nyökkäsi myöntäen ja edellinen kertoi seuraavan tarinan.
XVIII.
KREIVITÄR HENNINGIN KERTOMUS.
Surkeaa on, kun ihminen, äkkiä kohottuaan alhaisesta ja halvasta
säädystä rikkauden ja korkean arvon kukkuloille, jälleen vaipuu
onnettomuuteen, johon verrattuina halpa syntyperä ja epäsuosiolliset
ulkonaiset suhteet eivät ole miksikään luettavat. Niin oli minun
laitani.
Isäni oli vain lukkarina tässä pitäjässä, vaikka häntä kutsuttiin
kanttoriksi ja pidettiin herrana. Koska hän sitäpaitsi sen lisäksi,
mitä oli saanut vanhemmiltaan periä, toimeliaisuudellaan oli
päässyt jotenkin hyviin varoihin, niin hän eleli koko komeasti
ja pidettiin häntä jonkinmoisessa arvossa, niin että hänet usein
kutsuttiin parempiin herrastaloihin pitäjässä ja hän sai myös
kunnian vastaanottaa säätyläisiä vieraikseen. Niiden joukossa, jotka
ahkerammin meillä kävivät, oli nuori kreivi Henrik Henning, joka myös
oli kaikista ylhäisin.
Vaikka vasta kävin neljättätoista, puheli hän usein minun kanssani,
sanoen olevan paljon hauskempaa puhua minun kanssani kahdenkesken
kuin muitten kuullen. Samoin oli minunkin laitani, vaikka tuskin sitä
ymmärsin.
Isäni rupesi vähitellen aavistamaan, että kreivin alinomaiset
vierailut tapahtuivat minun tähteni ja kreivin pidellessä kerran
kättäni ja minua suudellessa, hän astui sisään ja vihastui kovasti.
Vakavasti hän alkoi nuhdella kreiviä tällaisten rakkaudenosoitusten
sopimattomuudesta tyttöä kohtaan, joka oli niin paljon alhaisempaa
säätyä kuin hän. Niillä isäni väitti kreivin vain sitä tarkoittavan,
että saisi vietellyksi kokemattoman lapsen, joka olisi ansainnut
paremmankin kohtalon, hän kun oli hyvä tyttö ja aina oli osoittanut
vanhemmilleen rakkautta, kuuliaisuutta ja kunnioitusta, niin ettei
heillä ollut mitään syytä häntä moittia. Sitäpaitsi — lisäsi isä —
nuo vanhemmat, Jumalan kiitos, olivat siksi varakkaita, ettei heidän
puutteen pakottaminakaan tarvitsisi heittää tytärtään viettelijän
syliin.
Tähän kaikkeen kreivi hyvin nöyrästi vastasi, ettei hänen
tarkoituksensa suinkaan ollut se, joksi isäni sitä epäili,
ja pyysi nyt minua vaimokseen. Isäni väitteisiin hän vastasi
halveksivansa sydämen asioissa kaikenlaista säätyeroitusta, jättäen
isäni määrättäväksi, naisiko hän minut kohta vai tulisinko ensin
lähetettäväksi johonkin koululaitokseen. Isäni arveli, että tulevalta
kreivittäreltä vaadittaisiin myös sivistystä, että hän kykenisi
sellaisena esiintymään, ja valitsi siis jälkimäisen ehdotuksen. Minut
siis lähetettiin parhaimpaan koululaitokseen Turussa; kulungeista
kreivi maksoi kaksi kolmattaosaa ja loput pyysi isäni suorittaa.
Kouluaikana kreivi ei käynyt minua tervehtimässä näin usein kuin
olisin suonut, mutta siitä huolimatta hänen rakkautensa pysyi
entisellään. Kun kahden vuoden kuluttua pääsin kotiin joululomalle ja
kreivin yhtä ja toista minulta kysellessä saatoin siihen vastata, niin
oi, kuinka olin iloinen! Ja vielä iloisemmaksi tulin, kun hän sanoi
pitävänsä minua jo tarpeeksi sivistyneenä ja että kouluaikani nyt oli
päättynyt.
Niin, hän ei ollut aikonut minua pettää, sillä jo viikkoa jälkeen
loppiaisen vietettiin häämme. Miten saatoinkaan kuudentoistavuotiaana
tuntea sellaista onnea! Koko olentoani hallitsi yksi ainoa tunne; se
ei ollut kiitollisuutta, sillä sitä en ajatellutkaan, että kreivi oli
minut tomusta korottanut; eikä se ollut ylpeyttä sen vuoksi, että
kaikki minua luultavasti kadehtivat... ei, vaan koko olentoni huokui
vain rakkautta. Vaikka olinkin maan päällä, tuntui ikäänkuin olisin
ollut taivaassa.
Onneni oli suurempi kuin rohkeimmissa unelmissani olisin voinut
ajatella, mutta se vielä lisääntyi. Tulin äidiksi. Tuntui ikäänkuin
minulla olisi ollut kaksi sydäntä, toisella rakastin yhtä hellästi
kuin ennenkin miestäni, toisella pikku poikaani, Henrikiäni.
Poikani ollessa noin puolen vuoden ikäinen, tapahtui jotakin, jota
mieheni piti tarpeellisena, mutta minä... onnettomuutena. Kreivi
Henrik Henningiä pidettiin yleensä hyvänä ja jalomielisenä miehenä.
Eräs hänen tuttavistaan, joka oli köyhä ja jolla oli suuri perhe, tuli
kerran pyytämään häntä auttamaan itseänsä. Asia oli sellainen, että
hänellä Etelä-Ranskassa olisi ollut iso perintö nostettavana, mutta
asianajajat osasivat niin hyvin metkuilla, ettei sitä luovutettukaan
ja vaikeaksi olisi käräjöiminenkin näin kaukaa käynyt. Vieras pyysi
nyt miestäni matkustamaan sinne, toivoen että hän kunnioitusta
herättävällä esiintymisellään ehkä voisi vaikuttaa asianomaisiin.
Toinen olisi näin rohkeasta pyynnöstä ehkä nauranut vierasta vasten
silmiä, mutta mieheni piti sen aivan kohtuullisena ja lupasi ottaa
hänen asiansa ajaaksensa.
Rakkaudessani koetin esiintuoda kaikellaisia esteitä. Ottamatta
ensinkään puheeksi, mitä tuo luultavasti aivan turha matka tulisi
maksamaan, rupesin ehdottamaan, että hän antaisi vieraalle
tarpeelliset matkarahat ja antaisi hänen itse lähteä Ranskaan.
Tähän mieheni vastasi, että arvo ja korkea sääty enemmän kuin rahat
vaikuttaisi petollisiin asianajajiin. Vaikka hän ei sitä minulle
ilmoittanut, niin kuitenkin luulen että jonkinmoinen ylpeys, pikemmin
kuin seikkailunhalu, kiihotti häntä tähän yritykseen. Hänen ylpeytensä
oli aivan toista lajia kuin muitten ihmisten ja hän piti sen suurena
onnena, että köyhä perhe, joka ei voinut häntä muulla palkita kuin
rukoilemalla hänelle Jumalan siunausta, tällä tavoin oli kääntynyt
hänen puoleensa. Pitipä hän suurena kunnianakin että hän, rikas mies,
oli saanut tilaisuuden auttaa köyhää lähimäistänsä. Hän päätti siis
lähteä matkalle, vieläpä lahjoitti köyhälle vieraalle rahojakin.
Moni ehkä arvelee, että syyt tähän matkaan olivat jotensakin heikot,
mutta siinä tapauksessa voi otaksua, että välttämätön kohtalo johti
hänen askeleitaan.
Nähdessäni, etteivät mitkään esteet häntä taivuttaneet, pyysin edes
itse päästä mukaan, mutta hän huomautti minulle merimatkan vaaroista
ja vaikeuksista tänä kylmänä vuodenaikana, varsinkin pikku lapseni
tähden, josta en millään muotoa olisi tahtonut erota.
Joulukuussa hän laivassa lähti matkalle ja minä jäin rannalle itkemään.
Luulin sydämeni pakahtuvan, mutta aikaa voittaen tukahutin kyyneleeni
ja aloin elää toivossa. Ensi avovesillä hän oli arvellut palaavansa
jälleen kotiin. Huvittelin opettamalla pikku poikaani kävelemään ja
olin mielissäni, kun hän jo rupesi puhettakin tavottelemaan.
Aika kului ja toukokuu oli jo käsissä. Olin kyllä itsekseni arvellut,
ettei hänen asiansa ottaisi niin kaikin puolin menestyäksensä
kuin hän itse oli toivonut, mutta se, ettei häneltä vielä ollut
tullut kirjettä, herätti minussa mitä suurinta levottomuutta. Hänen
rakkauttansa minä en epäillyt, mutta olikohan hänelle tapahtunut joku
kauhea ja aavistamaton onnettomuus?
Lankoni, vapaaherra Arvid, ei antanut minulle mitään lohdutusta,
pikemmin hän pahoilla aavistuksillaan teki asian vielä pahemmaksi.
Kesäkuun loppupuolella oli epätoivoni kiihtynyt korkeimmilleen, niin
että minua jo ruvettiin pitämään mielipuolena. Jälestäpäin olen saanut
kuulla, että vapaaherra kiihotti tätä luuloa.
Kaksi lääkäriä kävi minua tutkimassa. He ilmoittivat minussa olevan
mielenvikaa, ja kun muutamat palkolliset todistivat, että toisinaan
olin käyttäytynyt hurjasti ja väkivaltaisesti, erotettiin lapseni
minusta ja minut lähetettiin Tukholman hourujenhoitolaitokseen.
Kaikista rukouksistani ei ollut mitään apua ja vaikka koetin
vakuuttaa, että minua vaivasi vain ääretön suru eikä mikään
mielenvika, niin sitä ei oltu kuulevinaankaan... minut teljettiin kun
teljettiinkin hullujenhuoneeseen. Ja kerron minä sen vieläkin: silloin
en vielä ollut hullu, mutta kadotettuani sekä lapseni että vapauteni,
minä vähitellen jouduin mielenhäiriöön.
Olin ollut kahdeksan vuotta hullujenhuoneessa, milloin täydellä
järjellä, milloin sekamielisenä, kun eräänä päivänä näin edessäni...
mieheni. Luulisipa, että tästä äärettömästä ilosta olisin ainaiseksi
menettänyt järkeni, mutta kävikin ihan päinvastoin ja pian jälleen
olin mieheni kanssa rakkaassa Ristilässämme.
Asia, minkä vuoksi hän lähti ulkomaalle, oli todellakin onnistunut.
Suurin osa perinnöstä oli tuomittu maksettavaksi ja lähetetty Suomeen.
Mutta paluumatkalla Marseillesta merirosvot ottivat hänet sekä koko
laivan miehistön vangiksi. Algeria ei silloin vielä ollut Ranskan
hallussa ja Välimerta oli hyvin vaarallinen purjehtia. Niinpä siis
mieheni joutui kahdeksaksi vuodeksi orjaksi. Monta kirjettä hän oli
lähettänyt sekä veljellensä että minulle, että tulisimme häntä sieltä
lunastamaan, mutta arveli niiden joutuneen hukkaan ja sen luulon hän
myös vei mukanansa hautaan. Vihdoin hän pääsi karkuun ja tuli Espanjan
kautta Ranskaan ja Marseilleen, missä hänellä oli tuttavia, jotka
varustivat hänet sekä rahoilla että vaatteilla.
Muuan seikka kuitenkin katkeroitti uutta onneamme; pikku Henrikimme ei
enään ollut elävien joukossa. Muutamia kuukausia sen jälkeen kun minut
oli viety hullujenhuoneeseen, oli vapaaherra Arvid matkustanut Saksaan
ja vienyt muassansa pikku poikamme, joka oli kuollut Lyypekissä,
niinkuin lääkärin todistukset osoittivat. Ollen itse hyvin suora ja
jalomielinen, ei miehelleni johtunut mieleenkään, että olisi voinut
toisin tapahtua.
Synnytin miehelleni vielä toisenkin lapsen, tytön, jolle annoimme
nimeksi Helena. Mutta tätä onneamme ei pitkältä kestänyt. Vuoden
kuluttua kuoli jalo aviokumppanini. Minä surin häntä äärettömästi,
mutta järkeni sain kumminkin pitää. Saadakseni olla vapaana ja
pitää luonani pikku tyttöni, koetin kaikin mokomin välttää, etten
sekapäiseltä näyttäisikään. Tällä kertaa koetti myös vapaaherra Arvid
kaikin tavoin lohduttaa ja viihdyttää minua; kävipä hän melkein joka
päivä Ristilässä, keksien minulle kaikellaisia huvituksia. Pian
kuitenkin huomasin, että hän sillä tarkoitti vain omaa etuansa, sillä
vähän ajan perästä hän kosi minua. Minä hätkähdin, sillä hänen oma
rouvansa eli vielä, mutta hän selitti, ettei hän koskaan ollut häntä
rakastanut, vaan että hän nyt vain rakasti minua ja että lääkäri oli
ilmoittanut, ettei hänen rouvallaan enään ollut pitkää elonaikaa
jälellä. Kuinka tuo kaikki teki hänet inhottavaksi minun silmissäni
ja rupesin jo aavistamaan, että hänen kaltaisensa ihminen pystyisi
vaikka mitä pahaa tekemään. Ensin koetin häntä nuhdella ja neuvoa,
mutta kun se ei auttanut, niin osoitin selvään ylenkatsettani. Pidin
häntä syypäänä vaimonsa kuolemaan, mikä lääkärien ennustuksien mukaan
pian tapahtuikin, ja kielsin häntä tulemasta silmäini eteen. Katse,
minkä hän silloin loi minuun, oli niin kavala ja julma, että tuskin
paholaisen katsetta voi kamalammaksi kuvitella.
Pian sairastuin kovaan tautiin ja olin aivan tiedottomana. Heräsin
vasta tuntiessani, että kaksi miestä kantoi minua. Monien kummallisten
käytävien kautta he toivat minut tähän maanalaiseen hautaan. En
kyennyt vielä puhumaan enkä huutamaan. He jättivät minut sitten tänne
aivan yksin.
Vähitellen virkosin täydellisesti ja aloin katsella ympärilleni.
Mikähän huone tämä olikaan? Kylmä täällä ei ollut, sillä täällä oli
kamiini, joka vielä oli aivan lämmin. Eikä ollut pimeäkään, koska tämä
lamppu paloi silloinkin. Lattialla oli ruoankannin ja sen vieressä
viinipullo. Siis ei minua aijottu tappaa nälkään.
Pian huomasin käteni olevan kytketyn näihin kahleisiin. Varmaankin
olin jälleen hullujenhuoneessa, joka oli edellistä paljon kauheampi,
tämä kun oli maan alla. Mutta mikähän kummallinen puku minulla oli
ylläni? Nyt vasta huomasin sen kuolinpuvuksi.
Ovi narisi ja vapaaherra Arvid astui sisään. Pelko antoi minulle
voimia ja minä kysyin, missä olin.
— Olet sellaisessa paikassa, josta et ikipäivinäsi pääse ulos. Olet
Ristilän läntisen kylkirakennuksen alla. Näitä käytäviä eivät tunne
muut kuin kaksi ihmistä, jotka myös voivat pitää ne salassa; kreivi
tiesi niistä kuitenkin myös, mutta hän on kuollut.
— Ja minkätähden olen täällä?
— Jotta minä saisin täydellisen koston. Sinä et tuntenut häntä,
jonka rakkauden hylkäsit, mutta nyt saat kokea, kuinka hän kostaa.
Sinulta ei minun tarvitse mitään salata, koska et kuitenkaan voi
minua vahingoittaa. Tiedä siis, että lääkkeisiisi sekoitin sellaista
ainetta, joka vaikuttaa joko valekuoleman taikka täydellisen kuoleman.
Toivoin edellistä ja niin kävikin. Olet jo haudattu eikä kukaan sinua
enää kysy. Avatessani arkun huomasin, että vielä olit lämmin. Kovasti
olin mielissäni, ja eräs hyvä apumies auttoi minua kantamaan sinut
tänne. Saat nyt valmistautua jäämään tänne koko loppu-ijäksesi, jonka
toivon kestävän kauvan, koska en tahdo kieltää sinulta sellaista, joka
tavallaan voi tehdä elämäsi kylläkin hauskaksi. Koska vain tahdot,
lämmitetään tämä rautakamiini, eikä öljyä lampustasi pidä koskaan
puuttuman. Huvitellaksesi yksinäisyydessäsi saat lukea sanomalehtiä
ja kirjoja, jos niin tahdot, hengellisiäkin. Ruokaa ja juomaa tulet
saamaan yltäkylläisesti ja tämä katossa oleva ilmatorvi on tuottava
sinulle raitista ilmaa. Sanalla sanoen, ei mitään, joka voi tehdä
elämäsi mukavaksi, tule sinulta puuttumaan, ja sitäpaitsi minulla
on nöyrä palvelija, joka suosiollisesti on luvannut tarpeen mukaan
palvella sinua. Elinkautisen vankeutesi merkiksi tulet ainaiseksi
olemaan kytkettynä näihin rautakahleisiin, jotka kyllä kestävät naisen
ponnistuksia. Käsitätkö nyt, kuinka kostan?
— Kyllä käsitän, että olet itse paha henki. Mutta viimeisenä päivänä
ei Jumala ole armollisesti sinua katsova. Silloin kahleesi tulevat
olemaan minun kahleitani raskaammat ja lujemmat ja vieläpä sinua
polttavatkin.
— Ei nyt huolita puhua siitä. Parempi, että ensin vähän voimistut.
Sittemmin saamme huviksemme siitä keskustella, ellei meillä satu
olemaan parempaa puheenaihetta. Hyvää yötä.
Mutta mitäpä noita hänen ilkeitä puheitaan muistelen.
Siinä kyllin, että hän pysyi sanassansa ja hänen kostonsa oli yhtä
julma kuin viekkaasti keksitty. Siitä syystä vain hän ei kieltänyt
minulta lämpöä ja valoa, ruokaa ja juomaa, että hän kauvan ja
kylliksensä saisi nauttia kostostaan... Hänen kostonhimonsa ei ollut
samaa laatua kuin rosvon, joka tyytyy tikarinpistoon... ei, hänen
antamansa pistot olivat yhtä monet kuin hiekka jyväset meren pohjalla.
Rautakahleeni ovat, kuten näet, niin pitkät, että olen saattanut
kävellä viisi askelta edestakaisin tässä huoneessa... Jotta en
nimittäin sairastuisi ja kuolisi, hän antoi minun jaloitella... mutta
käy näitä kahleita kierrellä kokoonkin... Mutta ei, en tahdo kertoa
enempää... Päätä, mitkä rikokset lähimäistä kohtaan ovat julmimmat
ja ilkeimmät... kuitenkaan et voi keksiä kauheampia kuin mitä hän on
tehnyt minulle.
Tämä mies, joka istuu tässä minun vieressäni, oli hänen kätyrinsä ja
sitäpaitsi minun nöyrä palvelijani...kaikessa muussa, paitsi siinä,
mikä koski vapauttamistani.
Kuitenkin hänellä oli ihmisen sydän ja hänen käydessänsä täällä yksin,
minulla joskus oli hänestä vähän hauskuuttakin.
Vapaaherralle tuotti oikein nautintoa, kun hän sai minulle kertoa
kaikki ilkityöt, mitkä eläessänsä oli tehnyt. Pahan hengen tavoin hän
ilkamoitsi tehdessään itsensä vielä inhottavammaksi sen silmissä, joka
oli hänen vallassaan ja jonka tiesi jokaisen tällaisen kertomuksen
perästä kammoksuvan häntä, jos mahdollista, vielä enemmän kuin
ennen. Se ei tapahtunut siitä syystä, että hän olisi tuntenut mitään
sisällistä tarvetta päästä tunnonvaivoistaan — sillä sellaisia hänellä
ei ollut — vaan se oli julkean rosvon ylvästelemistä, joka tunnustaa
rikoksensa, iloitaksensa siitä hämmästyksestä ja inhosta, minkä
hän herättää, ja hänpä oli rosvoa vielä pahempi, sillä tämä tietää
tunnustuksensa tuottavan hänelle rangaistuksen, mutta vapaaherra
kerskaili ilkitöistään sellaiselle, joka ei ensinkään voinut häntä
vahingoittaa, ei ainakaan tässä maailmassa.
Enkä minä ensinkään epäile niiden kertomuksien todenperäisyyttä, joita
hän vähitellen minulle syötti. Hän oli polttanut kaikki kirjeet, jotka
mieheni oli kirjoittanut Ranskasta ja sittemmin orjuutensa aikoina
Algeriasta.
Pikku poikani ei ollutkaan kuollut, vaan hän oli yksissä juonissa v.
Nitin kanssa jättänyt hänet asumattomalle saarelle. Tämän pyynnöstä
hän ei näet myrkyttänyt poikaa. Kuolemantodistukset, jotka olivat
olevinaan lääkärin kirjoittamia, olivat myös kaikki vääriä.
Vapaaherra oli toivonut minun pian kuolevan, jotta hän itse saisi
Ristilän haltuunsa. Kun mieheni sitten palasi, raukesi hänen kaikki
toivonsa tyhjiin, sillä veljeänsä hän kumminkin piti jonkinmoisessa
arvossa, taikka lieneekö hänessä ollut vähän veljellistä rakkautta,
koska ei sanonut tahtoneensa saattaa häntä pois hengiltä. Tämä
näyttikin olevan ainoa valokohta hänen mustassa sielussaan.
Mutta veljensä kuoltua heräsi hänessä jälleen halu päästä Ristilän
omistajaksi, samalla kun hänessä syttyi jonkinlainen rakkaus minuun.
Saavuttaaksensa tämän kahdenkertaisen tarkoituksensa, syötti hän
vaimolleen, joka oli hyvin herttainen nainen, vähitellen kuolettavaa
myrkkyä, joista hän vihdoin viimein kuoli. Mutta kun hänen juonensa
ei kuitenkaan onnistunut, niin hän menetteli minun suhteeni niinkuin
jo olen kertonut, ja pian sen jälkeen hän toimitti pikku Helenanikin
maailmasta. Ja sillä tavoin hän, tuo rosvo, varas ja murhamies, pääsi
Ristilän omistajaksi.
Tällaista lankoni kertoi minulle tämän lampun himmeässä valossa. Ja
niinkuin jo vakuutin, minä luotan täydellisesti hänen kertomukseensa.
Lopettaakseni surullisen kertomukseni saan vielä mainita, että oltuani
yli neljätoista vuotta täällä maan alla, tapahtui eräänä päivänä,
vapaaherran viivyttyä tavallista kauemmin poissa... hänellä oli tapana
käydä täällä aina kolmen päivän perästä ja hämähäkin työstä sekä
illalla yltyvästä väsymyksestäni olin oppinut huomaamaan ajan kulun...
hän viisi vuorokautta sitten taas tuli käymään. Nyt hän ei ilkkunut
eikä nauranut, vaan näytti hurjalta ja vakavalta. Hän ilmoitti jo
tarpeeksi kostaneensa, sanoen että paras aikani jo oli ohitse ja että
oli parasta, että nyt valmistautuisin kuolemaan. Kysyessäni, minkä
kuoleman hän oli minulle aikonut, hän vastasi: nälkäkuoleman. Hän vei
muassaan ruoankantimen ja viinipullon.
XIX.
LISÄÄ KREIVITTÄREN KERTOMUKSEEN.
— Tässä on viinipullo, sanoi Harald, juokaa tästä virkistykseksenne.
Kysymättä mistä Harald oli sen saanut, kreivitär noudatti kehoitusta.
Hänen juodessaan v. Nit toipui horrostilasta, johon hän tämän pitkän
kertomuksen kestäessä oli vaipunut. Hän loi silmänsä kreivittäreen ja
sanoi:
— Sanoittehan uskovanne, mitä lankonne kertoi teille ilkitöistään?
Eikö totta?
— Niin sanoin, sillä niin uskonkin.
— Mutta minäpä voin teille ilmoittaa, että — tässä herra v. Nit
yht'äkkiä vaikeni, mutta sitten jatkoi tavalla, mikä osoitti hänellä
olleen mielessä lausua jotakin vallan toista — että... vapaaherra
itsekin on vakuutettu kertomuksensa todenperäisyydestä.
— Mitä tarkoitatte? kysyi kreivitär.
— Sanokaa, Jumalan tähden, mitä teillä on sanottavaa, kehoitti Harald.
— Kun asiaa oikein ajattelen, niin totuuden tunnustaminen ei enää
voi tehdä tilaani pahemmaksi, sanoi herra v. Nit. — Tähän asti olen
pelännyt vapaaherraa. Luulin, että jos olisin uskonut salaisuuteni
kreivittärelle, niin hän kentiesi olisi ilmoittanut sen vapaaherralle,
riistääksensä häneltä koston nautinnon. Älkää kuitenkaan silti luulko,
että vain maallinen viisaus ja se, että pelkään vapaaherraa, pakottaa
minut tunnustamaan totuuden, sillä niin kauan kuin olin hänen nöyrä
orjansa, tunsin itseni kurjista kurjimmaksi, ja koetin päihtymisellä
tukahuttaa omantunnon ääntä. Mutta nyt kun olen päättänyt ilmoittaa
totuuden, tunnen sydämessäni iloa ja rauhaa, joita en ole pitkiin
aikoihin kokenut. No niin, vapaaherra on kyllä itse vakuutettu
kertomuksiensa todenperäisyydestä ja niin on myös kreivitär... mutta
en vain minä. Sillä niin usein kuin se oli minulle mahdollista, en
ollutkaan hänelle uskollinen.
— Mikä on totta ja mikä on valhetta? kysyi Harald.
— Kaikki muu on totta paitsi se, minkä hän kertoi kreivittären
molemmista lapsista, Henrikistä ja Helenasta. Olin vapaaherran
mukana hänen jättäessänsä minun neuvostani pikku Henrikin Rügenin
länsipuolella olevaan asumattomaan saareen, jossa kätki hänet vuoren
rotkoon. Mutta sitä hän ei tiennyt, että salaisessa kirjeessä ilmoitin
asian eräälle miehelle, jota niillä seutuvilla pidettiin erittäin
jalona ja hyväsydämisenä. Minulla on siis syytä luulla, että pikku
Henrik tulikin pelastetuksi, mutta enempää en tiedä asiasta, koska en
uskaltanut ruveta sitä tiedustelemaan.
— Kiitän teitä armeliaisuudestanne, vaikka tuskin on luultavaa, että
kirjeenne mitään vaikutti. Mutta sitähän ei kuitenkaan voi tietää ja
ehkä elää Henrikkini vielä. Entä kuinka te pelastitte toisen lapsen?
— Niinkuin tiedätte, oli vapaaherra määrännyt sen myrkyllä
tapettavaksi ja hänellä oli niin kova kiire saada se heti pois
hengiltä että, vaikka hän itse olikin poissa, käyttämällä meidän
kesken tavallista merkkikirjoitusta, kirjeessä käski minun... sillä
olinhan hänen orjansa... heti tappaa lapsen. Sitä en kuitenkaan
tahtonut tehdä, mutta en myöskään uskaltanut olla tottelematon. Päätin
siis pettää häntä ja vaihetin elävän lapsen toiseen, jonka arvasin jo
kuolleeksi, koska muutamia päiviä sitä ennen olin nähnyt sen olevan
ihan kuolemaisillaan. Niinpä siis vieras lapsi haudattiin ja teidän
lapsenne jäi sen sijaan elämään... ainakin toistaiseksi. On nimittäin
kerrottu, että pikku Helena jonkun vuoden kuluttua katosi taikka
varastettiin. Mitenkä tässä asiassa menettelin, saan toisella kertaa
kertoa, mutta pääasia on kuitenkin, ettei lapsi silloin kuollut, kun
vapaaherra oli määrännyt sen tapettavaksi.
— Se elää vielä, keskeytti häntä Harald. — Eikö se ollut valtatien
varrella oleva torppa, jossa vaihetitte pikku Helenan toiseen lapseen?
— Oli, vastasi v. Nit kummastellen.
— Eikö se ole hoin puolenneljättä virstan päässä Ristilästä?
— Sen vaiheilla sinne taitaa matkaa olla.
— Ja eikö tuon torpan nimi ole Inttilä?
— On. Kaikkea maisteri näkyykin tietävän.
— Eikö pikku Helenalla ollut oikeanpuolisen olkapään alla kaksi isoa
H. H. kirjainta.
— Sitä en tiedä sanoa, vastasi v. Nit, mutta voihan se olla
mahdollista.
Kreivittären silmät säteilivät, hänen puuttuessaan puheeseen:
— Mutta sen tiedän minä, joka olen lapsen äiti. Mutta kaikki sinä
tiedät, sinä uljas ja jalo nuorukainen! Niin se oli, vaikka en
muistanut sitä mainita. H, H.. Henrik Henning, Helena Henning...
ymmärrättekö?... Voitteko käsittää, että minä, joka pelkäsin tulevani
eroitetuksi lapsistani, olin siksi lapsellinen, että syövytyskivellä
poltin nuo kirjaimet pojan vasemmanpuolisen ja tytön oikeanpuolisen
olkapään alle. Ajattelinpa, niin en oikein tietänyt mitä ajattelin...
se oli vain vaistomainen tunne. Siitä voisi vastaisuudessa lapset
tuntea... lapsellinen olin, mutta enkö tehnyt kuitenkin viisaasti?
Mutta jatkakaa, kertokaa minulle enemmän.
— Helena elää, vakuutti Harald vapisevilla äänellä. Kaikki on selviävä
teille sekä koko maailmalle. Kummalliset ovat kohtalon vaiheet
olleet... mutta Jumalan tiet ovat aina oikeat ja viisaat. Tyttärenne
elää, Stella elää. Ettekö usko, kun sanon lapsenne vielä elävän?
— Totuushan puhuu silmistäsi, niin että täytyyhän minun uskoa. Mutta
missä hän on, Helenani? Etkö nimittänyt häntä myös Stellaksi? Kuka on
minulle puhunut eräästä Stellasta?
— Minä olen hänestä puhunut, vastasi v. Nit.