olivat muuttaneet Emilian viekkaaksi ja pahajuoniseksi naiseksi.
Viisaasti hän oli jättänyt viimeksilausutut sanat lopuksi, koska tunsi
veljensä jotensakin turhamieliseksi ja siis oli syytä yllyttää hänen
ylpeyttään, ellei muuten saisi häntä mukautumaan.
Nämä sanat tekivät v. Assariin tarkoitetun vaikutuksen, mutta kuitenkin
hän ei vastannut mitään, huokasi vain syvään. Emilia jatkoi:
— Huomenna puhutaan asiasta vielä. Lienee parasta että nyt jätät minut.
Sattuikin niin onnellisesti, että keskustelu päättyi, juuri kun Emilian
sanat olivat tehokkaimmin vaikuttaneet, mutta tämä ei tapahtunut hänen
ansiostaan, niin älykäs kuin hän muuten olikin. Asian laita oli suoraan
sanoen niin, että hän näki Haraldin vilkaisevan häneen ja toivoi hänen
tulevan hänelle jotain puhumaan.
Niin kävikin. Harald katseli häntä tutkien ja sanoi:
— Onpa täällä Suomessa harvinaista nähdä veljen ja sisaren keskinäiset
välit näin hyviksi. Teidät voisi luulla kihloissa olevaksi pariksi.
Haraldin näin puhuessa Emilia kalpeni. Kuitenkin koetti hän hymyillä.
— Onko siinä mielestänne mitään väärää?
— Ei suinkaan, paitsi jos tämä rakkaus on teeskenneltyä eikä sitä
osoiteta kotona, vaan ainoastaan vieraitten nähden.
— Niin, voihan sellaistakin tapahtua. Minäkin tunnen sellaisia
sisaruksia. Mutta eihän siinä muuten ole mitään pahaa, vaikka
sisarukset näin seurustelevatkin?
— Mitäpä pahaa siinä olisi, elleivät vain panettele muita, vastasi
Harald välinpitämättömästi.
— Ettehän tuolla meitä tarkoittane?
— Mitäpä syytä minulla siihen olisi, hyvä neiti.
XV.
VIISI VUOTTA VANHA KIRJE.
Haraldin isä oli ollut piirilääkärinä Rügenin saarella.
Yleensä lääketieteen oppilaat ovat iloisempaa ja vallattomampaa väkeä
kuin olisi syytä odottaa ihmisiltä, jotka antautuvat niin vaikeaan,
tärkeään ja miltei surkeaan toimeen. Sellainen oli tohtori Thalbergkin
nuoremmalla ijällään ollut, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta
tunteellisimpia, vilpittömimpiä ja jaloimpia miehiä maailmassa.
Leikillisyyttä ja vakavuutta voi näet kyllä esiintyä samassa henkilössä.
Lääketieteen kandidaattina ollessaan Kustaa Thalbergin päähän pälkähti
kerran pistäytyä Suomea katselemaan ja tämä maa tuntui hänestä hyvin
kummalliselta ja tarunomaiselta.
Täällä hän sai nähdä tytön, joka häntä miellytti. Tyttö oli köyhä sekä
alhaista sukua, mutta hyvä ja kaunis. Romantillinen kun oli, Thalberg
ei vaatinutkaan enempää. Heidän suhteensa ei venynyt pitkiin, hän
rakasti tyttöä ja tyttö häntä. He menivät kohta naimisiin, vaikka
hänellä ei ollut mitään virkaa eikä rahoja, tuskin enemmän kuin ne,
mitkä olivat hänen taskussaan. Tyttö seurasi häntä, jättäen isänmaansa,
sukulaiset ja ystävät, ottaaksensa osaa hänen suruihinsa ja iloihinsa.
Tosin heidän toimeentulonsa ensimäisinä kahtena vuotena oli jotensakin
vaikeaa, mutta elettiin sitä kuitenkin pahanpäiväisesti, niin ettei
ollut erityistä puutettakaan. Ruotsalainen sananparsi kyllä sanoo,
että "kun köyhyys astuu sisään ovesta, lentää rakkaus ulos ikkunasta",
mutta voidaanhan sanoa päinvastoinkin, että "kun rakkaus astuu sisään
ikkunasta, lentää köyhyys ulos ovesta."
Kesti jokseenkin kauan, ennenkuin Suomessa olevat sukulaiset saivat
tiedon perheen lisääntymisestä. Ainakin kului neljä vuotta, ennenkuin
tohtorin anoppi suureksi ilokseen sai kantaa iso-äidin nimeä. Vuotta
ennen oli hänen tyttärensä käynyt Suomessa eikä siis voisi tulla
kysymykseenkään, että hän jälleen näin pian tulisi käymään, vaikka
mummo olisikin halusta nähnyt tyttärensäpojan, jonka syntymistä hän
niin sydämestään oli toivonut. Hän oli torunut tytärtäkin siitä, ettei
tällä ollut lasta, jota hän olisi saanut hemmotella.
Muuten tämä mummo oli hyvin kummallinen ja itsepäinen ihminen. Hän
ei ollut koskaan käynyt kotipitäjäänsä ulompana eikä olisi sieltä
liikkunut, vaikka hänelle olisi luvattu mitä tahansa. Sen hänen
tyttärensä kyllä tiesi, eikä nytkään kutsunut häntä luokseen, koska ei
tahtonut eukkoa suotta kiusata.
Haraldin ollessa viiden vuoden ikäinen, kuoli hänen hyvä isänsä.
Surevalla leskellä ei enää ollut mitään, joka olisi sitonut hänet tähän
vieraaseen maahan ja hän muutti siis takaisin Suomeen.
Varoja hänelle kumminkin oli jäänyt sen verran, että ne riittivät
pojan kasvatukseen. Aikaa voittaen tästä tuli ensin ylioppilas ja
sitten maisteri. Tosin hänelle ei koskaan annettu ylen korkeita
arvolauseita, koska hän oli luonteeltaan jotenkin miettiväinen, jota
moni pitää laiskuutena. Poikanulikkana hän kerran oli saanut nuhteita
opettajaltansa siitä, ettei hän, jolla oli nim hyvä pää, koulussa
jättänyt kaikkia toverejansa jälkeensä. — Minun mielestäni, vastasi
poika rohkeasti, sen, jolla on hyvä pää, on vaikeampi pysytellä heidän
rinnallaan kuin päästä luokalla heidän ohitsensa. — Tästä vastauksesta
opettaja huomasi hänellä olevan hyvän sydämen, eikä enää häntä torunut.
Haraldin käydessä kahtakymmentä oli hänen mummonsa jo kuollut ja äiti,
joka kauvan oli ollut kivulloinen, myös muuttanut manalan majoihin.
Kuolinvuoteellaan hän antoi pojalle kirjeen, jota hän ei saisi avata
ennenkuin olisi viisikolmatta täyttänyt. Holhoojaa ei hän ensinkään
määrännyt hänelle, mutta hän itse valitsi sellaisen, jolle uskoi
omaisuuden muuttamisen rahaksi ja jolle antoi kirjeen talletettavaksi.
Niin nuori kuin olikin, hän kuitenkin tiesi, että ihminen on heikko ja
olisi siis voinut tapahtua, että hän ennen äidin määräämää aikaa olisi
avannut kirjeen.
Ottaaksensa vastaan tuon kirjeen sekä sen vähän, mitä hänen
perinnöstään vielä oli jälellä, hän nyt oli matkustanut pääkaupunkiin.
Uudenvuodenaattona hän koputti pastori Ortmanin ovelle ja tapasi
tämän salissa Stellan ja Reginan seurassa. He istuivat juuri syömässä
riisiryynipuuroa, sillä niin patriarkaaliset tavat täällä vielä oli,
että Reginakin tällaisina juhlapäivinä sai istua samassa pöydässä
herrasväen kanssa.
Stellan hauskuudeksi oli myös kuusi sytytetty palamaan. Haraldin
astuessa saliin Stella taputti käsiään ja huudahti:
— Katsopa, Erkki, tuossa tulee yksi, joka on vielä joulukuustakin
parempi. Kuinka olemmekaan sinua kaivanneet, Harald! Luulin jo, ettei
matkasi ikinä päättyisi onnellisesti, mutta nytpä kuitenkin olet täällä.
Harald katsoi häntä surullisesti.
— Mikä sinua vaivaa, Harald, onko sinun ikävä?
— Kuinka minun teitä nähdessäni ikävä olisi, varsinkin kun kumpikin
näytätte voivan hyvin?
Stella oli jo täydellisesti toipunut taudistaan, niin ettei hän enään
ollut laiha ja kalpea. Kentiesi oli hän vähän lihavampikin kuin ennen
tuota surkeaa päivää. Pian hän jo oli täydellisesti kehittynyt neitonen.
Nähdessänsä hänet tuossa niin ihanana kuin enkeli sekä viattomana
ja iloisena kuin lapsi, olisi Harald, jos hän nyt ensi kerran olisi
hänet nähnyt ja hänen sydämensä vielä olisi ollut vapaa, epäilemättä
kiihkeästi häneen rakastunut. Mutta tällä kertaa hänellä oli vallan
toista mielessään.
Nähdessään Haraldin ja Stellan siinä vastatusten, kumpaisenkin niin
kauniina kuin kuva, ettei tiennyt oliko Harald kauniimpi mieheksi
tai Stella naiseksi, Erkki taas itsekseen ihmetteli, ettei Haraldia
oltukaan suotu Stellalle, vaan hänet itse, joka oli kaikkea kauneutta
vailla. Melkeinpä pisti hänen vihaksensa, ettei Harald rakastanut
Stellaa, vaikka hän sydämessään olikin siitä kiitollinen.
— Mutta silmäsihän ovat niin surulliset... sitä ei voi kieltää. Oi,
jospa tietäisit mikä päivä tämä on Erkille ja minulle! Etkö näe, että
minulla on ylläni valkoinen puku ja luuletko, että ilman aikojani olen
siihen pukeutunut?
Harald ei vastannut, katselipa vain vuorotellen heitä kumpaistakin.
Lapsen kärsimättömyydellä Stella jatkoi:
— Etpä ole utelias, koska et edes kysy mitään. Se ei ole ollenkaan
minulle mieleen. — Ja oltuaan hetken kainoudesta aivan hämillään, hän
reippaasti jatkoi:
— Niin, tiedätkös, tänään kysyin Erkiltä, ottaisiko hän minut
vaimokseen. Oikein totta kysyinkin. Ja tiedätkö, mitä hän vastasi, tuo
häijy Erkki? Hän vastasi: "Täytyy kai ottaa, koska niin tekee mielesi,
oma Stellani". Ellei noita kahta viimeistä sanaa olisi ollut, niin se
olisi ollut hyvin pahasti vastattu, eikö totta? Ja kun vielä kysyin,
milloin se tapahtuisi, niin hän taas oli olevinaan hyvinkin mahtava ja
sanoi, että se ei voisi tapahtua ennenkuin puolen vuoden perästä. Ehkä
hän ajatteli, etten vielä osannut ja tietänyt niin paljon kuin olisi
pitänyt tietää... ja siinä hän varmaankin on oikeassa. Taikka lieneekö
hän muistanut kesäkuun seitsemättätoista päivää, jolloin saavuin hänen
luoksensa!
Näin puhuessansa Stella käyttäytyi hyvin veitikkamaisesti, huitoen
miellyttävästi käsillään ikäänkuin konsanaan nuoralla tanssiessaan
ja katsellen Erkkiä kauniilla, henkevillä silmillään, ikäänkuin
pyytääkseen vanhemmalta ystävältään vallattomuuttansa anteeksi. Kun tuo
keimaileminen tapahtui aivan vaistomaisesti ja hänen tietämättänsä,
niin se myös teki sitä suuremman vaikutuksen. Erkki vallan ihastui ja
palkitsi hänet hellällä suudelmalla.
Tämä kaikki vaikutti niin vanhaan Reginaan, että hän purskahti itkuun.
Kuten jo olemme kertoneet, oli Stella hänen suuri lemmikkinsä, mutta
mitä hän oikeastaan itki, sitä emme suinkaan tiedä sanoa.
Haraldinkin mieli oli kuohuksissa, mutta hänen tuli jo kiire lähteä.
Hän tarttui Erkkiä käsivarteen ja veti hänet muassaan hänen omaan
huoneeseensa.
Täällä tapahtui peräti toisellainen kohtaus. Keskusteltuaan vähän aikaa
molemmat miehet itkivät. Toinen ei nuhdellut toista, pikemmin lohdutti
ja surkutteli. Itkivät miehen heikkoutta ja naisen rakkautta.
* * * * *
Ajaessaan nykyänsä niin yksinäisen puiston läpi, Harald oli hyvin
mielissään ja hänen sydämensä iloisesti vavahti, kun hän ajatteli pian
olevansa Irenen kanssa saman katon alla. Kaukaa oli hän jo nähnyt valon
hänen huoneestansa ja lähemmäksi tultuaan näki, kuinka se äkkiä sammui.
Kaikki oli pimeää, toinen valkea toisensa perästä oli sammutettu ja
koko rakennus näytti nukkuvan. Harmaa linna näytti nukkuvan kuolon
raskasta unta, herätäksensä pian uuteen elämään.
Tuota Harald ei kuitenkaan ajatellut, koska tuo vanha rakennus ei enään
pitkiin aikoihin ollut herättänyt hänessä vastenmielisyyttä.
Äkkiä hänen mieleensä juolahti hupsu ajatus. Hän käski kyytipojan
hevosineen ja kehnoine rekineen palata takaisin jo puistosta.
Kyytirahan oli hän jo kappalaistalolla maksanut, mutta antoipa hän
vielä juomarahatkin, päästäkseen kuulemasta pojan jupinaa. Poika oli
kovasti ihmeissään, mutta totteli kuitenkin. Harald otti matkalaukkunsa
ja kantoi sen itse portaille. Sitten hän meni Irenen ikkunan edustalle
ja alkoi siinä astuskella edestakaisin.
Tämä tapahtui melkein vaistomaisesti, ikäänkuin hän ulkonaisestikin
olisi tahtonut osoittaa sydämensä halun saada tyttöä suojella ja
varjella. Niin leijonakin kiertelee luolansa ympärillä ja samoin kotka
lentelee pesänsä ja poikasiensa lähellä.
Noin tunnin ajan hän näin käveli edestakaisin, kuohuvien tunteittensa
valtaamana. Oli ikäänkuin hän olisi tahtonut hillitä palavaa haluansa
päästä jälleen saman katon alle, jossa Irene lepäsi.
Vihdoin hän päätti koettaa päästä sisään. Tultuaan ennen näin myöhään
kotiin, oli hänellä aina ollut avain muassaan. Kuitenkin oli vapaaherra
ollut niin kohtelias, että oli neuvonut mille ikkunalle olisi
koputettava, jos avain sattuisi unohtumaan. Hän koputti siis hiljaa
erästä alikerrassa olevaa ikkunaa, eikä kauvan viipynyt ennenkuin
raskas porstuan ovi varovasti aukaistiin.
— Tulet niin myöhään, että minun on jo kovasti uni, kuului naisen ääni
nuhtelevan.
— Onko Amalia hyvä ja valaisee minua kynttilällä huoneeseeni?
— Herrajestas, maisteriko se onkin! Tulen heti, kun vain saan hiukan
vaatteita ylleni.
Harald ei ollut sillä tuulella, että olisi ruvennut tekemään mitään
johtopäätöksiä. Saatuaan enemmän vaatteita ylleen, tuli Amalia pian,
palava kynttilä kädessään. Hänelle oli myös annettu Haraldin huoneen
avain. Astuessaan tuon pienen oven ohitse, joka vei ullakolle ja herra
v. Nitin huoneeseen, Harald ei voinut olla huomaamatta, että se nyt oli
avoinna, ja tämä herätti hänet siitä uneksumisen tilasta, johon hän oli
vaipunut.
— Vai niin, ajatteli hän, minunko tähteni vain tätä ovea pidetäänkin
suljettuna, jottei v. Nit unissaan käydessänsä herättäisi minussa
mitään epäilyksiä?
— Odotettiinko minua tänä ehtoona, kysyi hän Amalialta.
— Odotettiin ja vapaaherra antoi minulle maisterin huoneen avaimen,
jotta pääsisin sinne siivoamaan ja sijaa tekemään. Illallispöydässä
vapaaherra kuitenkin sanoi... enpä tiedä, sanonko sitä lainkaan...
niin, hän kuului sanovan: "näyttää siltä kuin ei meidän vielä tänä
iltana tarvitsisi nähdä maisteria täällä". Ja silloin Irene-neiti
kalpeni.
Pyhäinmiesten päivästä Amalia oli ollut Irenellä kamarineitsyenä.
Hänellä oli tosin pienet vikansa, sillä meidän tulee muistaa, että
naispalvelijaraukoilla yleensä on enemmän kiusauksia kuin muilla
ihmisillä, mutta kuitenkin hän oli hyvä tyttö, joka äärettömästi piti
nuoresta neidistään. Sitäpaitsi hän oli ainoa, jolle Irene oli jotakin
uskonut... Irene poloisella kun ei ollut parempaa uskottua kuin köyhä
palvelustyttö.
— Onko kamarijunkkari täällä? kysyi Harald.
— On, ja hänen sisarensa myös. Heistä en ollenkaan pidä. Adéle neiti ei
ole täällä.192
Kun Harald ei vastannut mitään, vaan tuijotti ääneti eteensä, jatkoi
puhelias palvelustyttö:
— Riisuessani illalla neitiä — neiti Assar, nähkääs, ei makaa samassa
huoneessa — niin, riisuessani neitiä, joka vasta näinä viime aikoina
on sallinut minun riisua itseänsä, hän purskahti itkuun ja antoi
minulle tämän pienen kultasormuksen muistoksi, kehuen minua hyväksi
ja kuuliaiseksi tytöksi. Nähdessäni hänen itkevän, alkoi minuakin
itkettää, sillä vaikka olenkin vaan piikatyttö, niin onhan minullakin
sydän. Kysyin, miksikä hän juuri nyt antoi tuon muiston, hän vastasi,
että hän varmaankin luuli huomenna kuolevansa, ellei — niin, mitäpä
sitä salaan — ellei maisteri Thalberg pian tule. Maisterista hän vain
pitää, eikä tuosta kamarijunkkarista, joka on niin kiusallinen ja on
olevinaan niin hieno ruotsinmurretta pajattaessaan.
Harald olisi jo ennenkin keskeyttänyt puheliaan tytön lörpötyksen,
ellei tämän kertomus olisi niin suuresti kiinnittänyt hänen
huomiotansa. Mutta tytön poiketessa tästä miellyttävästä
puheenaineesta, hän kohta sanoi:
— Pyytäisinpä sinulta, Amalia hyvä, pientä palvelusta. Jos vapaaherra
aamulla kysyy, olenko tänä yönä tullut, niin vastaa: ei. Ainoastaan
Irene-neidille, jos hän kysyy, saat ilmoittaa totuuden, hänelle eikä
kenellekään toiselle.
— Vaikka en tiedäkään syytä, niin arvaan, että tarkoitatte neidin
parasta ja toivon Jumalan antavan minulle tämän pienen hätävalheen
anteeksi. Lupaan siis valehdella vapaaherralle... mutta luultavasti hän
vast'edes saa sen tietää ja silloin olen onneton.
— Mutta hän ei saa sitä tietää. Mennessäni puolenpäivän aikaan
alas, sanon tulleeni vasta aamulla porstuan oven aukaistua ja että
jo puistosta palautin kyytimiehen. Matkalaukku kädessäni nousin
sitten hiljaa ylös portaita, kenenkään huomaamatta, koska vielä oli
pimeä. Huoneeni oven sanon avanneeni tällä toisella avaimella, jonka
erehdyksestä olin vienyt muassani.
— Hyvin maisteri osaakin valheita lasketella! Mutta entä jos kuitenkin
joutuisin kiinni?
— Luultavasti vapaaherra ei kysy sinulta, mutta jos kysyisikin, niin
vastaa niinkuin olen sinua neuvonut. Jos hän panee sinut lujille, niin
saat syyttää minua, että minä houkuttelin sinut valehtelemaan. Silloin
joudumme molemmat pulaan. Tyydytkö siihen?
— Miksi en, kun se tapahtuu hyvässä seurassa, vastasi Amalia niin
miellyttävästi kuin mikäkin hieno maailman nainen.
— Mutta jos jokin vaara uhkaa neitiäsi, niin tulet salaa minulle
ilmoittamaan.
— Kernaasti tulenkin. Mutta entä jos joku olisi kuullut, kun avasin
porstuan oven?...
— Mutta mitenkä sitten selittäisit asian, jos olisi kuultu sinun
avaavan oven, enkä minä olisikaan tullut?
Amalia ymmärsi, että Harald häntä piikitteli ja punastui.
— Tarvitseeko maisteri vielä jotakin? hän käsi lukossa kysäsi.
— En. Siinä kyllin, että muistat, mitä olen sinulle sanonut.
Se, että Amalia antoi vietellä itsensä valehtelemaan, ei ole niinkään
kummallista, jos muistaa, että palkolliset hyvin mielellään tekevät
pieniä kepposia sellaisille isännille ja emännille, joita eivät oikein
voi pitää arvossa. Sitäpaitsi hän ajatteli, että jos hän valheellaan
edistäisi Irene-neidin parasta, niin se pikemmin olisi luettava hänelle
ansioksi kuin päinvastoin. Pikemmin meillä on syytä ihmetellä sitä,
että Harald alentui viettelemään toista ihmistä valehtelemaan... hän
kun yleensä oli luonteeltaan niin suora. Mutta hän oli nyt joutunut
sellaiseen tilaan, että pani kaikki alttiiksi Irenen, taikka oikeammin
sanottuna, heidän keskenäisen rakkautensa hyväksi.
Miten olikaan, mutta Harald ei voinut mitään sille, että hän luuli von
Assarin panevan uhkauksensa toimeen ja piti siis uudenvuodenpäivää
hyvin tukalana Irenelle. Hän antaisi tämän kuitenkin kestää tulikokeen,
ennenkuin astuisi häntä puolustamaan, sillä hän epäili omaa rohkeuttaan
ja mielenlujuuttaan, ennenkuin oikein kova hätä olisi häntä rohkaissut.
Ehkä hänen läsnäolonsa myös olisi lykännyt asian lopullisen ratkaisun
tuonnemmaksi... mutta hän tahtoi saada sen nyt kohta päätetyksi.
Siksipä hän aikoi pysyä vaikka koko päivän huoneessaan, jos tarve
niin vaatisi, ja sitten olla niinkuin olisi tullut päivää myöhemmin.
Niinkuin muistamme, lupasi Harald kamarineitsyelle tulla jo
aamupäivällä alas. "Aamuhetki kullan kallis", sanotaan sananparressa ja
hän oli melkein vakuutettu siitä, että jos ei kamarijunkkari jo edellä
puolenpäivän tekisi hyökkäystä, niin se siltä päivältä jäisi tekemättä.
Harald kyllä muisti, että kamarijunkkarin ensimmäinen yritys oli
tapahtunut iltapäivällä, mutta tähän verrattuna se olikin ollut vain
leikkiä.
Mutta kertomuksemme alkaa jo venyä pitkäpiimäiseksi. Pääasia on, että
Harald, niinkuin jo sanottiin, päätti pysyä koko päivän huoneessansa.
Näkymättömänä hän sieltä Amalian välityksellä saisi tiedon kaikesta
mitä talossa tapahtuisi, ollen samalla sekä läsnä että poissa. Hän
olisi melkein kuin saalistaan vaaniva leijona.
Mitä hän oikein tekisi ja miten esiintyisi, sitä hän ei nyt ajatellut.
Mutta siitä hän mielestään oli varma, että tehokkaisiin toimiin hän
ainakin ryhtyisi.
Tämä hänen pieni juonensa ei suinkaan ollut kauan edeltäpäin harkittu,
vaan tuokion synnyttämä. Sen sijaan, että peräti olisi joutunut
tunteittensa valtaan, hän, astuttuaan Ristilän seinien sisäpuolelle,
muuttui paljon käytännöllisemmäksi kuin oli ollut ulkosalla.
Yksin jäätyään hän istahti pöydän ääreen ja avattuaan jotenkin tyynesti
äitivainajansa antaman kirjeen, luki seuraavan:
"Hellästi rakastettu Haraldini!
Eroan maailmasta siinä uskossa, ettei Haraldini riko viimeistä
tahtoani vastaan. Olet siis jo täyttänyt viidennenkolmatta ikävuotesi,
jolloin jo lienet niin vanha ja vakava, ettei totuus, jonka pian
saat tietää, sinua liiaksi masenna. Jos ennen olisin sen sinulle
ilmoittanut, niin se ehkä olisi ehkäissyt toimintaasi, olisit ehkä
ruvennut sureksimaan sitä, johon olet vallan syytön. Sillä nuorukainen
on kuitenkin paljon hellätuntoisempi ja peräti toisen laatuinen kuin
mies.
Niin, totuus on tuotava ilmi. Velvollisuuteni sinua kohtaan, jota niin
suuresti rakastan, vaatii sen minulta.
Olimme olleet viisi vuotta naimisissa, eläen silloin samoin kuin
sittemminkin onnellisesti. Tosin kaipasimme lapsia, mutta se ei
kuitenkaan estänyt meitä olemasta onnellisia. Kun kerran puoliksi
leikillä, puoliksi tosissani soimasin itseäni siitä, etten ollut
synnyttänyt miehelleni perillistä, niin hän suuteli minua otsalle
ja sanoi: "Lasten tuottama onni voi kyllä olla suuri, mutta minä
en kaipaa toista onnea kuin mikä minulla jo on; sinä olet minulle
kylliksi, oletpa minulle kaikki kaikessa." Jos mieleni välistä
olisikin ollut hiukan surullinen, niin hän tuollaisilla sanoilla sai
minut jälleen iloiseksi. Ja niin me elimme onnellisina.
Eräänä iltana istuimme hauskassa asunnossamme Rügenin saaren
kauppalassa, kun postiljooni astui sisään tuomaan kirjettä. Saman
kirjeen näet tässä. Lue se!"
Harald luki tämän vanhan, kellastuneen kirjeen ja häntä pöyristytti,
koska käsiala oli hänelle tuttu:
"Herra tohtori! Olen kuullut teitä kehuttavan hyväksi mieheksi ja nyt
voitte pelastaa ihmishengen. Tutkituttakaa pieni karisärkkä, joka on
etelässä tuosta pitkästä ja kapeasta saaresta, mikä vasemmalla näkyy
kauppalaan. Sieltä löydätte luolasta, jonka suu on melkein kokonaan
kätkössä, pienen lapsen. Eräs konna on kätkenyt sen sinne ja toinen
konna, joka on edellisestä riippuva, on ilmoittanut asian teille.
Turhaa on, että koetatte meitä kuulustella. Saatuanne tämän kirjeen,
olemme jo lähteneet Stralsundista, jonne sitäpaitsi olemme väärällä
passilla saapuneet.
Hyvää tarkoittava konna."
Kestipä kauan, ennenkuin Harald lakkasi pitelemästä polttavaa otsaansa
ja kykeni jatkamaan lukemista:
"Tutkittuamme kauan tuota kivisärkkää, löysimme vihdoin luolan ja sen
perimmäisestä päästä noin kahden vuoden ikäisen poikalapsen, jonka
kädet olivat sidotut ja suu tukittu liinalla, jotta sen itkua ei
kuultaisi. Näin avuttomana sinä makasit siinä, sillä sinä oletkin, oma
Haraldini, löytölapsi.
Kaikki Rügenissä tiesivät, että olit kasvattipoikamme. Yhdelle minä
kuitenkin pilanpäiten ilmoitin sinut omaksi lapseksemme — ja se
oli äidilleni. Alussa se oli vain leikintekoa, mutta vähitellen se
muuttui täydeksi todeksi. Kirjeissään eukko näet ilmaisi niin suurta
iloa, etten malttanut sitä häneltä riistää. Ja kun isäsi kuoltua —
anna anteeksi, että häntä siksi nimitän — muutin takaisin Suomeen,
niin annoin sinun täällä käydä omasta pojastani, ja kun sinä kasvoit
hyvin hitaasti, niin et myöskään ollut liian iso sen ikäiseksi, minkä
sanoin sinun olevan. Eivät edes seurakunnan papit tietäneet, miten
asian laita oikeastaan oli, sillä niille minä ilmoitin kadottaneeni
sinun kastetodistuksesi, eivätkä he asiaa sen pitemmälti tutkineet.
Tämä petos oli synti, mutta minä tein sen rakkaudesta sinuun. Toivon
Jumalan antavan sen minulle anteeksi.
Oletko, Harald, koskaan tiennyt että vasemman olkapääsi alapuolella on
lähellä käsivartta ihoon poltettujen kirjainten arpi? Se on tapahtunut
jo ennenkuin tulit meille ja nuo kaksi kirjainta, kaksi suurta H.
H:ta, luultavasti vieläkin näkyvät. Ehkä Jumalan avulla niistä voit
saada selkoa syntymäperästäsi.
Tässä seuraa muutamia todistuksia, joista näet että olen puhunut
totta. Jotkut nimet ovat niin nuorten henkilöitten kirjoittamia, että
niiden omistajat vielä lienevät elossa.
Ja nyt hyvästi, oma rakas Haraldini. Olen rakastanut sinua niinkuin
omaa poikaani ja sen sinä myös olet ansainnut, koska aina olet ollut
taipuvainen hyvään. Jumala vast'edeskin varjelkoon sinua kiusauksista,
vaaroista ja rikoksista.
Erään asian olin unohtamaisillani. Määräsimme uudenvuodenaaton sinun
syntymäpäiväksesi, mutta luultavasti olet puolitoista vuotta vanhempi.
Ole onnellinen, Haraldini!
Kasvatusäitisi."
Voi sattua, että ihminen tärkeinä hetkinä, onnettomuuksien ja suurien
elämänmuutoksien sattuessa osoittaa ihmeellistä levollisuutta, mikä
ei riipu huolettomuudesta eikä piittaamattomuudesta, vaan on jotakin
vallan toista. Se on Jumalan kylvämä hyvä siemen, joka kantaa meissä
runsaan hedelmän.
Harald otti peilin ja tutki sen avulla olkapäätänsä. Lähellä kainaloa
hän jotenkin selvästi saattoi erottaa kirjaimet. Hän ei ennen ollut
niitä nähnyt, oli vain tiennyt, että siinä oli arpi, eikä mitään muuta.