että sinä hänestä kerroit. Näinkö lähellä hän on ollut minua... mutta
entä jos se vain olisikin mielipuolen iloista hourailua! Tahdon ulos,
minä tukehdun tänne. Vie minut pian, pian pois täältä, kuuletkos,
Harald, sillä sehän oli nimesi?
— Harald se on ollut.
— On ollut, mitä sillä tarkoitat? Vaikka mitäpä siitä piittaan...
vaikka oletkin pelastajani, niin enpä nyt jouda sinua ajattelemaan, en
tunne edes kiitollisuutta... nyt kun tiedän saaneeni takaisin lapseni.
— Eikö teillä siis olekaan muuta kuin tuo yksi lapsi?
— Minulla on ollut, mutta tarkoitatko sitä, ettei ihminen koskaan
voi olla aivan tyytyväinen? Pitäisikö minun mielestäsi nyt, kun olen
saanut takaisin sekä vapauden että toisen lapseni... pitäisikö minun
olla niin vaativainen ja kiittämätön Jumalaa kohtaan, että rupeaisin
toista itkemään?
— Mutta entä jos se lapsi, jota et uskalla toivoa saavasi nähdäkään,
olisikin sinua lähempänä kuin se, jonka tiedät vielä elävän? Jos
Henrik olisikin sinua odottamassa, viedäkseen sinut tyttäresi luokse?
— Jälleen houkuttelet minua kuuntelemaan sanojasi ja siinä teet
väärin... Enkö jo ole saanut onnea tarpeeksi osalleni?... Äänesi on
muuttunut paljon lempeämmäksi, etkä enää katsele minua vieraasti kuin
ensin. Ehkä kuitenkin tarkoitat jotain tuolla puheellasi, mutta sano
mitä se on?
— Puhu Herran tähden suoraan, kehoitti vuorostaan herra v. Nit, jos
sinulla on todistuksia, niin tuo ne esiin. Harald koetti tyyntyä ja
sanoi vakavalla äänellä:
— Eikö tuo Rügenin saarella oleva mies, jolle ilmoititte kallion
rotkoon jätetystä lapsesta, ollut lääkäri?
— Oli.
— Mikä hänen nimensä oli?
— Sitä en voi muistaa.
— Eikö se ollut Thalberg?
— Thalbergko? Niin, taisipa olla. Sama nimi kuin...
— Kuin minulla.
— Mutta onko todistuksia, päteviä todistuksia?
— Eiköhän tämä kirje riitä?
Näin sanoen Harald antoi v. Nitille pienen, nimettömän kirjeen.
Kasvatusäitinsä kirjeen, jonka sisällä edellinen oli ollut, hän antoi
kreivittärelle.
— Minun kirjoittamani tämä kirje on, sanoi herra v. Nit, eipä paljo
puutu ennenkuin voin sanoa, että Jumala on valinnut minut hyvän
välikappaleeksi.
Herra v. Nit laski vanhan kellastuneen kirjelapun kreivittären käteen
Ja sai häneltä pidemmän kirjeen, jonka luettuaan hän alkoi vapista ja
hänen hampaansa louskuivat ikäänkuin hänessä olisi ollut vilutauti.
Kreivitär taas istui kuin kivettyneenä, katsellen vain Haraldia, joka
oli tyrskähtänyt itkuun.
Kuitenkin hän oli ensimäinen, joka taas ryhtyi puhumaan.
— Tässä ei auta häveliäisyys! Vilkaiskaapa, äiti, tätä paljasta
olkapäätäni.
Kreivitär toipui jännityksestään, vaipuaksensa tiedottomana
vuoteelleen. Mutta hänen vihdoin virotessansa seurasi kohtaus, jota ei
käy kuvaileminen.
* * * * *
Rientäkää, rientäkää, kiiruhti herra v. Nit heitä. Antakaa
rikoksellisen pian joutua oikeuden koviin kouriin. Käyköön minunkin
kuinka hyvänsä, niin en ainakaan valita.
— Mutta poikani, sanoi kreivitär, eiköhän yksi yö käy tälle
onnettomalle, joka ei ole siihen tottunut, yhtä pitkäksi kuin minulle
kokonainen vuosi? Ei, Henrik, lähdetään kaikki kolme yhdessä tästä
kamalasta paikasta. Tulkaa!
Nämä sanat lepyttivät heti Haraldin... kutsumme häntä vastedeskin
tällä nimellä, koska hän sitä kantaessansa on herättänyt meissä
myötätuntoa ja nimikin samalla on käynyt meille rakkaaksi, vaikka on
ymmärrettävää, että hänen äitinsä mieluimmin nimitti häntä Henrikiksi.
Vaikka se ei sopinut hänen aikeisiinsa ja sitäpaitsi voisi olla
hänelle vahingoksi, niin hän nyt, kun äitinsä sitä pyysi, ei olisi
jättänyt v. Nitiä tänne. Mutta tämä sekaantui itse asiaan, sanoen:
— Ei, rouva kreivitär. Luonteeni on vallan muuttunut, enkä nyt
enään pelkää sitä, joka äsken herätti minussa kammoa. Jään tänne
mielellänikin yhdeksi yöksi miettimään tarkemmin asioita, joita en
moneen, moneen vuoteen ole uskaltanut ajatella. Lampunkin aijon
sammuttaa, sillä en pelkää edes pimeyttä, koska toivon, että sen
sijaan sisäinen valo sielussani paremmin pääsee loistamaan. Menkää
vain, älkää minua estäkö; kun toiste näette minut, niin toivon, että
asiat tuolla ylhäällä jo ovat melkein ratkaistut ja että paljon täällä
alhaalla on muuttunut.
Niin valtavat kuin hänen tunteensa olivatkin, ei kreivitär poikineen
kuitenkaan voinut olla ihmettelemättä v. Nitiä, jonka kasvoissa
ilmestyi sellainen hyvyys ja lempeys, että se loi aivan erityisen
merkityksen hänen pienimpiinkin sanoihinsa.
— Ottakaa edes tämä viinipullo, sanoi Harald, onhan siinä jotakin
ravintoa.
— En nyt, vastasi v. Nit, tahdon olla aivan yksin, enkä huoli
siitäkään toveriksi, hän surullisesti hymyillen lisäsi.
— Siis hyvää yötä huomiseksi, sanoivat kreivitär ja Harald melkein
yht'aikaa.
— Suokoon Jumala, että kaikki onnistuisi teille niin hyvin kuin minä
soisin. Hyvää yötä, jatkoi v. Nit ja sammutti lamppunsa.
Toisille oli miltei vastahakoista eritä v. Nitin seurasta ja tuosta
kolkosta huoneesta. Kun he jo olivat astumaisillaan tikapuille,
kuiskasi kreivitär:
— Mutta entä jos vapaaherran päähän pistäisikin käydä täällä tänä
yönä, vaikka hän ei olekaan luvannut. Kun hän täällä tapaa v. Nitin ja
hänen uhrinsa on poissa, niin hän varmaan tappaa hänet.
— Niin oikein, äiti. Mutta eikö ulko-ovessa olekin kaksi avainta.
— En tiedä. Palatkaamme vielä takaisin tuohon elävien hautaan.
Ei kumpikaan olisi jättänyt toista ja siis he molemmat palasivat.
Herra v. Nit ensin vähän hämmästyi, mutta kun hän kuuli syyn heidän
palaamiseensa, niin vedet kiitollisuudesta kihosivat hänen silmiinsä.
Hänen päähänsä ei pälkähtänyt ajatella, että se olisi voinut tapahtua
muusta kuin sääliväisyydestä ja hellästä huolenpidosta, eikä suinkaan
oman voiton pyynnöstä, koska sekä kreivittärelle että Haraldille olisi
ollut vahingoksi, jos niin hyvä todistaja kuin v. Nit tulisi tapetuksi
ennenkuin hän oikeudessa pääsisi todistamaan.
Jos v. Nit hetkisen olisi heitä epäillytkin, niin hän pian olisi
huomannut erehtyneensä, Haraldin tarjotessa hänelle puolustukseksi
joko pistoolinsa taikka metsästyspuukkonsa, kumman hän vain tahtoisi
valita.
— Etkö ymmärrä pelätäkään, mies, hän sanoa tokaisi. Jos valitsen
pistoolin, niin voisinhan, jos tahtoisin, ampua sinut ja päästä
vapauteen.
— En ollenkaan pelkää, sanoi Harald, mutta saattoi tuskin olla itse
itkemättä, kun salalyhdyn himmeässä valossa näki kyynelten vuotavan
pitkin v. Nitin poskia.
— Näytpä kuitenkin ajattelevan jotakin hyvää minusta, sanoi v. Nit,
koska et luule minua niin peräti ilkeäksi. Mutta etkö epäile minua
heikoksi? Vaikka minulla ei olekaan muuta asetta kuin metsästyspuukko,
niin voinhan sillä tappaa itseni, ellen muitakaan.
— En sitäkään pelkää, vakuutti Harald.
— Oi, kuinka tuntuu suloiselta, että minua pidetään edes jossakin
arvossa, sanoi v. Nit puoleksi kuiskaten. Tuntuu ikäänkuin minussa
heräisi uusi halu tulla paremmaksi ja sisäisesti väkevämmäksi...
Ei, ystäväni, pidä sinä vain sekä pistooli että metsästyspuukko...
kukapa tietää, etkö itse tarvitse niitä paremmin kuin minä. Mutta
koska näytätte haluavan saada minut hyvään turvaan... vaikka en
luulekaan vapaaherran enää tulevan tänne... niin annanpa teille hyvän
neuvon. Ulko-oveen kuuluu kaksi avainta, joista toinen on ollut minun
hallussani, toinen vapaaherran. Minun avaimeni on käännettävä ja menee
lukkoon juuri kääntöpaikkaa myöten. Jos nyt katkaisee sen avainreikää
myöten, minkä helposti kivellä voi tehdä, niin jää lukkoon niin suuri
osa, ettei mikään muu avain siihen sovi, eikä kukaan muu kuin seppä
saa ovea auki. Katkaise siis avain, niin olen täällä vapaaherralta
hyvässä turvassa ja te saatte olla minusta huoleti.
— Kunnes viimeistään puolenpäivän ajoissa huomenna tapaamme toisemme,
sanoi Harald ja läksi, kannattaen äitiään kainalosta.
Pelokkaana tämä nojautui häneen, heidän kulkiessansa kapean,
mutkailevan käytävän läpi, josta hän kerran ennenkin, vaikka silloin
tiedottomana, oli kulkenut. Heidän kuljettuaan sala-ovesta ja kun
kreivitär siitä ovesta, joka vei huoneeseen, mistä Harald oli löytänyt
ruoan jätteet ja jonka hän oli jättänyt selälleen, näki näin monen
vuoden perästä jälleen taivaan tähdet, niin hän heikosti huudahti
ja poikansa häntä yhä hellemmin kannattaessa jäi niitä katselemaan.
Sitten he astuivat taas muutaman askeleen eteenpäin, pysähtyen jälleen
hetkeksi toiselle ja kolmannellekin ovelle, jotka myös kumpikin
olivat avoinna. Mutta kun viimeksi iso ovi avattiin ja he saapuivat
ulkoilmaan, niin kreivitär aivan tiedottomana vaipui maahan.
Nähdessään hänet sellaisena, Haraldille muistui mieleen mitä hänen
äitinsä tuolla maan alla oli sanonut. Hän oli pyytänyt jäädä sinne
siksi, kunnes oli ehtinyt kertoa surullisen elämäkertansa, koska luuli
kuolevansa ilosta niin pian kun pääsisi ulko-ilmaan. Kuinka kauheaa,
jos niin kävisi! Kadottaa äitinsä samassa kun oli saanut hänet
takaisin! Saada ihmishenki pelastetuksi, nähdäkseen sen kohta jälleen
sammuvan!
Nyt hänelle ei jäisi muuta jälelle kuin kosto, mutta sekin oli kehno
lohduttaja.
Innoissaan Harald oli aivan unohtanut, etteivät hänen äitinsä ohuet
vaatteet voisi suojella häntä yöpakkaselta, mutta nyt hän puki hänen
ylleen päällystakkinsa. Ja hierottuaan lumella hänen valtasuoniaan ja
ohimoitaan, äiti vähitellen hiljakseen alkoi tointua.
— Anna anteeksi, Henrik. Varmaankin tämä pyörtymiseni saattoi sinut
hyvin levottomaksi.
— Mitäpä siitä! Olen taas niin iloinen, etten sitä muistakaan.
Hän tutki avainta ja huomasi sen sellaiseksi kuin v. Nit oli
selittänyt. Sitten hän talutti äitinsä köysitikkaille ja kierrettyään
rautakahleet, joihin äitinsä toisesta kädestään vielä oli kiinnitetty,
niin korkealle köysitikkaihin kuin ne suinkin ulottuivat, hän rupesi
nousemaan ylös tikkaita. Hänen päästyään ylös, asettui kreivitär hänen
neuvostaan eräälle alimmaisista askelmista ja nyt hän ryhtyi hinaamaan
häntä voimainsa takaa, vaikkakin varovasti, ylöspäin. Onnellisena ja
hiljaa itkien äiti sitten vaipui hänen rintaansa vastaan, luullen jo
olevansa täysin turvassa.
Niinkuin muistamme, oli Harald unohtanut sulkea kylkirakennuksen kolme
ovea, mutta täällä hän ei unohtanut asettaa salaikkunaa paikoillensa,
niin että se taas näytti samallaiselta kuin se oli ollut, ennenkuin
herra v. Nit meni siitä alas.
Äitinsä Harald vei omaan huoneeseensa ja itse hän muutamaksi tunniksi
meni makaamaan v. Nitin kamariin. Kello oli jo neljä aamulla, mutta
kuitenkin hän riisuutui ja yritti nukkua, mutta pian kreivitär
säikähtyneenä tuli häntä häiritsemään.
— Jos nukut, poikani, niin herää! Vapaaherra ei nuku, minä näin
hänet akkunasta, jonka vieressä istuin tähtiä ihaillen. Tule omaan
huoneeseesi, ehkä sinäkin saat hänet nähdä ja parasta lienee, että
tämän yön olemme yhdessä. Tule!
— Tuollaisessa puvussa he liikkuvat, jotta ihmiset, jos sattuisivat
näkemään, luulisivat heitä kuolleitten haamuiksi, joiden askeleita ei
ole hyvä seurata, selitti kreivitär.
— Olen kyllä tullut sen tietämään, vastasi Harald, muistaen mitä Irene
kerran oli hänelle kertonut, paitsi minkä itse oli nähnyt.
Haamu seisoi jo läntisen siipirakennuksen portailla, ollen
neuvottomana kun hänen avaimensa ei sopinut lukkoon. Silloin kreivitär
sanoi:
— Ei suinkaan hän aikonut katuvaisena käydä minua katsomassa, taikka
tuodakseen minulle ruokaa ja juomaa... eihän toki, vaan nauttiaksensa
vain tuskistani.
— Mutta entä jos sinne päästäisiinkin toista tietä! Silloin v. Nit
olisi hukassa. Menenkö, äiti, tuota roistoa estämään?
— Älä ole milläsikään, poikani. Itse hän on sanonut, että
siipirakennuksessa on vain yksi ovi, vaikka sen sisäpuolella päästään
minun luolaani kahta eri tietä. Ja samaa v. Nitkin on vakuuttanut.
Ole huoleti, poikani. Katso, hän rupeaa jo vitkalleen astuskelemaan
tännepäin.
Pian kuului porstuan ovi hiljaa narisevan ja joku kuului astuvan
portaita ylös. Hengittämättä molemmat kuuntelivat. Askeleet menivät
Haraldin oven sivuitse ja kuuluivat kovempaa ullakolta.
— Hän menee v. Nitin huoneeseen katsomaan, onko hän siellä. On onni,
että minulla on avain täällä... muutoin hän saisi siellä nähdä
lakkini. Menenkö häntä vastaan ullakolle?
— Älä mene, poikani. Meidän ei tarvitse kammota päivän valoa. Älä anna
kuuman veresi vietellä sinua sellaiseen, jota terve järkesi ja oma
hyötysi ei voisi hyväksyä.
— Tahdon totella teitä, äiti, vaikka tuon kirotun läheisyys saa vereni
kuohumaan. Mutta antaa hänen olla, onhan huomennakin päivä.
Askeleet kuuluivat nyt palaavan samaa tietä, mutta porstuan ovea ei
enään avattu.
— Luultavasti häntä kummastutti, hänen nähdessään miten lukon oli
laita, sanoi Harald. Ja nähdessään ett'ei köysitikkaita ollut
päärakennuksen ulkopuolella ja että porstuan ovikin oli lukossa, niin
hän siitä päätti, että v. Nit olikin huoneessansa, mutta joko nukkui,
niin ettei kuullut hänen hiljaista koputustansa, taikka ei uskaltanut
laskea häntä sisään, koska arvasi hänen käyneen koettamassa lukkoa,
johon vahingossa oli jättänyt avainpuoliskonsa. Ja ehkä vapaaherra
myös luulee v. Nitillä olevan muutakin syytä, jonka tähden hän ei
laske häntä sisään... Mutta älkää pelätkö, äiti, varmaankin tuo kamala
mies jälleen on paneutunut maata.
— Nyt kun sinä, poikani, olet luonani, en enää pelkää.
— Mikä peto olenkin, huusi Harald, lyöden otsaansa, kun en muistakaan,
että äitini tarvitsee ruokaa ja juomaa!... Jos se olisi ollut joku
vieras, niin, tuskinpa olisin sen unohtanut, mutta nyt...
Hän meni vaatesäiliöön ja toi sieltä matkaeväänsä, jotka vastoin
hänen tahtoansa Helsingissä oli pantu hänen vaivoikseen, sekä pullon
Medoc-viiniä.
— Tuo vain tänne, poikani. Viimeisinä tärkeinä hetkinä olen vallan
unohtanut nälkäni, mutta nyt... tuo pian!... Ei, älä sytytä kynttilää,
paistaahan tänne kuu.
Ja ahneesti niinkuin kaikki, jotka ovat nälkää kärsineet, kreivitär
alkoi syödä, unohtaen hetkeksi poikansa, vapautensa sekä taivaan kuun
ja tähdet. Lakattuaan syömästä, hän sanoi:
— Tee minulle mieliksi, Henrik. Hautakammiossani minulla oli hyvää
aikaa nukkua. En siis kaipaa unta, mutta sinä, jolta pian kysytään
voimia... paneudu tähän maata ja minä olen valvova sinua, niinkuin
aikoja sitten valvoin kehtosi ääressä.
Harald teki niinkuin äitinsä pyysi. Väsyneenä valvomisesta, matkan
rasituksista, rakkaudesta sekä moninaisista sieluntuskista ja
mielenjännityksestä hän pian uupui levottomaan uneen. Mutta äidin
silmät eivät väsyneet, hän kun vuoroin katseli taivaan tähtiä, vuoroin
poikansa kasvoja, joihin aamunkuu loi himmeää valoansa.
Vähää ennen auringonnousua kreivitär herätti hänet. Joku kuului
koputtavan ovelle.
— Käykää tänne piiloon, äiti, sanoi Harald. — Ei kukaan saa sinua
vielä nähdä. Mutta ole huoleti, tämä on eräs ystävämme.
Hän avasi oven ja kalpeana ja säikähtyneenä Amalia astui sisään.
Hätäisesti hän kuiskasi:
— Näin vapaaherran ja herra v. Assarin yhdessä. Minun astuessani
ohitse he vaikenivat, mutta mitä lienevätkään puhuneet, koska olivat
niin hurjan näköiset! Hetki sitten meni Irene-neiti tänne ullakolle
katsomaan vaatteita, jotka ovat siellä kuivumassa, ja minäkin olin
mukana, vaikka palasinkin kohta alas. En kuitenkaan sulkenut pikku
ovea jälessäni ja kuitenkin se nyt on lukossa. Pian, pian, maisteri
kulta! Särkekää ovi... ottakaa tuo iso kivi, joka on ollut painona
Irene-neidin kukkasilla, sillä paljailla käsillänne ette tule toimeen.
Pian, pian, auttakaa, pelastakaa!
Ja yhtä hiljaa kuin oli tullutkin, Amalia hiipi tiehensä.
— Älkää pelätkö, äiti, palaan heti takaisin, lausui Harald, sieppasi
aseensa ja riensi ulos.
XX.
HEIKKO SIELU, JOSSA ON TAIPUMUSTA HYVÄÄN.
Irene oli viettänyt unettoman yön. Hän oli toivonut Haraldin tulevan
uudenvuodenaatoksi Ristilään ja vaikka muisti pyytäneensä häntä
tulemaan vasta uudenvuodenpäivän aamuna, niin hän rakastavan naisen
tavalla olisi suonut hänen tulevan vähän aikaisemmin.
Teemme kuitenkin hänelle väärin, jos luulemme tuon pettyneen toivon
yksinään karkoittaneen unen hänen vuoteestaan. Ei, häntä vaivasivat
sitäpaitsi synkät aavistukset jostakin uhkaavasta vaarasta, jonka
Haraldin läsnäolo mahdollisesti olisi voinut torjua.
Edellisenä iltana kamarijunkkari oli osoittanut hänelle erinomaista
kohteliaisuutta, yrittäen esiintyä niin miellyttävänä kuin
mahdollista, onnistumatta kuitenkaan liikuttamaan hänen sydäntään
taikka muuttamaan hänen päätöstänsä.
Hän nousi, odottamatta kamarineitsyttänsä, ja puki kiireesti vaatteet
yllensä. Sitten hän otti kynttilänsä ja meni alas saliin, hakeaksensa
sävelistä virvoitusta ja voimaa taikka saadakseen niistä edes vähän
lohdutusta.
Ensin hän soitti erään Beethovenin säveltämän Andanten, joka aina oli
häntä suuresti miellyttänyt, mutta nyt se ei häneen vaikuttanut, se
kun tuntui liian ylevältä. Sitten hän soitti saman symfonian Scherzon,
mutta sen sävelet tuntuivat hänestä liian häilyviltä ja epävakaisilta.
Hän siirtyi soittamaan loppusäveltä, mutta huomasi pian, että se ei
ollenkaan kelvannut. Kuitenkaan ei hän näin heti tahtonut hyljätä
Beethovenia ja alkoi laulaa "Kaipaavan valssia", joka jo paremmin
häntä miellytti, ja saman säveltäjän Adelaide vielä enemmän. Sitten
hän jätti Beethovenin ja ryhtyi laulamaan ruotsalaista kansanlaulua:
„Jag ser på dina ögon, Att du har en annan kär". Ensimäinen kertosäe
ei miellyttänyt häntä niin suuresti kuin toinen: "Och när jag blir
döder" j.n.e., jonka hän muutaman kerran lauloi uudelleen. Sitten hän
lauloi Almqvistin "Björninnan", mutta koska se liiaksi liikutti hänen
mieltänsä, niin hän äkkiä lakkasi, sanoen itsekseen:
— Kaikki lauluni muistuttavat kuolemata. Mitähän se tietää? Taikka
senkö vuoksi tämä laulu näin minuun vaikuttaa, että Harald on sen
minulle opettanut. Oi, Harald, Harald, tule Irenesi luo! Mutta et näy
tulevankaan, vaikka tiedän, kuinka äärettömästi minua rakastat...
Vaikka hänen tunteensa olivat selvät ja vakavat, olivat hänen
ajatuksensa kuitenkin epämääräiset ja sekavat. Jos joku olisi nähnyt
hänet, kun hän istui siinä oikea käsivarsi tuolin käsinojalla ja
nojaten päätään vasempaan käteensä, pitkät, ruskeat hiuksensa
hajallaan, peittäen epäjärjestyksessä valkoista kaulaa ja pyöreitä
olkapäitä... jos joku olisi nähnyt tämän kaiken sekä hänen
ikävöitsevät, harhailevat katseensa, niin varmaankaan ei hän olisi
tullut kysyneeksi, miksikä Irene tänään oli pukeutunut mustiin
vaatteisiin. Hän olisi silloin huomannut, että tämä päivä oli aijottu
kuolinpäiväksi... mutta kenelle?
Irenen noin istuessa astui Amalia sisään.
— Kuinka neiti tänään on noussut varhain ja jo kauvan soittanut ja
laulanut niin kauniisti?
— Kuinka paljo kello lienee?
— En tiedä. Liisa kävi juuri viemässä kahvia herrain puolelle. Kai
kello silloin lienee seitsemän.
— Olivatko he jo nousseet?
— Liisa sanoi vapaaherran vielä nukkuvan, mutta kamarijunkkari oli
jo noussut. Olipa hän avannut oven salin viereiseen huoneeseen, muka
kuunnellaksensa neidin laulavan.
— Älä joutavia! No, entä neiti Assar sitten?
— Hän nukkuu vielä makeasti.
Amalia olisi niin mielellään suonut, että hänen neitinsä olisi
kysynyt, oliko eräs jo tullut, koska muisti Haraldin käskeneen
hänen vasta silloin ilmoittaa hänen tulonsa, kun Irene suoraan sitä
kysyisi... Neitinsä tähden piti Amalia Haraldia suuressa arvossa ja
varmaankin hänellä oli mielessään joku iloinen ja hauska kuje. Amalia
seisoi ikäänkuin kuumilla kivillä, odottaen että häneltä kysyttäisiin.
Irene taas ei voinut tätä aavistaa, koska toinen ei kohta mitään
maininnut, eikä hän kehdannut kysyäkään, koska luuli saavansa
kieltävän vastauksen.
Tällainen oli neidin ja kamarineitsyen keskinäinen suhde. Toinen
häpesi, taikka oikeastaan ei uskaltanut kysyä ja toinen ei voinut
vastata, koska ei häneltä mitään kysytty.
Koska Irenellä siis ei enään ollut mitään sanottavaa, virkkoi Amalia:
— En tahdo kauemmin häiritä neitiä, koska huomaan, että tahdotte olla
yksin. Heti kun tulin sisään näin, että olitte mustassa puvussa...
miksi olette mustaan pukeutunut... ja asentonnekin tuossa tuolilla
oli niin kummallinen... en ennen ole nähnyt teidän noin istuvan... se
näytti niin surulliselta ja samalla ihmeen kauniilta... _hänen_ olisi
pitänyt saada teidät nähdä... Mutta häiritsenkö teitä?
— Suo anteeksi Amalia, kernaimmin olisin nyt yksinäni. Ota nuo hameet,
jotka eilen pesit, ja levitä ullakolle vaatenuorille kuivamaan, vaikka
tänään onkin juhlapäivä. Mutta pitele niitä kauniisti ja varovasti.
Olet kai hyvin vääntänyt niistä veden, etteivät ne liiaksi jäädy.
Amalia poistui ja Irene istahti jälleen pianon ääreen soittamaan ja
laulamaan. Nyt hän valitsi Haraldin sepittämän nimettömän laulun, joka
tuuditti hänen sydämensä lepoon. Varmaankin se oli hänelle sopivin,
koska hän ei edes tietänyt sitä laulavansa, niin täydellisesti suli
hänen sielunsa yhteen sanojen ja nuotin kanssa. Parempaa sopusointua
ei olisi voinut toivoa.
Hän oli vasta ehtinyt kolmanteen värsyyn, kun hän harmikseen näki
v. Assarin huoneessa. Hän koetti kuitenkin sanoa niin tyynesti kuin
mahdollista:
— Teidän pitäisi tietää, että tässä talossa on sellainen tapa, että
naiset ovat erikseen kello kymmeneen asti, jolloin aamiainen syödään.
Suokaa siis anteeksi, että tukkani vielä on aivan epäjärjestyksessä.
En olisi voinut uskoa että te, jolle etiketti tähän asti on ollut niin
tärkeä arvoinen, olisitte ensimäinen rikkomaan sen sääntöjä vastaan.
Kamarijunkkari ei ymmärtänyt muuta kuin että nämä sanat olivat
tavallista keimailemista ja vastasi:
— Eipä ole ihme, että etiketti jääkin unohduksiin, kun rakkailta
huulilta kuulee tällaisia säveliä. Ovi oli avoinna ja...
— Tiedän sen, keskeytti Irene.
— Enkä voinut olla kuulematta. Laulunne sitten houkutteli minua, niin
etten muistanut kaikista säännöistä huolia.
— Tuo kuulostaa hyvin uskottavalta, sanoi Irene.
— Mitä laulua te viimeksi lauloitte? kysyi v. Assar, joka ei niin
jyrkästi tahtonut ryhtyä asiaansa.
— Tällä laululla ei ole mitään nimeä.
— Kuka on siihen sepittänyt sanat ja nuotin?
— Sekä sanat että nuotti ovat saman henkilön sepittämiä.
— Mikähän on hänen nimensä?
— En tiedä.
— Te punastuitte. Siis ette puhu totta.
— Punastun siitäkin ja sen vuoksi, että olette niin utelias
ja rohkenette kuulustella minua niinkuin lasta. Mutta jos
välttämättömästi tahdotte tietää totuuden, niin voin sanoa, että
tunnen tämän laulun sepittäjän ja että hän on minulle hyvin rakas.
Ollessaan näin kahdenkesken pelätyn v. Assarin kanssa Irene tunsi
rohkeutensa kasvavan. Kamarijunkkari pureskeli huuliaan ja oli vähän
aikaa vaiti, ennenkuin vastasi:
— Sen tiedän ja miehen nimen minä myös tunnen; se on...
— Harald Thalberg, keskeytti Irene, ikäänkuin ei olisi suonut hänelle
iloa lausua sitä.
— Te siis todellakin rakastatte häntä?
— Häntä minä rakastan, häntä, enkä ketään muuta. Irene lausui
nämä sanat sellaisella innostuksella ja lämmöllä ja silmät niin
säteilevinä, ikäänkuin hänen edessään ei olisikaan ollut v. Assar,
vaan hänen oma rakas Haraldinsa. Ja vaikka hän kauniilla silmillään
katselikin v. Assaria, niin tämä tiesi, että niiden ilme ei ollut
häntä varten. Jotensakin jäykästi ja tyynesti hän vastasi:
— Ymmärrän, että tahdoitte estää minua ensiksi ryhtymästä asiaan.
Varmaankin ymmärsitte, että minä vain siitä syystä näin varhain olen
pyrkinyt teidän puheillenne, että häiritsemättä saisimme keskustella
meille kumpaisellekin hyvin tärkeästä asiasta. Tiedättehän, että
tänään on uudenvuodenpäivä ja parempi on saada asia aikaisemmin
ratkaistuksi, aamulla, kun ihminen vielä on virkeämpi, vaikka
myöhempään vähän nolostuukin.