suoraan. Luulen kyllä, että rakastatte tuota maisteri Thalbergia...
ja tiedän _vielä enemmänkin_... mutta mitäpä siitä, tarjoan teille
kuitenkin nyt sydämeni ja käteni.
— Puheestanne ymmärrän, että luulette olevanne hyvinkin jalomielinen.
Ja tavallisissa tapauksissa teidän menettelyänne voitaisiinkin
katsoa jalomieliseksi. Mutta muistakaa, että minä rakastin häntä
_silloin_ ja rakastan vieläkin. Ennemmin joudun onnettomuuteen,
häpeään ja kurjuuteen kuin menen jonkun toisen kanssa naimisiin. Onko
jalomielistä erottaa minua hänestä?
— Mutta tehän ette koskaan voi päästä yhteen.
— Eikö ihmisellä ole vapaa tahto? Ja eikö hän tässä maailmassa saa
tehdä kaikkea, mikä ei sodi Jumalaa ja esivaltaa vastaan?...
— Entä vanhemmat?... Heidät näytätte unohtavan.
— Eikö ihmisen pidä enemmän totella Jumalaa kuin ihmisiä? En näe
mitään syytä, miksi emme me, Harald ja minä... Ja jos olisikin
esteitä... niin mitäpä niistä... ennemmin olisin köyhä ja hyljätty,
jos vain sydämessäni olisin onnellinen. Olisihan siinä lohdutusta
kylliksi, kun tietäisin kärsiväni ainoastaan rakkauteni tähden ja
hänen...
— Entä jos tuoni riistäisi hänet teiltä?
— Tuoniko?... Niin... silloin en jäisi hänen jälkeensä elämään. En
tahtoisi silloin enään elää. Ymmärtäkää minua oikein... Ei... mitä
sanonkaan... teette minut hulluksi tuolla puheellanne... Sanoinko,
etten tahtoisi enään elää, jos kuolema veisi minulta Haraldin. Sanoin
väärin. Tahtoisin elää häntä surrakseni. Sen Harald kyllä tietäisi ja
näkisi. Hän ymmärtäisi, että suru olisi minulle rakas ystävä, kunnes
minut korjaisi kuolema, joka olisi vieläkin rakkaampi.
Mielenliikutuksesta ja tästä innokkaasta puheesta uupuneena Irene
pyörtyi tuolissaan. Kamarijunkkari ei uskaltanut häntä herättää, vaan
jäi odottamaan, että hän itsestään virkoisi.
Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin hän toipui ja luoden silmänsä
v. Assariin, joka ikäänkuin lattiaan juurtuneena oli jäänyt häntä
katselemaan, hän hiljaa ja tyynesti kysyi:
— Joko nyt käsitätte, kuinka suuresti minä rakastan häntä?
Jos v. Assar olisi käsittänyt asian vain omalta kannaltaan, niin hän
kentiesi olisi jättänyt sen siksensä, mutta vapaaherra oli kehoittanut
häntä koettamaan parastansa houkutellaksensa Irenen omaksensa...
vapaaherra ei näet tietänyt, että tämä jo oli toisen oma... ja hänen
sisarensa taas oli yllyttänyt häntä, ettei hän saisi Ireneä armahtaa,
eikä, jos hänen asiansa menestyisi huonosti, säästää vapaaherraakaan.
Tämä kaikki muistui nyt kamarijunkkarin mieleen ja väärä ylpeys, joka
niin usein on pahan kiihottaja, yllytti häntä yhä enemmän.
— Tiedän, että te rakastatte maisteri Thalbergia ja huomaan, ettette
millään muotoa aijo suostua minun naimatarjoukseeni. No niin. Mutta
muistatteko, mitä silloin viime kerralla sanoin isästänne, että hänen
kunniansa ja ehkäpä henkensäkin riippuivat minusta. Käännyn nyt hänen
puoleensa, kentiesi hän minua paremmin voi muuttaa mielenne. Ellei hän
voi, niin uhraan hänet kostolleni. Kenen on täytynyt luopua kalliista
helmestä, mikä jo on hänelle luvattu, hän varmaankin vihastuu ja hakee
korvausta muualta. Kosto on oleva minulle korvauksena.
— Sanoittehan rakastavanne minua, sanoi Irene tyynesti ja vakavasti.
— Niin sanoin ja sanon sen vieläkin.
— Oikein täyttä tottako te sitä tarkoititte?
— Täyttä totta.
— Suokaa anteeksi, vaikka en usko rakkautenne minuun olevan mitään
todellista rakkautta. Antakaa anteeksi vaikka väitänkin, että teillä
tuon rakkautenne ohessa on kaikellaisia tuumia ja tarkoituksia,
jotka eivät ole minkäänlaisessa yhteydessä rakkauden kanssa. En
viitsi niitä luetella, mutta Jumala, joka tutkii sydämet, tietää,
mitä teillä nytkin on mielessänne. Tarjoatte minulle kätenne ja
luulette menettelevänne hyvin jalosti, vaikka se ei olekaan muuta
kuin välinpitämättömyyttä ja kevytmielisyyttä. Luulette rakkautenne
todelliseksi ja kuitenkaan ette armahda minua ettekä itseänne, kun
tahdotte kytkeä itseenne naisen, jonka rakkaudesta teillä ei ole
pienintäkään toivoa, käsittämättä että sellainen ei millään muotoa
voi tehdä teitä onnelliseksi, hänen surunsa kun alati loukkaisi
teidän tunteitanne. Mutta jättäkää tämä, koska jo näytte luopuneen
toiveistanne saada minut unohtamaan rakkauteni. Otan nyt puheeksi
erään toisen asian, johon puheenne koston suloisuudesta antaa minulle
aihetta. Vai tekö muka rakastaisitte minua todellisesti... te, joka
käytätte niin julmia ja hurjia sanoja! Tiedättekö, kuinka kunnon mies
teidän asemassanne tekisi? Omaa etuansa katsomatta hän käyttäytyisi
jalosti ja ylevästi. Tyttärestä hän luopuisi, mutta... isän hän silti
säästäisi. Vertaatte minua kalliiseen helmeen, josta kiitän teitä...
mutta tiedättekö, että on olemassa helmi, joka on mitätöntä, pikku
Ireneä monta vertaa kallisarvoisempi, ja se on tunto siitä, että
tietää tehneensä hyvän työn ja saaneensa voiton omasta itsestään.
Irenen sijasta saatte tunnonrauhan kalliin ja ihanan helmen. Eikö
siinä ole korvausta tarpeeksi, eikö se ole suuri voitto? Ei, Emil v.
Assar, olkaa hyvä, olkaa jalomielinen ja armahtakaa! Luopukaa Irenestä
ja säästäkää hänen isänsä!
Olemme sanoneet, että kamarijunkkarilla oikeastaan oli hyvä sydän
ja nyt hänessä syntyi ankara sisäinen taistelu. Hän riensi ulos
vastaamatta sanaakaan Irenen anomukseen. Kevytmielisyydestään
huolimatta hän oli hyvin hidasluontoinen, eikä siis näin äkkiä voinut
päästä mihinkään päätökseen. Hän siis jätti Irenen yksin ja läksi
ulko-ilmaan, voidakseen pitää ajatuksensa koossa. Se on kuitenkin
luettava hänelle ansioksi, että hän päätti hetken kuluttua palata
ja sisaren pahaa neuvoa kuuntelematta antaa vastauksensa. Itsessään
hän tunsi, kuinka suuri valta tuolla sisarella oli häneen ja tiesi
myös, että hän nyt kuten ainakin kehottaisi häntä siihen, mikä ei
ollut hyvää. Siis hän tahtoi välttää kiusausta, toivoen voivansa omin
neuvoin tehdä päätöksensä.
Hän oli kävellyt noin neljännestunnin lehdettömässä puistossa,
tulematta vielä mihinkään päätökseen. Sillä välin oli päivä jo
ruvennut valkenemaan.
— Aika kuluu, sanoi hän itsekseen, pian Emiliakin nousee ja Irenen
ja hänen isänsä taitaa käydä huonosti. Olenko todellakin sellainen
vetelys, etten omin päin voi mitään päättää?... Irenehän sanoi, että
rakkauteni ei olekaan todellinen, ja siinä hän ehkä oli oikeassa,
mutta kun hän sitten pyysi minua olemaan hyvä, jalo ja armahtavainen,
niin tuntuipa niinkuin uusia tunteita olisi syntynyt povessani...
ja luulenpa melkein, että voisin ruveta rakastamaan häntä puhtaasti
ja täyttä totta... Niin, mitäpä hyötyä minulla on kostosta; rahaa
kentiesi saisin muutamia satoja riksiä, mutta en mitään muuta; sillä
kehnoja neuvoja Emilia on minulle antanut, parempi sittenkin on, että
noudatan Irenen pyyntöä. Palaan sisään häntä lohduttamaan. Hän on
minua kauniisti kiittävä ja onhan siinäkin jotain viehätystä...
Huomaamme siis, että kamarijunkkarissa oli tapahtunut jonkinmoinen
muutos, josta tämä hyvä päätös oli syntynyt. Nopein askelin hän meni
eteiseen ja oli juuri tarttumaisillaan salin avaimeen, kun vapaaherra,
salista tullessaan, avasi hänelle oven.
— Sinullapa vasta näkyy kiire olevan, hymyili vapaaherra
teeskennellen, etsitkö ketään?
— Etsin tytärtänne, Irene-neitiä.
— Suo anteeksi, mutta olethan jo tänään tavannut hänet. No, no, älä
silti luule, että olen sinua vakoillut! Kysyin vain ilman aikojani
Liisalta, missä sinä olet, ja hän sanoi nähneensä sinun tulevan
eteiseen ja sieltä menevän saliin, jossa tiesi Irenen soittavan.
Olette siis jo näin varhain nähneet toisenne. No, mitenkä asia päättyi?
Yleensä vapaaherra osasi aivan erinomaisella tavalla hillitä itsensä
ja ollessaan eniten kiihoittunut, hän aina lasketteli joutavia. Vaikka
kamarijunkkari ei viekkaudessa vetänytkään vertoja vapaaherralle, niin
hän ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, kuinka utelias tämä oli. Ja
vaikka olikin, niinkuin edellisestä tiedämme, tehnyt hyvän päätöksen,
häntä kuitenkin huvitti pelottaa vapaaherraa. Hän muistutti tässä
suhteessa poikaviikaria, joka puristaessaan toverinsa kättä, juuri
ennenkuin lakkaa häntä kiduttamasta, puristaa entistä kovemmin.
— Se päättyi niinkuin jo edeltäkäsin olen teille ennustanut. _Tout
perdu_.
Samassa Amalia sattui kulkemaan eteisen kautta ja huomasi, niinkuin
jokainen toinenkin olisi tehnyt, kuinka vapaaherran kasvojen ilme
muuttui, kuinka väri hänen poskillaan yhtenään vaihteli ja kuinka hän
herkeämättä pureskeli huuliaan. Amalia oli jättänyt Irenen yksin,
koska neiti v. Assar pukeutuessaan tarvitsi hänen apuaan, mutta nyt
hän oli pistäytynyt katsomaan, eikö hänen oma neitinsäkin jo kaipaisi
häntä.
Kuultuaan kamarijunkkarin vastauksen, jonka johdosta luuli itsellään
olevan vain tuhoa ja turmiota odotettavana, vapaaherra ei enää
virkkanut mitään, vaan läksi sitä tietä ulos, antaen v. Assarille
tilaisuuden astua saliin. Niin kummalta kun se kuuluukin, oli
kamarijunkkari melkein hyvillään kun ei siellä tavannut Ireneä,
sillä hän tunsi itsessään, että varmaankin olisi jättänyt hänelle
voiton. Tosin hän halusta olisi saavuttanut omalletunnolleen rauhan
ja tahtonut näyttää, että hänkin saattoi rakastaa vilpittömästi ja
puhtaasti, mutta kun ei tullut sopivaa tilaisuutta ennenkuin nuo
hyvät päätökset ennättivät haihtua ja kun hän ei tavannut Ireneä,
niin hän, paha kyllä, oli melkein mielissään. Hän raotti kyllä ovea
viereiseen huoneeseen, jota käytettiin naisten vierashuoneena, mutta
kun tyttöä ei sielläkään näkynyt eikä hän katsonut sopivaksi tunkeutua
sitä kauemmaksi, niin oli hän mielestänsä tehnyt kaiken, mitä häneltä
voitiin vaatia.
Kauankohan noita hyviä tunteita hänessä kestänee? Sisar on jo pian
pukeutunut ja kaipaa rakasta veljeänsä.
XXI.
ISÄ JA TYTÄR.
Sillä välin vapaaherra riensi ullakolle tapaamaan ystäväänsä v. Nitiä,
Muuten hänellä ei juuri ollut tapana käydä siellä muulloin kuin
silloin, kun oli jotain hänelle toimitettavana tai kysyäksensä häneltä
neuvoa, sillä v. Nit ei ollut niinkään kehno neuvonantajana, hänellä
kun oli terävä pää ja hyvä ymmärrys. Tällä kertaa vapaaherra ei
kuitenkaan mennyt hänen huoneeseensa neuvoja pyytämään, vaan pikemmin
saadakseen purkaa tälle ainoalle uskotullensa kaiken sen pelon ja
vihan, joka vaivasi hänen ilkeää sydäntään. Avainjutun hän oli jo
kokonaan unohtanut, joten hän ei siitä syystä kolkuttanut v. Nitin
ovelle.
Irene seisoi ullakolla katsellen muutamia hameita ja hienoja
alusvaatteita, jotka Amalia oli levitellyt nuoralle kuivamaan. Illaksi
Ristilän herrasväki oli kutsuttu samassa pitäjässä pidettäviin
tanssiaisiin, ja kun Irene poloinen toivoi Haraldin saapuvan niin
aikaisin, että hänkin ehtisi mukaan, niin hän pukunsa suhteen ei ollut
niin välinpitämätön kuin edelliseen nähden olisi ollut syytä luulla.
Hänellä oli kaksi eri malliin tehtyä valkoista hametta ehdolla ja hän
oli kahdenvaiheilla, kumpaisen valitsisi, mutta päätti vihdoin ottaa
toisen. Varovasti hän käänsi sitä, ikäänkuin kädellään hyväillen,
muistellessaan odotettua onneansa. Hame oli jo hänen mielestään
ehtinyt liiaksi kuivua, jonka tähden hän vispilällä roiski siihen
vadista vettä, jotta se kuumalla raudalla silitettynä tulisi oikein
sileäksi ja sieväksi.
Alushameen suhteen hän aikoi menetellä samaten» mutta se jäikin
kesken, kun hän samassa kuuli nopeita askeleita ja näki isänsä melkein
juoksujalkaa rientävän ullakon poikki, ennätettyään kuitenkin paiskata
pienen oven jälkeensä lukkoon.
Ireneä hämmästytti vapaaherran tulinen kiire, hänen läähättävä
hengityksensä ja ennen kaikkea se seikka, että hän oli paiskannut oven
lukkoon.
Sille lukijoistani, jolla ei ole aivan hyvä muisti ja joka ehkä jo on
unohtanut vapaaherran selityksen koti-opettajalleen tuosta pienestä
ullakonovesta, lienee paras vieläkin kertoa, että se oli niin tehty,
että avain ja salpa olivat portaitten ja koti-opettajan huoneen
puolella ja lukko sitävastoin sisäpuolella, johon päin se myös aukeni.
Tavallisesti pidettiin avainta suulla, paitsi silloin kun vapaaherra
piti jotakin salaista neuvottelua v. Nitin kanssa, jolloin hän
tavallisesti pisti sen taskuunsa. Sitä hän ei nytkään laiminlyönyt,
mikä Irenessä herätti suurta hämmästystä.
Joko se nyt tapahtui siksi, että ullakko oli jotensakin pimeä,
varsinkin kun ei vielä ollut täysi päiväkään, taikka lieneekö hän
ollut niin kiihoittunut, ettei ensinkään vilkaissut ympärilleen, mutta
ainakaan ei vapaaherra huomannut Ireneä, joka oli hameitten takana
puoliksi piilossa.
Jos Irene olisi luullut pääsevänsä huomaamatta pujahtamaan alas
ullakolta, niin hän varmaankin olisi sen tehnyt, mutta nyt hän jäi
liikkumattomana kuuntelemaan vapaaherran koputusta v. Nitin ovelle,
kuulipa vielä muutakin, jota ei ennen ollut kuullut hänen suustaan —
kuuli hänen törkeästi kiroavan ja sadattelevan. Vihdoin kun kolkutus
taukosi ja Irene odotti isän samaa tietä palaavan takaisin hänen
ohitsensa, niin hän silmittömästi säikähti ja... syöksyi esiin
piilostaan.
Hän ei sanonut mitään... sillä mitäpä hänellä juuri olisi ollut
sanottavaa?... Isäkin oli hetken ääneti, koska todellakin puolestansa
hämmästyi, nähdessään edessänsä sen, jonka ehkä v. Nitiä kernaammin
olisi tahtonut tavata.
— Oletko nähnyt herra v. Nitin menevän huoneestaan? kysyi hän.
— En, vastasi Irene. Kuitenkaan en luule hänen olevan huoneessansa,
koska en ole kuullut sieltä mitään liikettä. Muuten hänellä on tapana
aamuisin laulaa ja viheltää sekä astuskella edestakaisin, joten
melkein uskallan lyödä vetoa, ettei hän nyt ole siellä.
Irene koetti laskea leikkiä, mutta se oli samaa kuin jos hän olisi
yrittänyt lyödä kirveellä kiveen, sillä vastaukseksi vapaaherra
äyhkäisi:
— Etpä ilmoittanut olevasi täällä?
Tähän Irenellä ei ollut mitään vastattavaa. Isä jatkoi:
— Seisoit täällä kuin varas kuunnellen ja urkkien. Saan ilmoittaa
sinulle, että sinut minä kernaammin tapaankin kuin v. Nitin, koska
minulla on sinulle jotakin puhuttavaa. Äläkä kieltäydy vastaamasta
minulle totuuden mukaisesti!
— Niinkö vähän te, isä, tunnettekin tyttärenne? Joka kysymykseen minä
vastaan ja lupaan puhua totta.
— Hyvä, että minulla on tytär, joka on niin vakava. Silloinpa tiedän
millaisessa suhteessa olen häneen... Tottahan muistat, mitä vastasit
kamarijunkkarille?
— Muistan sen aivan hyvin.
— Etkä kadu sitä?
— En ollenkaan.
— Olet ylpeä ja vastauksesi ovat lyhyet, armollinen neiti. Mutta onko
sinulla tietoa hänen uhkauksistaan isääsi kohtaan?
— Olen kuullut niistä, mutta en luule niissä olevan mitään perää.
Vapaaherra koetti väkisinkin hillitä itseänsä ja kysyi liehakoiden:
— Mutta etkö todellakaan, lapseni, rakasta Emil v. Assaria? Minusta
hän on oikein miellyttävä mies.
— Ehkä on, isä, vaikka minä en ole sitä huomannut, koska mieleni on
kovin kiintynyt toiseen. Minä rakastan erästä toista.
— Erästä toista? Ketä?
— Antakaa anteeksi, isä! Olen pitänyt asian teiltä salassa, eikä minun
tietääkseni kenelläkään paitse hänellä ole siitä tietoa... Mutta nyt
tahdon tunnustaa teille kaikki...
— Mikä on hänen nimensä, sano heti!
— Harald Thalberg. Häneen olen kiintynyt rakkauden siteillä ja...
luonnon.
— Luonnonkin?... Niinkö sanoit?
— Niin sanoin. Mitäpä sitä enää salaisin... koska tahdoit tietää
totuuden.
— Vai niinkö ovatkin asiasi? Voi, sinua ilkeää, irstasta tyttöä,
siinäkin olet äitisi kuva! Minä vihaan ja halveksin sinua, hylkään
sinut kokonaan.
— Ei, isä kulta, älkää noin puhuko! Hairauksen, taikka olkoonpa
rikoksen takia, johon rakkaus ja inhimillinen heikkous ovat antaneet
aihetta, te siis tahdotte hyljätä tyttärenne, oman lapsenne? Älkää
toki tehkö sitä!
Irenen maatessa siinä polvillaan rukoillen, olisi luullut hänen
äänensä voivan pehmittää kovan kivenkin, saatikka sitten isän sydämen,
mutta tämä vain ei ottanut heltyäkseen. Hän muisti vain oman itsensä
ja kurjuutensa, ajattelematta mitä hänen tyttärensä tunnustuksessa
oli jaloa ja että olisi ollut syytä antaa hänelle anteeksi. Tuon
tunnustuksen synnyttämä uhkaava vaara vain oli hänen mielessään ja
tarttuen kädellään nuoren tytön paksuun, ruskeaan palmikkoon, hän
tempasi hänet ylös lattialta.
— Älä siinä makaa niinkuin mikäkin hupsu, karjasi hän, vaan vastaa
siihen, mitä minulla vielä on kysyttävää!
— Antakaa ensin anteeksi, isä, sitten vastaan.
— Älä rupea tässä mitään ehtoja panemaan, minä tässä olen määrääjänä,
ja siksipä kysyn: tietääkö kamarijunkkari tuon suloisen salaisuutesi?
Sanoit tosin, ettei kukaan muu kuin tuo rakas koti-opettajaryökäleesi
tiedä siitä, mutta kuitenkin...
— Herra v. Assar myös tietää, että rakastan Haraldia. Tunnin verran
hän on sen tietänyt. Ja näkyipä hän tietävän tuon toisenkin asian.
— Mitä hän siihen sanoi?
— Ei hän näyttänyt siitä suurestikaan välittävän, koska siitä
huolimatta pyysi minua vaimokseen.
— Ja mitä sinulla oli tällaiseen jalomielisyyteen vastattavana?
— Jalomielisyydeksikö sitä sanotte? Selvitin päinvastoin
kamarijunkkarille, ettei hänen kosinnassaan ollut mitään jaloa...
sanoinpa...
— Yhdentekevää mitä sanoit, keskeytti vapaaherra kiivaasti, en
tahdo sitä kuulla, koska arvaan, että se oli jotain herkkämielistä
lörpötystä. Tahdon vain tietää mitä lopuksi hänelle vastasit.
— Vastasin, ettei mikään maailmassa voisi pakottaa minua menemään
naimisiin miehen kanssa, kun toista rakastan. Jotain siihen tapaan
minä sanoin... olinpa niin hämmentynyt, etten sanasta sanaan sitä
muista... mutta ainakin kävi hänelle selväksi, ettei hän koskaan saisi
minua omakseen.
— Ja silloinko hän ryhtyi uhkauksiin?
— Ryhtyipä niinkin, mutta johan sanoin teille, isä, etten usko noita
uhkauksia.
— No, mitä niihin vastasit?
— Pyysin häntä olemaan jalomielinen ja luopumaan minusta, ryhtymättä
mihinkään muihin keinoihin.
— Entä mitä hänellä oli siihen vastattavana?
— Hän poistui, jättäen minut yksin.
— Se on varma merkki siitä, ettei hän aijo myöntyä.
— Sitä en usko. Päinvastoin luulen, että hänen teki mielensä hengittää
vähän raitista ilmaa, saadakseen ajatuksensa pysymään koossa.
— Sinun luulostasi minä viisi! Itse minä paremmin tunnen miehen.
Kaikesta kuitenkin huomaan, että luulet hänellä olevan päteviä syitä
uhkauksiinsa.
— En tiedä mitä luulen tai olen luulematta ... otsaani polttaa.
Vapaaherra ei enää ärjynyt, vaan äänellä, joka kuulosti kamalan
tyyneltä, hän sanoi vakavasti:
— Sinulla on täysi syy uskoa kaikki, mitä hän on sanonut. Minä, isäsi,
kehoitan sinua sitä uskomaan. Millä hetkellä tahansa hän pystyy
syyttämään minua rikoksesta, joka tekee rakkaan isäsi samanvertaiseksi
mitä ilkeimpäin ja törkeimpäin pahantekijäin kanssa. Sitä estääksesi
sinun pitää mennä hänen kanssansa naimisiin.
— Mutta hän ei täytä uhkauksiansa; mitä hyötyä hänellä siitä olisi?
— Sinun täytyy ruveta hänen vaimokseen.
Irenen päätä alkoi huimata, mutta samassa kaikkitietävä ja kaikkivoipa
Jumala muistui hänelle mieleen. Hän huokasi ja alkoi sydämessään
rukoilla:
— Oi, Jumala, johon vielä turvaan, vaikka oletkin antanut minun
joutua tähän kovaan ja kauheaan kiusaukseen, vaikka sieluni on täynnä
tuskaa ja päätäni polttaa... suo minun sinun kunniaksesi kestää tämä
kiusaus... neuvo, rohkaise ja tue minua.
Isä ei häntä keskeyttänyt, koska hän tuosta vaiti-olosta toivoi
parasta asiallensa. Vihdoin hän hurjasti kiljui:
— Sinulla on jo ollut tarpeeksi miettimisen aikaa. Vastaa heti
paikalla, mitä olet päättänyt!
Irenen silmät harhailivat ympäri avaruutta, ikäänkuin hän ei olisikaan
puhunut isällensä, vaan jollekin näkymättömälle, korkeammalle
olennolle, ja hiljaisella äänellä hän empien vastasi:
— Koska isäni tahtoo, että minä, salatakseni maailmalta hänen
tekemänsä rikoksen, Jumalan ja hänen seurakuntansa edessä vannoisin
rakkautta ja uskollisuutta miehelle, jota en rakasta enkä tule koskaan
rakastamaan, niin vetoan rakkauteeni, joka on Jumalan sytyttämä, sekä
omaantuntooni, joka on Jumalan ääni sydämessäni. Kumpikin kieltää
minua ryhtymästä kaksinkertaiseen petokseen, kieltää pettämästä
rakkauttani... mikä jo olisi synti... kieltää pettämästä väärällä
valalla Jumalaa... mikä olisi vieläkin suurempi synti. Emil v. Assarin
vaimoksi en ikinä mene... mutta Jumala johtakoon kaikki kaikille
parhaaksi.
— Äsken, mokomakin hylky, tunnustit rakkaudesta ja inhimillisestä
heikkoudesta tapahtuneen rikoksen, josta ei ollut kenellekään hyötyä
ja joka lienee ilettävimpiä syntejä, mitä on olemassa. Nyt et suostu
tekemään paljoa pienempää rikosta, josta, paitsi että se osoittaisi
sielunvoimaa ja lapsellista rakkautta, myöskin olisi jotain hyötyä.
— Edellinen oli heikkoudensynti, jälkimäinen olisi tahallinen.
Rukoilen Jumalaa antamaan syntini anteeksi, mutta minua kammottaa
ryhtyä sen lisäksi tahalliseen rikokseen, jolla... ja se on myös
otettava lukuun... olisi päätarkoituksena salata vielä kolmaskin
rikos. Ei, sitä en tee.
— Onko se viimeinen sanasi?
— On. Haraldille menen vaimoksi, mutta en kenellekään muulle. Jumala
kääntäköön kaikki parhaaksi!
— Kyllä minussa on niin paljo miestä, ettei Jumalasi ainakaan johdata
asiaa sinun parhaaksesi!
Ja isä alkoi piestä ja tuuppia tytärtään, kunnes tämä kävi
tiedottomaksi, mutta siitä huolimatta hän vielä molemmin käsin repi
hänen tukkaansa.
Kentiesi vapaaherra hurjasta kostonhimosta näin pahoinpiteli
tytärtään, joka jouduttuaan velvollisuuksissa nähden mitä suurimpaan
ristiriitaan, kuitenkin piti lujasti kiinni vakaumuksestaan ja syvästi
juurtuneesta oikeudentunnostaan, heittäen siten isänsä, tuon törkeän
pahantekijän, maallisen esivallan rangaistavaksi. Ei siis olisi ollut
ihme, jos vapaaherra kostonhimoaan sammuttaessansa olisi unohtanut
kaiken varovaisuuden, mutta luultavasti hänellä sitä tehdessään myös
oli jokin sivutarkoitus, jokin pirullinen juoni mielessään.
Hän tiesi, ettei v. Nit ollut huoneessaan ja jos olisikin ollut, niin
tämä ei kuitenkaan olisi uskaltanut häntä vahingoittaa. Ullakon ovi
oli lukossa, joten kukaan ei sitä tietä päässyt sinne ja luultavasti
ei kukaan tiennytkään hänen olevan ullakolla eikä myös ollut
kuullut heidän puhettaan. Nyt Irene oli tainnoksissa, eikä kyennyt
huutamaankaan, joten vapaaherra ihan pelotta uskalsi ryhtyä julmaan
tekoonsa.
Varmaankin luultaisiin, että Irene omantunnon vaivaamana epätoivossaan
itse näin surkealla tavalla oli lopettanut elämänsä. Ja isä olisi,
olevinaan ensimäinen, joka tapaisi hänet tässä kauheassa tilassa.
Hän oli tottunut epäluuloihin ja hänestä oli yhdentekevää,
epäiltäisiinkö häntä, jos hänen rikostaan ei voitaisi näyttää toteen.
Siinä mielessä hän löi ja kolhi tytärtään, kunnes oli saanut hänet
pyörryksiin, vetäen häntä sitten pitkästä, hajallaan olevasta tukasta
vaatenuorien luokse.
Orresta roikkui sopiva ja parahiksi pitkä köydenpää. Vapaaherra jätti
tiedottoman tyttärensä lattialle makaamaan ja teki köydenpäästä paulan.
Tämä työ kesti vain muutaman tuokion, mutta Irene ennätti kuitenkin
sillä aikaa tointua. Hän nousi istumaan ja huomasi mitä isällä oli
tekeillä. Tämä pelästytti häntä niin, että hän oli uudelleen pyörtyä.
Hän koetti heikolla äänellä huutaa apua, mutta Haraldin nimi, jota hän
oli maininnut, miltei sammui hänen huulilleen.
Vapaaherra ei vielä ollut saanut paulaa oikein kuntoon ja säikähti,
kun tyttärensä näin ennen aikojansa virkosi. Hän heitti työnsä kesken
ja alkoi häntä jälleen lyödä ja kolhia, ja pian tytär taas makasi yhtä
avuttomana ja tunnottomana kuin äskenkin.
Vapaaherra asetti paulan niin korkealle lattiasta kuin oman ruumiinsa
pituus olisi vaatinut ja koska tiesi Irenen olevan häntä vain noin
puolta korttelia lyhyemmän, niin paula hänen mielestänsä oli vielä
liian matalalla, jonka vuoksi hän kiersi köyden muutaman kerran suuren
naulan ympärille, mikä kävikin mukavammin kuin jos hän olisi sitonut
paulan ylemmäksi.