II.

Seuraava tapaus, jolla oli jotakin merkitystä, oli niin kummallinen,

että se olisi voinut herättää taikauskoista Pelkoa minussa, ellei

minun sydämmeni lujien periaatteiden takia olisi karaistunut

sellaista pakanallista erehdystä vastaan. Kiusaavaa tunnetta, että

kaikki ei ollut oikein perheessä, joka oli herättänyt minussa toiveen

saada poistua Blackwater-Parkista, seurasi heti merkillistä kyllä

minun lähtöni pois talosta. On kyllä totta, että se oli lyhemmäksi

aikaa, mutta tämä sattuma ei ollut minun ajatukseni mukaan sen vuoksi

vähemmin huomattava.

Minun lähtöni tapahtui seuraavasti:

Pari päivää palvelusväen lähdettyä talosta kutsui sir Percival minun

uudelleen puheillensa. Se ansaitsematon moite, jonka hän langetti

minun taloudenhoitotavastani, ei ehkäissyt minua -- minä sanon sen

mielihyvällä -- palkitsemasta pahaa hyvällä, mikäli se oli minun

voimissani, noudattamalla mahdollisimman kiireesti kutsumusta.

Minun täytyi taistella syntistä luontoani, tätä kaikkien vihollista

vastaan, ennenkun voin voittaa tunteeni, mutta tottunut kun olin

itseni hillitsemään, tein minä kumminkin uhrauksen.

Huoneeseen tultuani istuivat taasen sir Percival ja kreivi siellä.

Tällä kertaa jäi herra kreivi paikoilleen koko keskustelun ajaksi ja

auttoi väliin selittämällä sir Percivalin tarkoitusta.

Asia, johon he nyt tahtoivat kiinnittää huomiotani, oli se

terveellinen ilman ja olinpaikan muutos, jota me kaikki toivoimme

neiti Halcomben ja lady Glyden voivan päästä nauttimaan. Sir

Percival mainitsi, että molemmat luultavasti viettäisivät syksyn

Limmeridge-Housessa herra Fredrik Fairlien tekemän pyynnön johdosta;

mutta ennenkun he matkustaisivat sinne, oli hänen vakuutuksensa

ja myöskin kreivi Foscon, joka tässä puuttui puheeseen ja jatkoi

sitä loppuun saakka, että heille olisi varsin hyödyllistä oleskella

ensin lyhyt aika Torquayn terveellisessä ilmastossa. Olisi siis

välttämätöntä saada siellä huoneet kaikkine mukavuuksineen ja

hauskuuksineen, joita he tarvitsivat; mutta oli vaikeata huomata

ymmärtävä ja kokenut henkilö, joka voisi valita sopivan asunnon.

Tässä pulassa pyysi kreivi sir Percivalin puolesta saada kysyä

minulta, enkö minä, auttaakseni naisia, tahtoisi matkustaa Torquayhin

järjestämään asiaa.

Oli mahdotonta minun asemassani olevalle henkilölle vastata

kieltävästi tällä tavoin esitettyyn ehdotukseen.

Minä uskalsin vain lausua muutamia sanoja siitä, kuinka vaikeata

minun oli poistua Blackwater-Parkista, kun koko palvelusväki oli

erotettu, lukuunottamatta Margaret Porcheria. Sir Percival ja kreivi

selittivät kumminkin, että he tahtoivat mukautua kaikkiin sairaiden

takia koituviin vaikeuksiin. Siihen uskalsin minä kunnioittavasti

huomauttaa, että kirjoitettaisiin jollekin Torquayssa olevalle

asiamiehelle; mutta minulle sanottiin olevan varomatonta ottaa

huoneita edeltäkäsin näkemättä. Minulle ilmoitettiin myöskin, ett'ei

kreivitär, joka muutoin itse olisi halunnut matkustaa Devonshireen,

voinut lady Glyden nykyisen tilan takia lähteä veljentyttärensä

luota, ja että sir Percivalilla ja kreivillä oli yhteisiä asioita,

jotka pakottivat heitä jäämään Blackwater-Parkiin. Osotettiin

minulle, sanalla sanoen, varsin selvään, että, jollen minä ottanut

tätä tehtävää, ei ollut, ketään muutakaan, jolle se olisi voitu

antaa. Sellaisissa olosuhteissa voin minä vain ilmoittaa sir

Percivalille, että neiti Halcombe ja lady Glyde saivat määrätä

minulle tämän tehtävän.

Sovittiin siten, että minä matkustaisin huomisaamuna, viipyisin

pari päivää Torquayssa ja palaisin kotiin niin pian kun voisin.

Kreiviltä sain minä tiedon, millainen asunnon pitäisi olla, ja sir

Percivalilta, mitä sen pitäisi maksaa.

Oma ajatukseni, lukiessani läpi saamiani määräyksiä, oli se, ett'ei

mitään sellaista asuntoa, kuin tässä vaaditaan, ollut saatavana

mistään Englannin kylpypaikasta, ja että, jos sellainen mahdollisesti

olisi saatavana, sitä ei ainakaan saataisi siitä hinnasta, mikä tässä

oli määrätty. Minä tein viittauksen näistä kahdesta vaikeudesta,

mutta sir Percival ei sitä pitänyt mahdottomana. Minun ei sopinut

siis enempää epäillä asiaa. Minä en puhunut enää mitään, mutta

itsekseni olin minä vakuutettu, että asia, jonka takia minut

lähetettiin pois, oli niin vaikea, että jo edeltäkäsin tiesi, ett'ei

mitään voinut toivoa.

Ennen matkustamistani halusin minä tietää, että neiti Halcomben tila

edelleen parani.

Hänen kasvoillaan oli niin vaivaava levottomuuden ilme, että minä

pelkäsin, ett'ei hänen mielensä ollut rauhallinen. Mutta voimat

lisääntyivät nopeammin kuin minä olin uskaltanut toivoa, ja hän

kykeni nyt lähettämään ystävälliset tervehdykset lady Glydelle

ilmoittaen, että hän nyt voi paremmin, ja pyytäen, ett'ei mylady

vain liian aikaiseen ponnistaisi voimiansa. Minä jätin hänet rouva

Rubellen hoitoon, joka yhäti oli yhtä vieras kuin alussakin. Kun minä

koputin lady Glyden ovelle ennen menoani, ilmoitettiin minulle, että

hän vieläkin oli yhtä heikko ja arka. Tämän sanoi minulle kreivitär,

joka nyt piti hänelle seuraa. Sir Percival ja kreivi kulkivat pitkin

tietä, kun minä ajoin pois. Minä tervehdin heitä jäähyväisiksi ja

poistuin siten talosta, jossa nyt ei ollut ketään muuta palvelijaa

kuin Margaret Porcher.

Jokaisen täytyy huomata, minkä minä jo aikaa sitten olen huomannut,

että nämä olosuhteet olivat enemmän kuin omituisia -- ne olivat

epäiltäviä. Minun täytyy kumminkin vielä toistaa, että minun

riippuvassa asemassani oli mahdotonta menetellä toisin, kuin

menettelin.

Asiani Torquayssa kävi aivan siten, kuin olin ennustanutkin. Mitään

sellaista asuntoa, kuin olin saanut tehtäväkseni hankkia, ei ollut

paikkakunnalla saatavana, ja määrätty hinta oli sitä paitsi liian

alhainen, jos minä olisin voinutkin löytää, mitä hain. Palasin siis

Blackwater-Parkiin ja kerroin sir Percivalille, joka kohtasi minut

portilla, että matkani oli aivan turha. Hän näytti ajattelevan liian

paljon muita asioita ottaakseen huomioonsa minun ilmoitustani, ja

ensimmäiset sanansa ilmaisivat minulle että toinen tärkeä muutos oli

tapahtunut talossa lyhyellä poissa-oloajallani.

Kreivi ja kreivitär Fosco olivat lähteneet Blackwater-Parkista uuteen

St Johns-Woodissa olevaan asuntoonsa.

Tämän pikaisen lähdön syytä en saanut tietää -- en muuta kuin sen,

että kreivi oli lähettänyt ystävällisimmät tervehdyksensä minulle.

Kun minä uskalsin kysyä sir Percivalilta, oliko lady Glydellä joku

toinen hoitaja kreivittären lähdettyä, vastasi hän, että Margaret

Porcher oli hoitanut ja että erästä naista kylästä oli lähetetty

hakemaan pitämään huolta hänen toimestaan keittiössä.

Tämä vastaus oikein pelotti minua -- olihan sopimatonta antaa

keittiöpiian olla lady Glyden seurana ja kamarineitona. Menin

heti ylös ja kohtasin Margaretin makuuhuoneiden edessä olevassa

käytävässä. Hänen apuaan ei luonnollisesti ollut kyllin tarvittu,

koska hänen emäntänsä tänä aamuna tunsi kyllin toipuneensa

noustakseen vuoteesta. Sen jälkeen kysyin minä neiti Halcomben

tilaa, mutta sain vihaisen ja epäselvän vastauksen, josta en tullut

entistä viisaammaksi. Minä en huolinut toistaa kysymystä, koska minä

siten vain olisin saanut nenäkkään vastauksen. Joka tapauksessa oli

sopivampaa minun paikallani olevalle rouvashenkilölle mennä suoraan

lady Glyden luo.

Minä tapasin myladyn epäilemättä paljon parempana kuin lähtiessäni.

Ollen vielä varsin heikko ja hermostunut, kykeni hän kumminkin

nousemaan ylös ilman apua ja kävelemään verkalleen huoneessa ilman

pahempia seurauksia kuin lievä väsymys. Hän oli nyt aamulla ollut

hieman levoton neiti Halcomben takia, josta kukaan ei ollut antanut

hänelle tietoja. Minusta näytti, että rouva Rubelle osoitti tässä

moitittavaa huomaavaisuuden puutetta; minä en sanonut kumminkaan

mitään ja jäin lady Glyden luo auttaakseni häntä pukeutumaan. Kun hän

oli valmis, menimme me yhdessä kohtaamaan neiti Halcombea.

Tultuamme käytävään pysähdyimme me nähdessämme sir Percivalin.

Minusta näytti aivan siltä, että hän olisi ollut siellä

tarkoituksessa tavata meitä.

"Mihin sinä aiot?" kysyi hän lady Glydeltä.

"Marianin huoneeseen", vastasi hän.

"Säästää sinulta tarpeettoman vaivan," jatkoi sir Percival, "jos

sanon sinulle, ett'et sinä tapaa häntä siellä."

"Eikö hän ole siellä?"

"Ei. Hän matkusti eilisaamuna Foscon ja hänen rouvansa kanssa."

Lady Glyde ei ollut kyllin vahva kestämään tätä hämmästyttävää ja

varsin kummallista ilmoitusta. Hän tuli kuolonkalpeaksi, nojasi

seinää vasten ja katsoi mieheensä aivan ääneti.

Minä hämmästyin itse niin, että tuskin tiesin, mitä sanoa. Kysyin sir

Percivalilta, tarkoittiko hän todellakin, että neiti Halcombe oli

lähtenyt pois Blackwater-Parkista?

"Niin, juuri sitä tarkoitan", vastasi hän.

"Niin heikkona, sir Percival! Ja lausumatta sanaakaan lady Glydelle!"

Ennenkun sir Percival ennätti vastata, toipui mylady hieman.

"Se on mahdotonta!" huudahti hän korkealla, peljästyneellä äänellä ja

astui pari askelta eteenpäin käytävässä. "Missä oli tohtori? Missä

oli herra Dawson, kun Marian matkusti?"

"Herra Dawsonia ei tarvittu enempää eikä hän ollut täällä", sanoi

sir Percival. "Hän poistui Blackwater-Parkista omasta tahdostaan,

mikä hyvin osoittaa, että neiti Halcombe oli kyllin voimissaan

matkustaakseen. Mitä sinä tuijotat minuun?! Ellet sinä usko hänen

olevan poissa, niin katso itse. Avaa hänen huoneensa ovi ja kaikkien

muidenkin, jos sinua huvittaa."

Lady Glyde seurasi hänen neuvoaan, ja minä kuljin hänen matkassaan.

Ei ketään ollut neiti Halcomben huoneissa, paitsi Margaret Porcher,

joka oli puhdistamassa niitä. Ei yhtään ihmistä ollut muissakaan

huoneissa, kun me sittemmin kävimme niissä. Sir Percival odotti yhäti

meitä käytävässä. Tultuamme, hedelmättömän etsimisen jälkeen, ulos

viime huoneesta, kuiskasi lady Glyde: "Älkää menkö, rouva Michelson!

Jumalan nimessä, älkää jättäkö minua yksin!" Ennenkun minä ennätin

vastata mitään, meni hän miestään vastaan ja puhutteli häntä: --

"Mitä merkitsee tämä, Percival? Minä vaadin -- minä rukoilen, että

sinä sanot, mitä tämä merkitsee!"

"Se merkitsee", vastasi sir Percival, "että neiti Halcombe oli

eilisaamuna kyllin vahva noustakseen ylös ja antaakseen pukea itsensä

ja että hän halusi käyttää hyväkseen Foscon seuraa, kun heidän piti

matkustaa Lontooseen, jonne hänkin halusi matkustaa."

"Lontooseen!"

"Niin -- jatkaakseen Limmeridgeen."

Lady Glyde kääntyi pois ja vetosi minuun.

"Te näitte sisareni viimeksi", sanoi hän. "Sanokaa minulle suoraan,

rouva Michelson, oliko hän Teidän mielestänne kyllin voimissaan

matkustaakseen?"

"Ei, ei minun ajatukseni mukaan, mylady."

Sir Percival kääntyi nyt minunkin puoleeni ja sanoi:

"Sanokaa minulle, rouva Michelson, ettekö Te, ennenkun matkustitte

pois, sanonut hoitajattarelle, että neiti Halcombe näytti paljon

vahvemmalta ja paremmalta?"

"Kyllä, kyllä lausuinkin, sir Percival."

Samassa kun minä vastasin näin, kääntyi hän taas rouvaansa.

"Koeta nyt tehdä järkevä loppupäätös näistä kahdesta rouva

Michelsonin erilaisesta katsantokannasta", sanoi hän. "Asiahan on

varsin yksinkertainen. Jollei hän olisi ollut kyllin voimissaan

matkustaakseen, niin kuinka sinä voit uskoa, että kukaan meistä olisi

antanut hänen mennä? Hänellä oli kolme ymmärtävää henkilöä pitämässä

huolta hänestä -- Fosco, sinun tätisi ja rouva Rubelle, joka juuri

tästä syystä matkusti mukana. He ottivat eilen yksityisen vaunun ja

järjestivät vuoteen hänelle parhaimmalle paikalle siltä varalta,

että hän väsyisi matkalla. Tänään matkustavat sekä Fosco että rouva

Rubelle hänen kanssaan Cumberlandiin."

"Miksi matkustaa Marian Limmeridgeen ja jättää minut tänne yksin?"

lausui mylady nopeasti.

"Koska setäsi ei tahdo vastaanottaa sinua, ennenkun hän on saanut

ensin tavata sisartasi", vastasi sir Percival. "Oletko unhottanut

sen kirjeen, jonka hän kirjoitti neiti Halcombelle hänen sairautensa

alussa? Se näytettiin sinulle, sinä luit sen itse ja sinun pitäisi

muistaa se."

"Minä en ole unhottanut sitä."

"Jos et ole unhottanut, niin kuinka voit noin paljon kummastella,

että hän on lähtenyt luotasi? Sinä toivot palata takaisin

Limmeridgeen, ja nyt on hän matkustanut sinne hankkimaan setäsi

suostumusta niillä ehdoilla, jotka setäsi itse määrää."

Emäntä raukkani silmät täyttyivät kyynelillä.

"Ei koskaan ennen ole Marian poistunut luotani", sanoi hän,

"lausumatta ensin minulle jäähyväisiä."

"Hän olisi sanonut sinulle jäähyväisensä nytkin", vastasi sir

Percival, "jollei hän olisi peljännyt sekä sinua että itseään.

Hän tiesi, että sinä koettaisit estää häntä; hän tiesi, että sinä

saisit hänet mielenliikutuksiin itkemällä. Onko sinulla vielä

vastaväitteitä? Jos on, saat tulla taas ruokasaliin esittämään

kysymyksesi. Nämä alinomaiset ikävyydet väsyttävät minut tyyten.

Tarvitsen lasin viiniä."

Hän meni nopeasti tiehensä.

Hänen esiintymisensä koko tämän merkillisen keskustelun aikana oli

aivan erilainen, kuin se tavallisesti oli. Hän näytti vähän väliä

melkein yhtä hermostuneelta ja neuvottomalta kuin mylady itsekin.

Minä en olisi koskaan uskonut, että sir Percivalin terveys oli niin

arka, hänen käsityksensä niin helposti sotkeutuva.

Minä koetin puhutella lady Glydeä menemään takaisin huoneeseensa,

mutta turhaan. Kauhun valtaamana seisoi hän käytävässä.

"Jotakin pahaa on tapahtunut sisarelleni!" sanoi hän.

"Ottakaa huomioon, mylady, mikä ihmeteltävä mielenlujuus neiti

Halcombella on", sanoin minä rauhoittaakseni häntä. "Hän kykeni

epäilemättä ponnistuksiin, joita toiset eivät hänen sijassaan voisi

kestää. Minä toivon ja uskon, ett'ei mitään pahaa ole tekeillä --

minä olen vakuutettu siitä."

"Minun täytyy seurata Mariania", sanoi mylady yhäti sama kauhun ilme

kasvoilla. "Minun täytyy mennä sinne, mihin hän on mennyt, -- minun

täytyy nähdä omilla silmilläni, että hän elää ja on terve. Tulkaa,

tulkaa alas kanssani sir Percivalin luo!"

Minä epäröin, peljäten pidettävän röyhkeänä. Koetin selittää

myladylle, mutta hän ei tahtonut kuulla vastaväitteitäni. Hän piti

minua käsivarresta niin lujasti, että minun täytyi seurata häntä, ja

kun minä avasin salin oven, veti hän minua mukanaan kaikella sillä

vähäisellä voimalla, mikä hänellä oli.

Sir Percival istui pöydän ääressä viinipullo edessään. Juuri meidän

tullessamme nosti hän lasin huulillensa ja tyhjensi sen yhdellä

henkäyksellä. Huomatessani hänen silmäävän pahasti minuun laskiessaan

lasin pöytään koetin minä lausua muutamia sanoja pyytääkseni

anteeksi, että tulin huoneeseen.

"Luuletteko Te, että täällä on joitakin salaisuuksia tekeillä?"

huudahti hän äkkiä; "ei -- täällä ei punota mitään juonia; minulla

ei ole mitään salaamista enempi Teiltä kuin keltään muultakaan."

Lausuttuaan kovaäänisesti ja kiivaasti nämä sanat kaatoi hän taas

viiniä itselleen ja kysyi lady Glydeltä, mitä hän tahtoi.

"Jos sisareni oli kyllin voimissaan matkustaakseen", sanoi mylady

suuremmalla lujuudella, kuin hän tähän asti oli osoittanut, "niin

olen minäkin. Olen tullut tänne pyytääkseni sinulta anteeksi

levottomuuttani Marianin takia, ja että sallisit minun seurata häntä

nyt heti iltapäivän junalla."

"Sinun täytyy odottaa huomiseen", vastasi sir Percival; "jollet

silloin tahdo olla järkevä, niin matkusta vain. Mutta kun minä pidän

selvänä, ett'et sinä tahdo kuulla järkevää puhetta, niin kirjoitan

minä Foscolle tämän illan postissa."

Puhuessaan tätä piti hän lasia ylhäällä vasten päivänvaloa ja katsoi

viiniin lady Glyden sijasta. Häneen ei hän todellakaan katsonut

ainoatakaan kertaa koko keskustelun aikana. Tuollainen merkillinen

huomaavaisuuden puute niin ylhäissukuisen herran esiintymisessä

vaivasi minua todellakin, se täytyy myöntää.

"Miksi pitäisi sinun kirjoittaa kreivi Foscolle?" kysyi lady Glyde

kummastuneena.

"Ilmoittaakseni sinun tulostasi puolenpäivän aikaan", sanoi sir

Percival. "Hän tulee vastaanottamaan sinua asemalla Lontooseen

tullessasi ja saattamaan sinut tätisi luo S:t Johns Woodiin, jossa

sinä voit olla yötä."

Lady Glyden käsi, joka lepäsi minun käsivarrellani alkoi vapista

kovin -- miksi, sitä en voi ymmärtää.

"Kreivi Foscon ei tarvitse tulla vastaanottamaan minua", sanoi hän.

"Minä en mieluimmin ollenkaan tahtoisi olla Lontoossa yötä."

"Sinun täytyy mennä sinne. Sinä et voi matkustaa Cumberlandiin

yhtenä päivänä. Sinun täytyy pysähtyä Lontooseen yöksi -- eikä

minua haluta sallia sinun aivan yksin asua hotellissa. Fosco lupasi

sinun sedällesi, että sinä saisit asua heidän luonaan matkalla

Limmeridgeen, ja setäsi hyväksyi tämän tarjouksen. Kas tässä on kirje

häneltä sinulle. Minun piti se lähettää huoneeseesi tänä aamuna,

mutta minä unhotin sen. Lue nyt ja katso itse, mitä herra Fairlie

kirjoittaa sinulle."

Lady Glyde katsoi kirjettä ja pani sen sitten minun käteeni.

"Lukekaa se", sanoi hän heikolla äänellä. "En tiedä, kuinka on

laitani -- minä en voi lukea sitä."

Kirjeessä oli vain neljä riviä -- se oli niin lyhyt, niin

välinpitämätön, että minun täytyi kummastella sitä. Jos muistan

oikein, niin oli sen sisällys seuraava: --

Paras Laura. Ole hyvä ja tule, milloin itseäsi miellyttää. Ole

yötä tätisi luona. Varsin surullista kuulla rakkaan Marianimme

sairastavan. Sinua rakastava

Fredrik Fairlie.

"Minä en tahtoisi mennä sinne -- minä haluaisin mieluummin olla

pysähtymättä Lontooseen yöksi", huudahti mylady kiivaasti, ennenkun

minä olin ehtinyt edes lukea kirjeen loppuun, niin lyhyt kuin se

olikin. "Älä kirjoita kreivi Foscolle! Minä pyydän, oi, minä pyydän,

älä kirjoita hänelle!"

Sir Percival kaatoi uudelleen lasiin viiniä ja niin taitamattomalla

tavalla, että pullo kaatui kumoon ja kaikki viini juoksi pitkin

pöytää. "Luulenpa, ett'en näe hyvin", kutisi hän itsekseen

epäselvällä äänellä. Hitaasti asetti hän lasin pystyyn, täytti sen ja

tyhjensi taas silmänräpäyksessä. Hänen ulkomuotonsa ja esiintymisensä

johdosta aloin minä peljätä, että viini oli kohonnut hänelle päähän.

"Älä kirjoita kreivi Foscolle, pyydän sitä!" lausui lady Glyde vielä

kerran entistä vakavammalla äänellä.

"Miks'en -- senpä tahtoisin tietää?" huusi sir Percival niin

vihaisesti, että me molemmat peljästyimme. "Missä voit sinä sen

soveliaimmin pysähtyä Lontoossa kuin tätisi luona -- kun se on setäsi

tahto? Kysy rouva Michelsonilta."

Esitetty matkasuunnitelma oli epäilemättä oikea ja sopiva, minä

en voinut huomata vähintäkään väitettä sitä vastaan. Niin paljon

kuin minä ajattelinkin samoin lady Glyden kanssa toisissa asioissa,

niin en minä voinut suostua hänen vääriin ennakkoluuloihinsa

kreivi Foscoa vastaan. Minä en ole koskaan tuntenut ketään hänen

korkeassa asemassaan olevaa naista, joka olisi ollut niin onnettoman

yksipuolinen arvostellessaan ulkomaalaisia. Ei hänen setänsä kirje

eikä sir Percivalin lisääntyvä kärsimättömyys näyttänyt vähintäkään

vaikuttavan häneen. Hän kieltäytyi yhä pysähtymästä yöksi Lontooseen;

hän pyysi pyytämistään mieheltään, ett'ei tämä kirjoittaisi kreiville.

"Älä puhu enempää!" sanoi sir Percival ja käänsi meille varsin

epäkohteliaasti selkänsä. "Jos sinulla ei ole kyllin ymmärrystä

huomata, mikä on parasta itsellesi, niin saavat muut ihmiset tehdä

sen. Mainitsemaani järjestystä on seurattava, siinä kyllin. Sinä et

tee mitään muuta, kuin mitä neiti Halcombe on tehnyt ennen sinua --"

"Marianko?" toisti mylady aivan sekautuneella ilmeellä; -- "onko

Marian maannut kreivi Foscon talossa?"

"Niin, kreivi Foscon talossa. Hän on viettänyt siellä yön levätäkseen

matkalla. Älä tee niin monta vastusta, sanon minä. Älä saata minua

katumaan, että lupasin sinun matkustaa!"

Hän hypähti ylös ja meni nopeasti verannalle avonaisten lasiovien

kautta.

"Jos mylady sallii minun lausua ajatukseni", kuiskasin minä, "niin

luulen olevan parasta, ett'emme viivy täällä siksi, kun sir Percival

tulee uudelleen sisään. Pelkään hänen juoneen liiaksi viiniä."

Väsynein ja hajamielisin ilmein suostui hän poistumaan huoneesta.

Heti tultuamme yläkertaan tein minä parhaani voidakseni rauhoittaa

lady Glydeä. Muistutin häntä, että herra Fairlien kirjeet sekä neiti

Halcombelle että hänelle itselleen eivät ainoastaan oikeuttaneet,

vaan ennemmin tai myöhemmin tekivät välttämättömäksi sen askeleen,

joka nyt oli otettu. Hän myönsi tämän ja huomasi myöskin molempain

kirjeiden olevan kirjoitetun aivan hänen setänsä omituiseen tapaan --

mutta hänen oli mahdotonta voittaa levottomuuttaan neiti Halcomben

suhteen ja selittämätöntä pelkoansa viettää yö kreivi Foscon talossa

Lontoossa huolimatta kaikista niistä kehottavista sanoista, joita

minä koetin keksiä. Mielestäni oli velvollisuuteeni panna vastalause

myladyn epäsuotuisia ajatuksia vastaan kreivi Foscosta, ja minä

paninkin, vaikka sopivan hienotunteisella ja kunnioittavalla tavalla.

"Mylady suvaitkoon antaa minulle anteeksi ottamani vapauden",

sanoin minä lopulta; "mutta kirjoitettu on: 'heidän hedelmistänsä

tulee teidän tuntea heidät'. Minä olen vakuutettu, että kreivi

hyväntahtoisuutensa ja huolenpitonsa takia aina neiti Halcomben

sairauden alusta asti ansaitsee meidän luottamuksemme. Vieläpä herra

kreivin vakava riita tohtori Dawsonin kanssa oli vain seuraus hänen

osanotostaan neiti Halcombea kohtaan."

"Mikä riita?" kysyi lady Glyde eloisan harrastuksen ilme kasvoissaan.

Minä kerroin ne onnettomat olosuhteet, joiden vallitessa herra Dawson

oli poistunut toimestaan -- minä tein sen sitä mieluummin, kun minä

en hyväksynyt, että sir Percival -- kuten minä äsken olin kuullut

vieläkin salasi lady Glydeltä, mitä oli tapahtunut.

Mylady säpsähti ja koko hänen muotonsa ilmaisi, kuinka hänen

levottomuutensa kasvoi minun kertomuksestani.

"Kuinka paljon pahemmin, kuin luulinkaan!" sanoi hän ja alkoi

tuskaisesti kävellä edestakaisin huoneessa. "Kreivi tiesi, ett'ei

tohtori Dawson koskaan olisi sallinut Marianin matkustaa nyt -- hän

loukkasi häntä suoraan tarkoittaen, saadakseen hänet talosta pois."

"Ah, mylady, mylady!" varotin minä.

"Rouva Michelson!" jatkoi hän kiivaasti, "ei mikään voi vakuuttaa

minua, että sisareni on vapaaehtoisesti tämän miehen vallassa ja

hänen talossaan. Kauhuni häntä kohtaan on niin suuri, ettei enemmän

sir Percival kuin setäni kirjekään voisi pakottaa minua syömään

tai juomaan tai nukkumaan hänen kattonsa alla. Mutta minun kamala

levottomuuteni Marianin takia antaa minulle rohkeutta seurata häntä

mihin tahansa -- niin, vieläpä kreivi Foscon taloonkin."

Minä katsoin sopivaksi muistuttaa nyt hänelle, että neiti Halcombe

sir Percivalin sanojen mukaan jo oli matkustanut Cumberlandiin.

"Minä en rohkene uskoa sitä!" vastasi lady Glyde. "Pelkään, että

hän vielä on tämän miehen talossa. Jos minä tässä petyn, -- jos hän

todellakin on matkustanut Limmeridgeen, silloin päätin minä varmasti

ja lujasti olla huomenna jäämättä yöksi kreivi Foscon taloon. Paras

ystäväni, lähinnä sisartani, asuu lähellä Lontoota. Te olette kuullut

sekä minun että Marianin puhuvan rouva Veseystä. Aion kirjoittaa

hänelle pyytääkseni saada viettää yöni hänen luonaan. Minä en tiedä

tosin, kuinka minä voisin tulla hänen luokseen -- en tiedä, kuinka

minä voisin välttää kreiviä, mutta tämä turvapaikka täytyy minun

koettaa jollakin tavoin saavuttaa, jos minun sisareni on jatkanut

matkaansa Cumberlandiin. Kaikkiaan pyydän minä Teiltä, että Te

itse vastaatte siitä, että minun kirjeeni rouva Veseylle menee

Lontooseen tänä iltana yhtä varmasti kuin sir Percivalin menee kreivi

Foscolle. Minulla on omat syyni olla uskomatta alakerrassa olevaan

postilaukkuun. Tahdotteko vaieta siitä, mitä olen sanonut Teille, ja

auttaa minua? Kenties on tämä viimeinen palvelus, jota minä pyydän

Teiltä."

Minä epäröin -- minusta tuntui kaikki niin merkilliseltä -- minä

pelkäsin melkein, että myladyn järki oli mennyt hieman sekaisin

siitä levottomuudesta ja kärsimyksestä, jonka hän oli saanut kestää.

Omalla uhallani suostuin minä lopulta. Jos kirje olisi kirjoitettu

jollekin oudolle tai jollekin muulle kuin rouvashenkilölle, joka

minulle esitetyn kuvauksen mukaan oli niin tuttu kuin rouva Vesey,

niin olisin minä kenties vastannut kieltävästi. Minä kiitän Jumalaa,

ajatellessani mitä sittemmin tapahtui, -- niin, minä kiitän Jumalaa,

ett'en minä koskaan kieltäytynyt täyttämästä enemmän tätä kuin

mitään muutakaan pyyntöä, jonka lady Glyde lausui minulle tänä hänen

viimeisenä olopäivänään Blackwater-Parkissa.

Kirje kirjoitettiin ja jätettiin minulle. Minä panin sen itse lähellä

kylää olevaan kirjelaatikkoon samana iltana.

Emme nähneet enää sir Percivalia loppupäivänä.

Lady Glyden oman toivomuksen mukaisesti nukuin minä yön hänen

eteishuoneessaan ovi auki välillämme. Oli jotakin niin ihmeellistä,

niin kamalaa tässä talon yksinäisyydessä ja autiudessa, että minä

puolestani olin varsin tyytyväinen saadessani olla jonkun henkilön

läheisyydessä. Mylady istui kauan ylhäällä, luki kirjeitä ja

poltti niitä sekä ahtoi matkalaukkuunsa kaikki pikku kapineensa

ja kalleutensa, jotka hän säilytti piirongeissa ja laatikoissa,

aivankuin hän ei koskaan enää uskoisi palaavansa takaisin

Blackwater-Parkiin. Hänen unensa oli varsin levoton, kun hän

vihdoinkin oli mennyt vuoteeseen; useampia kertoja itki hän unissaan

-- niin, kerran nyyhkytti hän niin kovin, että hän itse heräsi. Minä

en tiedä, millaiset hänen unensa olivat -- itse ei hän katsonut

sopivaksi niistä ilmoittaa minulle. Kenties ei minulla, siinä

asemassa ollessani, ollut mitään oikeutta odottaa mitään sellaista.

Se onkin sama. Minä olin pahoillani, niin, todellakin pahoillani

hänen takiansa.

Huomisaamu oli kaunis ja päiväpaisteinen. Aamiaisen jälkeen tuli sir

Percival yläkertaan ja ilmoitti meille, että vaunut olisivat oven

edessä neljänneksen yli 11; Lontooseen menevä juna pysähtyisi meidän

asemallamme nimittäin parikymmentä minuuttia myöhemmin. Hän mainitsi

lady Glydelle, että hänen täytyi mennä ulos, mutta lisäsi toivovansa,

että hän joutuu takaisin, ennenkun lady Glyde matkustaa. Jos jokin

odottamaton este pidättäisi häntä, tahtoi hän kumminkin mainita, että

minun pitäisi seurata lady Glydeä asemalle ja pitää huolta siitä,

että hän joutuisi ajoissa. Sir Percival antoi nämä määräyksensä

varsin nopeaan ja käveli niitä antaessaan lakkaamatta edestakaisin

huoneessa. Mylady seurasi häntä katseillaan, mutta hän ei kertaakaan

katsonut myladyyn.

Vasta silloin kun hän aikoi lähteä puhui lady Glyde hänelle. Hän

pysäytti sir Percivalin, tämän lähestyessä ovea, ojentamalla hänelle

kätensä.

"Minä en tule näkemään sinua enää", sanoi hän lujalla äänellä. "Tämä

on meidän jäähyväisemme -- kenties ainaiseksi. Tahdotko koettaa antaa

minulle anteeksi. Percival, yhtä varmasti kuin minä annan anteeksi

_sinulle_?"

Sir Percivalin kasvot tulivat kalmankalpeiksi, ja suuret hikipisarat

kohosivat hänen otsallensa. "Minä tulen takaisin", sanoi hän ja sulki

oven niin nopeasti, kuin hänen vaimonsa jäähyväissanat olisivat

ajaneet hänet ulos huoneesta.

Minä en ole koskaan pitänyt sir Percivalista -- mutta tapa, jolla hän

jätti myladyn, saattaa minut häpeämään, että minä olen syönyt hänen

leipäänsä ja ollut hänen palveluksessaan. Ajattelin ensin lausua

onnettomalle ladyraukalle muutamia kristillisiä lohdutussanoja; mutta

oli jotakin hänen kasvoissaan, kun hän katsoi miehensä jälkeen tämän

sulkiessa ovea, mikä sai minut vaikenemaan.

Määrättyyn aikaan ajoivat vaunut esille. Lady Glyde oli oikeassa --

sir Percival ei tullut takaisin. Minä odotin häntä viime hetkeen

saakka -- ja odotin turhaan.

Ei mitään varmaa edesvastausta ollut minulla, mutta kumminkin tunsin

minä mieleni levottomaksi. "Omasta, vapaasta tahdostaanhan", sanoin

minä ajaessamme portista puistoon, "mylady matkustaa Lontooseen?"

"Minä tahdon matkustaa mihin tahansa," vastasi hän, "tehdäkseni lopun

siitä kauheasta tuskasta, joka tällä hetkellä ahdistaa minua."

Minä tulin lopulta yhtä levottomaksi ja epävarmaksi neiti Halcombesta

kuin hän itsekin. Uskalsin pyytää hänen kirjoittamaan minulle pari

riviä Lontoosta, oliko kaikki hyvin, ja hän lupasi tehdä sen. --

"Meillä on kaikilla ristimme kannettavana", lausuin minä hänen

istuessaan hiljaa ja miettiväisenä. Hän ei vastannut mitään; hän

näytti niin vaipuneen omiin mietteisiinsä, ett'ei voinut kuulla

sanojani. "Pelkään myladyn nukkuneen huonosti viime yönä", jatkoin

minä hetkisen kuluttua. "Niin", vastasi hän, "minua ahdistivat

kamalat unet." -- "Ahdistivatko, mylady?" Ajattelin hänen kertovan

unensa, mutta ei, hänen seuraavat sanansa oli kysymys: -- "Veittehän

itse rouva Veseylle osoitetun kirjeen postiin?" -- "Kyllä, mylady."

"Sanoiko sir Percival eilen, että kreivi Fosco tapaisi minua Lontoon

asemalla?"

"Sanoi, mylady."

Hän huokasi syvään, kun minä sanoin tämän, ja oli sitten ääneti koko

matkan.

Tultuamme asemalle oli meillä tuskin paria minuuttia jäljellä.

Puutarhuri, joka oli ajajanamme, kantoi matkatarpeet minun ostaessani

lippua. Kimeä vihellys kaikui juuri minun kiiruhtaessani myladyn luo

asemasillalla. Hän katsoi minuun kummallisesti silmäten ja painoi

kovasti kätensä sydäntään vasten, ikäänkuin äkkinäinen tuska tai

kauhu olisi vallannut hänet tänä silmänräpäyksenä.

"Olisin toivonut, että Te olisitte matkustanut kanssani!" sanoi hän

ja laski kätensä kiivaasti minun käsivarrelleni minun jättäessäni

lippua hänelle.

Jos minulla olisi ollut aikaa siihen -- jos minä olisin eilispäivänä

tietänyt sen niin hyvin, kuin minä sen nyt tiesin, olisin minä

järjestänyt asiat seuratakseni häntä, vaikkakin olisin menettänyt

paikkani. Mutta nyt lausui hän toivomuksensa liian myöhään. Hän

näytti itsekin sen huomaavan, ennenkun minä ehdin mitään selittää,

eikä toistanut sanojansa. Juna tuli nyt asemasillan viereen. Hän

antoi puutarhurille lahjan lapsille vietäväksi ja puristi minua

kädestä yksinkertaisella, sydämmellisellä tavallaan, ennenkun hän

astui vaunuun.

"Te olette ollut varsin ystävällinen minua ja minun sisartani

kohtaan", sanoi hän. "Ystävällinen silloin, kun meillä ei ollut

ketään muuta ystävää. Minä muistan kiitollisesti Teitä, rouva

Michelson, niin kauan kun elän ja voin jotakin ihmistä muistaa.

Hyvästi -- Jumala siunatkoon Teitä."

Hän lausui nämä sanat sellaisella äänellä ja katseella, että minun

silmäni kyyneltyivät -- hän sanoi ne siten, kuin olisi hän ottanut

jäähyväiset iäksi.

"Hyvästi, mylady", sanoin minä auttaessani häntä vaunuun ja

koettaessani rohkaista hänen mieltään; "hyvästi lyhyeksi aikaa;

koko sydämmestäni toivon, että kaikki tulee hyväksi ja onnelliseksi

jälleen!"

Hän pudisti päätänsä ja värisi asettuessaan vaunuun. Ovi suljettiin.

"Uskotteko Te uniin!" kuiskasi hän minulle vaunun ikkunasta. "Minä

näin viime yönä sellaisia unia, joita en ole koskaan ennen nähnyt.

Se kauhu, jonka ne herättivät minussa, ei tahdo poistua mielestäni."

Juna vihelsi, ennenkun minä ennätin vastata, ja vaunu läksi

liikkeeseen. Hänen kalpeat, hiljaiset kasvonsa kääntyivät minuun

viime kerran; suruisella ja miettivällä ilmeellä katsoi hän minuun.

Hän viittasi kädellään -- en nähnyt häntä enää.

Noin kello 5 saman päivän iltapuolella istuin minä, lopetettuani

ne taloustehtävät, joita nyt kasautui yhä enemmän minulle, aivan

yksinäni huoneessani ja koetin rauhoittaa mieltäni lukemalla autuaan

mieheni saarnoja. Ensi kertaa elämässäni en minä kumminkaan voinut

kiinnittää ajatuksiani näihin hurskaisiin ja lohduttaviin sanoihin.

Vakuutettuna siitä, että lady Glyden lähtö oli tehnyt mieleeni

syvemmän vaikutuksen, kuin itse olin uskonutkaan, panin kirjan pois

käsistäni ja läksin puutarhaan hieman kävelemään. Sir Percival ei

ollut vielä tietääkseni palanut, ja minä voin siis epäröimättä

kävellä siellä.

Kun minä kaarsin ohi asuinhuoneen yhden kulman ja pääsin siten

vapaammin näkemään yli puutarhan, hämmästyin minä nähdessäni

rouvashenkilön aivan hitaasti kävelevän käytävää pitkin selin minuun

ja poimivan kukkia.

Lähestyessäni kääntyi hän ympäri. Veri pysähtyi suonissani. Vieras

nainen oli rouva Rubelle.

Minä en voinut enempää liikkua kuin puhuakaan. Hän tuli luokseni yhtä

huolettomasti kuin ennenkin kukkansa kädessä.

"Kuinka, rouvaseni, ettekö voi hyvin?" kysyi hän tyynesti.

"Oletteko täällä?" voin minä vihdoinkin sanoa. "Ettekö olekaan

matkustanut Lontooseen -- Cumberlandiin?"

Rouva Rubelle haisteli kukkiansa katsoessaan minuun ivallisesti ja

säälivästi hymyillen.

"En," sanoi hän. "En ole ollenkaan lähtenyt Blackwater-Parkista."

Minä henkäsin ja rohkenin vielä tehdä yhden kysymyksen.

"Missä on neiti Halcombe?"

Tällä kertaa nauroi rouva Rubelle suoraan minulle vasten silmiä ja

vastasi:

"Ei neiti Halcombekaan ole lähtenyt pois Blackwater-Parkista,

rouvaseni."

Kuullessani tämän hämmästyttävän vastauksen kiitivät kaikki

ajatukseni takaisin lady Glyden jäähyväisiin. Minä en voi sanoa, että

se tapahtui itsenuhtelun tunteella -- mutta kyllä tuntui minusta

tällä hetkellä, että minä olisin halunnut antaa monen vaivaloisen

vuoden säästöt, jos minä neljä tuntia aikaisemmin olisin tietänyt,

mitä minä nyt tiesin.

Rouva Rubelle seisoi aivan ääneti ja levollisena ja järjesteli

kukkakimppuansa, ikäänkuin odottaen, että minä ensin sanoisin jotakin.

Mutta minä en voinut lausua sanaakaan. Minä ajattelin lady Glyden

murtunutta sielunvoimaa ja heikkoa terveyttä ja minä vapisin

ajatellessani sitä hetkeä, jolloin se huomio, jonka minä olin nyt

tehnyt, musertavalla painollaan lankeisi hänen päällensä. Pariksi

minuutiksi mykistyin minä kerrassaan sääliväisyydestä sisarraukkoja

kohtaan. Rouva Rubelle katsoi ylös kukkakimpustaan ja sanoi: "Tässä

on sir Percival, rouvaseni, tullen juuri kävelymatkaltaan."

Sir Percival tuli luoksemme katkoen pahanilkisesti kukkia

ratsupiiskallaan. Tultuaan kyllin lähelle nähdäkseen minun kasvoni,

pysähtyi hän, puisteli tomun pois saappaistaan ratsupiiskalla ja

räiskähti niin kovaan ja hillittömään nauruun, että kaikki linnut

lensivät pois siitä puusta, jonka alla hän seisoi.

"Ahaa, rouva Michelson", sanoi hän; "Te olette saanut selvän asiasta

nyt -- eikö niin?"

Minä en vastannut mitään. Hän kääntyi rouva Rubellen puoleen.

"Koska näyttäysitte Te puutarhassa?"

"Noin puoli tuntia sitten, herra. Tehän sanoitte, että minä saisin

vapauteni niin pian, kun lady Glyde olisi matkustanut Lontooseen."

"Aivan oikein! En nuhtele Teitä mistään -- kysyin vain Teiltä

kumminkin". Hän vaikeni hetkisen ja kääntyi sitten taaskin

minuun. "Uskoakseni ette Te voi oikein käsittää asiaa", sanoi hän

pilkallisesti. "Tulkaa sitten itse katsomaan."

Hän meni edeltä rakennuksen etusivulle. Minä seurasin perästä, ja

viimeisenä tuli rouva Rubelle. Tultuamme rautaveräjien kautta pihaan,

pysähtyi hän ja osoitti ratsupiiskallaan rappeutunutta rakennuksen

keskiosaa.

"Katsokaas!" sanoi hän. "Katsokaa ensi kerrokseen. Tunnettehan hyvin

vanhat makuuhuoneet kuningatar Elisabethin ajoilta? Meillä on neiti

Halcombe hyvässä säilössä, sijoitettuna yhteen parhaimmista niistä.

Ottakaa hänet mukaanne, rouva Rubelle, Teillähän on avain? Antakaa

rouva Michelsonin itsensä nähdä, ett'ei tällä kertaa ole mikään kuje

kysymyksessä."

Se ääni, jota hän käytti minua vastaan, ja ne harvat minuutit, jotka

olivat kuluneet puistosta lähdöstämme, saattavat minut taaskin

tulemaan käsitykseeni. Mihin minä tänä hetkenä olisin ryhtynyt, jos

minun koko elämäni olisi ollut toista palvelevassa ja riippuvassa

asemassa, en tiedä. Mutta kuten nyt oli -- sen kasvatuksen, niiden

periaatteiden ja tunteiden takia, jotka kuuluivat sivistyneelle

rouvasihmiselle, en minä voinut epäillä, miten minun piti käyttäytyä.

Velvollisuuteni sekä itseäni että lady Glydeä kohtaan kielsi minua

jäämästä sen miehen palvelukseen, joka niin häpeämättömästi oli

pettänyt meitä esittämällä koko jakson sydämmettömiä valheita.

"Minun täytyy pyytää, sir Percival, saada puhua Teidän kanssanne

muutamia sanoja yksityisesti", sanoin minä. "Sen jälkeen olen minä

valmis seuraamaan tätä henkilöä neiti Halcomben huoneeseen."

Rouva Rubelle, johon minä olin viitannut kevyellä pään kumarruksella,

haisteli huolimattomasti kukkakimppuansa ja meni varsin hitaasti ovea

kohden.

"No niin", sanoi sir Percival, "että minä haluan jättää paikkani

Blackwater-Parkissa." Tämän sanoin minä sana sanaltaan. Olin

päättänyt, että ensi sanat, jotka minä sanoisin hänen palattuaan,

olisi toivomus päästä hänen talostaan.

Hän katsoi minuun synkimmällä silmäyksellään ja pisti raivokkaalla

liikkeellä molemmat kätensä ratsutakkinsa taskuihin.

"Miksi?" kysyi hän. "Sitäpä haluaisin tietää."

"Ei kuulu minun tehtävääni arvostella, mitä on tapahtunut tässä

talossa. En tahdo loukata ketään. Minä tahdon vain sanoa, ett'en

minä huomaa velvollisuuteni mukaiseksi enemmän lady Glydeä kuin

itseänikään kohtaan jäädä kauemmaksi Teidän palvelukseenne."

"Onko se Teidän velvollisuutenne mukaista _minua_ kohtaan seisoa

tässä ja heittää halpamainen epäily vasten, silmiäni?" huusi hän

aivan raivoissaan. "Huomaan kyllä, mitä Te tarkoitatte. Te olette

omalta alhaiselta, epärehelliseltä katsantokannaltamme tulkinnut

viattoman kepposen lady Glydeä kohtaan, joka tehtiin hänen

parhaakseen. Oli mitä tärkeintä hänen terveytensä takia vaihtaa

heti olinpaikkaa, ja Te tiedätte yhtähyvin kuin minäkin, ett'ei hän

koskaan olisi matkustanut, jos hän olisi uskonut neiti Halcomben

olevan vielä täällä. Menkää, jos Teitä miellyttää, -- minä voin

helposti saada yhtä hyviä taloudenhoitajattaria kuin Tekin lausumalla

vain sanan. Menkää, milloin haluttaa -- mutta kavahtakaa levittämästä

mitään juorua minusta ja minun talostani poistuttuanne siitä.

Puhukaa totuutta ja vain totuutta, muutoin voi se tulla kalliiksi

Teille! Oman hyvänsä takia on lady Glydeä peijattu -- ja sen saakoon

kernaasti kuka tahansa kuulla. Menkää itse ylös katsomaan, eikö neiti

Halcombella ole yhtä paljon mukavuutta ja hoitoa siellä kuin missä

muussa talon osassa tahansa.

"Muistakaa tohtorin oma määräys, että lady Glyden täytyy niin pian

kuin mahdollista muuttaa toiselle paikkakunnalle. Pankaa tämä kaikki

tarkoin mieleenne -- ja puhukaa sitten jotakin pahaa minulta ja minun

teoistani, jos Te uskallatte!"

Kaikki nämä sanat syöksyivät hänen huuliltaan hänen raivoissaan

kävellessään edestakaisin ja huitoessaan ympärilleen ilmaan

ratsupiiskallaan.

Ei mikään hänen puheensa voinut järkyttää minun vakuutustani niiden

halveksittavain valheiden suhteen, joita hän edellisenä päivänä oli

ladellut minun läsnä-ollessani, ja sen julman petoksen suhteen,

jolla hän oli erottanut lady Glyden sisarestaan ja lähettänyt hänet

Lontooseen hänen ollessaan puolikuolleena levottomuudesta neiti

Halcomben takia. Luonnollisesti pidin minä nämä ajatukset itsekseni

enkä lausunut enää mitään, joka olisi voinut häntä suututtaa, mutta

en silti miettinyt vähemmän varmasti toteuttaa aikomustani. Hiljainen

vastaus poistaa vihan -- ja minä hillitsin sentähden tunteeni

vastatessani:

"Ollessani Teidän palveluksessanne, sir Percival, tunnen minä

velvollisuuteni kyllin hyvin ollakseni tarkastamatta Teidän

vaikuttimianne. Kun minä poistun talostanne, toivon minä tuntevani

arvoni kyllin ollakseni puhumatta asioista, jotka eivät koske minua."

"Koska haluatte mennä?" kysyi hän tuikeasti keskeyttäen minut. "Älkää

luulko, että minä olen halukas pitämään Teidät -- älkää luulko, että

minä olisin pahoillani Teidän poistumisestanne talostani. Menettelen

täysin omantunnonmukaisesti ja suoraan tässä asiassa alusta loppuun.

Koska haluatte mennä?"

"Haluaisin poistua paikastani niin pian kun Teidän mukavuutenne sen

sallii, sir Percival."

"Minun mukavuudellani ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa.

Olen epäilemättä poissa talosta huomisaamuna aikaiseen ja Teidän

laskunne voin minä tarkastaa tänään illalla. Jos Te todellakin

tahdotte ottaa huomioon jonkun mukavuuden, niin olisi parempi

neuvotella neiti Halcomben kanssa. Rouva Rubellen kanssa sovittu aika

loppuu tänä päivänä ja hänellä on syytä toivoa matkustaa takaisin

Lontooseen tänä iltana. Jos Te myöskin matkustatte nyt heti, ei neiti

Halcombella ole ketään, joka häntä hoitaisi."

Minä toivon, ett'en tarvitse sanoa minusta olleen mahdotonta hyljätä

neiti Halcombe tällaisena onnettomuuksien aikana, joka nyt oli

kohdannut häntä ja lady Glydeä. Tultuani vakuutetuksi, että rouva

Rubelle heti matkustaisi, otettuani hänen paikkansa ja saatuani vielä

luvan koettaa puhutella tohtori Dawsonia ottamaan taaskin hoitoonsa

neiti Halcombe, suostuin minä mielelläni jäämään Blackwater-Parkiin,

kunnes neiti Halcombe ei enää tarvitsisi minun hoitoani. Minä lupasin

viikkoa ennen talosta lähtöäni ilmoittaa siitä sir Percivalin

asianajajalle, niin että hän voisi ryhtyä tarpeellisiin toimiin

hankkiakseen minulle seuraajan. Kaikki tämä sovittiin muutamin

sanoin, jonka jälkeen sir Percival käänsi minulle jyrkästi selkänsä,

ja minä menin rouva Rubellen luo. Tämä merkillinen nainen oli koko

ajan tyynesti istunut portailla, odottaen että minä seuraisin häntä

neiti Halcomben luo.

Tuskin olin minä ehtinyt puoli tiehen hänen luokseen, kun sir

Percival, joka oli sillä välin kävellyt kappaleen matkaa vastapäiseen

suuntaan, yht'äkkiä pysähtyi ja huusi minua takaisin.

"Mitä syytä Teillä on poistua palveluksestani?" kysyi hän.

Tämä kysymys tuntui minusta niin kummalliselta sen jälkeen, mitä

juuri nyt oli välillämme tapahtunut, että minä tuskin tiesin, mitä

minä vastaisin.

"Muistakaa! _Minä_ en tiedä, miksi menettelette niin", jatkoi hän.

"Teidän täytyy ilmoittaa minulle jokin syy paikastanne poistumiseen,

kun Te otatte uuden paikan."

"Mikä on syy? Perheen lähtökö? Se kelpaa."

"Sitä vastaan ei ole mitään muistuttamista, sir Percival --"

"No, hyvä! Sitä tahdoinkin vain tietää. Jos joku kysyy

todistuksianne, niin on tämä syynä eroamiseenne täältä: Te lähdette

tiehenne, koska koko perhe muuttaa täältä."

Hän kääntyi taaskin pois, ennenkuin minä ennätin lausua sanaakaan,

ja meni nopein askelin puistoon. Hänen esiintymisensä oli yhtä

kummallinen kuin puheensakin. Minä tunnustan hänen melkein

pelottaneen minua.

Rouva Rubellenkin kärsivällisyys oli melkein loppua, kun minä

lopultakin tulin hänen luoksensa.

"Vihdoinkin!" sanoi hän olkapäitään kohauttaen. Hän meni edellä

rakennuksen asumattomaan osaan, nousi portaita ylös ja aukaisi

avaimellaan sen käytävän oven, jonka vieressä Elisabethin aikuiset

vanhat huoneet sijaitsevat -- oven, joka aina minun tulostani asti

Blackwater-Parkiin ei koskaan ennen oltu avattu. Itse huoneet tunsin

minä varsin hyvin, kun minä useamman kerran olin käynyt niissä, mutta

aina rakennuksen toisesta osasta. Tämän vanhan parvekkeen kolmannen

oven kohdalla pysähtyi rouva Rubelle, ojensi sen avaimen ynnä muut

mukanaan olevat avaimet minulle ja sanoi, että minä tapaisin neiti

Halcomben tässä huoneessa. Ennenkun minä menin sisään, katsoin minä

parhaaksi sanoa hänelle, että hänen toimensa nyt oli lopussa. Minä

ilmoitin hänelle muutamin sanoin, että minä tästä lähtien kokonaan

vastaisin sairaan katsomisesta ja hoidosta.

"Olen iloinen kuullessani sen, rouvani," sanoi rouva Rubelle. "Haluan

kovin saada heti matkustaa."

"Matkustatteko tänään?" kysyin minä varmuuden vuoksi.

"Kun nyt olette ottanut sairaanhoidon huoleksenne, matkustan minä

puolentunnin kuluttua. Sir Percival on hyväntahtoisesti oikeuttanut

minun tilaamaan vaunut milloin tahansa, ja nyt tarvitsen minä ne

puolen tunnin kuluttua päästäkseni asemalle. Minä olen jo laittanut

kaikki matkatavarani. Hyvästi, rouvaseni."

Hän niiasi nopeasti ja meni takaisin parvekkeen kautta hyräillen

laulua ja lyöden tahtia kukkakimpullaan. Olen sydämmellisen iloinen,

että tämä oli viime kerta, jolloin näin rouva Rubellen.

Tullessani huoneeseen nukkui neiti Halcombe. Katselin häntä

tuskaisella osanotolla hänen siinä maatessaan kauhean korkeassa,

vanhanmallisessa sängyssä. Hän ei ollut kumminkaan missään suhteessa

huonompi kuin viime kerran nähdessäni häntä. Minun täytyy myöntää,

ett'en hänen hoitoaan missään kohden oltu laiminlyöty, mikäli minä

voin huomata. Huone oli kolkko, ikävä ja pimeä, mutta ikkuna, joka

on talon takana olevalle yksinäiselle pihaportille päin, oli auki

päästääkseen raitista ilmaa, ja yleensä kaikki, mitä voitiin tehdä

huoneen hauskentamiseksi, oli tehty, sir Percivalin petoksen koko

julmuus oli kohdannut lady Glyde-raukkaa. Neiti Halcombe ei ollut,

minun huomatakseni, kärsinyt muuta vääryyttä, kuin että hänet täten

oli kätketty.

Tultuani vakuutetuksi, että sairas nukkui rauhallisessa unessa,

hiivin minä hiljaa ulos sanoakseni puutarhurille, että hän kutsuisi

lääkäriä. Minä pyysin häntä, että hän vietyään rouva Rubellen

asemalle menisi herra Dawsonin luo viemään hänelle terveisiä, että

minä haluaisin puhua hänen kanssaan. Tiesin hänen tulevan minun

pyynnöstäni ja pysähtyvänkin taloon kreivi Foscon lähdettyä pois.

Odottamaani aikaan palasi puutarhuri ja ilmoitti tohtori Dawsonin

pyytäneen tervehtimään ja sanomaan, ett'ei hän itse ollut oikein

terve, mutta että hän, jos mahdollista, tulisi huomisaamuna.

Esitettyään asiansa tahtoi hän mennä; minä ehkäisin häntä kumminkin

pyytämällä palaamaan ennen pimeän tuloa ja istumaan ylhäällä eräässä

asumattomista huoneista, niin että minä voisin huutaa häntä, jos

jotain tapahtuisi. Hän ymmärsi helposti vastenmielisyyteni jäädä

yksin tähän nyt niin aution talon rappeutuneeseen osaan, ja me

sovimme asiasta niin, että hän lupasi tulla 8 ja 9 välillä illalla.

Hän saapui täsmällisesti, ja minulla oli täysi syy olla tyytyväinen

päätökseeni kutsua hänet. Ennen puoltayötä puhkesi sir Percivalin

väkivaltainen ja kummallinen luonne rajulla ja kauhealla tavalla

raivoamaan, ja ellei puutarhuri olisi ollut saapuvilla rauhoittamassa

häntä, niin kauhistun ajatellakin, mitä olisi voinut tapahtua.

Melkein koko iltapäivän ja illan oli hän kävellyt asuinrakennuksessa

ja pihalla levottomasti ja kummallisesti, mikä mielestäni aiheutui

siitä, että hän oli juonut liian paljon viiniä yksinäisellä

päivällisellään. Olkoon sen laita kuinka tahansa, niin kuulin minä,

kävellessäni kappaleen katkaa edestakaisin parvekkeella, kuin hän

kovasti ja kiivaasti huusi jotakin rakennuksen uudessa osassa.

Puutarhuri kiiruhti heti alas hänen luokseen, ja minä suljin oven

estääkseni, jos mahdollista, melua kuulumasta sairaan korviin.

Viipyi hyvästikin puoli tuntia, ennenkun mies palasi takaisin. Hän

selitti isäntänsä olevan aivan järjiltään -- ei, kuten minä luulin,

paljosta juonnista, vaan jonkunlaisesta mielipuolen pelosta, jonka

syytä hän ei voinut ymmärtää. Kun hän tuli alas eteiseen, näki hän

sir Percivalin kävelevän nopein askelin edestakaisin, nähtävästi

kovin kiukuissaan ja kiroillen, ett'ei hän tahdo jäädä minuuttiakaan

kauemmaksi yksin tähän kirottuun taloon ja että hän nyt heti,

keskellä yötä, aikoi lähteä matkalle. Kun puutarhuri läheni häntä,

oli hän kiroillen ja uhkaillen ajanut tämän heti valjastamaan hevosta.

Vähemmässä kuin neljännestunnissa oli sir Percival kuolonkalpeana

tullut hänen luokseen tallipihaan, hypännyt kiesseihin, lyönyt

hevosta niin, että tämä heti oli lähtenyt hurjasti laukkaamaan, ja

lähtenyt aivan yksin pois. Puutarhuri oli kuullut, kuinka hän oli

kiroillut ja huutanut portinvartijalle kiiruhtamaan ylös avatakseen

veräjän -- oli sen jälkeen kuullut, kuinka hän hiljaisessa yössä

jatkoi rajun kiivaasti matkaansa, eikä tiennyt sittemmin sen enempää.

Huomispäivänä tai sitä seuraavana -- en muista oikein, kumpanako

-- toi Knowlesburyn, lähimmän kaupunkimme, vanhan majatalon renki

ajoneuvot kotiin. Sir Percival oli pysähtynyt sinne ja sitten

matkustanut edelleen rautateitse -- mihin, ei mies voinut sanoa

meille. Minä en koskaan sitten saanut mitään tietoa sir Percivalin

hankkeista, en häneltä itseltään enkä keltään muultakaan, enkä minä

tiedä edes, onko hän nykyisin Englannissa vai jossain muualla. Hän

ja minä emme ole koskaan tavanneet toisiamme hänen paettuaan kotoaan

kuin pelastunut rikollinen, ja minun sydämmellinen toivoni ja

rukoukseni on, ett'emme koskaan tapaisikaan tässä elämässä.

Minun oma osani tässä surullisessa perhejutussa on nyt lähimmiten

kerrottu.

On sanottu minulle, että neiti Halcomben heräämisellä vihdoinkin

pitkällisestä unestaan ja keskinäisellä puhelullamme, kun hän

näki minun istuvan vuoteensa ääressä, ei ole mitään tekemistä sen

kertomuksen kanssa, jonka minä nyt olen kyhännyt. Olkoon puolestani

kylliksi sanoa, ett'ei hän itse tietänyt mitään siitä, millä tavoin

hänet oli tuotu huoneestaan tähän rakennuksen asumattomaan osaan.

Sen tapahtuessa oli hän vaipunut syvään uneen, luonnolliseenko vai

nukuttamalla toimitettuun, sitäkään hän ei voinut sanoa. Minun

poissa-ollessani matkalla Torquayssa ja kun koko palvelusväki oli

muuttanut talosta, lukuunottamatta Margaret Porcheria, joka joko söi

tai joi tai makasi, milloin hän ei ollut työssä, ei ollut mikään

sanottava vaikeus muuttaa neiti Halcombe salaa rakennuksen yhdestä

osasta; toiseen.

Katsellessani ympäri huonetta huomasin minä, että rouva Rubelle

oli saanut sinne eri ruokalajeja ja muita elintarpeita sekä että

hänelle oli hankittu apuneuvoja lämmittää vettä, keittoja ynnä

muuta, tarvitsematta tehdä muuta niinä muutamina päivinä, jotka

hän oli suljettuna sairaan luona. Hän oli kieltäytynyt vastaamasta

niihin kysymyksiin, joita neiti Halcombe luonnollisesti teki

hänelle, mutta ei muutoin ollut kohdellut häntä huolimattomasti eikä

epäystävällisesti. Ainoa rikos, josta minä syystä voin nuhdella rouva

Rubellea, on se, että hän on antautunut avustamaan näin arvottomasti

halpamielistä petosta.

Olen iloinen, ett'en tarvitse kuvata sitä vaikutusta, jonka tieto

lady Glyden matkasta teki neiti Halcombeen, tai niitä vielä

paljon surullisempia tietoja, jotka vain liian pian saapuivat

Blackwater-Parkiin. Molemmissa näissä tilaisuuksissa valmistin minä

häntä kuulemaan onnettomuutta niin varovasti kuin voin; ainoastaan

jälkimmäisessä tapauksessa olisi tohtori voinut olla minulle avuksi,

jollei hän edelleen olisi voinut liian huonosti voidakseen tulla

luokseni. Oli surullinen aika -- aika, joka vaivaa minua sekä

ajatellessani että kirjoittaessani siitä. Uskonnon lohdutuksen kallis

siunaus, jota minä koetin jakaa, ei pitkään aikaan voinut saavuttaa

neiti Halcomben sydäntä; toivon kumminkin, että se lopulta tulisi

hänelle hyväksi. En jättänyt häntä, ennenkuin hänen voimansa olivat

täysin palanneet. Se juna, jolla minä matkustin tästä onnettomasta

kodista, vei hänetkin sieltä pois. Me erosimme raskain mielin

toisistamme Lontoossa. Minä jäin erään sukulaiseni luo Islingtoniin;

hän jatkoi matkaansa herra Fairlien Cumberlandissa olevalle tilalle.

Minulla on vain muutamia rivejä lisättävänä, ennenkun minä lopetan

tämän kiusaavan selonteon. Ne ovat minun velvollisuudentunteeni

aiheuttamia.

Ennen kaikkea pyydän minä saada lausua oman varman vakuutukseni,

ett'ei minkään syytöksen näistä kertomistani tapahtumista pidä

kohtaaman kreivi Foscoa. Olen saanut tietää, että kamala epäilys on

herännyt ja että varsin arveluttavia selityksiä on annettu kreivin

menettelystä. Minun vakuutustani hänen viattomuudestaan ei kumminkaan

voida järkyttää. Jos hän auttoi sir Percivalia tämän suunnitelmassa

lähettää minut Torquayhin, niin saattoi hänet itsensä harhaan

hämmennys, josta häntä ulkomaalaisena ja outona ei pidä tuomita. Jos

hän hankki rouva Rubellen sairaanhoitajattareksi Blackwater-Parkiin,

niin oli se onnettomuus eikä mikään sellainen hänen virheensä, että

tämä vieras henkilö olisi ollut kyllin halpamielinen auttaakseen

talon herraa petoksessa, jonka tämä itse oli suunnitellut. Puhtaan

moraalin nimessä panen minä vastalauseeni sitä vastaan, että kreiviä

kohtaan langetetaan jokin ajattelematon tai ansaitsematon moite.

Toisekseen täytyy minun lausua ikäväni siitä, ett'en voi muistaa

päivää, jolloin lady Glyde läksi Blackwater-Parkista matkustaakseen

Lontooseen. On sanottu minulle, että on suuremmasta merkityksestä

saada tietää oikea päivä, jolloin tämä surullinen matka tapahtui, ja

minä olen vakavasti koettanut muistutella, mutta turhaan. Sen vain

voin muistaa, että se tapahtui heinäkuun loppupuoliskolla. Jokainen

tietää, kuinka vaikeata on jonkun ajan kuluttua muistaa jotakin

määrättyä päivää, ellei sitä edeltäkäsin merkitsi muistiin. Tämä

vaikeus oli minulle sitäkin suurempi niiden levottomuutta herättäväin

ja merkillisten tapahtumain takia, jotka sattuvat juuri samaan

aikaan, kuin lady Glyde matkusti. Toivon sydämmellisesti, että minä

tähän aikaan olisin pitänyt päiväkirjaa ja että hänen matkapäivänsä

olisi yhtä elävästi muistissani kuin mylady-raukan kalpeat kasvot

hänen viime kerran surullisesti katsoessaan minuun vaununikkunasta.

Useiden eri todistajain jatkama kertomus.

1. Hester Pinhornin, kreivi Foscon palveluksessa olevan

keittäjättären todistus.

(Hänen suullisen kertomuksensa mukaan kirjoitettu.)

Olen pahoillani, ett'en koskaan ole saanut oppia lukemaan tai

kirjoittamaan. Koko elämäni olen saanut touhuta ja tehdä työtä ja

olen aina pitänyt tarkkaa huolta rehellisestä nimestä. Minä tiedän,

että on synti ja vääryys sanoa, mikä ei ole totta, ja minä tahdon

tarkkaan karttaa sitä nytkin sanomasta. Kaikki, mitä tiedän, tahdon

minä sanoa ja minä pyydän nöyrästi sitä herraa, joka merkitsee tämän

muistiin, sovittamaan sanani oikein kirjoittaessaan ja suomaan

minulle anteeksi, joka en ole saanut mitään oppia.

Viime kuluneena kesänä sattui niin, että minä -- vaikka omatta

syyttäni -- olin ilman paikkaa. Kuulin silloin, että keittäjättären

paikka oli saatavissa talossa N:o 1 Forestroadin varrella S:t

Johns-Woodissa. Otin tämän paikan kokeeksi. Isäntäni nimi oli Fosco.

Emäntäni oli Englantilainen rouvashenkilö. Isäntäni oli kreivi ja

emäntäni kreivitär. Siellä oli nuori tyttö, jonka piti toimittaa

muut palvelustehtävät talossa. Hän ei ollut erittäin siisti eikä

ripeäkään, mutta mikään paha ei hänen kanssaan ollut tulla toimeen.

Minä ja hän olimme talon ainoat palvelijat.

Isäntämme ja emäntämme tulivat sitten, kun me olimme alkaneet

jo palveluksemme. Heti heidän tultuaan saimme tietää vieraita

odotettavan maaseudulta.

Vieras oli emäntäni veljentytär, ja ensi kerroksessa oleva

vierashuone pantiin hänelle kuntoon. Emäntäni sanoi, että lady

Glydellä -- niin oli vieraan nimi -- oli varsin heikko terveys ja

että minä sen vuoksi saisin olla varsin varova ruuanlaiton suhteen.

Hänen piti tulla samana päivänä, mikäli minä voin muistaa; pyydän

kumminkin, ett'ette luota minun muistiini tässä tapauksessa. Minun

täytyy ikäväkseni sanoa, ett'ei hyödytä mitään kysyä minulta ajasta

ja päivistä ja muusta sellaisesta. Lukuunottamatta sunnuntaita

olen minä tuskin koskaan selvillä niistä, sillä minä olen köyhä

työläisnainen ja varsin oppimaton. Kaikkiaan tiedän minä, että lady

Glyde tuli ja herätti meissä kaikissa heti taloon tultuaan suurta

peljästystä, se on totta ja varmaa. Kuinka minun isältäni saattoi

hänet kotiin luokseen, en voi sanoa, sillä minulla oli silloin

jotain työtä käsillä, mikä kokonaan kiinnitti minun huomioni. Mutta

iltapäivällä luulen sen olleen, ja palvelustyttö avasi oven ja

saattoi hänet vieraskamariin. Hän ei ollut kaukaa keittiössä luonani,

kun me saimme kuulla hirveätä meteliä ylhäältä ja vierashuoneen

kellon kiihkeätä soittamista ja emäntäni äänen huutavan apua.

Me juoksimme ylös molemmat ja saimme silloin nähdä vieraan

rouvashenkilön makaavan sohvalla kalmankalpeana, kovasti yhteen

puristetuin käsin ja pää riippuen toiselle sivulle. Hän oli

äkkiä peljästynyt, sanoi emäntäni, ja kreivi sanoi hänen saaneen

kouristuksia. Tuntien ympäristöä hieman paremmin kuin muut juoksin

minä lähimmän lääkärin luo hakemaan apua. Lähinnä saatavissa olivat

tohtorit Gardh ja Goodricke, jotka asuivat yhdessä joilla oli

tunnettu nimi ja maine koko S:t Johns-Woodissa, mikäli olen kuullut.

Herra Goodricke oli kotona ja seurasi minua.

Viipyi kotvasen aikaa, ennenkun hän voi olla sanottavaksi avuksi.

Onneton naisraukka sai kohtauksen toisensa jälkeen; ja siten jatkui,

kunnes hän oli aivan voimaton ja heikko kuin äskensyntynyt lapsi. Me

veimme hänet vuoteeseen. Herra Goodricke kiiruhti kotiinsa hakemaan

lääkkeitä ja tuli takaisin neljännestuntia lyhemmässä ajassa. Paitsi

lääkkeitä toi hän mukanaan torvenmuotoisen mahognyisen puupalan; sen

asetti hän sairaan sydämmelle ja painoi korvansa aivan siihen ja

kuunteli tarkkaavasti.

Tehtyään tämän sanoi hän huoneessa olevalle emännälleni: "Tämä on

varsin arveluttava sairaustapaus; minä kehotan heti kirjoittamaan

lady Glyden lähimmille omaisille." Emäntäni kysyi häneltä: "Onko se

sydäntauti?" Tohtori vastasi tähän: "Niin, vaarallisinta laatua." Hän

sanoi sitten kreivittärelle suoraan, kuinka hän uskoi taudin laidan

olevan, mutta sitä minä en ollut kyllin oppinut ymmärtämään. Mutta

sen minä varmasti tiedän, että hän lopuksi sanoi pahoin pelkäävänsä,

ett'ei hän eikä kukaan muukaan lääkäri enää voisi auttaa asiaa nyt.

Emäntäni otti nämä ikävät tiedot vastaan rauhallisemmin kuin isäntä.

Hän oli suuri ja lihava, naurettava vanha herra, jolla oli kesyjä

lintuja ja valkoisia rottia ja joka puhui niiden kanssa, ikäänkuin

ne olisivat olleet kristittyjä lapsia. Hän näytti olevan kauhean

pahoillaan tapahtuman johdosta. "Ah! lady Glyde raukka! rakas lady

Glyde-raukka!" sanoi hän kerta toisensa perään ja käveli edestakaisin

ja väänteli lihavia käsiänsä enemmän kujeilijan kuin järkevän

ihmisen tavalla. Jos minun emäntäni kysyi kerran sairaan mahdollista

paranemista, kysyi hän ainakin viisikymmentä kertaa. Minä vakuutan,

että hän oikein vaivasi meitä kaikkia -- ja kun hän lopultakin

ehti rauhoittua, meni hän ulos pieneen puutarhaan ja sitoi pieniä

kukkakimppuja ja pyysi minua koristaman niillä sairashuonetta. Juuri

kuin niistä olisi voinut olla jotain hyötyä! Luulen hänen jonkun

kerran olleen hieman sekaisin ymmärrykseltään. Mutta ilkeä isäntä ei

hän kuitenkaan ollut. Hän oli perin kohtelias puhelemaan ja esiintyi

hyväntahtoisesti, leikkisästi ja ystävällisesti. Pidin hänestä paljon

enemmän kuin emännästäni. Jos jokin ihminen oli kova mieleltään, niin

oli hän!

Puoliyön aikaan näytti sairas hieman voimistuvan. Hän oli sitä ennen

ollut niin voipunut kouristuksista, ett'ei hän voinut liikuttaa kättä

eikä jalkaa eikä puhuakaan kenenkään ihmisen kanssa. Nyt kääntäytyi

hän kumminkin sairasvuoteessa ja katsoa tuijotti sekä ympäri

huonetta että meitä. Hänen on täytynyt olla kaunis nainen terveenä

ollessaan vaaleine hiuksineen ja sinisine silmineen. Hän nukkui

varsin levottomasti yöllä -- ainakin sanoi emäntäni niin, joka istui

yksin ylhäällä hänen luonaan. Ennenkun itse menin levolle, olin minä

sisällä kerran katsoakseni, voisinko olla joksikin avuksi, ja kuulin

silloin, kuinka hän puhui itsekseen sekavalla, hajanaisella tavalla.

Hän näytti suuresti ikävöivän saada puhua jonkun kanssa, joka oli

poissa hänen luotaan. Tämän henkilön nimeä en voinut ensi kerralla

kuulla ja toisella kertaa, juuri kun hän mainitsi sen, koputti

isäntäni ovelle jättääkseen minulle vielä yhden ruman kukkakimppunsa

ja kyselläkseen koko joukon.

Kun minä aikaisin huomisaamuna palasin huoneeseeni oli sairas aivan

voimaton ja nukkui horrosmaisessa unessa. Herra Goodricke tai

tohtori Cardkin mukanaan neuvotellakseen. He sanoivat molemmat,

ett'ei häntä millään ehdolla nukkuessa saisi häiritä. He pyysivät

emäntääni seuraamaan huoneen toiseen päähän ja kyselivät häneltä

tarkkaan sairaan terveyttä entisinä aikoina; kuka oli ollut hänen

lääkärinsä ja oliko häntä kauan painanut jokin sieluntuska ja oliko

hän tuntenut itsensä onnettomaksi. Minä muistan varsin hyvin, että

emäntäni vastasi tähän "kyllä", ja että herra Goodricke katsoi herra

Cardhiin ja pudisti päätänsä, ja herra Gardh katsoi herra Goodrickeen

ja pudisti päätänsä. He näyttivät ajattelevan, että tällä mielen

levottomuudella voi olla jotain tekemistä hänen sydänvikansa kanssa.

Hän näytti niin heikolta, pikku raukka! Vahva ei hän varmaan koskaan

ole ollut -- ei, ei koskaan vahva!

Myöhemmin aamulla, kun hän heräsi, oli tauti saanut nopean käänteen,

ja vieras herrasnainen näytti olevan parempi. Minä en saanut tulla

huoneeseen katsomaan häntä, yhtä vähä kuin minun toverini sai tulla

pelosta, että hän taaskin huonontuisi nähdessään vieraita. Isäntäni

sanoi hänen olevan paremman.

"Kuuleppas, kiltti Hesterini", sanoi hän, "lady Glyde on nyt taas

parempi. Mieleni on entistä rauhallisempi, ja minä menen nyt

oikaisemaan paksuja koipiani pikku kävelylle auringonpaisteessa tänä

kauniina kesäpäivänä. Pitääkö minun toimittaa jokin tehtävä sinulle?

Onko minun suoritettava jotain ostoksia taloutta varten? Mitä teet

sinä siinä? Ahaa! herkkutortunko päivälliseksi? Ota riittävästi

voitaikinaa, kiltti piikaseni, -- paljon voitaikinaa, joka sulaa

suussa, kun se on kermalla voideltu. -- Oi, se on ihanaa!" Sellainen

oli hänen tapansa. Hän oli yli 60 vuotta vanha ja vielä ihastunut

torttuihin ja leivoksiin. Ajatteleppas vain sitä!

Tohtori tuli takaisin puolenpäivän aikaan ja näki silloin itse,

että lady Glyde oli herännyt hieman parempana. Hän kielsi meitä

puhelemasta hänen kanssaan tai antamasta hänen puhella kanssamme,

jos häntä haluttaisi tehdä niin, koska häntä, kuten hän sanoi,

täytyi pitää ennen kaikkea hiljaisuudessa ja koettaa saada nukkumaan

niin paljon kuin mahdollista. Hän ei juuri koskaan näyttänyt olevan

halukas puhelemaan minun nähdessäni häntä -- paitsi yöllä, jolloin

minä en ymmärtänyt, mitä hän sanoi -- muulloin oli hän varmaan

liian heikko puhuakseen. Herra Goodricke ei ollut läheskään niin

tyytyväinen häneen kuin minun isäntäni. Hän ei sanonut mitään muuta

tullessaan alas, kuin että hän palaisi takaisin kello 5.

Jotenkin siihen aikaan -- isäntäni ei vielä ollut palannut --

soitettiin kiivaasti vierashuoneesta, ja emäntäni tuli eteiseen

sekä pyysi minua juoksemaan tohtori Goodricken luo ja sanomaan

hänelle, että sairas oli pyörtynyt. Minä otin hattuni ja olkahuivini,

kun kaikeksi onneksi tohtori samassa tulikin puolenpäivän aikana

tekemänsä lupauksen mukaan.

Avasin oven ja seurasin häntä yläkertaan. "Lady Glyde voi juuri

kuten tavallisesti", sanoi emäntäni hänellä ovella, "hän oli ollut

valveilla hetkisen ja katseli ympärilleen hämmentynein, kummallisin

ilmein, kun minä kuulin hänen päästävän heikon huudahduksen ja näin

samassa silmänräpäyksessä menettävän tajuntansa." Tohtori meni

vuoteen luo ja kumartui sairaan yli. Nähdessään hänet tuli hän äkkiä

varsin vakavannäköiseksi ja laski kätensä sairaan sydämmelle.

Emäntäni tuijotti herra Goodrickeen. "Eihän hän vain ole kuollut",

kuiskasi hän ja alkoi vapista kiireestä kantapäähän.

"Kyllä", sanoi tohtori levollisesti ja vakavasti, "hän on kuollut.

Minä pelkäsin sitä, kun minä eilen tutkin hänen sydäntään". Emäntäni

astui muutamia askelia taapäin sängystä puhuessaan ja vapisi yhäti

kovin. "Kuollut!" kuiskasi hän itsekseen, "kuollut, niin nopeasti,

niin pian! Mitä sanoo mieheni?" Herra Goodricke pyysi hänen menemään

alas ja koettamaan rauhoittua hieman. "Te olette istunut koko yön

ylhäällä," sanoi hän, "hermonne ovat rasittuneet. Tämä henkilö,"

sanoi hän ja katsoi minuun, "jää kyllä tänne minun hankkiessani

tarpeellista apua." Emäntäni seurasi hänen pyyntöänsä. "Minun täytyy

varovasti valmistaa tieto miehelleni." Näin sanoen ja yhäti kovasti

vapisten poistui hän huoneesta.

"Teidän isäntännehän on ulkomaalainen?" kysyi herra Goodricke

kreivittären lähdettyä luotamme. "Ymmärtäneeköhän hän, mitä pitää

kuolemantapausta rekisteriin merkittäessä tehdä?" -- "En tiedä oikein

herra", vastasin minä, "mutta tuskinpa uskoisin." Tohtori mietti

hetkisen ja sanoi sitten: "Tavallisesti en minä tee sellaista, mutta

voihan se säästää perheeltä huolta ja vaivaa, jos minä itse valmistan

pöytäkirjan kuolemantapauksesta. Puolen tunnin kuluttua menen minä

aluetoimiston ohi ja minä voin silloin pistäytyä sisään. Olkaa hyvä

ja ilmoittakaa herrasväellenne, että minä teen sen." -- "Kyllä,

herra", vastasin minä, "he varmaan kiittävät Teitä hyvyydestänne

ajatellessanne tätä asiaa." -- "Ettehän pelkää jäädä tänne siksi,

kunnes minä ehdin lähettää henkilön avuksenne?" kysyi hän. -- "En,

herra", vastasin minä. "Minä jään tänne lady-raukan luo siksi.

Luullakseni ei ole mitään laiminlyöty, mitä voitiin tehdä, herra",

lisäsin minä. -- "Ei," sanoi hän, "tässä ei ole mitään laiminlyöty.

Hänen on täytynyt kärsiä kovin, ennenkuin minä näin hänet. Hänen

tilansa oli jo silloin toivoton, kun minut kutsuttiin." --

"Ah, niin! Kaikille meille käy samoin, ennemmin tai myöhemmin -- eikö

niin, herra?" sanoin minä. Hän ei vastannut mitään tähän; hän ei

näyttänyt tahtovan puhua enempää sanoi vain jäähyväiset ja meni ulos.

Minä istuin sängyn vieressä aina tästä hetkestä saakka siihen asti,

kun herra Goodricke lähetti lupaamansa avun. Hänen nimensä oli Jane

Gould, ja hän näytti minusta olevan kunnioitettava nainen. Hän ei

tehnyt mitään huomautuksia -- sanoi vain, että hän kyllä tiesi,

mitä vaadittiin häneltä, ja että hän oli käärinyt monta ruumista

elinpäivinänsä.

Miten minun isäntäni vastaanotti kuolonsanoman, en voi lähemmin

sanoa, sillä minä en silloin ollut saapusalla. Nähdessäni hänet

näytti hän kovin murtuneelta. Hän istui aivan hiljaa nurkassa

lihavat kädet riippuen polvilla, pää kumarassa ja silmät tuijottaen

niin, ett'ei hän nähnyt mitään. Hän ei näyttänyt olevan niin paljon

suruissaan kuin hämmästynyt ja hämmentynyt tapahtuman johdosta.

Emäntäni järjesti kaiken, mikä oli tarpeen hautausta varten. Täytyi

varmaankin mennä suuri summa rahaa; ruumiskirstu erittäinkin oli

varsin kaunis. Me saimme kuulla, että kuolleen ladyn mies oli

matkustanut ulkomaille. Mutta emäntäni, joka oli hänen tätinsä,

järjesti asian niin hänen maaseudulla -- Cumberlandissa muistaakseni

-- olevan sukunsa kanssa, että hän vietäisiin sinne ja laskettaisiin

samaan hautaan kuin hänen äitinsäkin. Kaikki hautausta koskevat

seikat järjestettiin varsin komeasti ja siististi, sen sanon vielä

kerran, ja isäntäni matkusti itse maaseudulle ollakseen läsnä, kun

kirstua laskettiin hautaan. Hän näytti niin perin juhlalliselta

synkässä surupuvussaan, suurine, vakavine kasvoineen, hitaine

käyntineen ja leveine hatunnauhoineen -- niin, juhlalliselta hän

näytti todellakin!

Lopuksi on minun vastattava kolmeen minulle esitettyyn kysymykseen:

1) Ett'en minä enemmän kuin toverinikaan koskaan nähnyt isäntäni

itsensä antavan lady Glydelle lääkkeitä.

2) Ett'ei hän koskaan minun tietääkseni ja uskoakseni ollut yksin

lady Glyden luona.

3) Ett'en minä voi selittää sitä kovaa säikähdystä, jonka emäntäni

itse sanoi ladyä kohdanneen heti hänen tultuaan. Sen syytä ei koskaan

mainittu minulle eikä toverillenikaan.

Edellä oleva todistus on luettu minun läsnäollessani. Minulla ei ole

mitään lisättävää siihen tai muistutettavaa sitä vastaan. Vakuutan

valallani kuten kristitty nainen: Tämä on totuus.

(Allekirjoitettu)

_Hester Pinhorn_

(+ hänen puumerkkinsä)