— Tulkaa, Emilia. Menkäämme nyt tätä sairasta katsomaan.
He menivät. Huoneessaan vapaaherra makasi tiedottomana, sellaisena
kuin he olivat nähneet hänet ullakolla. Kamarijunkkari, joka oli
saanut tietää missä he olivat, tuli myös pian sinne. Häntä kummastutti
hänen nähdessään, kuinka heistä oli tullut hyvät ystävykset.
Nyt on kirkkoonmenon aika, sanoi Harald, minun tekisi mieleni mennä
kirkkoon. Irenehän nukkuu ja kamarijunkkari kai pitää huolta tästä
sairaasta. Lähdettekö, Emilia, mukaan?
— Mutta, entä jos hän heräisi, arveli Emilia. Lähdepä, Emil, Haraldin
huoneeseen ja ota sieltä hänen pistoolinsa, jotta voit puolustaa
Ireneä.
Pian Emilia oli saanut ylleen päällysvaatteensa, hevonen oli
valjastettu ja he kaikki kolme menivät siihen huoneeseen, joka nyt oli
Irenen hallussa. Hän nukkui makeasti, näyttäen unissaan enkeliltä.
Kamarijunkkarin otettua pistoolin, Harald ja Emilia jättivät nukkuvan
hyvästi ja läksivät.
Tämä kirkkomatka tuli olemaan Emilian onnellisimpia muistoja. Tosin
hän tiesi, ettei Harald häntä rakastanut, mutta hän tiesi myös, että
tämä ymmärsi häntä. Kaikesta mikä vast'edes kohtaisi häntä elämässä,
hän saisi korvausta tästä muistosta.
Otettuaan osaa jumalanpalvelukseen, he kirkolta menivät
kappalaistalolle, jossa söivät päivällistä, lähteäksensä sitten
pastorin ja Stellan seurassa Ristilään.
Harald oli kertonut kaikki mitä siellä oli tapahtunut ja matkalla
Stella sanoi:
— Olet aina naurahtanut niin epäilevästi, kun olen sanonut, että
joskus maailmassa vielä löydän vanhempani, ainakin äitini. Näetkö nyt,
Erkki... sinä paras ja rakkain ystäväni... että olin kerran oikeassa!
— Oikeassa olit, pikku kulta, sinä ainoa iloni ja tulevaisuuteni
toivo. Oi, kuinka rakastankaan sinua, lapsi raukka!
— Tiedätkö, Erkki, että olen vihoissani sinulle eräästä asiasta.
Muistatko, että kerran sanoit: "ajattelepa, jos tulisi joskus ilmi,
että oletkin prinsessa, kreivitär taikka korkeasukuinen neiti... ja
minä olen vain köyhä pappi ja tulen aina semmoisena pysymään"... Mutta
tiedätkö, jos minusta tulee rikas, niin silloin minä vasta tunnen
itseni oikein rikkaaksi, kun saan antaa kaikki mitä minulla on tuolle
köyhälle papille, omalle Erkilleni... ja sanoa: koska Stella köyhänä
sinulle kelpasi, niin ehkä et rikkaana häntä hylkää.
— Taikka ehkä sanoisit: ota kaikki rikkauteni ja Stella vielä kaupan
päällisiksi, naurahti pastori.
— Minähän laskin vain leikkiä, sanoi Stella, joka äkkiä oli muuttunut
totiseksi, kuinkapa minä voisin sinuun suuttua. Tiedän kyllä, että
sinä ymmärrät minua ja sinä tiedät, että minä ymmärrän sinua.
Mutta kun hän huomasi, että hänen sanansa luultavasti kuuluivat
sukkelilta, niin hän purskahti nauruun, muuttuaksensa kohta jälleen
totiseksi.
— Mitä huokaat, Stella? Vaikka tässä tilaisuudessa lieneekin
sopivampi, että huokaat, kuin että naurat.
— Kiitos, Erkki, että minua nuhtelet, mutta toria minä oikeastansa
tarvitsisinkin. Kovin olenkin kevytmielinen, kun saatan nauraa näin
tärkeällä hetkellä... minä, joka pian saan nähdä äitini... oman
äitini... ja vaikka olen kuullut semmoista, jota Harald meille
kertoi. Mutta en oikein tahdo saada päähäni, että se on totta, mitä
hän kertoi. Vai minulla olisi vielä äiti elossa... sehän olisi liian
suuri onni minulle... ja Haraldko olisikin minun veljeni... hän,
johon varmaan olisin rakastunut, ellei hän olisi vienyt minua sinun
luoksesi. Sehän olisi ollut kauheaa. Tiedätkö, kuinka minusta tuntuu?
Tuntuupa ikäänkuin olisin kulkenut sammalen peittämän äkkisyvän kuilun
ylitse pitkin kapeaa polkua. Jos jalkani olisi astunut vähänkin
harhaan, niin olisin syöksynyt syvyyteen.
He olivat nyt saapuneet Ristilän puistoon. Pastori osoitti sormellaan
harmaata linnaa ja sanoi:
— Tuo on ollut Stellan ensimäinen koti.
Stella kalpeni ja puristi hänen kättään. Eikä hän omin voiminsa olisi
päässyt ylös portaita ullakkohuoneeseen, ellei Erkki olisi häntä
tukenut. Ovelle hän seisahtui ja viittasi Erkkiä jäämään. Muutaman
kerran hän veti syvään henkeänsä ja Erkin tarttuessa lukkoon, hän
nyökkäsi myöntäen. Harald vei tyttären äitinsä syliin.
* * * * *
Pikku Stella, joka ei muuten hevin pyörtynyt, kuitenkin uudenvuoden
päivänä 18 .. kello kahden ja kolmen välillä iltapäivällä tointui
äitinsä sylissä, oltuaan kolmasti tainnoksissa.
* * * * *
Irene nukkui raskaasti ja sikeästi ja kovin hän olikin virkistävän
unen tarpeessa.
* * * * *
Harald ei unohtanut v. Nitiä. Seppä oli käynyt avaamassa lukon ja pian
v. Nit jälleen oli ullakkokamarissa, jossa Harald kertoi hänelle,
mitä päivän kuluessa oli tapahtunut. Herra v. Nit ei tahtonut mennä
vapaaherraa katsomaan.
Seppä avasi myös lukon, jolla kreivittären vasen käsi vielä oli
kytkettynä rautavitjoihin. Nyt vasta hän tunsi itsensä oikein vapaaksi
ja miltei unohti menneisyyden.
— Nuo rautavitjat aijon ripustaa seinälleni, jotta ne alati
muistuttaisivat minulle, kuinka kärsimyksiä on kestettävä, sanoi
Stella.
— Ja kuinka on opittava panemaan arvoa onneensa, jatkoi kreivitär.
En nureksi kärsimyksiäni, sillä ilman niitä en nyt voisi olla näin
onnellinen. Jumala oli minulle armollinen, eikä antanut minun kuolla
ennenkuin oli suonut minulle tällaisen onnen. Vapaus ja tavarat
eivät kuitenkaan ole mitään sen ilon rinnalla, että nyt olen saanut
takaisin lapseni. Ja kuinka olettekin hyvät ja älykkäät ja sitäpaitsi
niin kauniit ja miellyttävät! Kuinka on mahdollista, että olen tullut
näin onnelliseksi... sanokaapa te, Harald ja Stella, taikka Henrik ja
Helena...
* * * * *
Tämän päivän iltapuolella, jonka alku oli tuottanut hänelle niin
suurta tuskaa ja surua, tunsi Harald olevansa onnellisempi kuin
koskaan ennen. Kello viiden aikaan Irene avasi silmänsä ja näytti
olevan täysin tunnoissan, koska hänen puheensa ei ollut ensinkään
sekavaa.
Harald viittasi pastoria tulemaan kanssansa ulos.
— Luuletko, hyvä ystävä, sanoi hän, että hetkeksikään olisin jättänyt
Irenen, ellei minulla olisi ollut hyvin tärkeitä syitä. Tahdoin
edelläkäsin ilmoittaa sinulle ja Stellalle, mitä täällä saisitte
nähdä, ja oli minulla vielä toinenkin asia, joka on minulle varsin
tärkeä. Tahtoisin nimittäin, että kirkko vahvistaisi rakkauden
synnyttämän liittomme, koska en kestä nähdä kuinka tyttöparka makaa
siinä niin pahoinpideltynä, kärsien ehkä vielä kovia sieluntuskiakin.
Poista hänestä nuo tuskat, sillä vaikka hän nyt näyttääkin paremmalta,
niin voipa tapahtua, että hän jälleen rupeaa huononemaan, niin että
ehkä kuoleekin. Pyydän sinua sentähden vihkimään meidät ja soisin,
että se tapahtuisi nyt heti.
— Minulla ei ole mitään syytä kieltäytyä sitä tekemästä. Irenen isähän
on menettänyt kaikki edusmiehen oikeutensa, joten en menettele vastoin
lakia. Tule siis.
He palasivat sisään ja pastori selitti muutamalla sanalla, mitä nyt
oli tapahtuva. Sitten hän tavallisuuden mukaan toimitti vihkimisen ja
nyt Irene koko ijäkseen oli tullut Haraldin aviopuolisoksi.
Lienee tarpeetonta luetella todistajain nimiä, siinä kyllin, että
niitä oli viisi ja että kamarijunkkari myös oli niiden joukossa.
Itkevistä Emilia itki eniten. Hänen kyyneleensä olivat katkerimmat,
mutta samalla myös suloisimmat. Rakkauden unelma oli päättynyt, mutta
hänen sydämessänsä kohosi rakennus, joka ei ollut mikään tuulentupa,
vaan itse kieltäymyksen temppeli. Ja nuorta avioparia onnitellessaan
hän ei tuntenut mitään kateutta.
Juuri hän olikin kehoittanut Haraldia tähän pikaiseen vihkimykseen ja
Harald oli siitä niin kiitollinen kuin saattoi olla naiselle, jota ei
rakastanut.
* * * * *
Olemme jo sanoneet, että Haraldin sydän oli herkkä ihmiskunnan
suruille ja vaivoille ja sen huomaamme seuraavastakin.
Hän läksi ulos huoneesta ja palasi hetken kuluttua noutamaan pastoria
kanssansa alas.
— Nyt seuraa se, joka sinulle Herran palvelijana on kentiesi
tärkeintä, sanoi hän. Nyt vasta sinulta kysytään sielunvoimaa,
sillä nyt ei ole kysymyksessä kahden ihmisen yhdistäminen, vaan
kuolemaisillaan olevan valmistaminen ijankaikkisuutta varten. Mitä
olen pelännyt, on valitettavasti nyt tapahtunut. Siitä saakka, kun
vapaaherra näki maan päällä hänet, jonka oli tottunut näkemään vain
maan alla, on hän ollut aivan puhumattomana. Luulin sitä ensin
pelkäksi teeskentelyksi ja että hän oli olevinaan mielipuoli, mutta
siitä huolimatta olisin kuitenkin vaatinut sinua käymään hänen
puheillaan. Niin surkeaa kuin se onkin, olen kuitenkin nyt huomannut,
että häntä on kohdannut halvaus, ja että hänen kasvonsa ovat kauheasti
muuttuneet. Mene nyt valmistamaan häntä kuolemaan.
Pastori kalpeni ja meni. Hän viipyi kauan sairaan luona ja Harald
alkoi jo toivoa parasta.
Vihdoin pastori palasi vielä kalpeampana kuin oli sinne mennessään
ollut.
— Kaikki on turhaa, sanoi hän, ensin hän ei minua ymmärtänyt,
maatessaan siinä tunnottomana. Mutta niin pian kun hän toipui sen
verran, että tunsi minut, viittasi hän minulle, että poistuisin. Ja
kun siitä huolimatta rupesin hänelle puhumaan, niin hän kiristeli
hampaitaan, puristi nyrkkiänsä, vieläpä nauroikin ilkkuen. En
voinut hänelle mitään ja palaan nyt toivottomampana kuin olin sinne
lähtiessäni.
— Lähtekäämme ylös etsimään lohtua rakkailtamme.
Portailla tuli Emilia heitä vastaan.
— Käypä, Emilia hyvä, vilkaisemassa tuon tuostakin vapaaherraa, sillä
luulen hänen olevan kuolemaisillaan, kehoitti Harald. Palkolliset
eivät näytä hänestä piittaavan ja ehkä kammoksuvatkin häntä. Mutta
missä on pikku Ulla?
— Hän tuli vast'ikään ylös ja kyseli ison sisaren sulhasta.
— Jospa hän ei vain rupeaisi puhumaan isästään, niin että Irene saisi
sen kuulla.
Heidän tultuaan ylös, Harald kuiskasi muutaman sanan pikku tytön
korvaan. Siihen Ulla ei vastannut mitään, sanoi vain veitikkamaisesti:
— Kyllä tiedän, että sinä olet ison siskon sulhanen. Irene ei
kuitenkaan kuullut näitä sanoja, sillä vihkimyksen jälkeen hän oli
mielenliikutuksesta saanut lievän kuumekohtauksen ja tunsi olevansa
niin uupunut, että pian vaipui uneen. Harald kävi istumaan vuoteen
viereen ja tyytyi siihen, että sai suudella hänen hiuksiansa. Stella
istui äitinsä ja Erkin välissä ja näytti äärettömän onnelliselta.
Huoneessa vallitsi syvä äänettömyys, jonka joskus katkaisi hiljainen
kuiskaus. Pikku Ulla ei uskaltanut hiiskuakaan.
Heidän istuttuaan noin yhden tai kaksi tuntia, astui Emilia sisään ja
viittasi Haraldia tulemaan ulos.
— En enään uskalla olla siellä. Mene sinä, Harald, katsomaan hänen
loppuansa.
Haraldin astuessa sisään vaihteli ilme vapaaherran kasvoilla ja hän
sai vaivoin sanotuksi:
— Pitäkää huolta lapsistani. Irene ei ollutkaan minun lapseni.
Pian alkoivat kuolonkorahukset, mutta kuolemantuskat eivät olleet
kovemmat kuin muillakaan ihmisillä. Ja ennen pitkää vapaaherra makasi
siinä ruumiina.
Haraldin silmät himmenivät hänen laskiessaan kätensä vapaaherran
otsalle ja tuntiessaan, että se oli kylmä kuin jää. Vaivoin hän
saattoi pysyä pystyssä, hirmuinen kauhu täytti hänen sielunsa ja hän
puhui kuolleelle näin:
— Siinä nyt makaat pelastuneena kaikista käräjänkäynneistä,
tarvitsematta enää vaivata kekseliästä ja nerokasta päätäsi,
päästäksesi luikahtamaan maallisen esivallan kynsistä, mikä oli ainoa,
johon uskoit. Nyt olet tekemisessä jumalallisen oikeuden kanssa ja
sinulla on tuomari, jota ei käy lahjominen, joka ei anna pettää
itseään tyhjillä lupauksilla, joka ei tarvitse pitkiä ja turhia
oikeudenkäyntejä ja jonka kaikkinäkevä silmä ei kaipaa todistajia.
Oi, te kurjat, maan tomusta luodut ihmiset, tulkaa tänne katsomaan
miestä, jonka Jumala on pelastanut häpeällisestä, maallisesta
rangaistuksesta, pitäen sen tarpeettomana ja vähä-arvoisena oman
oikeutensa ja vanhurskautensa rinnalla. Katsokaa, kuinka tämä mies,
joka äsken julkeasti tallasi jumalallisen ja maallisen lain jalkainsa
alle, nyt avuttomana ja liikkumattomana makaa tuossa. Jos olette
epäilleet kuolemattomuutta, niin heretkää jo epäilemästä!... Minäkin
olen syntinen, mutta enpä tahtoisi päättää päiviäni näin, enkä mistään
hinnasta vaihettaisi osaa sinun kanssasi. Olisin suonut sinun elävän,
en olisi tahtonut, että olisit kuollut näin kauhealla tavalla. Parempi
olisi sinun ollut kärsiä mitä häpeällisintä maallista rangaistusta,
jos se olisi vaikuttanut sinussa katumusta ja parannusta. Ja tosi on,
että kernaammin kuin näen sinut tuossa kuolleena, olisin luopunut
kaikesta kanteestani siinä toivossa, että kentiesi sen johdosta olisit
malttanut mielesi ja ruvennut tekemään parannusta. Mutta kaikkiviisas
Jumala on päättänyt asian toisin ja sinulta on armon aika loppunut.
Sellainen oli vapaaherran kuolinvuode. Ei ainoatakaan ystävää eikä
palvelijaa ollut hänen luonansa. Ainoastaan hänen vihollisensa, joka
oli saattanut ilmi kaikki hänen rikoksensa, seisoi hänen loppuansa
katselemassa.
Mutta tällä vihollisella oli hellä sydän. Ja vaikka hän tänä päivänä
oli saavuttanut mitä suurimman onnen, niin hän nyt itki katkerammin
kuin koskaan ennen eläessänsä oli itkenyt. Ja kun vast'edes
onnettomuus kohtasi häntä itseään, niin hänellä ei ollut kyyneleitä
omaa tuskaansa varten, koska niiden lähde tuntui vuotaneen tyhjiin.
* * * * *
Pian tiesivät kaikki, että vapaaherra oli kuollut, kaikki paitsi
Irene, joka yhä oli yhtä kuuma ja voimaton, niin että pikku Ullakin
ymmärsi salata häneltä tämän surullisen tapauksen.
Viidentenä päivänä vapaaherra saatettiin viimeiseen leposijaansa,
perhehautaan, josta hän neljätoista ja puoli vuotta sitten herra v.
Nitin kanssa oli kantanut pois kreivittären. Vapaaherra ei kuitenkaan
ollut valekuollut eikä kukaan pelastanut häntä haudasta, viedäkseen
hänet elämään edes maanalaiseen kammioon, jossa hän ei olisi saanut
nähdä ainoatakaan auringonsädettä eikä ihmisen kasvoja, mutta olisi
kuitenkin ollut edes hengissä.
Koska häntä ei oltu tuomittu eikä tehty mitään kannetta häntä vastaan,
niin hän tietysti sai kunniallisen hautauksen.
Ruumissaattoon kuului paitsi pappia, Stellaa, kamarijunkkaria
sisarineen ja vainajan kolmea lasta, koko talonväki sekä kaikki
Ristilän alustalaiset. Pikku Ulla oli ainoa, joka itki kaipauksen
kyyneleitä, sillä hänelle oli isä ollut jotensakin hyvä. Hänen
molemmat veljensä, joilla ei ollut selvää tietoa Ristilän viimeisistä
tapauksista, mutta jotka eivät laisinkaan pitäneet isästään,
saattoivat häntä välinpitämättöminä hautaan, mutta muuten itki koko
saattoväki.
Neljä oli jäänyt pois haudalta, nimittäin v. Nit, kreivitär, Harald
ja Irene. Viimemainittu voi jo paljoa paremmin ja oli hyvällä
ruokahalulla syönyt yhtä ruokalajia ja oli juuri alottamaisillaan
toista, kun yht'äkkiä pudotti lautasensa lattialle ja kirkaisi: — Oi
Jumala, mitä tämä on?
Vaniljahyytelön mukana oli rouva Orrberg ajattelemattomuudessaan
lähettänyt kaikellaisia makeisia, joiden joukossa sattui olemaan
mustaan paperiin käärittyjä karamelleja ja muuta sellaista, jota
hautajaisissa on tapana tarjota.
Harald kävi aivan kalpeaksi eikä voinut vastata mitään, ja samoin oli
hänen äitinsäkin laita.
— Enkö nähnyt teidän kasvoistanne, että oli olemassa jotakin, jota
tahdotte minulta salata, sanoi Irene. Kuka on kuollut, sano pian,
Harald! Lupaan, etten kovasti säikähdä. _Hänkö_ on kuollut?
— Hän ei ollutkaan isäsi, vastasi Harald. Kuolinvuoteellaan hän
ilmoitti sen minulle.
Irenen mieleen muistui nyt, mitä isä tuona kauheana hetkenä oli
sanonut, _että hän siinäkin suhteessa tuli äitiinsä_. Ehkä se olikin
tuo muisto sekä vakaumus siitä, että vapaaherra kuolinvuoteellaan oli
puhunut totta, joka pelasti Irenen hengen. Kuitenkin hän sairastui
kovaan kuumeeseen, jolloin houreissaan näki kauheita näkyjä, joissa
vapaaherra milloin elävänä, milloin kuolleena ilmestyi hänen silmäinsä
eteen.
Kreivitär tiesi Irenen äidin olleen mitä siveimmän naisen, ja ettei
vapaaherran epäilyksiin ollut vähintäkään syytä. Hän oli siis
aivan varma siitä, että Irene oli vapaaherran oma tytär, mutta ei
ilmoittanut sitä Irenelle, eikä Haraldillekaan, vaan vei salaisuutensa
muassaan hautaan.
XXIII.
LYHYT LUKU, JOKA ON KOLMEN LUVUN ARVOINEN.
Hautajaisten jälkeisenä päivänä Iäksi kamarijunkkari pois, mutta
Emilia ei malttanut jättää Ireneä ennenkuin nähtäisiin, kuolisiko hän
vai jäisikö elämään. Emilia oli mitä uskollisin sairaanhoitajatar,
ja kun häntä paitsi Amaliakin oli hoitamassa Ireneä, niin Haraldin
ei tarvinnut pelätä, että lääkärin määräykset olisivat jääneet
yhdessäkään kohdassa noudattamatta.
Mutta Irenen parannuttua Emilia, vaikka ei ollutkaan kipeä, alkoi
nähtävästi laihtua ja käydä kalpeammaksi.
— Luulenpa, Emilia kulta, että lihon ja voimistun sinun
kustannuksellasi! Sinä vain hymyilet... mitä tarkoitat?
Emilia alkoi hiljaa itkeä nyyhkyttää ja kätki kasvonsa Irenen povea
vastaan. Mutta pian hän rohkaisi mielensä ja irrottautui Irenestä,
joka oli kietonut kätensä hänen kaulaansa.
— Tiedätkö, Irene, miltä minusta tuntuu? Tuntuu ikäänkuin olisin
juopunut hyvästä ja makeasta viinistä. Sellaisella on toisinaan
niin paljon mieltä, että hän ymmärtää yhä enemmän juopuvansa, kuta
pidemmältä hän omaksi vahingokseen nauttii tuota houkuttelevaa
nestettä. Toisessa vaakakupissa painaa viininhimo ja nautinto,
toisessa terve järki. Nämä sitten taistelevat keskenänsä, kunnes
toinen tai toinen pääsee voitolle. Taikka sitten hän jatkaa
juomistaan, kunnes lopen päihtyneenä kaatuu maahan, taikka jättää
sen siksensä... Minä puolestani valitsen viimeksimainitun... Aijon
ainaiseksi erota Haraldista.
Irene oli oppinut pitämään Emiliasta, niinkuin todellisesta
ystävästä ainakin. Ja se, että hänkin rakasti Haraldia, teki hänet
vielä kalliimmaksi Irenelle. Sillä koskahan nainen olisi ollut
välinpitämätön tällaisista asioista?
Eikä Irene ollut noita itsekkäitä naisia, jotka rakastaessansa
unohtavat ystävänsä ja kaiken muun maailmassa. Mielellään hän koko
ikänsä olisi pitänyt Emilian luonansa, mutta koska ei voinut vastustaa
hänen jaloa päätöstään, jota itsekin piti suuressa arvossa, hän oli
vaiti.
Irenen makuuhuoneen ovi aukeni ja Harald astui sisään. Oltuaan
vähän aikaa poissa, oli hänellä aina ollut tapana suudella Ireneä,
mutta hienotunteinen kun oli, hän nyt katsoi parhaaksi olla häntä
suutelematta.
— Miksi ei Harald suutelekaan puolisoansa, sanoi Emilia, suutele vain
minusta välittämättä.
— Jatkakaa te vain puheluanne.
— Niin, tiedätkö, Harald, minä aijon lähteä takaisin Ruotsiin.
Taalainmaalla ostan sitten pienellä perinnölläni hyvin syrjäisestä
paikasta pienen talon taikka torpan ja seurakumppaniksi
yksinäisyydessäni otan itselleni pienen kasvattitytön, jonka ei
ollenkaan tarvitse olla sievä. Hänet sitten kasvatan oman mieleni
mukaan. Ja jos hänestä tulee oikein kiltti ja kelpo tyttö, niin minun
on siitä kiittäminen Jumalaa, joka salli minun oppia tuntemaan sinut.
Kuumina polttivat kyyneleet Emilian poskia ja hän juoksi ulos
huoneesta. Sitten hän toimitti itselleen hevosen ja palasi jälleen
Irenen huoneeseen, johon pikku Ullakin oli tullut joukon jatkoksi.
— Kuulepa, Emilia, tänään saamme oikein hauskaa, sanoi hän. Solmu on
luvannut näyttää meille varjokuvia, joita hän kehuu hyvin kauniiksi,
niin että vanhainkin kelpaa niitä katsella. Mutta miksi itket?
— Minä matkustan pois, pikku Ulla, ja senvuoksi itken.
— Mutta koska itket, niin mitäpä ollenkaan matkustatkaan?
Nämä lapsen sanat olivat Emilialle suurena kiusauksena. Mutta hän
sai sen voitetuksi ja pukeutui matkaa varten. Pian Amalia tuli
ilmoittamaan, että hevonen oli valjaissa.
Jäähyväisiksi Emilia painoi suudelman Irenen huulille, ja hänen
tullessaan Haraldia hyvästi jättämään, tämäkin suuteli häntä.
Harald saattoi Emilian portaille asti ja koko talonväen nähden hän
vieläkin kerran suuteli häntä.
Nämä jäähyväiset olivat heidän viimeisensä tässä maailmassa, ja sitten
Emilia Iäksi.
Mihin hän sittemmin joutui, sitä ei ole saatu varmasti tietää. Huhut
tiesivät kuitenkin kertoa, että hänelle oli tehty useampia edullisia
naimatarjouksia, joista hän oli kiitollinen ja joita hän osasi pitää
arvossa. Kuitenkin hän vielä kuuluu olevan naimatonna, kasvattaen
mielensä mukaan nuorta tyttöä sellaiseksi kuin... hän itse _ei ollut_
nuoruudessansa.
* * * * *
Kreivitär oli kieltänyt Haraldia hakemasta oikeudessa vahvistusta
Stellan ja hänen oikeuksilleen. Olihan siinä kyllin, että hän itse,
äiti, tunnusti heidät omiksi lapsikseen ja luotti niihin todistuksiin,
jotka osoittivat heidän syntyperänsä oikeaksi. Ei kenenkään mieleen
johtunut ruveta kieltämään kreivittären omaa oikeutta Ristilään, koska
monet ihmiset milloin hyvänsä olisivat ottanut valalleen, että hän
todellakin oli kreivitär Helena Henning.
Sitäpaitsi sekä kreivitär että hänen poikansa tulivat ajatelleeksi,
mihin tukalaan tilaan herra v. Nit joutuisi, jos asia vedettäisiin
oikeuteen ja tämä kovilla kourillaan rupeaisi häntä ahdistamaan.
Kaikki heidän hyvät aikomuksensa raukesivat kuitenkin tyhjiin, sillä
asia joutui oikeuden tutkittavaksi. Herra v. Nit oli nimittäin
tehnyt tunnustuksen ja sen ohessa tuonut ilmi joukon ilkitöitä,
joihin vapaaherravainaja oli tehnyt itsensä syypääksi. Tästä syntyi
jotensakin sekava, vaikkakin lyhyt käräjäjuttu, josta seurasi, että
Harald ja Stella julistettiin kreivi Henrik Henningin ja hänen
puolisonsa avioliitossa syntyneiksi lapsiksi. Tosin tuomari myönsi,
etteivät todisteet joka kohdassa olleet aivan selvät, mutta koska ne
eivät olleet ristiriidassa keskenänsä, vaan kaikki johdonmukaisesti
johtivat samaan loppupäätökseen, niin ne kuitenkin katsottiin täysin
päteviksi. Ja vaikka ne eivät olisi olleet näinkään selvät, lisäsi
tuomari kohteliaasti, niin hän kuitenkin olisi tuominnut ihan samoin
lasten ihoon poltettujen kirjainten nojalla ja siitä syystä, että
Harald niin suuresti muistutti kreivi-vainajaa ja Stella oli aivan
äitinsä näköinen.
Ymmärrettävää on, ettei tuomari lausunut näitä sanoja lakituvassa,
oikeutta pitäessänsä, vaan kahdenkesken kreivittären kanssa.
Käräjäsalissa hän julisti tuomion ilman mitään selityksiä.
Muutoin kaikki tähän juttuun sekaantuneet henkilöt, niinkuin Inttilän
torpanväki ja herra v. Nit, julistettiin syyttömiksi, jälkimäinen
sen johdosta, että hän, vaikka heikkoudesta olikin ollut osallisena
vapaaherran rikoksiin, kuitenkin oli koettanut pahaa parantaa,
ollen Jumalan kädessä välikappaleena siihen, että asia joutui näin
onnelliseen päätökseen. Kentiesi vaikutti myös tuomariin hänen näinä
viime aikoina osoittamansa mielenylevyys ja sitäpaitsi oli myös
kreivitär puhunut hyvää hänen puolestansa.
Ireneä ei ensinkään sekoitettu koko käräjäjuttuun.
Päästyään vapaaksi kaikesta edesvastuusta — tätä hän ei ollut
uskaltanut toivoakaan — herra v. Nit sydämestänsä kiitti Jumalaa,
jatkaen sitä uutta elämää, joka jo oli hänessä alkanut. Hän kävi
ahkerasti kirkossa ja häntä pidettiin uskovaisena. Alussa rahvas
katseli häntä epäluuloisesti sanoen: ”Tuossa on hän, joka autteli
Ristilän vapaaherraa hänen pahoissa juonissaan". Mutta aikaa voittaen
ihmisten mieli muuttui, ja ennen pitkää jo sanottiin: ”Tuossa kulkee
hurskas ja jumalinen mies, joka, oltuaan suuri syntinen, on ruvennut
käymään elämän kaitaa tietä ja nyt kelpaa meille kaikille esikuvaksi.
Jospa meistäkin tulisi hänen kaltaisiaan!"