hirveän tapauksen kanssa, josta emme koskaan ole puhuneet... koska
muutenkin niin hyvin ymmärrämme toinen toistamme... ja koska se on
minua lohduttanut että _hän_, jonka julmista kourista silloin pelastit
minut, ei ollutkaan isäni. Mutta tiedätkö, että silloin ensimäisen
tautini jälestä välistä tunsin samallaisia taudinoireita kuin nytkin.
Tuntui niinkuin veri äkisti olisi noussut rintaani ja kurkkuuni, niin
että olin tukehtumaisillani. Suo anteeksi, että salasin sen sinulta;
en tahtonut saattaa sinua levottomaksi, varsinkin koska toivoin sen
menevän ohitse. Ja niin kävikin, etten toukokuusta tammikuuhun asti
tuntenut mitään kipua. Mutta sitten vilustuin... ja siitä alkaen olen
itsekin huomannut, kuinka olen ruvennut riutumaan ja tullut heikoksi
ja voimattomaksi. Pidätkö vääränä, että puhun suoraan, riistäen
sinulta kaiken toivon? Enkö siis saisikaan puhua haudasta?
Mies ja nainen olivat ikäänkuin vaihettaneet luontoa. Irene puhui
juhlallisella levollisuudella kuolemasta ja haudasta. Harald kuunteli
häntä peläten ja vavisten, virkkamatta sanaakaan. Surullisesti
hymyillen Irene jatkoi:
— Ollessamme pappilassa ja minun nähdessäni Stellan lapsen, kävi
melkein vähän kateekseni. Tulin ajatelleeksi: "Ehkä Harald rakastaisi
minua vielä enemmän, jos minäkin olisin synnyttänyt hänelle lapsen."
Pian kuitenkin hylkäsin tämän ajatuksen, sillä olethan vakuuttanut,
ettei mikään maailmassa voisi lisätä sinun rakkauttasi. Mutta
sitten minulle taas johtui mieleen: "Olisihan lapsi saanut olla
muistuttamassa Haraldia minusta."
Hiljaa ja niinkuin itsekseen puhuen Harald vastasi:
— Lasta sanotaan rakkauden pantiksi, mutta kaipaako meidän rakkautemme
mitään vahvistusta? Sanot, että lapsi olisi joutanut olla sinusta
muistuttamassa... mutta mitäpä minä muistoista, kun Irene kerran on
poissa? Mitä ne minua hyödyttäisivät!
— Tulet siis elämään vain toivossa, Haraldini. Eikö totta?
* * * * *
Irene heikkeni heikkenemistänsä; hän sairastui kuumeeseen, joka pani
hänen poskensa punaisina hehkumaan. Mutta mikäli eronhetki lähestyi,
hän tätä viimeistä hetkeä varten näytti kokoavan kaikki voimansa,
ollakseen niin hyvä ja miellyttävä kuin mahdollista, ja hänen
rakkautensa loi ihanan hohteen tälle hänen elämänsä illansuulle.
Harald koetti unhoittaa tulevaisuuden, eläen vain nykyhetkeä varten
ja muistuttaen ihmistä, joka kesän päivinä ahmien nauttii luonnon
ihanuutta, tahtoen miltei väkisin pidättää ajan juoksua, estääksensä
syksyn ja hävityksen lähenemistä, mutta nähdessään sen mahdottomaksi,
tuntee itsensä äärettömän onnettomaksi. Ja samoin oli Haraldinkin
laita.
Onko kukaan lukijoistani kokenut tuota tuskaa, kun tuntee sydämen,
jota hellästi on rakastanut, hiljakseen lakkaavan sykkimästä,
kun päivä päivältä huomaa valtasuonen tykinnän heikkenevän, kun
painaessaan tätä rakasta olentoa rintaansa vastaan, joka kerran täytyy
itsekseen ajatella: kentiesi yhden kuukauden, viikon tai päivän
perästä tämä Jumalan luoma, jota nyt pidän sylissäni ja joka vielä
elää, ajattelee ja rakastaa, voi olla kankea, eloton ruumis.
Näytti kuitenkin siltä kuin Irene elokuun alkupuolella olisi vähän
toipunut. Erkki ja Stella olivat Ristilässä käydessään kovasti
iloinneet ja lohduttaneet Haraldia, kehottaen häntä toivomaan parasta.
Irene sanoi jaksavansa nyt hyvin kuulla soitettavan ja pyysi Haraldia
laulamaan hänelle jotain. Harald jätti väliovet auki ja meni pianon
säestyksellä laulamaan erästä kaunista laulua.
Laulettuaan ensimäisen värsyn loppuun, oli hän kuulevinaan itseänsä
heikosti huudettavan. Hän kuunteli ja kuuli nyt selvästi ensin nimen
Henrik ja sitten taas Harald. Hän riensi Irenen luo.
Tämä teki jo loppua, eikä tahtonut kuolla yksin. Kun ei Harald hänelle
vastannut, niin hän kuolemantuskissaan oli noussut vuoteeltaan ja
tullut häntä hakemaan. Punainen verivirta osoitti, mistä hän oli
kulkenut. Häntä oli kohdannut verensyöksy.
Hän yritti puhua, mutta kun hän ei sitä voinutkaan ja tunsi kuoleman
lähestyvän, niin hän toisella kädellään osoitti kaulaansa ja toisella
Haraldia, ikäänkuin olisi tahtonut häneltä jotakin kysyä. Harald nosti
hänet syliinsä ja kantoi vuoteelle, kuiskaten jotakin hänen korvaansa.
Nyt hän hymyili ihanasti kuin autuaat henget ja osoitti kädellään
sinnepäin, missä muistokivi oli. Harald laski toisen kätensä hänen
sydämellensä ja, kietoen toisen hänen kaulaansa, suuteli häntä, kunnes
kuolema oli hänet vapauttanut.
Hänen sydämensä oli lakannut sykkimästä ja huulet tuntuivat
kylmiltä... Kuolleen kylmyys vaikutti Haraldiin, niin että häntä
vilutti sielua myöten.
* * * * *
Kreivi Henrik Henningillä on kaikki, mitä ihmiset pitävät onnena. Sekä
herrasmiehet että talonpojat pitävät häntä arvossa ja moni kadehtii
häntä, kun hän on korkeaa sukua, rikas ja uljas. Köyhät kunnioittavat
ja siunaavat häntä, koska hän on antelias ja oikeutta noudattava,
eikä katso omaa etuansa. Hänellä on ystäviä, jotka tarjoavat hänelle
neuvoja ja lohdutusta, eikä hänen tarvitsisi olla ilman rakkauttakaan,
jos hän vain siitä välittäisi. Hänellä on taivaan tähdet, jotka
viihdyttävät hänen sydäntänsä, raitis ilma ja aaltojen loiskina,
jotka haihduttavat hänen suruansa, sävelet antavat hänelle lohdutusta
ja kukkaset levittelevät hänen ympärilleen tuoksuansa... siniset
tätyruohot heiluvat tuulessa, ilahuttaen häntä kauneudellaan. Hänellä
on sanalla sanoen kaikki, mitä ihmissydän voi pyytää... yksi häneltä
kuitenkin puuttuu ja se on... Irene.