ammatti, joka kysyi suurta toimeliaisuutta, sillä hän oli pehtorina
Ristilässä. Ja arvaako lukijani, missä hän pyysi asua?... Ei missään
muualla kuin läntisessä kylkirakennuksessa. Kolme tai neljä noista
erillään olevista huoneista oli ovilla yhdistetty mukavaksi asunnoksi,
jossa oli tarpeeksi pienehkölle perheelle.
Vaikka pehtori v. Nit oli jo yli viidenkymmenen ja häntä sitäpaitsi
pidettiin heränneenä, alkoivat kuitenkin eräät aikeet, joiden
toteuttamisesta ei tätä ennen voinut olla puhettakaan, jälleen pyöriä
hänen päässänsä. Hän kuvitteli mielessään, kuinka hauskaa naineen
miehen elämä olisi, ja vaimokseen hän valitsi Amalian.
Tämä hyväluontoinen, joskin kevytmielinen palvelustyttö oli monta
kovaa koettuaan, muuttunut hyvin vakavaksi ja hänestä tuli nyt varsin
sopiva aviopuoliso herra v. Nitille, josta hän ensialussa oli vain
vähän pitänyt, mutta johon aikaa voittaen yhä enemmän mielistyi.
Heistä tuli onnellinen aviopari ja ukkonsa iloksi hän synnytti hänelle
lapsiakin.
Totia v. Nit ei yleensä juo muuta kuin kahdesti viikossa, mutta
päihtyneenä häntä ei koskaan enää nähdä.
* * * * *
Kreivitär oleskeli vuorotellen molempain lastensa luona, ja hänen oli
vaikea sanoa, kumpaisessako paikassa hän viihtyi paremmin. Samoin
kuin muuttolinnutkaan eivät tiedä sanoa, onko heidän parempi olla
etelässä vaiko pohjolassa, mutta siitä huolimatta kuitenkin muuttavat
edestakaisin, samoin kreivitärkin oleskeli milloin toisen, milloin
toisen lapsensa kodissa, tietämättä kumpaisen pitäisi parempana.
Oltuaan noin viikon ajan Henrikin luona, tuli hänen niin ikävä
Helenaa, että hän olisi kuollut, ellei olisi saanut häntä tavata. Ja
oltuaan viikon Helenan luona, alkoi hän jälleen kaivata Henrikkiänsä.
Sekä hänen omat lapsensa että miniänsä ja vävynsä osoittivat myös
äidille suurempaa rakkautta ja hienotunteisuutta kuin vanhempain
ja lasten kesken yleensä on tavallista. Jos hän olisi halunnut
vaikka mitä, niin he jo edeltäkäsin olivat sen arvanneet ja kaikki
neljä he kilvan koettivat sulostuttaa äitinsä jälelläolevia päiviä.
Kreivittärelle se tuotti mitä suurinta huvitusta ja vaihtelua, kun hän
sai keskustella milloin yhden, milloin toisen kanssa, koska kaikki
nämä hänen lapsensa suuresti erosivat toisistaan, ollen kuitenkin
kaikki yhtä hyviä, miellyttäviä ja kelpo ihmisiä.
Kesäkuun yhdeksästoista päivä oli Stellalle oikea juhlapäivä, sillä
silloin hän täytti kuusitoista ja sitäpaitsi se oli hänen hääpäivänsä.
Emme voi kuvailla, kuinka ihana hän oli morsiamena, ja huhu hänen
erinomaisesta kauneudestaan oli houkutellut useita kaupunkilaisiakin
tekemään pienen huvimatkan nähdäkseen hänet. Morsiamen suloinen
kainous ja pieni viaton ylpeys olivat vielä omiansa lisäämään hänen
kauneuttansa, niin ettei katsojilla lainkaan ollut syytä katua
uteliaisuuttaan. Mutta palatkaamme hänen äitinsä luo.
Vaikka siis kreivittären onni oli niin suuri, ettei hän olisi
voinut parempaa toivoakaan, niin hän kuitenkin päivä päivältä yhä
enemmän riutui. Mitä ei neljätoistavuotinen oleskelu maanalaisessa
hautakammiossa voinut matkaansaattaa, sen sai aikaan vapaus,
auringonvalo ja ääretön onni. Hänen hermonsa eivät kestäneet
tätä pikaista muutosta pimeydestä päivänvaloon, kurjuudesta
aavistamattomaan onneen. Tämän onnen ylenpalttisuus jäyti hänen
elinvoimiaan ja hiljensi sydämen tykytystä. Tässä eivät auttaneet
lääkärit eivätkä mitkään varokeinot, sillä se oli kuoleman tautia.
Kreivitär hymyili hiljaista, taivaallista myhäilyä, lääkärin
ilmoittaessa, että hänellä ei enään ollut monta päivää elettävänään,
ja hän tunsi itsessään, että tämä ei tällä kertaa erehtynyt.
— Henrik, rakas poikani, sanoi hän kuolevaisille ominaisella,
raukealla äänellä, yleensä on yhdentekevää, mihinkä paikkaan ihmisen
viimeinen leposija valmistetaan, ja sen minäkin kyllä tiedän. Älä
kuitenkaan, poikani, pidä äitiäsi liian lapsellisena, vaikka hän
pyytää sinulta jotakin. Älkää kuoltuani viekö minua perhehautaan,
vaan haudatkaa hautausmaahan. Yksinäni en kuitenkaan tahdo siellä
levätä, vaan maatkoon rakas aviokumppanini saman kiven alla. Häntä
rakastin elämässä, häntä olen myös rakastava kuolemassa! Tätä minä
pyydän teiltä kaikilta ja olen varma, ettette ole viimeistä tahtoani
noudattamatta.
Kreivittären kuolema oli ihana. Hänen neljä lastansa sulkivat hänen
silmänsä ja hautasivat hänet sinne, mihin hän itse oli määrännyt,
hänen miesvainajansa viereen.
XXIV.
LYHYT LUKU, JOKA VOISI OLLA LYHYEMPIKIN.
Kreivitär jätti jälkeensä melkoisen perinnön, sekä kiinteää että
irtainta omaisuutta. Vaikka Harald ei suinkaan ollut varma siitä,
oliko sisarkin oikeutettu saamaan yhtä suuren perintö-osuuden kuin
veli, niin hän kuitenkin nyt, kun hänellä itsellään oli perittävää,
poikkesi entisistä mielipiteistään. Erkki ja Stella miltei väkisin
pakotettiin ottamaan vastaan yhtä paljon kuin Harald ja Irene. Ristilä
jäi jälkimäisten haltuun ja useat muut maakartanot joutuivat Stellan
osalle.
Hyvästä sydämestään Harald lahjoitti vapaaherran lapsille, jotka myös
olivat Irenen sisaruksia, noin kolmannen osan omaisuudestaan, ollen
eteenpäin niinkuin ennenkin heidän opettajansa. Pastori Ortman taas
luovutti kolmannen osan Stellan perinnöstä yliopistolle, käytettäväksi
apurahaksi nuorille taiteilijoille, määräämättä sitä kuitenkaan
jaettavaksi hänen nimellään, koska hänestä oli yhdentekevää,
tiesivätkö ihmiset lahjoituksen antajan nimen, kunhan siitä vain oli
hyötyä. Siksipä ei tiedetäkään, kuka on lahjoittanut nämä apurahat,
joita on kokonaista kolme, mikä on sitä kummallisempaa, kun ne eivät
suinkaan ole pieniä, vaan päinvastoin hyvinkin runsaita ja siis hyvin
tervetulleita niille, jotka niitä saavat.
Toisen kolmanneksen pastori määräsi kaikellaisiin hyviin
tarkoituksiin, joista mainittakoon pitäjänmakasiini sekä seurakunnan
kirkkoon hankitut urut, jotka nekään eivät komeile antajansa nimellä.
Mitä jälellä olevaan kolmanteen osaan tulee, sen hän piti heitä
itseänsä varten. Eikä ole syytä kadehtia heiltä ja heidän tulevilta
lapsiltaan tätä sievää omaisuutta, jos ajattelemme, ettei monikaan
olisi tehnyt sitä, minkä pastori Ortman teki. Eläessänsä hän jo
jakoi omaisuudestaan muille, kun sitävastoin useimmat ihmiset tuskin
kuollessaankaan malttavat luopua kurjista rahoistaan.
Lienee helppo arvata, että Irene ja Stella käsittivät nämä asiat
samalta kannalta kuin heidän miehensäkin. Ennenkuin tekivät
määräyksensä, olivat Harald ja Erkki myös keskenänsä perinpohjin
keskustelleet näistä asioista, kysyen toinen toiseltaan neuvoa,
niin että kumpikin oli aivan tyytyväinen toiseen. Ainoastaan siitä
syntyi vähäistä kinaa, kun Harald myös olisi pitänyt itseään varten
vain kolmannen osan perinnöstänsä. Pastori vastusti puolestaan tätä
ajatusta, koska Haraldilla siinä tapauksessa tulisi olemaan paljon
vähemmän kuin hänellä, jonka kappalaisen tulot melkein nousivat yhtä
korkealle kuin tuon kolmannen osan korot tulisivat olemaan. Mutta
niinkuin asiat nyt sovitettiin, tulivat kumpaisenkin vuotuiset tulot
olemaan jotensakin saman suuruiset.
— Jos sinulla tulisikin olemaan vähän enemmän, niin vaatiihan
kreivin-arvosi, että elät muhkeammin kuin minä, joka olen vain halpa
maalaispappi, sanoi Erkki nauraen.
— Etkö siis aijo hakea toista paikkaa? kysyi Harald. Aijotko
todellakin ijäksesi jäädä tähän seurakuntaan?
— Miksi en jäisi, ja sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minä itsekin.
Pilanpäiten sinä vain minua kiusaat.
— Leikkiä minä laskenkin, sillä totta puhuakseni en silti luule, että
täälläkään jätät lahjojasi käyttämättä. Jos olisin sinun tilallasi,
niin toivoisinpa voivani menetellä samoin kuin sinä.
— Älähän, veli kulta, huoli tehdä siitä niin suurta asiaa, vaan pidä
sitä järkähtämättömänä päähänpistona, johon luontainen hitauteni sekä
haluttomuuteni kumarrusmatkoihin ehkä ovat syynä.
— Nimitä sitä miksi tahdot, väitti Harald, asia on kuitenkin sama.
Tunnen sinut niin hyvin kuin jos lukisin avatusta kirjasta. Ja sinä
arvannet, kuinka minun tulisi ikävä, jos sinä muuttaisit täältä pois.
— Kumma kyllä, etteivät, nuo aviosiipat voi täyttää koko sydäntämme,
koska siinä on sijaa ystävillekin, pilaili pastori.
Stella, joka samassa tuli huoneeseen, virkkoi siihen:
— Kostaakseni saan ilmoittaa, ettet sinäkään, ukkoseni, ole minulle
kaikki kaikessa, sillä on minunkin sydämessäni tilaa ystäville,
jopa vanhalle harmaalle kissallekin, pikku varsalle, karitsoille ja
lehmille.
— Yhdestä asiasta minulla kuitenkin on syytä torua pikku eukkoani,
sanoi Erkki. Tiedätkö, Harald, ettei hän suuresti edisty
kitaransoitossa.
— Kuinka tuo Erkki onkaan? häijy ja vaativainen. Hän ei katso sitä
miksikään, että jo osaan jotensakin hyvin näppäillä kitaran kieliä,
paitsi että laulankin kyllä sievästi, vaan sen lisäksi hän vielä
tahtoo minua opettelemaan nuottejakin aivan perinpohjaisesti. Vaikka
hän sanoo minun muutoin kyllä olevan hyväoppisen, niin en tahdo saada
niitä päähäni, ne kun ovat niin kiusallisia.
— Syy siihen lieneekin minun, keskeytti Harald, koska en ole viitsinyt
niitä oikein tyrkyttämällä pikku siskolleni opettaa. Siis saat torua
vain minua, hyvä lankomies!
— Saattaa niin olla, vastasi tämä, ja minun täytynee tyytyä siihen,
mitä hän osaa. Jos hän joskus soittaa väärin, niin suukkosilla hän
pian saa minut lepytetyksi.
— Ja kuta huonommin soitan, sitä useammin meitä haluttaa kuulla
jotakin parempaa, ja silloin aina lähdemme harmaaseen linnaan Haraldin
ja Irenen luokse.
— Olen torunut Stellaa siitä, että hän vielä usein, vaikkapa leikillä,
mainitsee Ristilää tuolla nimellä. Hän on luvannut minulle parannusta,
mutta nyt se taas häneltä unohtui.
— Anna anteeksi, Harald, äläkä suutu sisareesi, vaikka sitä siksi
nimitinkin. Lupaan, etten enää niin tee. Antakaa molemmat anteeksi!
Näin sanoen hän lempeästi ja rukoilevasti katsoi heitä silmiin.
XXV.
KATKENNUT KITARANKIELI JA SAMMUNUT ELÄMÄ.
Todellakin kadehdittava on se mies, jolla on niin kaikin puolin
kelvollinen ja toimelias vaimo kuin pastori Ortmanilla oli. Vaikka
hän kyllä osasi antaa arvoa tälle onnelleen, oli kuitenkin hetkiä,
jolloin hän pikemmin tunsi itsensä onnettomaksi kuin onnelliseksi. Hän
piti näet tätä onnea siksi ylenpalttisena, ettei hän mielestänsä olisi
sitä ansainnut ja hän alkoi epäillä sen kestävyyttä. Suudelmillaan
ja hyväilyillään Stella kuitenkin aina sai tuon hänen pelkonsa
karkoitetuksi, niin että hän jälleen sai rohkeutta elää.
Olemme huomanneet Stellan herkkätuntoiseksi, mutta hän ei ollut
mikään pilalle hemmoteltu nainen. Nyt hänestä oli tullut mitä
toimeliain emäntä, joka aamusta iltaan saakka puuhasi keittiössään
ja vähitellen siirsi kaikki vanhan Reginan taloustoimet omille,
nuorille hartioilleen. Hän koetti perinpohjaisesti perehtyä myöskin
karjanhoitoon, pitäen tarkkaa vaaria, paljonko tuli lehmästä voita
j.n.e. Jopa oli hän siksi vireä, että piti työväen toimintaakin
silmällä ja oli pyytänyt mieheltään luvan saada kirjoittaa muistiin,
mitä rengit kunakin päivänä vuodessa olivat tehneet.
Hänestä ei sovi sanoa, että hän tuhlasi aikansa lukemiseen, mutta
sen voin kuitenkin vakuuttaa, että hän usein käytti siihen paljon
aikaa. Kullakin työllä on aikansa, sanotaan, ja Stella osasi aivan
erinomaisesti noudattaa tätä viisasta sääntöä, osoittaen mitä
selvimmällä tavalla, että tarkkuus taloustoimissa aivan hyvin sopii
yhteen ylevämpien rientojen kanssa.
Noin vuosi sen jälkeen kun he ovat viettäneet häänsä, ilmoittaa pieni
kehto ja siinä näkyvä pikkuinen, soma lapsenpää, että Stella on saanut
nauttia äidin onnea. Hän on jo entisissä voimissaan ja on sydämestään
kiittänyt Jumalaa, kaikkien hyvien lahjojen antajaa, tästä uudesta
onnesta, rukoillen lapselleen sekä ajallista että ijankaikkista onnea.
Kuitenkin tapaamme nuoren ja onnellisen äidin istumassa nukkuvan
lapsensa kehdon ääressä, itkien katkerasti. Kitara on hänellä
sylissään ja näyttää siltä kuin syyttäisi hän sitä kyyneleistänsä.
Erkki tulee huoneeseen ja miltei säikähtää nähdessään Stellansa
itkevän. Hän laskee hellästi kätensä hänen päänsä päälle, kysyen mikä
häntä vaivaa.
— Niin, tiedätkö, olen ruvennut niin kummia haaveilemaan! Irenen
käydessä täällä eilen, hän näytti minusta niin raukealta ja
läpikuultavalta kuin mikäkin hengetär. Puna hänen poskillaan oli niin
heleää ja vaihteli yhtenään. Hän näpähytti tämän kitaran kieliä ja
silloin tapahtui että h.-niminen, joka muuten on uusimpia kaikista,
eräästä paikasta kiertyi auki, niin että kieli siltä kohdalta kävi
pienemmäksi. Ajattelepa, mitä siiloin juolahti mieleeni! Päätin jättää
kielen samaan viritykseen, ja jos se kestäisi vuorokauden, niin en
enää kiinnittäisi mitään huomiota koko asiaan. Mutta juuri ennenkuin
tulit, se helähtäen ritkahtikin poikki ja sen vuoksi minä itken.
Odotan sinulta, Erkki, lohdutusta!
— En ollenkaan pidä siitä, että Stellani on noin taikauskoinen! Mitä
yhteyttä on tuon lapsellisen mielijohteesi ja ihmisen elämän ja
kuoleman välillä?
— Kuinka oletkaan hyvä, kun samalla sekä nuhtelet että lohdutat minua!
Oikeastansa se tällä kerralla ei olekaan taika-uskoa... sillä minä en
usko Irenen sen vuoksi kuolevan, että tuo kieli katkesi, en suinkaan!
Mutta sanonko sinulle, Erkki, miten tämän asian laita oikein on? Juuri
sen vuoksi, että tämä kieli, jonka panin koetteelle, ei voinut kestää
edes vuorokauttakaan, tulin muistaneeksi Ireneä, joka hänkin näyttää
niin heikolta. Ja kun ajattelen, että hän mahdollisesti kuolee pian...
niin onko ihme, että itken? Tämä luulo ei ole ilmasta temmattu, vaan
sen on synnyttänyt Irene itse, sellaiselta kuin hän nykyään näyttää,
ja sitäpaitsi tuo hänen alinomainen rykimisensä, jonka ei sanota
ennustavan mitään hyvää.
— Jumala on elämän ja kuoleman herra, sanoi Erkki. Sitäpaitsi lääkäri
kuuluu vakuuttaneen Haraldille, ettei Irenen tauti ole vaarallista
laatua, vaan että se menee pian ohi. Mutta lääkärikin saattaa erehtyä
ja voi käydä niin, ettei Irene elä vanhaksi... Mutta mitäpä siitä!
Meidän täytyy nöyryydellä kantaa surumme ja kiittää Jumalaa, joka
sillä, niin katkeralta kuin se tuntuukin, on tahtonut pelastaa meitä
lankeemasta äärettömän onnemme takia ylpeyteen ja muihin suuriin
synteihin.
— Näetkös nämä rautakahleet, kysyi Stella, etkö usein ole nähnyt minun
niitä katsellessani itkevän? Eikö siinä jo ole kylliksi, että äitini
kuoli, eikö se suru jo ole opettanut minulle, että tämä maailma ei ole
mikään taivas, että täällä ei ole muuta kuin kärsimyksiä odotettavana?
Pitääkö Irenenkin vielä kuoleman, enköhän sitä vähemmälläkin uskoisi?
Äiti on kuollut, ja jos tuoni riistää meiltä Irenenkin, niin enpä
voi olla ajattelematta: pian Harald myös kuolee, ja Erkki ja kaikki
muut... ja minä vain jään tänne yksin suremaan.
Stella itkeä nyyhkytti yhä katkerammin, eikä Erkki hennonnut häntä
häiritä, mutta niin pian kun hänen itkunsa vähän herkesi, otti hän
seinältä kreivitär-vainajan muiston, rautavitjat, ja laski ne Stellan
käteen, sanoen:
— Helena!
Kreivitär oli tavallisesti maininnut lapsiaan heidän oikealla
nimellään. Kun nyt Erkkikin kutsui häntä Helenaksi, antaen hänelle
samalla äitivainajansa kantamat rautakahleet, niin hän hyvin ymmärsi,
mitä miehensä sillä tarkoitti ja sanoi kyyneleittensä lomaan hymyillen:
— Tapahtukoon mitä tahansa, niin toivon kuitenkin, että Jumala antaa
minulle kärsivällisyyttä nöyrästi sitä kestääkseni, jotta en joudu
epätoivoon.
— Suokoon Jumala meille myös kiitollisuutta, lisäsi Erkki, jotta
onnettomuudessa ja kärsimyksissäkin voisimme kiittää häntä kaikesta
hyvästä. Ja opettakoon hän meitä kiittämään surun päivistä ja murheen
pitkistä vuosista, onnettomuuksista, jotka elämämme tiellä meitä
kohtaavat, mutta jotka opettavat meitä pitämään arvossa rauhallista
onneamme ja toivomaan tulevan elämän ihanuutta.
Samassa pikku poika heräsi, mutta ei ruvennut itkemään, nauroi vain,
kun äiti otti hänet syliinsä. Isäkään ei voinut olla pitämättä tätä
onnellisena enteenä.
Stella oli saanut määrätä pojalle nimen ja vaikka hänestä oli
yksinkertaista nimittää lapset vanhempain, sukulaisten ja kummien
nimellä, niin hän kuitenkin itse antoi esikoiselleen nimeksi Harald
Erik Henrik. Silloin lapsen isä oli sanonut:
— Aika veitikka olet, kun panit pojalle noin hassun nimen. Mutta
odotapa, tyttöseni, jahka vielä synnytät miehellesi tytönkin, niin
annan sille nimen, joka ontuu ainakin yhtä pahasti kuin sinun antamasi
nimi. Hänen nimensä olkoon Helena Irene Stella.
— Älä koskaan enää kutsu minua tytöksesi, muista se!
Näin oli Stella vastannut ja siihen nyt jätämme heidät. Jos heille
on syntynyt useampia lapsia kuin yksi, niin on luultavaa, että joku
niistä on saanut Erkin mainitsemat nimet.
Tyytykäämme siihen, että tiedämme Erkin ja Stellan olevan onnellisia
ja että tuota onnea näkyy heillä vastedeskin kestävän. Vaikka heidän
taivaallansa onkin ollut pilviä, niin nämä eivät kuitenkaan ole sitä
kokonaan peittäneet, vaan niiden lomitse on taivas siintänyt vain
sinisempänä ja kirkkaampana. Ja samoin kuin pilvenhattarat illansuussa
tavallisesti hajaantuvat ja katoavat, niin toivokaamme, että heidänkin
taivaallansa, silloin kun heidän elämänsä kääntyy illanpuolelle, ei
tule olemaan muuta kuin valoisia, läpikuultavia pilviä, joiden takaa
ijankaikkisuuden kirkkaat, loistavat tähdet pilkottavat.
* * * * *
Käykäämme vielä kerran Ristilän puistossa, jossa tapaamme Irenen
istumassa aivan yksinänsä Henrik Henningin hautakivellä. Ken ennen
olisi tuntenut Irenen, olisi sanonut hänen paljon muuttuneen, mutta
ken ei ennen olisi häntä nähnyt, olisi säikähtäen väistynyt syrjään,
vakuutettuna siitä, että satukirjat, joista hän ennen lapsena oli
lukenut metsän-neidoista, sinipiioista ja muista tarunomaisista
ketteräjalkaisista olennoista, olivatkin puhuneet totta.
Irene heilutti ensin hiljakseen päivänvarjoaan, mutta otti sitten
taskustaan päiväkirjansa ja alkoi puhella itsekseen:
— Tänään juuri kaksi vuotta takaperin minä ensi kerran näin Haraldin.
Kuinka elämäni sitä ennen olikaan pimeä, synkkä ja kaikkea iloa
vailla, mutta sen jälkeen, oi kuinka valoisaa, rikasta ja täynnä
iloa! Vähän aikaa taaksepäin minusta vielä olisi tuntunut niin
kauhealta kuolla näin rakastettuna, varsinkin koska itsekin rakastan
näin äärettömästi... mutta nyt ovat asiat toisin. Jokaisella
hengenvedolla tunnen kuoleman lähestyvän, mutta nyt se ei enää minua
kammota ja ilomielin riennän sitä vastaan. Haraldia minä kuitenkin
kaiholla muistelen. Hän on sureva minua... oi, liiaksikin. Hänen
taakkansa minä niin mielelläni kantaisin... oi, jospa saisin viedä
sen muassani taivaaseen, niin ilolla surisin hänen sijassansa. Mutta
se ei käy päinsä ja sen vuoksi kuolema ei olekaan minulle niin
tervetullut kuin se muutoin olisi... Mutta jos Harald on sellainen,
joksi häntä luulen, niin toivonpa hänen muistavan, että tämä lyhyt
aika maan päällä ei ole mitään ijankaikkisuuteen verrattuna. Hän on
ajatteleva jälleennäkemisen autuutta ja muistava, että hänen Irenensä
uskollisesti seuraa kaikkia hänen askeleitaan, iloiten nähdessään
kuinka Jumala häntä rakastaa. Kärsivällisesti on Harald vaeltava
synkkää tietänsä, katse tähdättynä taivaallista kotiansa kohden.
Näin ajatellessaan Irene kuuli askelia, jotka nyt kuten ainakin
saattoivat hänen sydämensä sykähtämään ja mielensä innostumaan. Harald
lähestyi.
— Eiköhän ilma näin illalla jo käy liika viileäksi, sanoi hän, tässä
tuon sinulle saalin, kääri edes se ympärillesi. Mitenkä laitasi on,
armaani? Miksi olet pyrkinyt yksinäisyyteen ja tullut tänne kylmälle
kivelle istumaan?
— Minusta tuntuu ikäänkuin voisin vähän paremmin. Pistos ei enää
niin suuresti vaivaa ja hengittäminenkin käy helpommin. Kysyit,
miksi olen pyrkinyt yksinäisyyteen. Siksi, että tänään on kaksi
vuotta siitä, kun näin sinut ensimäisen kerran. Nämä vuodet ovat
olleet onnellisia, liiaksikin onnellisia. Tässä on päiväkirja, jota
tyttönä kirjoittelin... Nyt en enää pidä päiväkirjaa, se tulisi
liian yksitoikkoiseksi, ei olisi muuta kirjoitettavaa kuin onnestani
ja Haraldista, yhä vain Haraldista. Nyt minua huvitti lukea, mitä
seitsemäntoista vuotiaana olin sinusta kirjoittanut.
— Nähdessäni sinut tuossa kivellä, oma Ireneni, muistuu mieleeni, että
sinulla oli ylläsi sininen hame sekä tuo sama saali, joka nytkin on
hartioillasi, silloin kun ensiksi sinuun ihastuin ja minulle alkoi
käydä selväksi, että rakastin sinua. Ja minä muistan päivänkin: se oli
heinäkuun viimeinen päivä.
— Minä en silloin vielä ymmärtänyt, että rakastin sinua. Kuitenkin
olen siltä päivältä kirjoittanut muistikirjaani näin: ”Hän tuli
kävellen pappilasta ja minä näin hänet jo kaukaa. Aijoin nousta
kiveltä, jolla istuin, ja lähteä, mutta tuntuipa ikäänkuin joku
olisi minua pidättänyt ja minä jäin kun jäinkin paikalleni. Tultuaan
puistoon, Harald — mitäpä minä tässä päiväkirjassani häntä maisteriksi
nimittäisin! — Harald jäi ikäänkuin maahan juurtuneena seisomaan,
katsellen Ristilän päärakennusta juuri kuin jotain outoa olisi
liikkunut hänen mielessään. Mutta minut nähdessään hän kävi hyvin
iloiseksi. Puhuin hänelle jotain, jota en enää itsekään muista, ja hän
vastasi imarrellen. Sitä en kuitenkaan viitsi kirjoittaa kirjaani,
koska tahdon sen unohtaa. Puhelimme sitten vielä vähän aikaa ja siitä
muistan vain sen, että toruin häntä, kun hän kepillään löi poikki
tätyruohoja. Samassa tuli sinne eräs, jota en voi sietää.”
Heidän yhdessä luettuaan nämä sanat päiväkirjasta, Irene jatkoi:
— Tästä huomaat, rakas Haraldini, että jo silloin pidin sinusta,
vaikka en itse ymmärtänyt sitä, nuori ja kokematon kun olin. Nyt sen
jo tiedän ja uskallan Jumalan edessä ja näiden kainojen kukkasten ja
muhkeitten, vakavien puitten läsnäollessa vakuuttaa, että sydämestäni
rakastan sinua ja että olen äärettömän onnellinen. Eihän tuo ole
sinulle mitään uutta, mutta suutele minua kuitenkin vastaukseksi,
armaani.
Irenen rinta alkoi rajusti kohoilla, Haraldin pitäessä häntä hellästi
sylissään. Irenen jälleen vähän toinnuttua, niin että hän saattoi
paremmin hengittää, hän hiljaa sanoi:
— Ehkä et sallisi minun näin paljo puhua, koska luulet sen
vahingoittavan minua. Tahdon kuitenkin vielä vastata kysymykseesi,
miksi olen tullut tänne kylmälle kivelle istumaan.
Hän taukosi hetkeksi puhumasta, jotta ei antaisi miehelleen, jonka
sylissä yhä vielä lepäsi, syytä nuhteisiin. Tämä, joka ymmärsi mitä
hän tarkoitti, suuteli häntä, hymyillen lempeästi.
Irene jatkoi:
— Tulin tänne istumaan, koettaakseni miltä tuntuisi istua sillä
kivellä, jonka alla tulen pian lepäämään. Sillä yhtä minä sinulta
pyydän, Harald: älä vie minua isoihin, muhkeihin hautaholveihin,
vaan hautaa minut tähän puitten ja kukkasten keskelle, jossa Irenen
on paljo parempi maata. Olkoon tämä myös hautakiveni, sillä muuta en
kaipaa. Eikä siinä tarvitse olla minun nimeäni, parempi, että siinä
on hänen nimensä, jota rakastan ja joka rakastaa minua. Olkoon siinä
edelleenkin vain Henrik Henning, jonka sydämen tiedän seuraavan minua
hautaan. Nyt olen sanonut sinulle sanottavani ja tiedän, ettet koskaan
sitä unohda.
— En armaani, huudahti Harald, älä puhu haudasta! Vielä on rakkaudelle
jäävä monta ihanaa päivää. Kesän lämmin ilma on sinua vahvistava ja
syyskuussa lähdemme etelämaihin, missä sinä yhä enemmän virkistyt,
niin että pian parannut täydellisesti. Sinulla on vielä syytä toivoa
terveyttä, onnea ja rakkautta, miksi siis puhut kuolemasta ja
hautaamisesta... Mutta miksi noin surullisesti myhäilet?
— Sinä ajattelet maallista tulevaisuutta, minä taivaallista.
— Oi, miksi noin puhut, oma, ainoa armaani? — kysyi Harald äänellä,
jonka koetti saada tyyneksi, mutta joka epätoivosta vapisi.