Stellasta. Kumpaisessakin heissä oli siis samat kirjaimet, joita
heillä luultavasti ei ollut syntyessään, vaan jotka oli jälestäpäin
piirretty. Haraldia alkoi pöyristyttää, eikä häntä enää ihmetyttänyt,
miksi hän ei rakastunut Stellaan, vaan Ireneen. Teemme hänelle
kuitenkin väärin, jos sanomme, että hän täyttä totta oli tuota
oudoksunut, sillä olihan Irene niinkuin osa hänen sielustaan.
Kuitenkin hän muisti mitä oli puhunut Erkin kanssa silloin, kun Irene
ja Stella ensimäisen kerran tapasivat toisensa. Olihan hän sanonut
pitävänsä Stellasta kuin sisaresta, myöntäen kuitenkin, että hän ehkä,
ellei olisi tutustunut Ireneen, olisi voinut rakastua häneen. Nyt
hän sydämestänsä kiitti Jumalaa, joka ei sallinut sellaisen kauhean
onnettomuuden tapahtua.
Näinä viimeisinä päivinä oli ollut hetkiä, jolloin hän oli kironnut
rakkautensa Ireneenkin. Nyt hän ei enää sitä tehnyt. Vaikka se
tuottikin hänelle tuskaa, että hän tiesi väärinkäyttäneensä tuon
rakkauden, niin hän kuitenkin kiitti Jumalaa sen todellisuudesta.
Monenlaisia ajatuksia liikkui hänen mielessään. Ensin ne olivat
selviä ja koossa pysyviä, mutta muuttuivat vähitellen hajanaisiksi ja
epäselviksi. Hän tunsi halua katsella pilviä ja sinistä taivasta ja
sammutti kynttilän, siirtyen ikkunan viereen istumaan.
Päivällä oli ollut suoja, joten oli hiukan satanutkin, mutta
illemmällä pilvet alkoivat hajaantua ja nyt yösydännä oli taivas
kirkas ja tähtiä täynnä. Tähtien kirkas valo tuotti lepoa Haraldin
sielulle ja hänestä ne tuntuivat vanhoilta tuttavilta.
Hänen tuli paha olla nähdessään toisen tähden toisensa perästä
himmenevän; vielä ei hän olisi antanut päivän koittaa. Mutta samassa
hän naurahti, kun huomasi erehdyksensä. Kuu, joka oli vähenemässä,
oli noussut ja siitä kävi Haraldille selväksi, miksi kaikki pienemmät
tähdet olivat kadonneet. Hän ryhtyi katselemaan kuuta, mutta koska
se hänen mielestänsä ei korvannut noita pieniä tähtiä, jotka se
valollaan oli saanut vaalenemaan, niin hän loi silmänsä kauniiseen
Kalevanmiekkaan ja sai siitä lohdutusta. Tuntuipa ikäänkuin se olisi
ymmärtänyt, mitä hän ajatteli ja mitkä surut painoivat hänen mieltänsä.
Vaikea on sanoa, kuinka kauvan hän näin oli istunut akkunan ääressä
tähtitaivasta ihaillen, kun häntä äkkiä häirittiin.
Hän näki pihalla häämöttävän jotakin valkoista.
XVI.
LÄNTINEN SIIPIRAKENNUS.
Kuusta näkyi vain kolmasosa ja sitäkin peitti juuri hopeainen
pilvenhattara. Harald saattoi siis hyvin epäselvästi erottaa, mitä
tuolla alhaalla pihalla liikkui, mutta siitäkin vähästä hän tuli
vakuutetuksi, että hän kerran ennenkin oli nähnyt saman näyn. Kaikki
hänen haaveensa haihtuivat ja tuossa tuokiossa hän jälleen muuttui
teräväjärkiseksi ja toimeliaaksi mieheksi.
Hän näki haamun avaavan läntisen siipirakennuksen oven ja luuli
kuulevansa lukon rasahtavan. Kun hän oli kuullut, että tuo rakennus
oli asumaton, niin tämä seikka herätti hänessä mitä suurinta huomiota.
Hän pukeutui päällystakkiinsa, varustautui metsästyspuukolla ja
pistoolilla ja pistettyään pieneen salalyhtyynsä tulen, riensi hiljaa
ullakolle. Tällä kertaa hän ei tuntenut mitään pelkoa, joten ei
kaivannut väkijuomiakaan kiihottimeksi.
Tultuaan pienestä ovesta ullakolle, hän pysähtyi v. Nitin oven taakse
kuuntelemaan. Sieltä ei kuulunut hiiskaustakaan. Hän avasi oven. Huone
oli tyhjä.
Mutta mitä tietä herra v. Nit oli päässyt ulos?
Harald luotti tarkkaan kuuloonsa ja tiesi, ettei hän ollut mennyt
tavallista tietä porstuan oven kautta. Taikka olikohan hän ollut
poissa illasta asti? Oli miten oli, niin Harald kuitenkin päätti
seurata hänen jälkiänsä ja oli juuri menemäisillään alas porstuaan,
kun huomasi seinässä aukon, jota ei ollut ennen nähnyt. Se oli pienen
ikkunan kokoinen ja oli luultavasti osa siitä salaikkunasta, joka oli
samassa rivissä kuin von Nitin huoneen kaksi ikkunaa. Tämä sala-ikkuna
olisi siis avattava. Harald meni sitä tutkimaan ja huomasi niin
olevan. Aukkoa ei näkynyt ullakolle, koska taajasti suljettava luukku,
jota ei voinut seinästä erottaa, esti sitä näkemästä.
Ikkunan pielessä riippui kahdesta rautakoukusta köysitikkaat. Harald
tutki niitä ja ne näyttivät kestävän. Tämä tie olisikin ehkä mukavampi
kuin porstuan ovi, joka kaikesta varovaisuudesta huolimatta aina
rasahti. Varovasti hän astui köysitikkaille.
Saapuessaan läntisen siipirakennuksen ovelle, hän ilokseen
huomasi, että avain oli lukossa. Koska tämä ovi oli vastapäätä
sitä päärakennuksen päätyä, jossa paitsi Haraldin omaa ikkunaa ei
ollut muuta kuin salaikkunoita ja hänen siis ei tarvinnut peljätä
urkkijoita, niin hän hätäilemättä jäi tutkimaan avainta. Se oli hyvin
kirkas, joten näki, että sitä oli usein käytetty.
Tultuaan oven sisäpuolelle, Harald oli kahdenvaiheilla, jäisikö siihen
haamua odottamaan, vai astuisiko eteenpäin. Kun jälkimäinen oli
hänestä mieluisampaa, mutta kun hän samalla pelkäsi joutuvansa tänne
suljetuksi, niin ettei enään pääsisikään takaisin ulkoilmaan, niin
hän koetteli, eikö ovi sisäpuoleltakin olisi suljettava. Näytti niin
olevan ja nyt hän väänsi oven lukkoon, saadakseen haamun valtaansa.
Sitten hän alkoi katsella ympärillensä, minnepäin oikeastansa olisi
käännyttävä.
Hänen edessänsä oli käytävä, joka kulki pitkin rakennuksen pituutta,
ollen sen keskivälissä. Kummallakin puolella oli kuusi ylösmentävää,
joista kukin vei eri huoneeseen. Tässä oli jotakin kasarmin tapaista,
paitsi että kasarmissa jokaisella eri huoneella ei ole erityistä
pientä käytävää, joka yhtyy suureen. Nämä pikkukäytävät kohosivat
ylöspäin, muodostaen jotensakin jyrkän mäen. Harala ajatteli, että
tämä pitkä käytävä kummallisine, kahteentoista eri huoneeseen
kohoavine pikkukäytävineen päivällä näyttäisi oikein komealta, mutta
näin yönaikana se teki todellakin kamalan vaikutuksen. Kuitenkaan
hän ei säikähtänyt, poikkesi vain yhteen noista pikkukäytävistä,
yrittämään sopisiko ulko-oven avain tämänkin huoneen lukkoon. Tästä
huomaa selvästi, että Haraldin luottamus hyvään onneensa tämän yön
kuluessa oli melkoisesti paisunut, kun hän saattoi edes ajatella
jotakin niin hullua, kuin että ison oven avain olisi tähän sopinut.
Huomatessaan, ettei se käynytkään, hän naurahti omaa tyhmyyttään ja
alkoi voimainsa takaa painaa ovea. Se aukeni kamalalla jysähdyksellä,
johon kaiku pitkästä käytävästä vastasi.
Hän seisoi kohtalaisen isossa huoneessa, joka oli täynnä vanhoja
huonekaluromuja, joihin sekä kuu että salalyhty loivat kummallisen
valon. Nopeasti hän poistui täältä ja meni yrittämään toiselle,
pääkäytävän vastakkaisella puolella olevalle ovelle. Tämäkin ovi
antoi myöten ja hän astui samallaiseen huoneeseen kuin edellinenkin
oli. Kun kuu ei paistanut tänne, niin hän lyhdyllään tarkasti tutki
kaikki paikat. Muuta täälläkään ei ollut kuin ränstyneitä huonekaluja
ja kaikellaista vanhaa romua. Vieläkin hänen teki mieli yrittää ja
umpimähkään hän kuun puoleiselta puolelta valitsi viidennen oven.
Tämä ovi kesti paremmin hänen ponnistuksensa, mutta se vain kiihotti
Haraldia. Viimein hän pani kaikki voimansa liikkeelle ja jotensakin
luja lukko lohkesi puusta. Kovasti rämähtäen ovi lensi selälleen.
Tämä huone oli kalustettu samaan tapaan kuin kaksi edellistäkin ja
nolostuneena Harald aikoi poistua, kun kuun heittämä varjo antoi
hänelle aihetta tutkia muutamien päälletysten kasattujen tuolien alla
olevaa esinettä.
Se oli neljä-osastoinen ruoankannin. Alimmaisessa osastossa oli
ryynipuuroa kastekkeen kanssa, sen päällä olevassa kalahakkelusta,
kolmannessa linnunpaistia ja neljännessä jonkun jälkiruoan tähteitä,
jota Harald luuli vasikkahyytelöksi. Aivan varmaan hän ei voinut sitä
siksi sanoa, koska ei ollut sanottavasti perehtynyt siihen kemian
lajiin jota keittiössä kysytään, ja koska sitä paitse kysymyksessä
olevat ruokalajit olivat jo vähän pilaantuneetkin. Sen hän kumminkin
huomasi, että tämä ei ollut ollut mikään huono päivällinen ja että
herkkusuullakin olisi ollut syytä olla siihen tyytyväinen. Harald
luuli muistavansa, että hän noin viikko takaperin päärakennuksessa
oli syönyt tällaisen päivällisen. Vai täällä kylmillään olevassa
rakennuksessakin siis on ruokaa tarjona, hän ajatteli. Sen hän
kumminkin huomasi, ettei syöjällä näyttänyt olleen hyvää ruokahalua,
taikka kentiesi hänelle ei ollut sitä tarpeeksi annettu.
Ruoankantimen vierestä hän löysi pienen viinipullonkin. Maistaessansa
hän huomasi viinin olevan vanhaa ja hyvää, ehkäpä liiaksi vedellä
sekoitettua. Pullon hän vei muassansa muistoksi.
Muuten hän tutki huoneen hyvin tarkasti, toivoen löytävänsä lasku-oven
tai jotakin muuta salaperäistä. Mutta kun se ei onnistunut, niin hän
istahti huojuvalle sohvalle ja alkoi miettiä mitä nyt olisi tehtävänä
ja minnepäin käännyttävä.
Silloin hän luuli kuulevansa kaukaista ääntä, ikäänkuin jotain surkeaa
puhetta. Tuo ääni oli niin heikkoa, ettei kukaan muu kuin Harald olisi
sitä kuullut. Eikä edes hänkään ollut aivan varma asiasta, mutta jos
se todellakin oli ihmisen ääni, niin se tuntui nousevan lattian alta.
Mutta kuinka hän sinne pääsisi?
Hän laskeutui jälleen isoon käytävään ja käveli sen päähän asti. Tässä
oli maalatut ikkunat, yksi oikealla ja toinen vasemmalla. Hän ryhtyi
heti tutkimaan vasemmanpuolista, joka samoin kuin oikeanpuolinenkin
oli taajaan koristettu napeilla ja muilla koristeilla, jotka kaikki
olivat vain maalattuja. Ilman aikojaan hän alkoi painaa jokaista
tuollaista nappia, eikä hän ollutkaan monta koettanut, ennenkuin
sattui yhteen, joka oli vaskea, vaikka se oli ihan toisten näköinen.
Hänen sitä painaessaan ovi taikka ikkuna meni hänen hämmästyksekseen
kiinni, se kun oli ollut vähän raollaan, vaikka hän sen nyt vasta
huomasi, kun se oli jo liian myöhäistä.
Häntä harmitti, että hän niin sanoaksensa oli laskenut voiton
käsistään. Metsästyspuukollaan hän löi napin viereen ja ilokseen
huomasi, ettei hänen edessänsä ollut kiviseinä, vaan ulkopuolelta
kalkittu ovi Puukollaan hän nyt moniaita kertoja löi seinään,
saadakseen napin irti, ja toisinaan niin syvään, että puukko vartta
myöten tunkeutui puuhun. Hänen hetken aikaa noin jatkettuaan, nappi
lähtikin irti, josta seurasi, että ovi paukahti auki, satuttaen
häntä kovasti rintaan. Tämä tapahtui napista irroitetun potkaisimen
vaikutuksesta.
Nyt Harald näki edessään jotensakin kapean, mutkaisen käytävän, joka
ei läheskään kulkenut niin jyrkästi alaspäin kuin nuo pikkukäytävät
ylöspäin. Kummallisinta oli, että tämä tuntui vievän oikeaan, joten
Harald siitä ymmärsi olevansa toisinaan aivan rakennuksen perustuksen
ulkopuolella. Mutta kun käytävä yhä vain kääntyi oikeaan, niin hän
luuli jälleen joutuneensa rakennuksen alle. Noin sadan kyynärän päässä
tämä ympyränmuotoinen käytävä päättyi, antaaksensa tilaa kahdelle
tikapuulle, joista toinen vei ylös-, toinen alaspäin.
Niinkuin Herkules tiehaaraan, jäi Haraldkin tähän seisomaan, ja
melkeinpä häntä vähän peloitti laskeutua niin syvään, että näkemänsä
haamu, josta hän ei tiennyt missä se oli, helposti voisi vuorostansa
teljetä hänet maan alle, mikä ei suinkaan olisi hauskaa.
Tekisimme Haraldille vääryyttä, jos luulisimme tuota pelkoa kauvan
kestäneen. Hänen halunsa tunkeutua yhä eteenpäin karkoitti kaikki muut
tunteet. Mutta kumpia tikapuita hän alkaisi astua? Tämä kapea käytävä
oli jo laskeutunut siksi syvään, ettei ääni, jonka hän oli ollut
kuulevinaan, olisi voinut kuulua sitä syvemmältä. Siinä arvellessaan
hän jälleen kuuli puhetta ja nyt paljoa selvemmin kuin edellisellä
kerralla. Oli hyvin vaikea tietää, kuuluiko ääni ylhäältä vaiko
alhaalta, sillä kaiku näissä maanalaisissa käytävissä voi helposti
pettää korvaa. Hän päätti siis umpimähkään ensin koettaa toisia
tikapuita ja, ellei hänen yrityksensä onnistuisi, sitten toisia. Hän
valitsi alaspäin johtavat tikapuut, mutta jottei antaisi kenellekään
tilaisuutta käyttää toisia tikapuita pakenemiseen, Harald tarkemmin
tutki niitä ja huomasi niiden olevan irti otettavat. Sen hän hyvin
varovasti tekikin, asettaen ne alaspäin laskeutuvien tikapuitten
viereen, koska niille ei ollut mutkaisessa käytävässä tilaa. Ja nyt
hän oli varma siitä, ettei kukaan uskaltaisi kahdeksan kyynärän
korkeudelta hypätä alas, yhtä vähän kuin kukaan ilman tikapuita
pääsisi sinne ylös.
Ryhdyttyään tällaisiin varokeinoihin, Harald rohkeasti laskeutui
alaspäin ja saapui pian soikeaan, kaarevakattoiseen huoneeseen.
Se oli ihan tyhjä ja kostea maa oli siinä lattiana. Ensin hän oli
pitänyt sitä maanalaisena käytävänä, mutta pian hän huomasi sen
pikemmin kellariksi. Jos siinä oli perää, mitä muutamat väittivät,
että Ristilän läheisyydessä ennen muinoin oli ollut luostari, niin
tämä luultavasti oli joku sen hautaholveista, josta ihmisen luut
ja ruumisarkut oli tyhjennetty. Tätä Harald ei kuitenkaan joutanut
tarkemmin tutkimaan, koska yhä selvemmin alkoi kuulua ihmisääniä. Hän
astui peremmälle huoneeseen ja näki oikeanpuolisessa seinässä oven,
joka oli jätetty auki. Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään. Tuosta
ovesta hän tuli pieneen käytävään, joka, samoin kuin maan päällä
olevat pikkukäytävätkin, kohosi ylöspäin. Hän astui hiljaa eteenpäin
ja tuli toiselle ovelle, jonka oli juuri avaamaisillaan, kun hän
yht'äkkiä, ollessaan aivan perillä, säpsähti ikäänkuin sähköiskun
kohtaamana.
Heleä naisen ääni kuului vaikeroitsevan:
— Ette vastaa mitään. Annatte minun siis kauhealla tavalla kuolla
tänne nälkään. Te ette tahdo minua pelastaa. Arvelette, ettette
uskalla. Oi, kuinka olettekin julma!
Oltuaan hetken vaiti, ääni jatkoi:
— Ja kuitenkin kiitän teitä, että salaa olette hiipinyt tänne, kiitän
noista muutamista korpuista, jotka toitte, sekä pienestä vesitilkasta.
Eikö ihminen olekin kurja olento! Niin kauan kun minulla täällä oli
yltäkylläisesti ruokaa ja juomaa, en saattanut olla niitä maistamatta,
vaikka tiesin surkean elämäni siten pitkistyvän... kuitenkin melkein
olisin suonut, ettei minulle olisi tuotu ravintoaineita... ja nyt kun
olen tuomittu kuolemaan nälkään, nyt kun jo olen puolikuollut, nyt
iloitsen muutamasta korpunmurusesta ja vesitilkasta. Oi, Jumala, opeta
minua kärsivällisyyteen, opeta minua nälän tuskissakin ylistämään
sinua!
Miehen ääni kuului nyt kysyvän:
— Onko hän todellakin täyttänyt uhkauksensa, eikö hän ole käynyt
täällä sitten kun hän vei pois ruoan ja viinin?
— Yhden kerran hän kävi, se oli luultavasti viime yönä... vaikka
mitenkäpä minä tiedän erottaa yön päivästä? Silloin minä polvillani
kerjäsin häneltä ruokaa, mutta tuo julmuri vain nauroi, sanoen
käyvänsä nyt viimeisen kerran minua katsomassa, nauttiakseen
tuskistani. Oikein hän on pahahenki ihmisen haahmossa!... Mutta
mitä te itkette... häneen verraten olette kuin enkeli. Paras olette
kaikista, mitä olen nähnyt tässä elävän ihmisen haudassa.
— Paras lienen, koska ette ole nähnyt muita kuin minut ja hänet.
Teette minusta vain pilaa.
— En tee pilaa; ettekö olisi enkeli hänen rinnallaan... hän on ilkeä
ja julma, te taas hyvä luonnostanne, ehkäpä heikko ja pelkurimainen...
Taikka kentiesi ette sitä olekaan, ehkä kuitenkin tahdotte minut
pelastaa ja saattaa päivän valoon... Pudistatte päätänne... jo
ymmärrän... ette uskalla. Luulette hänen kostonhimonsa olevan niin
suuren, ettei hän armahtaisi itseänsäkään, saattaaksensa turmioon sen,
joka uskaltaisi ehkäistä hänen pahoja juoniansa.
— Niin luulenkin. Minä joutuisin silloin hautaan, joka olisi tätä
tuhat kertaa julmempi. Minun täytyy ajatella itseänikin.
— Mutta entä jos erehdytte? Voisimmehan paeta ja kerjäämällä elättää
itseämme, eikö totta? Ja te tekisitte hyvän työn, joka poistaisi
suuren syntivelan omastatunnostanne? Eikö niin olisi parempi?
Vastausta ei tullut, sillä hyvä ja paha taistelivat keskenänsä.
Paha pääsi kuitenkin voitolle, niinkuin heikossa ihmisluonnossa
tavallisesti tapahtuu, ja mies kuului vastaavan:
— En uskalla viipyä kauemmin. Jos joku onnellinen, aavistamaton
sattumus voi teitä auttaa, niin olkoon niin.
Minä en voi sitä tehdä.
Näin sanoen hän tarttui avaimeen, jättääksensä ainaiseksi sen,
joka oli tuomittu nälkään. Hän oli tuntenut, kuinka kovaa oli
taistelu pahan ja hyvän välillä, eikä hän enää olisi tahtonut sitä
kokea... tahtoipa hän kokonaan estää hyvän sydämessänsä pääsemästä
mahdollisesti voitolle.
XVII.
MAANALAISESSA KOPISSA.
Mutta samassa ovi avattiin ulkoapäin ja Harald astui sisään.
— Jää tänne, huusi hän, tuupaten herra v. Nitiä edellään ovelta,
jää hetkeksi odottamaan, että näet tuon onnellisen, aavistamattoman
sattuman käyvän toteen, jota äsken mainitsit. Taikka jää makaamaan
siihen, mihin kaaduit. Vahinko ei suinkaan ole suuri.
Kädet nyrkissä ja suu vaahdossa oli v. Nit tiedottomana kaatunut
kovalle kivilattialle, Haraldin kiinnittämättä häneen sen enempää
huomiota.
Huone oli noin kolme metriä pitkä, kaksi metriä leveä ja korkea. Muita
huonekaluja siinä ei ollut kuin vuode ja tuoli, pieni siirrettävä
rautakamiini ja palava lamppu. Seinään oli taottu rautakahleet, joihin
nainen kuin kahlekoira oli oikeasta kädestään kytketty. Kahleet
olivat kuitenkin niin pitkät, että hän pääsi ovelle asti ja vielä sen
ulkopuolellekin.
Nainen näytti tuskin olevan yli neljänkymmenen. Hän oli vielä
ihmeen kaunis, sillä hänen kauneutensa näkyi olevan sitä laatua,
johon ikävuodet yhtä vähän kuin kärsimykset ja surut sanottavasti
vaikuttavat. Hänen tukkansa, joka ennen oli ollut musta, oli kuitenkin
muuttunut harmaaksi.
— Hän silmäili Haraldia katseella, jossa ei kuvastunut mitään pelkoa,
pikemmin ihastusta, ja sanoi:
— Olet kai hyvä ja laupias henki. Olet niin rakkaan miesvainajani
näköinen, että ehkä oletkin hänen henkensä. Sellainen kuin sinä hän
oli nuorena.
— En ole mikään henki, vaan ihminen, joka olen auttava sinut pois
täältä taikka sinun kanssasi kuoleva tänne nälkään.
— Mikä on nimesi?
— Minua nimitetään Harald Thalbergiksi.
— Vai hän sinä olet. Tuo, joka tuossa makaa, on sinusta kertonut. Olet
rohkea nuorukainen... kuinka olet päässyt tänne?
— En tiedä, mutta kyllä silti osaan täältä ulos.
— Ja vietkö minut muassasi?
— Vien.
— Vai viet minut täältä, tuonne ulos, ulos, jossa päivällä aurinko
paistaa taivaalla ja yöllä kuu ja tähdet! Vietkö todellakin? Kunpa et
vain valehtelisi?
— Kuinka minä täällä voisin valehdella!
— Et valehtele, mutta sinä teet minut hulluksi! Oi, pääsenkö
todellakin vielä ulos kuuntelemaan lintujen liverryksiä ja
kirkonkellojen kuminaa, joka on rauhoittava sydäntäni! Metsän raitis
tuoksu on minua virkistävä ja ihanat muistot tuudittelevat sieluni
suloiseen lepoon... Mutta tiedätkö, kuka olen?
— Olet onneton, joka tarvitset apua.
— Oi, Jumalani, johon vielä luotan, vaikka olet sallinut minun joutua
tällaiseen kurjuuteen, jota rakastan, siitä huolimatta, että niin
monta kauheaa vuotta olen täällä kitunut... oi, Jumalani, älä salli
turhan toivon minua pettää! Anna hänen tuossa saattaa minut tästä
pimeästä asunnosta... Mutta osaatko edes täältä tien?
— Luulen osaavani. Ellen minä osaa, niin hän, joka tuossa makaa, on
minua neuvova.
— Hän ei tahdo sitä tehdä.
— Hänen täytyy. Mutta tulen minä ilman häntäkin toimeen.
— Tiedätkö kuka olen?
— Ehkä kreivi Henningin puoliso?
— Tiedätkö ketä vastustat, viemällä minut täältä? Hän on häijy ja
mahtava mies.
— Joskus täytyy pimeyden väistää vaikeutta. Olkoonpa vaikka mahtavampi
kuin itse piru, joka on hänen sukulaisensa, niin olen voittava sekä
hänet että kaikki hänen liittolaisensa. Hänellä on ehkä enemmän
syytä peljätä minua kuin minun häntä... Ja nyt koetan päästää sinut
kahleistasi.
Näin sanoen hän seinästä riuhtaisi irti kahleet, jotka niin monta
vuotta olivat vastustaneet naisen ponnistuksia.
— Nyt huomaan olevani vapaa ja että täyttä totta aijot viedä minut
täältä. Nyt vasta oikein sen käsitän. Mutta mihin minut viet?
— Vien sinut Ristilän päärakennukseen, omaan ullakkohuoneeseeni?
— Samanko katon alle kuin vapaaherra?
— Sinne juuri.
— Viet minut sinne, jota kaikista paikoista maan päällä eniten
kammoon. Mutta näytäthän niin voimakkaalta, tyyneltä ja luottamusta
herättävältä, että uskallan seurata minne tahansa vietkin... Mutta
tämä tässä, mitenkä hänen käy?
— Hänet teljeän tänne... kuitenkin vain huomiseksi.
— Se on oikein, ettette häntä kauvemmin kiusaa. Sillä näistä kahdesta
hänellä kuitenkin oli laupiaampi sydän.
— Voi, älkää jättäkö minua tänne, rukoili v. Nit, joka jo oli vironnut
pyörryksistänsä, ehkä ei yksikään ihminen enään tule täällä käymään,
niin että minun täytyy kuolla tänne nälkään. Ja jos pidätte sananne ja
tulettekin huomenna minua noutamaan, niin ajatelkaa, että yksi ainoa
yökin on täällä kauhea. Varmaankin se minut tappaisi.
— Yhteisen turvallisuutemme tähden sinun täytyy jäädä yhdeksi yöksi
tähän huoneeseen, jossa oman turvallisuutesi takia annoit toisen
ihmisen sekä yöt että päivät kitua monta kauheaa vuotta. Teenkö
mielestäsi sinulle mitään vääryyttä?
Herra v. Nit yritti pyrkiä pakoon, mutta Harald sen huomasi ja lyödä
läimähytti häntä olkapäälle, jotta lyhyt ja paksu mies meni miltei
kaksinkerroin, huutaen surkeita äänellä:
— Älkää minua pahoin pidelkö, olenhan tykkänään teidän vallassanne.
Minä olen vanha ja aseeton, te nuori, väkevä ja aseellinen. Taistelu
ei voisi tulla kysymykseenkään.
Säästääksensä v. Nitiä ryhtymästä useampiin karkuyrityksiin, Harald
siirsi oven eteen tuolin ja asettui sille istumaan. Herra v. Nit
huomasi, ettei tässä auttanut mikään ja sanoi:
— No, lupaan siis jäädä tänne ja toivon, että myös te puolestanne
pysytte sanassanne. Käyköön siellä maan päällä kuinka tahansa, parempi
se kuin menehtyminen täällä.
— Onko tämä mies jollakin tapaa vaikuttanut teidän kohtaloonne? kysyi
Harald, kreivittäreen kääntyen.
— On, hän on ollut lankoni, vapaaherra Henningin kätyrinä. Se on
surullinen juttu, jota ei voisi luulla todeksikaan, ja kuitenkin siinä
on perää.
— Vast'edes saan ehkä joskus kuulla sen omasta suustanne, rouva
kreivitär.
— Voi, kuinka tuo kreivitär-nimitys loukkaa korvaani! Kiduttajanikin
joskus käytti sitä, tehdäkseen minusta pilkkaa. Älkää minua enää siksi
nimittäkö, kutsukaa vain sinuksi... se kuuluu tuttavallisemmalta
ja vilpittömämmältä. Kun on elänyt neljätoista vuotta maan alla
ja kokenut mitä minäkin olen saanut kokea, ei tuollaisia korkeita
arvonimiä enää voi pitää omanansa... Mitä sinä äsken sanoitkaan,
Harald... sehän on nimesi. Kas, nyt minä sen muistan. Sanoit toivovasi
kuulla joskus elämäkertani omasta suustani. Ymmärrän kyllä, että
tahtoisit viedä minut niin pian kuin mahdollista näistä kosteista
holveista ja käytävistä, mutta anna minun viipyä niin kauan, että
lyhyesti ennätän kertoa elämäni vaiheet. Eihän tämä vankeuteni
voi olla minusta mieluista... sen sinä hyvin ymmärrät... mutta
ajattelenpa, että ehkä kuolen ilosta, päästessäni täältä ulkoilmaan...
ja silloin surullinen elämäni tarina jäisi kertomatta... Ja vaikka
en kuolisikaan ilosta, niin voisihan jotakin muuta tapahtua, joka
ainaiseksi sulkisi suuni... Ja mistäpä löytäisinkään sopivamman paikan
kertoakseni tuskistani kuin tämän, jossa seinät ovat todistajinani ja
vieläpä tämä mieskin, joka tällä ratkaisevalla hetkellä ei uskaltane
kieltää sitä, minkä hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin...
Tässä keskeytti hänet herra v. Nit, joka niin hiljaa kuin olisi
itsekseen puhunut, itseään soimaten sanoi:
— Heikko kun on, hänellä ei kuitenkaan enään ole mitään syytä sitä
kieltää. Mutta — jatkoi hän reippaammasti — ehkä jossakin suhteessa
voin teitä auttaakin, oikaisemalla sellaisia kohtia, joissa kentiesi
erehdytte, koska en ole uskaltanut ilmoittaa teille totuutta, minä kun
olen peljännyt tuota miestä, jonka kaikki liiaksikin hyvin tunnemme.