän selvän viittauksen saattavan hänet
tasapainostaan -- nolostuttavan häntä -- sitten pakottavan hänen
pyytämään nöyrimmästi anteeksi -- sanalla sanoen: ajamaan hänet
ulos huoneesta. Päinvastoin istui hän entistä varmemmin tuolissaan.
Hänen esiintymisensä tuli vielä arvokkaammaksi, juhlallisemmaksi
ja tuttavallisemmaksi. Hän kohotti ylös kaksi suurta sormeansa ja
katseli minua taaskin vastenmielisen läpitunkevilla silmillään. Mitä
pitäisi minun tehdä. En ollut kyllin vahva taistellakseni häntä
vastaan. Ajateltakoon minun asemaani. Voiko kieli sanoin oikein
lausua sitä? Tuskinpa.
"Käyntini syyt", lausui hän ollenkaan häiriintymättä, "voidaan
luetella näillä sormillani. Niitä on kaksi. Ensiksi täytyy minun
suureksi surukseni todistaa valitettava epäsopu sir Percivalin
ja lady Glyden välillä. Olen sir Percivalin vanhin ystävä, olen
avioliittoni kautta sukua lady Glyden kanssa ja sitä paitsi omin
silmin nähnyt kaikki, mitä Blackwater-Parkissa on tapahtunut. Näiden
kolmen seikan takia lausun minä ajatukseni rehellisesti, varmasti ja
ikävällä mielellä. Herra, minä saan kertoa Teille, joka olette lady
Glyden perheen päämies, ett'ei neiti Halcombe ole liioitellut mitään
siinä kirjeessä, jonka hän kirjoitti Teille. Minä myönnän, että se
keino, jonka tämä erinomainen nuori nainen on ehdottanut, on ainoa,
joka voi säästää Teiltä julkisen häväistysjutun vastenmielisyydet.
Väliaikainen ero miehen ja vaimon välillä voi vain rauhallisesti
ratkaista tämän riidan. Erottakaa heidät joksikin aikaa, ja kun
kaikki tyytymättömyyden syyt ovat poistetut, otan minä, jolla nyt
on kunnia puhua Teidän kanssanne, tehtäväkseni saattaa sir Percival
järkiinsä. Lady Glyde on viaton, lady Glyde on kärsinyt vääryyttä;
mutta -- olkaa hyvä ja seuratkaa minun ajatusjuoksuani! -- hän on
juuri tästä syystä -- minä sanon sen häveten -- tyytymättömyyden
aiheena niin kauan, kun hän on miehensä katon alla. Ei mikään muu
koti ole sopiva vastaanottamaan häntä kuin Teidän. Minä pyydän Teitä
avaamaan sen!"
Varsin mieluista, kunniani kautta! Tässä on meillä,
Etelä-Englannissa, aviollinen pyry, joka on purkautunut oikein rajun
raivokkaasti. -- Ja minua, joka elän Pohjois-Englannissa, kehotetaan
myöskin viskautumaan sen tuiverrettavaksi, ja kehoittajana on mies,
joka tuo mukanaan kuumetartuntaa takkinsa joka poimussa! Minä koetin
voimakkaasti esittää asian juuri niin, kuin minä sen nyt olen
tehnyt, mutta kreivi laski vain, antamatta häiritä itseään, toisen
inhoittavista sormistaan, piti toisen pystyssä ja kävi päälle --
kuvannollisesti sanoen, tallasi minut jalkoihinsa sanomatta edes
kertaakaan "pois tieltä", ennenkun hän täysin ruhjoi minut.
"Olkaa hyvä ja kiinnittäkää vielä hetkinen huomiotanne", jatkoi
hän. "Ensi syyn olette nyt kuullut. Toisena seikkana, tullakseni
nyt siihen, on minun esitettävä se, mistä neiti Halcomben sairaus
on estänyt hänet. Laajaa kokemustani on kysytty kaikissa ikävissä
asioissa Blackwater-Parkissa ja minun neuvoani pyydettiin myöskin
tässä arkaluontoisessa asiassa, mikä koskee Teidän kirjettänne
neiti Halcombelle. Minä ymmärsin heti -- sillä minun tunteeni ovat
Teidänkin -- miksi Te toivoitte saavanne nähdä häntä täällä, ennenkun
lupasitte vastaanottaa lady Glyden. Te teitte täysin viisaasti
epäillessänne vastaanottaa vaimoa, hyvä herrani, ennenkun olette
vakuutettu, ett'ei mies käytä valtaansa vaatiakseen häntä takaisin.
Sen hyväksyn minä täydellisesti. Minä hyväksyn myöskin ett'ei
sovi kirjallisesti käsitellä näin arkaluontoisia asioita. Matkani
tänne, joka on tuottanut minulle varsin suuria vastenmielisyyksiä,
on todistuksena siitä, mitä minä lausun. Mitä nyt itse asiaan
tulee, vakuutan minä -- Fosco -- minä joka tunnen sir Percivalin
paljon paremmin kuin neiti Halcombe -- kunniani kautta, ett'ei hän
tule tälle paikkakunnalle eikä edes koeta ilmoittautua Teille ja
perheellenne niin kauan, kun hänen rouvansa oleskelee täällä. Hänen
asiansa ovat joutuneet epäjärjestykseen. Auttakaa häntä vapauteensa
poistamalla lady Glyde, ja minä lupaan, että hän vastaanottaa
vapautensa ja palaa mannermaalle niin pian kuin mahdollista.
Huomaatteko tämän selväksi? Kyllä. Onko Teillä jotakin kysyttävää
minulta! Kaikin mokomin, olkaa niin hyvä, olen tässä vastatakseni
niihin. Kysykää herra Fairlie -- tehkää minulle todellinen palvelus
kysymällä minulta kaikkea, mikä Teitä miellyttää."
Hän oli jo puhunut kyllin suututtaakseen minut ja näytti suuressa
määrin voivan puhua vielä paljoa enemmän kiusatakseen yhä vain minua,
että minä hylkäsin hänen kohteliaan ehdotuksensa suojellakseni
ainoastaan itseäni.
"Olen varsin kiitollinen", vastasin minä. "Tunnen itseni yhä
heikommaksi. Valitettavassa terveyden tilassani täytyy minun otaksua
paljon varmaksi tutkimatta itse sitä. Sallikaa minun tehdä samoin
tässäkin tilaisuudessa. Ymmärrämmehän me toisiamme täydellisesti?
Kyllä, kyllä. Kiitän sanomattomasti Teidän ystävällisestä
osanotostanne. Jos minä joskus saan paremman terveyden ja tilaisuuden
uudistaa paremmin tuttavuuttamme --"
Hän nousi ylös. Minä luulin hänen aikovan mennä. Mutta ei -- vieläkin
lörpöttelyä; vielä enemmän aikaa istuttaa kuumetartuntaa -- minun
huoneeseeni; huomatkaa -- _huoneeseeni!_
"Vielä yksi asia", sanoi hän, "vielä yksi asia, ennenkun menen.
Minä pyydän Teidän sallimaan ennen matkaani kiinnittää huomiotanne
erääseen varsin painavaan seikkaan. Ja se on tämä, herrani! Te
ette saa viivytellä lady Glydeä vastaanottamasta siksi, kunnes
neiti Halcombe tulee terveeksi. Neiti Halcombea hoitaa lääkäri,
Blackwater-Parkin taloudenhoitajatar ja sitä paitsi taitava
sairaanhoitajatar -- siis kolme henkilöä, joiden innosta ja
kunnosta minä vastaan hengelläni. Tämän tahdon sanoa Teille.
Samalla tahdon sanoa vielä Teille, että se levottomuus ja tuska,
jota lady Glyde tunsi sisarensa sairauden johdosta, jo on käynyt
hänen oman terveytensä ja luonteensa kimppuun ja tehnyt hänet
aivan kykenemättömäksi olemaan miksikään hyödyksi sairashuoneessa.
Hänen suhteensa mieheensä tulee joka päivä surullisemmaksi ja
levottomuutta herättävämmäksi. Jos Te sallitte hänen kauemman aikaa
olla Blackwater-Parkissa, niin ei hänen sisarensa tervehtyminen
edisty vähintäkään ja Te paljastatte vain samalla häntä yhä enemmän
siinä julkisessa häväistysjutussa, jota Te ja minä ja kaikki perheen
kunnian vuoksi olemme halukkaat koettamaan välttää. Kaikesta
sydämmestäni kehotan minä siis Teitä vapautumaan siitä epäilyttävästä
edesvastauksesta, jonka jatkuva lykkääminen sälyttää päällenne,
kirjoittamalla lady Glydelle ja pyytämällä häntä heti tulemaan tänne.
Tehkää, mitä hellyys, kunnia ja velvollisuus ehdottomasti vaativat
Teiltä -- mitä tahansa sitten tapahtuukin, ei kukaan voi heittää
varjoa päällenne. Sanon tämän Teille laajan kokemukseni takia;
tarjoan ystävällistä neuvoani. Ja minä kysyn -- otetaanko se vastaan
vai ei?"
Minä katsoin häneen -- katsoin häneen vain -- ja joka kasvojen
piirre kuvasti kummastusta hänen hävyttömästä varmuudestaan sekä yhä
lujempaa päätöstä soittaa Louis huoneeseen ja käskettää hänet ulos.
Ei kukaan usko sitä, mutta on kumminkin totisen totta, ett'ei minun
ulkomuotoni näyttänyt tekevän häneen vähintäkään vaikutusta. Hän oli
syntynyt hermotoinna -- nähtävästi aivan hermotoinna!
"Epäröittekö Te?" kysyi hän. "Minä ymmärrän tämän epäröimisen, hera
Fairlie! Te epäilette -- kas vain, hyvä herrani, kuinka minä tunnen
Teidän sisäisimmät ajatuksenne! -- Te epäilette lady Glyden olevan
kyllin vahvan ja levollisen voidakseen yksin tehdä tuon pitkän matkan
Hampshirestä tänne. Hänen oma kamarineitonsa on häneltä otettu
pois, kuten tiedätte, eikä ketään muutakaan palvelijaa, joka sopisi
matkustamaan hänen kanssaan läpi Englannin, ole Blackwater-Parkissa.
Te teette edelleen sen väitteen, ett'ei hän ilman vastenmielisyyttä
voi pysähtyä Lontooseen lepäämään tänne tullessaan, koska ei sopisi
hänelle aivan yksin ja täysin outona tulla yleiseen hotelliin.
Epäilemättä hyväksyn minä Teidän muistutuksenne -- epäilemättä
tunnustan minä ne. Olkaa nyt hyvä ja ottakaa viime kerran huomioonne,
mitä minä sanon. Kun minä palasin Englantiin, oli minun aikomukseni
asettua asumaan johonkin Lontoon läheisyyteen. Mielihyvällä on tämä
aikomukseni onnistunut. Minä olen kuudeksi kuukaudeksi vuokrannut
kalustetun asunnon korttelissa jota kutsutaan S:t Johns-Woodiksi.
Olkaa hyvä ja muistakaa tämä sekä kuulkaa sitä matkasuunnitelmaa,
jonka minä nyt ehdotan. Lady Glyde matkustaa Lontooseen -- mikä on
lyhyt matka -- minä tapaan hänet asemalla, vien hänet kotiini, mikä
samalla on hänen tätinsä koti, lepäämään ja nukkumaan yli yön! kun
hän on levännyt tarpeeksi, vien minä hänet takaisin asemalle, hän
jatkaa matkaansa tänne, ja hänen oma kamarineitonsa, joka nyt oleksii
talossanne, ottaa hänet vastaan vaunuovella. Tässä ehdotuksessa on
hänen mukavuutensa otettu huomioon samoinkuin tarkoin sopivaisuuskin.
-- Teidän velvollisuutenne osoittaa vieraanvaraisuutta, osanottoa ja
turvaa onnettomalle naiselle, joka on kaiken sen tarpeessa, otetaan
huomioon kevyellä ja mukavalla tavalla alusta loppuun saakka. Minä
kehotan Teitä vakavasti, herra, helpottamaan minun omia puuhiani
perheen kalliista menestyksestä. Vakavasti pyydän minä Teitä minun
avullani kirjoittamaan ja tarjoamaan kotinne ja sydämmellinen
osanottonne sekä minun kotini ja sydämmellinen osanottoni sille
loukatulle ja onnettomalle naiselle, jonka asianajajana minä nyt
olen."
Hän viittasi minulle kauhealla kädellään; hän löi
kuumeensaastuttamaan rintaansa; hän puheli kuin kaunopuhuja ja
kuin olisimme olleet alahuoneessa. Oli siis jo oikea aika ryhtyä
epätoivoiseen päätökseen. Oli samoin oikea aika haetuttaa Louis ja
poltattaa etikkaa huoneessa.
Tänä huolekkaana hetkenä pälkähti päähäni ajatus -- oiva suunnitelma,
jonka toteuttamisella minä voitin kaksi hyvää päämäärää. Minä
päätin päästä vapaaksi kreivin väsyttävästä kaunopuheliaisuudesta
ja lady Glyden tuottamasta kiusallisesta huolesta täyttämällä
arvoisan ulkolaisen pyynnön kirjoittaa heti tämä kirje. Eihän ollut
vähintäkään vaaraa, että tarjoukseen suostuttaisiin, sillä Laura ei
varmaankaan millään ehdolla suostuisi lähtemään Blackwater-Parkista,
kun Marian makasi siellä sairaana. Kuinka tämä erinomainen, minun
mielestäni varsin sopiva este oli jäänyt kreivin toimeliaalta
terävä-älyisyydeltä huomaamatta, oli minun mahdotonta selittää --
kumminkin oli se jäänyt huomaamatta. Pelkoni, että hän huomaisi sen,
jos minä antaisin hänelle aikaa ajatella, innostutti minua siihen
määrään, että minä ponnistauduin istuvaan asentoon, tartuin -- niin,
todellakin tartuin itse kirjoituskapineihini jotka olivat vieressäni
olevalla pöydällä, ja kyhäsin kirjeen kokoon niin nopeasti, kuin
olisin ollut tavallinen konttoristi. "Paras Laura! Ole hyvä ja tule
tänne, milloin Sinua miellyttää. Pysähdy tänne tullessasi Lontooseen
ja lepää yö tätisi kotona. Surkuttelen kovin rakkaan Marianin
sairautta. Tosi hellyydellä j.n.e." Ojensin kirjeen käsivarren
matkalta kreiville -- vajosin takaisin nojatuoliin ja sanoin: "Suokaa
anteeksi, voimani ovat aivan lopussa; en jaksa enempää. Tahdotteko
levätä ja syödä aamiaista alakerrassa? Monta hellää ja osanottavaa
tervehdystä kaikille -- ja niin edespäin. Hyvää huomenta!"
Hän piti vielä puheen -- luulen, että mies oli aivan väsymätön.
Minä suljin silmäni; koetin kuulla niin vähän kuin mahdollista,
mutta huolimatta tästä olin pakotettu kuulemaan koko joukon.
Sisareni väsyttävä herra mies toivotti onnea minulle keskustelumme
menosta; hän lausui vielä varsin paljon omista tunteistaan ja minun
tunteistani, valitti, että minun terveyteni on niin heikko, tarjoutui
kirjoittamaan reseptin minulle, muistutti minua, ett'en unhottaisi,
mitä hän oli sanonut valon päästämisen välttämättömyydestä
huoneeseen, hän otti vastaan minun kohteliaan pyyntöni syödä
aamiaista, pyysi minua olemaan valmis ottamaan vastaan lady Glyde
kahden tai kolmen päivän perästä, pyysi minun sallivan hänen
saavan toivoa tulla uudelle vierailulle ja sen sijaan, että olisi
pahoittanut sekä minun että omaa mieltään ottamalla jäähyväiset, hän
rupatti vielä paljoa enemmän, mitä minä ilokseni en luule koskaan
kuulleeni ja minkä minä varmaan nyt olen unhottanut. Lopulta kuulin
minä hänen miellyttävän äänensä yhä enemmän etenevän -- mutta kuinka
hirmuisen suuri hän olikin, oli hänellä se negatiivinen etu, että hän
voi liikkua aivan äänettömästi. En tiedä todellakaan, milloin hän
avasi tai sulki oven. Hetkisen hiljaisuuden jälkeen uskalsin minä
avata silmäni -- hän oli silloin poissa.
Minä soitin Louista ja menin kylpyhuoneeseeni. Haalea kylpy
tuoksuetikalla sekotettuna ja työhuoneeni runsas savustaminen
olivat luonnollisesti ne varokeinot, joihin oli ryhdyttävä, enkä
minä luonnollisesti laiminlyönyt niitä. Olen iloinen voidessani
sanoa, että niillä oli toivottu vaikutus. Otin tavallisuuden mukaan
päivällislevon ja heräsin suloiseen hikoiluun.
Kysyin ensiksi kreiviä. Olimmeko todellakin selvinneet hänestä? Niin
-- hän oli matkustanut takaisin iltapäivän junalla. Oliko hän syönyt
aamiaista ja jos oli, niin mitä oli syönyt? Niin -- ainoastaan ja
yksinomaan hedelmätorttua makean kerman kanssa. Mikä ihminen! Mikä
kauhea ruuansulatus!
Vaaditaanko, että minun täytyy sanoa jotakin enemmän? Ei! Luulen
nyt täyttäneeni sen vastuunalaisuuden, joka säilytettiin minulle.
Ne vastenmieliset tapahtumat, jotka sittemmin sattuivat, eivät
onneksi tapahtuneet minun läsnäollessani. Minä rukoilen ja pyydän,
ett'ei kukaan sydämmettömästi lykkäisi syytä näistä tapahtumista
minun päälleni. Tein kaikki parhaassa tarkoituksessa. Minä en ole
vastuunalainen surkuteltavasta onnettomuudesta, jota oli mahdoton
aavistaa. Minä olen murtunut, olen kärsinyt siitä enemmän kuin
kukaan muu ihminen. Kamaripalvelijani Louis, joka yksinkertaisella
tavallaan on todellakin kiintynyt minuun, luulee, ett'en minä koskaan
toivu enää. Hän näkee, kuinka minä tällä hetkellä istun sanelemassa
nenäliina silmilläni. Minä tahdon omaksi puolustuksekseni selittää,
ettei se ollut minun vikani ja että minä olen aivan menehtynyt ja
murtunut. Onko vielä jotakin sanottavaa?
Elisa Michelsonin,
Blackwater-Parkin taloudenhoitajattaren jatkama kertomus.