On elämäni suuri onnettomuus, ett'ei kukaan tahdo antaa minun olla
rauhassa. Miksi -- sitä kysyn minä kaikilta ihmisiltä -- miksi täytyy
juuri minua kiusata? Mutta ei kukaan vastaa, eikä kukaan anna minun
olla rauhassa. Sukulaiset, ystävät, vieraat -- kaikki vehkeilevät
minun lepoani vastaan. Mitä minä olen tehnyt? Minä kysyn itseltäni,
minä kysyn kamaripalvelijaltani Louikselta monta kertaa päivään --
mitä minä olen tehnyt? Ei kukaan voi sanoa sitä. Varsin ihmeellistä!
Viimeinen mieliharmi, joka on kohdannut minua, on tämän kertomuksen
aihe. Voiko mies, jolla on minun hermosairauteni, kirjoittaa
kertomuksia? Esittäessäni kumminkin tämän varsin järkevän väitteen
sanotaan minulle, että jotkut ikävät tapahtumat, jotka koskevat
veljentytärtäni ja joista minäkin olen tietänyt, tekevät juuri
minut oikeaksi henkilöksi kuvaamaan ne. Ja minua uhataan -- jos
minä kieltäydyn suorittamasta tätä ponnistusta vaativaa työtä --
seurauksilla, joita minä en voi ajatella ilman kovinta hermokipua.
Ei tarvita todellakaan mitään sellaista uhkausta. Onnettoman
sairauteni takia heikontuneena ja perhesurujen murtamana olen minä
aivan kykenemätön mihinkään vastarintaan. Jos minua ahdistetaan, niin
käytetään arvottomalla tavalla minun heikkouttani hyväksi, ja minä
myönnyn heti. Minä koetan muistaa, mitä voin panemalla vastalauseen
-- ja kirjoittaa, mitä voin, panemalla myöskin vastalauseen, mutta
minä en voi muistaa tai kirjoittaa, se täytyy Louiksen muistaa ja
kirjoittaa puolestani. Hän on aasi, ja minä olen sairas -- on siis
luultavaa, että me teemme kaikenlaisia erehdyksiä. Mikä nöyryytys!
Minua on kehotettu tarkoin muistamaan päivä ja tunti, jolloin nämä
tapahtumat ovat sattuneet. Laupias kaitselmus! Kuinka minä, joka en
koskaan ole ollut selvillä ajasta, voisin nyt alkaa jotakin sellaista?
Minä olen kysynyt Louikselta. Hän ei ole aivan niin suuri aasi, kuin
minä tähän asti olen luullut. Hän muistaa, milloin se tapahtui, noin
parin päivän seuduille -- ja minä muistan henkilön nimen. Aika oli
heinäkuun puolivälissä ja nimi -- minun mielestäni sangen mauton ja
yksinkertainen -- Fanny.
Heinäkuun puolivälissä lepäsin minä siis eräänä päivänä kuten
tavallisesti kaikenlaisten taiteen mestarituotteiden ympäröimänä,
joita minä olen koonnut itselleni kasvattaakseni seudun barbaarisen
väestön makua. Eli toisin sanoen minulla oli ympärilläni valokuvia
piirroksista ja rahoista, jotka minä näinä päivinä aion lahjoittaa --
valokuvat nimittäin, jos raskas englannin kieli sallii minun lausua
edes jonkunkaan ajatuksen -- Carlislen akatemialle -- ikävä paikka
muutoin -- tarkoituksella jalostaa sen jäsenien makua, heistä kun
joka sielu on barbaari ja vandaali! Olisi todellakin luullut voivansa
toivoa, että gentlemanin, joka on tekemäisillään maamiehilleen suuren
arvokkaan lahjoituksen, pitäisi olla viimeinen tässä maailmassa, jota
täytyy kiusata yksityisillä vastoinkäymisillä ja perheasioilla. Mutta
ett'ei asianlaita ole niin, sen voin omasta kokemuksestani vakuuttaa.
Kumminkin istuin minä nyt siinä arvokkaat taideaarteeni ympärilläni
ja suuresti kaivaten rauhaista aamua.
Mutta juuri kun minä tarvitsen lepoa, oli luonnollista, että
Louiksen täytyi tulla sisään. Yhtä luonnollista oli sekin, että
minä kysyin, mitä pirua hän uskalsi näyttäytyä silmieni edessä
minun soittamattani. Minä kiroilen harvoin -- se on säädytön tapa
-- mutta kun Louis vastasi minulle irvistämällä, pidin minä aivan
luonnollisena pyytää häntä laputtamaan hiiden tuuttiin!
Tämän jyrkän kohtelutavan onnistuu aina, mikäli minä olen huomannut,
saattaa alempisäätyiset ihmiset järkiinsä. Se onnistui Louikseenkin
nähden. Hän lakkasi irvistämästä ja kertoi minulle nuoren henkilön
seisovan ulkona ja pyytävän päästä puhumaan kanssani. Hän lisäsi
palvelusväen tavallisella lörpötteleväisyydellä, että henkilön nimi
oli Fanny.
"Mikä Fanny?"
"Lady Glyden kamarineito, sir."
"Mitä tahtoo lady Glyden kamarineito minulta?"
"Kirje, sir --"
"Mene hakemaan se."
"Hän kieltäytyi jättämästä sitä kellekään muulle kuin Teille
itsellenne, sir."
"Kuka on antanut hänelle kirjeen?"
"Neiti Halcombe, sir."
Kuullessani neiti Halcomben nimen myönnyin minä samana hetkenä. Minun
tapanani on myöntyä aina perään, kun neiti Halcombe on vain asiassa.
Kokemus on osoittanut minulle, että se säästää koko joukon rähinää.
Myönnyin nytkin. Ah, tuo rakas Marian!
"Laske lady Glyden kamaripalvelija sisään, Louis. Mutta odotapas!
Kuulitko, narisevatko hänen kenkänsä?"
Olin pakotettu tekemään hänelle tämän kysymyksen. Narisevat kengät
saattavat minut aina mitä valitettavimpaan heikkouden tilaan koko
päiväksi. Minä olin kyllä antautunut vaivaan nähdä tuo nuori henkilö,
mutta en silti ollenkaan sallinut hänen kenkiensä tuottaa minulle
hermokivun puuskausta. Minunkin kärsivällisyydelläni on rajansa.
Louis vakuutti varmasti, että hänen kenkiinsä voitiin luottaa.
Minä viittasin kädelläni. Hän toi Fannyn sisään. Tarvitseeko minun
mainita, että hän ilmaisi noloutensa puremalla huuliansa yhteen ja
hengittämällä kovin nenänsä kautta? Niille, jotka ovat tutkineet
alempain luokkain naisia, ei minun ainakaan tarvitse tehdä sitä.
Mutta tahdon kumminkin olla rehellinen tyttöä kohtaan -- hänen
kenkänsä eivät narisseet. Voiko kukaan sanoa minulle, miksi
palvelusväkeen kuuluvilla nuorilla naisilla aina on käsihikeä? Miksi
heillä aina on lihavat nenät ja laihat posket? Miksi heidän kasvonsa
ilme on niin epämääräinen varsinkin silmäluomien kulmissa? Minä en
itse ole mikään varma ajattelemaan asiaa syvämietteisesti, mutta
minä lykkään sen niille miehille, jotka työskentelevät tällaisten
kysymysten ratkaisemisessa. Miksi emme seuraa useampia malleja
nuorten palvelevain henkilöiden kasvattamista varten?
"Teillä on kirje minulle neiti Halcombelta? Olkaa hyvä, pankaa se
pöydälle, älkääkä lyökö mitään kumoon. Kuinka neiti Halcombe voi?"
"Kiitos, varsin hyvin, sir."
"Ja lady Glyde?"
Minä en saanut vastausta. Hänen kasvoilleen tuli sama epämääräinen
ilme, ja minä luulen hänen alkaneen itkeä. Olen varma, että jotakin
kosteaa, näkyi silmien ympärillä -- kyyneleitäkö vai hikoilua. Louis,
jolta olen kysynyt neuvoa, uskoo sen olleen kyyneleitä. Hän on
samasta yhteiskuntaluokasta ja hänen täytyy parhaiten tietää se. Me
otaksumme siis, että ne olivat kyyneleitä.
Lukuunottamatta niitä tilaisuuksia, jolloin jalostava taide
nerokkaasti esittää ne kaunistetussa valossa, tunnen minä suurta
vastenmielisyyttä kyyneleitä kohtaan. Kyyneleet eivät ole, anatomian
mukaan, mitään muuta kuin ruumiin nesteiden eristymistä. Minä voin
hyvin käsittää, että sellainen eristyminen voi olla terveellinen
tai vahingollinen, mutta tunteen näkökannalta en minä voi huomata
siinä mitään mieltäkiinnittävää. On kyllä mahdollista, että minä,
kun kaikki sellaiset prosessit minussa ovat epäjärjestyksessä, olen
hieman ennakkoluuloinen. Olkoon kuinka tahansa, sen tiedän kumminkin,
että minä tässä tilaisuudessa käyttäydyin kaikella mahdollisella
arvokkaisuudella ja hienotunteisuudella. Minä suljin silmäni ja
sanoin Louikselle:
"Koeta ottaa selvä, mitä hän tarkoittaa."
Louis koetti, ja nuori nainen koetti myöskin. Heidän onnistui
hämmentää toisensa siihen määrään, että minun täytyy todellakin
tunnustaa sen huvittaneen minua. Minä luulen melkein lähettäväni
heitä hakemaan ollessani ensi kerran huonolla tuulella. Olen juuri
esittänyt Louikselle tämän ehdotuksen. Merkillistä kyllä ei se
näyttänyt miellyttävän häntä. Sitä hölmö-raukkaa!
Varmaankaan ei voitane pyytää, että minun pitäisi toistaa
kamarineidon selitys kyyneleistään ja minun sveitsiläisen palvelijani
tulkinta sen johdosta. Asia on täysin mahdoton. Kenties voisin minä
esittää oman käsitykseni siitä, mitä hän sanoi. Kelpaako se? Niin
totta tosiaan, otaksutaan sen kelpaavan!
Luullakseni alkoi hän sanomalla Louiksen kautta minulle, että
hänen isäntänsä oli eroittanut hänet emäntänsä palveluksesta. (Ole
hyvä, ota huomioon tässä tuon nuoren ihmisen merkillinen ajatuksen
juoksu. Oliko se minun vikani, että hän oli menettänyt paikkansa?)
Saatuansa eron oli hän mennyt majataloon nukkuakseen siellä yön. (En
pidä majataloista -- miksi tarvitsee minun tuokin tietää?) Kello
6 ja 7 välillä illalla oli neiti Halcombe saapunut sinne sanomaan
hänelle jäähyväiset ja oli silloin antanut hänelle kaksi kirjettä
-- toisen minulle ja toisen eräälle lontoolaiselle herralle. (Minä
en ole mikään lontoolainen herra -- piru vieköön Lontoon herran!)
Hän oli tarkoin pistänyt molemmat kirjeet rintaansa vasten (mitä
minulla on tekemistä sen asian kanssa?); hän oli tuntenut itsensä
taas varsin onnettomaksi neiti Halcomben mentyä hänen luotaan;
hän ei-ollut voinut pakottautua syömään eikä juomaan, ennenkun
aika oli mennä levolle, ja silloin, kun kello oli lähes 9, luuli
hän tahtovansa juoda kupin teetä. (Pitääkö minun nyt tehdä selvää
sellaisesta tyhmästä lörpötyksestä, joka alkaa onnettomuudella ja
päättyy teekupilla?) Juuri kun hän oli lämmittämäisillään kannua
(minä kirjoitan sanat Louiksen mukaan, joka sanoo tietävänsä, mitä
ne merkitsevät ja tahtovansa selittää ne -- tiuskasen hänelle
periaatteesta) -- juuri kun hän lämmitti kannua, avattiin ovi
ja hän ällistyi (taaskin hänen oma sanansa) nähdessään pienen
majatalon vierashuoneessa hänen armonsa kreivittären. Minä
merkitsen kamarineidon tavan mainita sisareni arvonimi erikoisella
mielihyvällä. Rakas sisarraukkani on ikävä nainen, joka meni
naimisiin ulkolaisen kanssa. Mutta palaan kertomukseen: ovi avattiin:
hänen armonsa, kreivitär astui vierashuoneeseen, ja nuori nainen
ällistyi. Varsin kummallista!
Minun täytyy todellakin levätä hieman, ennenkun minä voin jatkaa. Kun
minä olen hetkisen suljetuin silmin nojannut taaksepäin tuolissani,
ja Louis on huuhtonut pakottavia ohimoparkojani eau de Golognella,
voin minä kenties jatkaa.