lattialta, asetti hänen päänsä paulaan ja laskien hänet käsistään,
jätti roikkumaan.
Nyt hän oli kahdenvaiheilla, jäisikö loppua katsomaan vai hiipisikö
hiljaa alas ullakolta.
Pitkältä hänellä ei kuitenkaan ollut empimisen aikaa, kun ullakon ovi
suurella jyskeellä paukahti auki ja Harald syöksyi paikalle.
XXII.
RUUMIS.
Mitään virkkamatta jäi vapaaherra paikalleen seisomaan. Harald ei
kiinnittänyt häneen mitään huomiota, hän näki ainoastaan hirtetyn.
Oikealla kädellään hän puukolla katkaisi nuoran, kannattaen vasemmalla
ruumista. Tämä kaikki tapahtui yhdessä silmänräpäyksessä.
Hän irroitti paulan nuoren tytön kaulasta ja laski hänet varovasti
vieressä olevalle patjalle. Sitten hän koetti hirtetyn pieniä
niskaluita, jotka eivät olleet musertuneet, hän koetti otsaa ja se
tuntui kylmältä. Valtasuoni tykytti heikosti niinkuin kuolevalla.
Harald hieroi hänen käsiään molempien käsiensä välissä, rohkenipa
suudelmillakin koettaa lämmittää hänen kylmää otsaansa.
Vapaaherra nyt toipui puutumuksestaan ja yritti huomaamatta pujahtaa
tiehensä, mutta Harald, joka tähän asti oli kiinnittänyt huomionsa
vain Ireneen, huomasi heti hänen aikeensa.
— Jää seisomaan, mies, jos tahdot henkesi säilyttää, hän huusi
jymisevällä äänellä ja osoitti pistooliansa, seiso paikallasi,
sanon minä... Etkö häpeä lähteä pois, kun tyttäresi makaa tuossa
kuolemaisillaan.
Vapaaherra jäi vaistomaisesti seisomaan ja Harald, joka surusta ja
kauhusta oli joutunut aivan epätoivoon, jätti nyt Irenen ja astui
hänen luoksensa.
— Minkätähden vapaaherra on tehnyt tällaisen kauhean työn?
Äänellä, jota hän turhaan koetti saada tyyneksi ja surulliseksi,
vapaaherra vastasi:
— Kuinka uskallatte tämän surullisen tapauksen johdosta ruveta minua
syyttämään?
— No, eikö siinä ole tarpeeksi syytä, kun olitte täällä tyttärenne
kanssa lukitun oven takana.
— Minä en tiennyt hänen olevan täällä; hain v. Nitiä ja kun tahdoin
tavata hänet kahdenkesken, niin rohkenin lukita tämän oven, joka sitä
paitsi on omani.
— En usko, että tahdoitte tavata v. Nitiä, joka sitä paitsi täta nykyä
on syvässä maan alla. Ja miksette kiireesti katkaissut nuoraa, jossa
onneton tyttärenne riippui?
— Hämmästyin niin, etten kyennyt mihinkään.
— Ja ettette voinut edes huutaa ihmisiä apuun. Kaikki tuo kuulostaa
hyvin kummalliselta. Mutta mistä se johtuu, että nyt näin tyynesti
voitte vastata minun kysymyksiini?
— Miehelle on kunnia suuremman arvoinen kuin lapset, sukulaiset ja
ystävät. Kun kunnia on kysymyksessä, ponnistaa mies kaikki sielunsa
voimat, unohtaen kaikki hellemmät suhteet saadakseen kunniansa
takaisin. Mutta te näytte unohtavan, herra, kenelle puhutte ja
rohkenette ruveta minua tutkimaan. Neuvon teitä tyytymään siihen, että
saatte tutkia poikiani, muutoin minullakin puolestani olisi syytä
ruveta teiltä yhtä ja toista kyselemään. Kuinka itse olette näin
tyyni ja kylmäverinen, että kykenette tekemään minulle kierteleviä
kysymyksiä, vaikka hän makaa tuossa?
— Minä kyllä tiedän, kenen kanssa puhun ja te saatte kohta sen tietää.
Teidän kysymykseenne saan vastata, että hän, joka nyt makaa tuossa,
on ollut minulle kaikkea muuta maailmassa kalliimpi. Nyt olen hänet
kadottanut ja onnettomuuteni on niin suuri, niin ääretön, etten
vielä oikein voi sitä käsittääkään ja senvuoksi voin olla näin tyyni
ja kylmä... ainakin aluksi. Voidakseni kostaa, koetan pysyä näin
tyynenä... ymmärrättekö sen? Vielä minulla on tehtävänä muutamia
kysymyksiä, joihin teidän pitää vastata. Miksikä Irene ehdollaan
olisi...
Sanat takertuivat Haraldille kurkkuun, ne kun olisivat loukanneet
hänen tunteitansa ja häväisseet tuota rakasta olentoa, jonka
ylevyyteen hän niin lujasti luotti, että vaikka kaikki todistukset
olisivat olleet häntä vastaan, vaikka kuolleet olisivat nousseet
haudoistansa sitä vakuuttamaan, niin hän ei kuitenkaan olisi uskonut
Irenen tappaneen itseänsä.
— Miksikä hän olisi lopettanut henkensä, te kai tarkoitatte, sanoi
vapaaherra, auttaaksensa Haraldia alkuun.
— Sitä tarkoitin... niin mitäpä syytä hänellä olisi siihen ollut?
— Tekö sitä kysytte, jolla on niin suuri syy siihen? Hän teki sen
toivottomuudesta, hänen omatuntonsa kun oli ruvennut häntä vaivaamaan.
— Huomaan, että tyttö poloinen on tunnustanut kaikki julmalle ja
armottomalle isälleen, joka ei ansaitsisi, että hänellä on sellainen
tytär. Mutta älkää yrittäkö minulle luulotella, että hän, sitten
kun rakkautemme on tullut niin lujaksi, ettei mikään maailmassa voi
meitä erottaa, olisi elämän ja onnen sijasta valinnut kuoleman. Juuri
tänä aamuna, jolloin hän odotti sydämensä ystävää ja tiesi saavansa
hänestä, ei salaista, vaan julkisen suojelijan teidän pahoja juonianne
vastaan, nytkö vasta hän olisi näin avuttomasti joutunut epätoivoon!
Niin hullu en ole, että ottaisin sellaista uskoakseni. Vaikka olisin
viipynyt poissa kauankin yli määrä-ajan, niin tiedän ettei Irene
sittenkään olisi menettänyt jaloa luottamustansa, vaan olisi elänyt
toivossa onnellisena, taivuttamatta uljasta päätään kurjan ja ilkeän
ikeenne alle... Tiedän kyllä, kuinka asiat ovat. Kamarijunkkari on
tänään häntä kosinut ja Irene on kohdellut häntä ylenkatseellisesti
ja kylmästi. Sitten kamarijunkkari varmaankin on uhannut kostaa,
ilmoittamalla hänen isästään asioita, joita Irene isänsä tähden ei ole
tahtonut minulle suoraan mainita. Kuitenkin Irene on pysynyt lujana
sekä isänsä että kamarijunkkarin tahtoa vastaan. Silloin hänen isänsä
ajatteli näin: jos nyt laitan tytön pois tieltä ja teen sen ikäänkuin
hän itse olisi lopettanut päivänsä, niin minulla ei enää liene syytä
pelätä kamarijunkkaria. Ja mainio tilaisuus teillä olikin siihen
täällä ullakolla, varsinkin kun satuitte lukitsemaan ovenkin, Te se
olitte, joka panitte paulan hänen kaulaansa ja tapoitte hänet. Valkeus
ja pimeys eivät sovi yhteen... hän oli enkeli ja te olette itse
pahahenki.
Näin puhuessaan Harald kerta toisensa perästä oli istahtanut
patjalle Irenen viereen. Hänessä kyti vielä heikko toivo, että hän
mahdollisesti virkoisi henkiin ja hän koetti joka tavalla saada hänet
tointumaan. Ahtaan hameenmiehustan ja kureliivin hän oli päästänyt
auki ja siepannut seinältä päällysvaatteita, peittääksensä niillä
vaaleaa morsiantansa, varjellaksensa häntä pakkaselta, jonka kuitenkin
toivoi häntä virkistävänkin. Tuon tuostakin hän otti vadista vettä,
kastaaksensa sillä hänen otsaansa ja ohimoitaan.
Hän oli väkisinkin koettanut pysyä tyynenä tämän rakkaan, vaalean
tytön takia. Ken olisi hänet siinä nähnyt, ei olisi voinut olla
ihmettelemättä hänen mielenmalttiansa sekä sitä eriskummallista
asemaa, johon kohtalo oli hänet heittänyt. Lähellä häntä oli
kaksi olentoa, joista toinen oli hänen pahin vihollisensa ja
toinen hänen sydämensä ainoa rakas ystävä. Edelliselle hän puhui
inhon ja ylenkatseen sanoja, toiselle ei virkkanut sanaakaan, hän
kun ei kuitenkaan olisi voinut hänelle vastata. Kuitenkin oli
viimeksimainitun hoito hänelle pää-asiana ja toisen kanssa puhuminen
vain välttämätön sivuseikka.
— Onko sinulla todistuksia, jymisi vapaaherra, vaadin sinulta
todistuksia, mokomakin rohkea ja hävytön konna, jonka armosta olen
antanut syödä leipääni, suoden sinulle tilaisuuden houkutella
tyttäreni pauloihisi!
— Mitäpä ne paulat olivat tämän kuoleman paulan rinnalla! Sanot minun
syöneen sinun leipääsi, mutta minä vastaan, _ettet sinä koskaan
vastedes tule syömään minun leipääni_. Sinut ajetaan ulos ryöstetystä
linnastasi ja pois ihmisten silmistä. Mutta siitä ei nyt ole kysymys.
Vaadit todistuksia; siis ei niitä ole mielestäsi tarpeeksi... ja
ehkäpä niistä huolimatta voisitkin kiertelemällä päästä maallisen
oikeuden kourista... mutta minusta ne kumminkin ovat sitovia. Ja onpa
tässä olemassa hyvinkin pätevä todistus. Vai oletko koskaan kuullut,
että kukaan, joka ehdollaan tahtoi kuolla, ensin olisi repinyt ja
pahoin pidellyt omaa ruumistansa? Katsopa, kuinka Ireneni suhteen on
julmasti menetelty, katso näitä paisumia ja sinelmiä, näitä kynsien
jälkiä kaulassa ja niskassa, katso kuinka nämä kauniit hiukset ovat
sekaisin ja takkuiset. Olet häntä piessyt ja joka tavalla rääkännyt,
laahannut häntä hiuksista pitkin lattiaa... Ja vielä puhut, ettei muka
olisi todistuksia...
Näin puhuen Harald jälleen tunnusteli Irenen otsaa ja valtasuonia ja
luuli huomaavansa, ettei enään ollut mitään toivoa. Nyt hän vihdoin
hurjistui ja huusi jymisevällä äänellä:
— Vai eikö minulla ole todistuksia, sinä kavala tiikeri ihmisen
haahmossa, sinä luonnoton ilkiö isäksi?
Näin sanoen hän hyökkäsi vapaaherran kimppuun. Niin kärsivällinen
elehvanttikin, kun sen kärsivällisyys vihdoin viimein loppuu, hyökkää
julman tiikerin päälle ja saa siitä pian voiton. Harald paiskasi
vapaaherran voimainsa takaa lattiaan ja lyödä läimähytti häntä, niin
että veri purskahti korvista, suusta ja sieraimista. Mutta siihen
hänen raivonsa myös päättyi. Vapaaherra, joka ei kuitenkaan pyörtynyt,
alkoi kovalla äänellä huutaa apua:
— Palvelijat, pian apuun, ennenkuin minut tapetaan. Rientäkää!
— Älkää pitäkö kiirettä! Vapaaherralla ei ole mitään hätää, huusi
Harald vielä kovempaa.
Askeleita ei kuulunut, eikä ketään tullut apuun. Harald piti vielä
vapaaherrasta kiinni lujilla kourillaan ja huusi kaikuvalla äänellä:
— Vai enkö minä sinua tunne? Puolisosi sinä myrkytit, kälysi...
mutta hänestä saamme vast'edes puhua... veljesipojan jätit jylhälle
kalliolle... veljesityttären annoit tappaa... vielä toisenkin
kerran aijoit murhata hänet, Stellan... ja nyt lopuksi, päälle
päätteeksi olet tappanut oman tyttäresi. Onkohan olemassa niin suurta
rangaistusta kuin olisit ansainnut? Eihän se liikaa olisi, vaikka
tukasta laahaisin sinut tuonne loukkoon ja hirttäisin niinkuin itse
teit hänelle, joka makaa tässä. Mutta minä en ole kelvollinen sinua
rankaisemaan, vaan jätän sen Jumalalle, eikä se olisikaan kylliksi
kova rangaistus sinulle... Ollakseni kuitenkin varma, ettet lähde
karkuun taikka, julma kun olet, rupea tätä minulle kallista ruumista
vielä raatelemaan, niin seuraa minua, jottei minun tarvitse sinua
tukasta laahata.
Koneentapaisesti vapaaherra kulki hänen perässänsä toiseen loukkoon.
Kun Harald vuorostansa nyt alkoi laittaa paulaa, niin vapaaherra taas
yritti lähteä karkuun, mutta samassa kuului ikäänkuin seinästä ääni,
joka lausui tuon ainoan sanan: _Henrik_. Ikäänkuin kiveksi muuttuneena
jäi vapaaherra paikallensa seisomaan, jotta Harald sai tehdä hänelle
mitä itse tahtoi. Hän pujotti vapaaherran paulan läpitse ja jätti
hänet kainaloista riippumaan; tämä asema oli siksi tukala, ettei hän
voinut ponnistella vastaan, eikä päästä omin voimin irti.
Harald poistui nyt ullakolta ja tapasi portailla paitsi rouva
Orrbergiä ja v. Assarin sisaruksia myös koko talonväen koossa.
Kaikeksi onneksi pojat olivat kaupungissa kestissä ja pikku Ulla
nukkui vielä. Siitä asti kun ovi särjettiin olivat he seisoneet
siinä kuuntelemassa, uskaltamatta rientää vapaaherran avuksi, taikka
lieneekö heiltä ollut tahtoa puuttunut. Kaikki he olivat pelästyksestä
puhumattomina ja Amalia itki.
Harald meni huoneeseensa ja jotta ei hänen äitinsä liiaksi pelästyisi
hän, tarttuen häntä käteen, selitti muutamilla sanoilla mitä oli
tapahtunut ja mitä vielä oli tehtävä. Haraldin annettua hänelle
liinan, johon hän saisi kätkeä kasvonsa, he molemmat astuivat ulos.
Portailla seisoville sanoi Harald:
— Jo on aika, että tulette todistajina katsomaan sellaista, jota ette
ole tienneet aavistaakaan. Älkää viipykö, tulkaa heti!
Jos Haraldin odottamaton ilmestyminen jo oli herättänyt heissä
kummastusta, niin he nyt aivan ällistyivät, nähdessään tämän
salaperäisen naisen. Ja heidän tultuaan ullakolle, niin kuka voisi
kuvailla heidän pelkoaan ja kauhistustansa, kun he tapasivat
vapaaherran siellä elävänä roikkumassa ja vähän etäämpänä hänestä
näkivät hänen tyttärensä makaavan kuolleena lattialla.
Annettuaan heidän muutaman silmänräpäyksen tuota katsella, päästi
Harald hänen ilkeästä ja häpeällisestä asemastansa. Nyt oli vapaaherra
käskemäisillään miespalvelijansa ja kamarijunkkarin vangita Haraldin,
jonka aikoi ilmoittaa Irenen murhaajaksi, mutta nähdessään tuon
salaperäisen naisen, hänen rohkeutensa kokonaan lannistui, niin ettei
hän saanut sanaakaan suustansa. Sen sijaan Harald ryhtyi puhumaan:
— Halusta sinä, vapaaherra Arvid Henning, käskisit kaikkia tässä
läsnäolevia tekemään minulle väkivaltaa, mutta kielesi ei ota
kääntyäksensä ja se onkin parasta, koska he tuskin uskaltaisivat
taikka tahtoisivat sinua nyt totella. Siis, kuulkaa minua. Kaikkein
teidän, sekä talonväen että vieraitten läsnäollessa, minä julistan,
että vapaaherra Arvid Henning on varas, rosvo ja moninkertainen
murhamies. Katsokaa tätä hänen tytärtään, hänen omaa lastansa, kuinka
hän makaa tuossa kalpeana ja puhumattomana, katselkaa kauhean nuoran
jälkiä hänen hienossa ja valkoisessa kaulassaan, katselkaa hänen
niskassaan kynsien jättämiä jälkiä. Kaiken tämän on hänen isänsä
tehnyt ja minkätähden? Kostonhimosta sekä maallisen rangaistuksen
pelosta. Siitä varmaankin kaksi meistä voisi antaa tarpeellisia
tietoja, koska luulen heidän pitävän kunniastaan ja kuuntelevan
omantunnon ääntä... mutta kentiesi sitä ei heiltä vaaditakaan. Siinä
kyllin, että monesta seikasta käy selville, ettei tämä nuori neiti
ole tappanut itseänsä, vaan että hänen isänsä on hänet surmannut. Ja
ellei näitä todistuksia pidettäisi täydellisinä, niin muistakaa, että
oikeudessa katsotaan puoliakin todisteita päteviksi, jos on kysymys
henkilöstä, joka aikaisemmin on huomattu syypääksi suuriin rikoksiin.
Tähän asti hän on voinut salata ilkitekonsa, niin ettei laki ole
pystynyt häntä tuomitsemaan; mutta kuulkaa nyt, mitä muita rikoksia
hän on tehnyt, paitsi sitä, jonka näette tässä silmäänne edessä.
Seuraavista kahdesta rikoksesta minä tulen tekemään kanteen häntä
vastaan ja toivonpa voivani todistaa hänet syypääksi. Katsokaa tätä
naista, tunnetteko hänet?...
Kreivitär veti liinan pois silmiltään, näyttäen kasvonsa. Kylmä hiki
nousi vapaaherran otsalle ja hän vaipui vanhalle sohvalle, jolle jäi
istumaan.
Eipä paljon puuttunut, ettei kaikkein saapuvilla olevien käynyt
samoin, heidän nähdessään nuo vieläkin kauniit kasvot, jotka
muistuttivat kuollutta.
Vapaaherran kamaripalvelija, joka oli noin viidenneljättä ikäinen mies
ja oli ennen palvellut vapaaherran vanhempaa veljeä, syöksyi nyt esiin
ja heittäytyi polvilleen entisen haltijattarensa eteen.
— Armollinen kreivitär, hän huudahti.
Kyynel kimmelsi kreivittären silmässä ja hän laski kätensä palvelijan
pään päälle, koettaen sitten saada hänet nousemaan. Itse hän ei voinut
puhua, mutta hän viittasi Henrikille, että tämä jatkaisi. Kesti vähän
aikaa ennenkuin tämä jälleen pystyi sitä tekemään ja sitäpaitsi hän
silmillään seurasi Amalian toimintaa, joka, vaikka se olikin hänestä
turhaa, kuitenkin herätti hänessä kiitollisuutta.
Haraldin puhuessa tämä nimittäin oli uskaltanut lähestyä rakkaan
neitinsä vuodetta, koettamaan hänen otsaansa ja käsiään. Hän ei tehnyt
sitä uteliaisuudesta, vaan pitääksensä huolta emännästään. Hän riensi
alas ja toi palatessaan jotain väkevää hajuvettä ja muuta sellaista,
jolla alkoi häntä hieroa ja joka tavalla virkistyttää. Harald hymyili
tuolle surullisesti ja jatkoi:
— Niin, tämä on kreivitär Helena Henning. Paitsi tätä uskollista
palvelijaa on monta muuta vielä elossa, jotka voivat sen todistaa.
Hänet haudattiin, koska hänet luultiin kuolleeksi, vaikka hän
olikin vain valekuollut. Hän heräsi maanalaisessa huoneessa, jonne
ei kuu eikä aurinko päässyt paistamaan. Siellä hän tuon tuostakin
näki kaksi miestä, joista toinen on vapaaherra tuossa ja toinen,
jonka myös aijon haastaa todistajaksi, omasta pyynnöstään on jäänyt
samaan hautakammioon, josta viime yönä onnellisesta sattumuksesta
pelastin kreivitär Henningin. Tyydyttääksensä pirullista, luonnotonta
kostonhimoaan, vapaaherra neljätoista vuotta on pitänyt häntä siellä
vangittuna. Kieli tarttuisi kiinni suulakeeni, jos rupeaisin teille
kertomaan kaikkea, mitä minä tiedän ja uskon. Tässä näette hänet, tuon
rakkaan ja armaan... hän elää, mutta huomaatteko, kuinka vapaaherra
vapisee...
Kreivi Henningillä oli vaimonsa kanssa kaksi lasta. Itse hän pitkät
ajat oleskeli poissa, koska oli joutunut orjuuteen; sillä välin
pidettiin hänen puolisonsa hulluinhuoneeseen teljettynä. Vapaaherra
lähti Saksaan matkustamaan ja otti mukaansa holhokkinsa, pikku
Henrikin. Siellä hän jätti lapsen asumattomalle saarelle, mutta se
tulikin pelastetuksi. Kelpo ihmiset ottivat sen kasvattaaksensa
ja se elää vieläkin. Tyttären, joka äidin luulotellun kuoleman
jälkeen myös joutui setänsä holhouksen alaiseksi, oli tämä myös
päättänyt surmata, mutta hänen kätyrinsä, jonka kävi lasta sääli,
vaihetti sen kuolleeseen lapseen, jonka vapaaherran poissa ollessa
toimitti hautaan. Huolimatta kaikista vaaroista ja kummallisista
elämänvaiheista, tämä kreivittären toinenkin lapsi vielä elää. Kaikki
te hyvin tunnette hänet... se on Stella. Katsokaa, kuinka äiti ja
tytär ovat toistensa näköisiä, niin ette enään epäile!... Mitä poikaan
tulee, jonka muistopatsaan olette nähneet puistossa, niin hänkin,
niinkuin jo sanoin, elää vielä. No niin, minä olen Henrik Henning...
tämä on äitini ja Stella on minun sisareni... Oikeudessa olen vaativa
takaisin kaikki oikeutemme ja syytökset tätä miestä kohtaan olen
myös käräjissä näyttävä toteen. Olkoon hän kuinka viekas tahansa,
kierrelköön niin, että totuus muuttuu valheeksi ja valhe totuudeksi,
Jumala on kuitenkin oleva puolellani ja antava minulle viisautta,
jotta saan hänet kaikkine juonineen paljastetuksi.
Vapaaherra ei enää voinut seurata Haraldin puhetta. Hän makasi
vanhalla sohva-rämällä sellaisessa tilassa, että muulloin, paitsi nyt,
olisi häntä surkuteltu. Kirkkaus oli sammunut silmistä, jotka hurjasti
tuijottivat ympärillensä, tukka nousi pystyyn ja suu oli vaahdossa.
Harald huomasi hänen tilansa ja sanoi palvelijoille:
— Kantakaa vapaaherra huoneeseensa, jonka hän toistaiseksi saa pitää
omanansa. Lähettäkää heti noutamaan lääkäriä, ellei tämä pian mene
ohitse, ja hoitakaa häntä hellästi. Hän on vanha mies ja sitäpaitsi
teidän isäntänne.
Panikohan jalomielisyys nämä sanat hänen suuhunsa, vai pelkäsikö hän
vihamiehensä menettävän järkensä, niin ettei saisikaan hänelle kostaa.
Vast'edes saamme tietää hänen syynsä.
Kaikki palkolliset paitsi Amalia poistuivat, mutta kamarijunkkari
sisarineen kuitenkin jäi. Edellinen ryhtyi puhumaan:
— Luuleeko maisteri... suokaa anteeksi, että teitä vielä siksi
kutsun... luuletteko minulla olevan mitään osaa tähän?
— En tahdo luulla pahaa muista, kun olen tullut huomaamaan, että yksi
ainoa on syypää niin paljoon pahaan.
Emilia v. Assarin tunteet olivat näiden kauheitten tapauksien johdosta
peräti muuttuneet. Hämmentyneenä hän lähestyi Haraldia ja tarttuen
häntä käteen, sanoi:
— Harald Thalberg tai Henrik Henning, uskokaa pahaa vielä
toisestakin... minusta. Minä se olin, joka yllytin veljeäni menemään
niin pitkälle kuin mahdollista, ja seuraus siitä on ollut näitä
hirvittävin.
— Ei, sisareni, tällä kertaa en täydellisesti sinua totellut.
Vapaaherran tullessa tänne ullakolle, toivoin vielä tapaavani Irenen
alhaalla ja silloin olisin suostunut hänen niin kauniisti lausumaansa
pyyntöön... olisin luvannut luopua tyttärestä, rupeamatta silti
ahdistamaan isää. Siitä vapaaherra ei kuitenkaan tiennyt mitään, sillä
siinä tapauksessa hän ei olisi tehnyt minkä teki.
— Turhaan sinä koetat painua lohduttaa, Emil, sillä vaikkei vapaaherra
olisikaan tavannut Ireneä täällä, niin sinä kumminkin alhaalla olisit
tavannut minut ja minä olisin uudelleen yllyttänyt sinua pahaan.
Sillä minäpä kehoitin sinua pysymään vaatimuksissasi, vaikka tiesin
ketä Irene rakasti. Tuo syyllisyyteni, jonka nyt vasta huomaan, tekee
minut onnettomaksi. Turhamaisuus ja itsekkyys viettelivät minua...
kentiesi myös rakkaus, mutta minkä arvoinen olikaan sellainen rakkaus,
joka viihtyi yhdessä näin kehnojen tunteitten kanssa. Voi, jospa
Irene vielä eläisi, taikka jos hän jälleen virkoisi henkiin, jotta
hänellekin saisin tunnustaa ilkeyteni, jotta saisin jollakin tavalla
sovittaa, minkä olen rikkonut. Näetkö, Harald, minä rakastan sinua ja
kuitenkin tahtoisin hänen tulevan vielä henkiin; etköhän siitä huomaa
että kadun? Mutta mitäpä on katumuksesta ja kyynelistä, koska tehty
kuitenkin on tehty eikä Irene enää herää.
Emiliassa olivat hänen paremmat ominaisuutensa päässeet voitolle ja
hän itki katkerasti.
Silloin kreivitär Henning tuli puristamaan hänen kättänsä. Äiti tahtoi
niin kernaasti lohduttaa sitä, joka rakasti hänen poikaansa.
— Hän toipuu, kuiskasi Amalia, hiljaa, hän toipuu.
— Vetäydy syrjään, Emil, kuiskasi Emilia veljelleen. Tämä ymmärsi,
mitä hän tarkoitti ja totteli.
Harald ja kreivitär menivät Irenen luo ja ensinmainittu oli
huomaavinaan hieman punaa hänen poskillaan. Vaikka pelkäsikin
erehtyneensä, hän kuitenkin sanoi:
— Kannetaan hänet varovasti lämpöiseen suojaan.
Neljän he kantoivat Irenen patjoineen Haraldin huoneeseen ja laskivat
sen hänen vuoteeseensa. Sitten asettivat he peilin hänen suunsa eteen
ja sen kalvoon ilmaantui hikeä. Harald koetteli hänen valtasuontaan
ja huomasi sen hiljaa tykyttävän. Jälleen hän alkoi kastella hänen
ohimoitaan vedellä ja Amalia koetti uudelleen käyttää hajuvettä.
Kaikkien iloksi loi kuolleeksi luultu silmänsä auki.
Heikolla äänellä, jonka suloinen sointu tunkeutui kuulijain sydämiin,
Irene sanoi:
— Harald, sinäkö siinä oletkin, Harald ja tuossa on kiltti
Amaliani...... ja Emilia, oletko sinäkin täällä... mutta sinä...
Stella... oletko vanhentunut? Miksikä Stella yksin on käynyt
vanhemmaksi? Harald, ymmärrätkö, mistä se johtuu. Ensin tahdon
kuitenkin sanoa, että rakastan sinua.
— Irene, oi, Ireneni!
— Muutoin luulisin eläväni, jatkoi Irene, vaivoin kohottaen hiukan
päätään, mutta koska Stella noin on vanhentunut, niin lienenkin
kuollut. Nyt minä ymmärrän. Olen kuollut ja autuas; Jumala on antanut
minulle Haraldin huoneen taivaakseni... Mutta minkävuoksi on Emiliakin
täällä?
Emilia purskahti itkuun, mutta nyt se tapahtui ilosta. Hänelle teki
niin hyvää saada Ireneltä nuhteita. Hyvyys hänen sydämessään alkoi jo
kantaa kauniita hedelmiä.
— Sentähden Emilia on täällä, että hän on ystäväsi, ja parhaimpia
onkin, selitti Harald.
— Vai on. Hyväile minua sitten, Emilia, niinkuin teetkin ja itke
ilosta, että olemme taivaassa. Sitä vain en käsitä, miksi Stella yksin
on käynyt noin vanhaksi.
— Hän on Stellan äiti, sanoi Amalia.
— Oikeinko totta? Silloinpa ehkä vielä elänkin ja olen maan päällä.
Harald, minä rakastan sinua. Harald parka, älä ole noin murheellinen!
Olenhan minä kuitenkin sinun omasi, joko elän tai kuolen... Mutta olen
kipeä ja väsyksissä ja tahdon nukkua.
Hänen päänsä vaipui jälleen päänalukselle ja hän vaipui uneen.
Harald meni alas ja viittasi Emiliaa seuraamaan. Tämän iloksi hän
ystävällisesti puristi hänen kättänsä.
Alhaalla hän kysyi, miten vapaaherra jaksoi. Ei kukaan tiennyt sitä
sanoa, koska ei kukaan ollut käynyt häntä katsomassa. Pikku Ulla oli
häntä kysellyt, mutta hänelle oli vastattu, että isä tahtoo olla
yksin. Sitten hän oli kysynyt suurta siskoa ja saanut vastaukseksi,
että hän on kipeä, mutta ei ilmoitettu, missä hän on.
— Mene minun huoneeseeni, sanoi Harald, kun pikku Ulla tuli häntä
vastaan, siellä iso sisko makaa sairaana... mutta astu hyvin hiljaa.