tuota pientä uhrausta, mikä johtaisi avioliittoon, saattaa mitä
suurimpaan vaaraan sen, jota hänen on kiittäminen hengestään.
Ja ajatelkaapa, ettei vain ole kysymys siitä, jota luultavasti
ylevämielisyydessänne pidätte joutavana, niinkuin raha ja tavara, vaan
että nyt voi tulla kysymykseen hyvä maine ja kunnia, ehkäpä henkikin.
Mitä siitä sanotte?
— Ja noilla sanoillanneko tarkoitatte minua ja suhdettani teihin? sanoi
Irene kauhistuneena, vaikka ylpeydestä osasi sen salata.
— Sitä juuri tarkoitan. Sanani koskevat teitä ja minua ja vielä erästä
kolmattakin henkilöä.
— Mutta sanokaa, Jumalan tähden, onko niissä edes yhtään perää?
— Olen puhunut aivan totta, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.
Irene oli usein kuullut v. Assarin kevytmielisesti vannovan,
mutta huomasi hänen nyt puhuvan täyttä totta ja kävi kalpeaksi.
Kamarijunkkari käytti hänelle edullista tilaisuutta hyväkseen ja
kuiskasi tytön korvaan:
— Tehän ymmärrätte, että tarkoitan isäänne.
— Tietääkö hänkin siitä? kysyi Irene koneentapaisesti.
— Tietää.
— Silloinpa... silloin — Irene änkytti ja peittäen kasvonsa kädellään
hän horjuen nojautui pianoon.
Enempää hän ei saanut sanotuksi. Uhkaavana hän näki edessään isän
ja muitakin kauheita näkyjä; näki kuinka häntä, turvatonta raukkaa,
väkisin pakotettiin. Veri seisahtui hänen sydämensä ympärille ja hän
oli vähällä tukehtua. Tämä oli v. Assarille sopiva hetki, eikä hän
ensinkään empinyt.
— Silloinpa, sanoi hän, ikäänkuin jatkaaksensa mitä Ireneltä oli jäänyt
sanomatta — silloinpa ymmärrätte, etten ole joutavia puhunut, että on
olemassa valta, joka...
Tuon puheen kestäessä Irene kameleontin tapaan jälleen äkisti muuttui.
Puna nousi taas hänen poskilleen, hänen ryhtinsä muuttui ylpeäksi ja
ihmeellisen kirkas valo loisti hänen silmistään. Keskeyttäen v. Assarin
hän sanoi:
— Tapahtukoon mitä tahansa, niin en kuitenkaan pakosta mene teidän
kanssanne naimisiin. Uhatkoon mikä vaara hyvänsä minua tai ketä tahansa
maailmassa... teidän vaimoksenne en ainakaan rupea. Nauttikaa vapaasti
voitostanne ja tehkää kaikkea pahaa mitä voitte.
Näin päättelläät sanat tämän nuoren ja hennon tytön suusta eivät
voineet olla herättämättä mitä suurinta hämmästystä kamarijunkkarissa,
joka tästä viimeisestä hyökkäyksestä oli odottanut peräti toista
seurausta, ja kestipä kauvan ennenkuin hän sai mitään sanotuksi. Väri
hänen poskillaan vaihteli alinomaa, eikä hän rohjennut katsoa Ireneä
silmiin. Vihdoin hän näennäisesti tyynenä sanoi:
— Voittehan puhua ajattelemattomuudesta ja punnitsematta niin tarkoin
sanojanne, joita ehkä vast'edes kadutte. Siksipä annan teille
miettimisen aikaa, eikä niin aivan lyhyttäkään... se saapi kestää
uudenvuoden päivään asti.
— Kiitän hyväntahtoisuudestanne, vaikka pidänkin tuota miettimisaikaa
aivan turhana, vastasi Irene.
— Ennen uutta vuotta en siis tahdo vaivata teitä puhumalla
rakkaudestani ja tunteistani, vaan olen sulkeva ne omaan sydämeeni. Ja
nyt jätän teidät yksin.
Näin sanoen kamarijunkkari poistui. Hän ei mennyt sisarensa luokse,
joka Adélen ja pikku Ullan kanssa istui toisessa huoneessa, vaan läksi
ulos raitista ilmaa hengittämään. Ja kylläpä olikin tarpeen saada
tällaisen kohtauksen jälkeen olla vähän aikaa yksin.
Sitä ei kuitenkaan hänelle suotu, sillä häntä vastaan tuli vapaaherra,
joka oli ollut peltojansa tarkastamassa. Kamarijunkkari ei voinut
välttää hänen seuraansa, ja pian olivat he joutuneet vilkkaaseen
keskusteluun. Kamarijunkkari oli kuitenkin liian ylpeä kertoakseen,
miten hänen asiansa Irenen luona oli päättynyt, taikka lieneekö
jonkinmoinen hellyyden tunne estänyt häntä antamasta tytärtä alttiiksi
hurjaluontoisen isän kiivaudelle, ennenkuin hänen määräämänsä
miettimisaika, jonka kestäessä hän toivoi Irenen muuttavan päätöksensä,
oli kulunut loppuun.
Kamarijunkkarin mentyä pääsivät Irenessä valloilleen kaikki ne tunteet,
jotka hän ylpeydestä väkisin oli tukahuttanut, ja yksinäisyydessä
antoivat kyyneleet hänelle lievitystä. Hän istahti pianon ääreen, laski
koskettimille kätensä ja painaen niihin kasvonsa purskahti itkuun.
Hänen huomaamattansa astui Harald saliin, tullaksensa soittamaan, mutta
vetäytyikin hämmästyneenä muutaman askeleen takaperin.
— Pelkäättekö itkevää tyttöä? kysyi Irene, koettaen nauraa, mutta
ettekö näe, että jo olen lakannut itkemästä.
— Enpä luule nähneeni tätä kauniimpaa näkyä. Irene ei ollut häntä
ymmärtävinään, vaan sanoi:
— Mitä, onko kaunista nähdä minun itkevän? Olettepa häijy... ette edes
kysy, minkä takia itken. Soisinpa, että olisitte vähän uteliaampi.
— Teidän kyyneltenne syytä minä pelkään, enkä suinkaan itkevää tyttöä.
— Muistatteko, että kerran tässä samassa paikassa kertoessani teille...
jotakin... että silloin sanoin teidän olevan ainoan, jolle voisin
sellaista kertoa. Sen tähden soisin, että nyt olisitte vähän uteliaampi.
— Utelias minä olenkin. Kuuntelen tarkasti ja kiitollisuudella.
jokaisen sanan olen kätkevä...
Irene katseli häntä kauniilla silmillään, mutta samassa loi ne maahan
ja näytti ikäänkuin miettivän.
— Olen kovasti utelias, sanoi Harald.
— Vai olette. No, olipa kerran tyttö, jota tahdottiin pakottaa
naimisiin miehen kanssa, jota hän ei voinut rakastaa. Ellei hän
suostuisi, niin kosija uhkasi ilmoittaa salaisuuksia, jotka olivat
sen laatuisia, että saattaisivat sen, jota hänen oli kiittäminen
hengestään, mitä suurimpaan vaaraan sekä kunnian ja tavaran että hengen
puolesta. Ja tytölle kävi selväksi, että niin oli, mutta hän vastasi...
— Mitä hän vastasi, keskeytti Harald.
— Hän vastasi, että kohtaisipa mikä tahansa häntä taikka ketä toista
henkilöä maailmassa hyvänsä, niin hän ei kuitenkaan antaisi pakottaa
itseänsä sellaiseen avioliittoon... Ymmärrättehän.
— Tyttö vastasi oikein, sanoi Harald tyynesti.
— Teette minut hulluksi ilosta. Niinkö te sanoitte vai ettekö? Lausukaa
vielä nuo sanat.
— Tyttö vastasi oikein.
— Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, sillä... minä olin tuo tyttö.
— Lujamielinen, jalo tyttö, kuinka rakastankin sinua.
— Rakastatko, mitä... en ymmärrä... otsaani polttaa... päätäni
pyörryttää. Teet minut hulluksi... mitä sanoitkaan?
— Lempeä, suloinen tyttö, minä rakastan sinua.
— Oi, älä niin puhu, sillä... Ketä tarkoitit?
— Ireneä.
— Ireneäkö... Häntäkö sinä rakastat?
— Rakastan sinua elämässä ja kuolemassa, Ireneni.
— Ja lupaatko olla minulta kysymättä?
— Lupaan.
— Kuinka oletkin hyvä. Suot Irenellesi onnen tunnustaa kysymättä:
Harald, rakastan sinua.
Pitkä ja suloinen suudelma vahvisti heidän liittonsa. Ei mikään heitä
häirinnyt ja jos joku olisikin sattunut tulemaan huoneeseen, eivät he
kuitenkaan olisi eronneet toisensa sylistä.
Tästä hetkestä alkaen oli heidän tulevaisuutensa määrätty. Nyt
olivat he saaneet selityksen omaan olemassaoloonsa, ja vaikka heidän
ympärillään oli hämärää ja heidän kohtalonsakin oli pimeä, niin heidän
sydämissään kuitenkin oli kirkasta ja valoisaa.
XIV.
KAKSI KARKELOIVAA PARIA.
Jotta emme kokonaan jättäisi joulun ja uudenvuoden välistä aikaa
kuvailematta, tahdomme kirjoittaa muistiin muutamia hajanaisia
piirteitä.
Pienessä pappilassaan nautti pastori Ortman sitä iloa, että päivä
päivältä näki Stellan voimistuvan, mutta siitä huolimatta kalvoi häntä
salainen murhe, jota hän ei voinut kenellekään ilmoittaa, ei ainakaan
Stellalle. Hän näet alati pelkäsi uutta murhayritystä. Tosin Heikki
renki kulki vartioiden ikäänkuin uskollinen koira ja oli monesti
hyökännyt jonkun pensaan tai kannon kimppuun, luullen sitä vaanivaksi
ihmiseksi... mutta hänestä ei ollut suurtakaan turvaa. Pastori oli
itsekin ryhtynyt kaikellaisiin varokeinoihin, mutta mitäpä apua niistä,
kun oltiin tekemisissä viekkaitten, salaisten murhamiesten kanssa!
Pimeän ja kolkon yön jälkeen hän eräänä aamuna löysi portailtansa
tahallaan muutetulla käsialalla kirjoitetun kirjelapun. Se kuului näin:
"Kunnioitettu Herra Pastori!
Voin ymmärtää, kuinka levoton olette viimeisen tapauksen johdosta.
Siinä suhteessa saatan kuitenkin rohkaista mieltänne. Minun on
onnistunut uskotella sille henkilölle, joka pelkäsi, että Stella olisi
_joku toinen_, ettei niin ole laita. Minulta hän ei koskaan salaa
ajatuksiaan ja olen varma siitä, että hän nyt on luopunut ilkeistä
aikeistaan. Älkää peljätkö mitään Stellan suhteen.
Tuntematon ystävä".
Olipa tämä kirje nyt tullut keneltä tahansa... tietysti pastori eniten
epäili erästä henkilöä... niin se ainakin vaikutti rauhoittavasti ja
hän päätti kokonaan jättää Stellan elämän ja kuoleman taivaallisen
isänsä huostaan, ollen vakuutettu siitä, että hänen huolenpitonsa ei
sallisi lapsen, jonka askeleita hän niin monissa vaiheissa ja vaaroissa
oli ihmeellisesti johdattanut, päättävän niin kauhealla tavalla
nuorta elämäänsä. Pastori ei huomannut, että hänen käsityksensä oli
samanlainen kuin ihmisten yleensä on... Heidän mielestään Jumalan
muka pitäisi pitää huolta siitä, että viaton jo tässä maailmassa
pääsee voitolle, eivätkä he tyydy siihen mitä haudan toisella puolella
tapahtuu... Sellaisia me ihmiset olemme, kun vaadimme että jumalallinen
oikeus suorastaan sekaantuu asioihimme!
Rehellisenä miehenä pastori mikäli mahdollista tahtoi saada selon
Stellan syntyperästä. Tosin se oli häntä pelottanutkin, koska Stella
luultavasti oli liian korkeaa sukua, sopiaksensa hänelle vaimoksi,
jota hän rohkeudessaan kuitenkin oli sydämestään toivonut. Hänen
kosketellessaan kerran tätä asiaa oli Stella lempeästi nuhdellen
hänelle vastannut: — Olet paha, kun noin Stellaasi epäilet. Tapahtukoon
mitä tahansa, niin aina olen pitävä sinua tarpeeksi ylhäisenä minulle,
sillä olenhan vakuuttanut rakastavani sinua. Minun silmissäni sinä,
Erkki, olet kaikista ylhäisin koko maailmassa.
Näin sanoen tyttö lyödä Iäimähytti häntä huivillaan, siten haihduttaen
hänen lapselliset epäilyksensä. Stella ei välittänyt muusta kuin sielun
ylevyydestä.
Kun Harald joskus Irenen kanssa kävi pappilassa, niin ne olivat
mitä onnellisimpia hetkiä heille kaikille neljälle. Tosin on kyllä
autuaallista olla kahden kesken armaansa kanssa, mutta kun vielä
lisäksi on seurassa kaksi toista rakastavaista, jotka myös ovat
ystäviämme ja ymmärtävät meitä, niin tuottaahan se oloissamme suloista
vaihtelua.
Ristilässä Harald ja Irene vähitellen olivat muuttuneet varovaisemmiksi
kuin mitä he viimeksi heidät tavatessamme olivat. Kuitenkaan eivät he
voineet estää sitä, että neiti v. Assar kerran heidän huomaamattansa
oli nähnyt heidän suutelevan toisiansa. Kovasti nolostuneena hän heti
vetäytyi pois, ymmärtäen kohta mitenkä asian laita oli ja selvillä
siitä, ettei hänellä eikä hänen veljellään enään ollut suurtakaan
toivoa. Ilkeä mustasukkaisuus täytti koko hänen sydämensä ja hän
päätti, ettei ainakaan säästä lreneä. Hän koetti kuitenkin, niin hyvin
kuin osasi, hillitä itseänsä.
Kummallinen ja mutkallinen ajatus johtui hänen mieleensä. Hän sekä
hänen veljensä olivat kutsutut viettämään joulua erään serkun, rouva
Arendalin luo, joka asui maalla, kahdentoista peninkulman matkan päässä
Ristilästä ja aivan Helsinkiin vievän valtatien varrella. Hänelle
Emilia nyt kirjoitti, pyytäen häntä kutsumaan luoksensa myös neiti
Irene Henningin sekä Ristilän kotiopettajan, maisteri Thalbergin.
Kauneudellaan ja suloudellaan edellinen kyllä olisi herättävä
kunnioitusta maalaistytöissä ja jälkimäinen oli hauska, nuori mies,
josta olisi iloa sekä vanhoille että nuorille. Tällaiset suositukset
olivat omiansa vaikuttamaan serkkuun, sen Emilia aivan varmaan tiesi.
Kun olemme sanoneet tätä ajatusta mutkikkaaksi, niin meidän on
myönnettävä, että sen syyt olivat aivan yhtä kierteleviä. Näyttääpä
ikäänkuin Emilia ei ensinkään olisi pitänyt väliä rakastavaisten
erottamisesta, koska tämän kutsun kautta antoi Haraldille tilaisuuden
olla alinomaa Irenen rinnalla. Niin ei kuitenkaan ollut laita, mutta
hän piti sen sivuseikkana, ottaen huomioon vain päätarkoituksen.
Tämä päätarkoitus olikin kahtalainen. Hän tunsi aivan hyvin veljensä,
joka oli luonteeltaan hyvin tulinen ja rakastui helposti. Emilia oli
kuullut, että siinä pitäjässä, jossa hänen serkkunsa asui, sekä myös
naapuripitäjissä oli hyvin kauniita tyttöjä, joihin hänen veljensä ehkä
voisi mielistyä ja unohtaa Irenen. Sellaista ei voisi tapahtua, jos
Irene olisi mukana ja hän alati näkisi hänet.
Emilia tiesi myös, ettei kamarijunkkari ollut mikään häijy ihminen,
koska hän usein oli osoittanut, että hänellä oli hyvinkin hyvä sydän.
Ja saadakseen hänet pysymään Ireneä koskevassa päätöksessään, ei mikään
olisi niin tepsivä keino kuin yllyttää häntä mustasukkaisuuteen.
Senvuoksi Haraldin täytyisi tulla mukaan.
Mutta olipa vielä toinenkin syy, jota Emilia ei olisi itselleenkään
myöntänyt, mutta joka kuitenkin oli hänestä siksi tärkeä, että... jos
se vain olisi käynyt laatuun... hän olisi kaikin mokomin toimittanut
Haraldille kutsun, vaikka toiset eivät olisi tulleetkaan. Hän näet
rakasti Haraldia kiihkeästi, eikä voinut elää hänestä erillään. Aivan
varmaan hän tiesi, ettei tämä tulisi ilman Ireneä, mutta ennemmin hän
suostui kärsimään mustasukkaisuuden tuskia kuin luopumaan Haraldin
seurasta.
Emilian toiveet toteutuivatkin... Harald ja Irene saivat kumpikin
kutsun ja lupasivat tulla, eikä vapaaherrakaan pannut vastaan.
Haraldille soveltui tämä matka mainiosti, koska hän muutenkin oli
aikonut omissa asioissaan matkustaa Helsinkiin.
Oli mainio rekikeli ja matka kului hauskasti. Kun ajettiin kyydillä
ja illalla oli kirkas kuutamo, saavuttiin perille ennen yötä.
Oikeastaan kamarijunkkarin olisi pitänyt siskoineen istua toisessa
reessä ja Haraldin kyyditä Ireneä ja pikku Adélea, josta meillä tässä
kertomuksessa on ollut hyvin vähän tietoja annettavana, mutta toisinaan
tehtiin tästä poikkeus, niin että Harald joutui istumaan esimerkiksi
Emilian vieressä, jolle oli pistänyt päähän aina istua samassa reessä.
Joulunpyhinä pidettiin sitten yleiset tanssiaiset, joihin oli oikein
pääsymaksukin. Siellä Harald tanssi Irenen kanssa, mutta hänen otsansa
oli synkissä pilvissä ja turhaan Irene koetti karkoittaa hänen
totisuuttaan.
— Harald, sanoi hän, koettaen näyttää niin iloiselta kuin suinkin
saattoi, miksi olet noin surumielinen? Katsopa, kuinka minä olen
iloinen.
— Sinua minä ilokseni katselenkin. Niinhän teurastajakin katselee
karitsaa, sen hyppiessä iloisena laitumella, houkutellaksensa sitä
luoksensa. Mutta sinä, Irene, olet jo teurastettu karitsa, vaikka
elätkin. Minä olen myrkyttänyt sinun elämäsi.
— Ei, sinun kauttasi on elämäni tullut jonkin arvoiseksi. Nyt sillä
vasta on suuri ja ääretön arvo!
— Irene, kuinka jalomielinen oletkaan! Paras olet kaikista.
— Nyt pidän sinusta, kun noin puhut. Olen niin kovasti mielissäni, kun
sinä minua kehut.
Katsoessaan Irenen tummansinisiin silmiin Harald unohti huolensa. Mutta
Irenen ääni herätti hänet:
— Pidätkö lupauksesi? Palaatko Irenesi luo ennenkuin...
— Ellen ehdi päivällä, niin tulen yöllä. Uudenvuodenpäivän aamuna olen
Ristilässä.180
— Uudenvuodenpäivä, voi tuota kauheaa päivää! voivotteli Irene.
Tanssiessani äsken hänen kanssansa, hän muistutti sitä minulle. Mutta
sinun turvissasi minä en pelkää... en toki!
— Vai muistutti? Mokoma katala konna, joka ei ymmärrä, ettei hän
ensinkään sovi Irenen mieheksi! Tahtoo, kurja, kytkeä kauneutesi...
ainoa, johon hän tietää panna arvoa... omaan kehnoon ja surkeaan
olentoonsa. Mutta sitä hän ei saa tehdä, ei vaikka hänellä olisi
liittolaisenaan sisarensa ja vieläpä...
— Herkeä jo, Harald, pyysi Irene, käyden kalpeaksi.
— Olen vaiti, koska sitä pyydät. Mutta lupaukseni pidän. Älä pelkää,
Ireneni, ole huoleti, valkoinen, kaino kyyhkyseni! Sinun puolestasi ja
sinun kanssasi voin seisoa koko maailmaa vastaan. Käsilläni kantaen
pelastan sinut kaikista vaaroista, vaikka olisi vielä vaikeampiakin
esteitä voitettavina kuin tällaiset joutavat.
Kaikkina aikoinahan rakastajan nuorekas ylimielisyys on miellyttänyt
hänen lemmittyänsä ja Irenekin katseli ihastuneena Haraldia, ikäänkuin
tämä olisi pystynyt vaikka mihin.
* * * * *
Kamarijunkkarin päähän oli pälkähtänyt tanssia tämä tanssi sisarensa
kanssa.
— Kas, kuinka silmäsi alati seuraavat tuota yhtä ja samaa paria,
huomautti sisar.
— Entä miten on omien silmiesi laita? Eikö niilläkin ole taipumusta
katsoa vain samalle taholle, kiusotteli kamarijunkkari häntä.
— Etkö ymmärrä syynä siihen olleen sen, että tahdoin nähdä, oliko se
Irene, jota sinä alinomaa tähystelit. Sinä siis oikein täyttä totta
rakastatkin häntä?
Tästä voi ymmärtää, että Emilia vain tahtoi kiihottaa veljeänsä.
— Josko rakastan! Kuinka sinä, joka olet olevinasi sellainen isoviisas,
saatatkin sellaista kysyä. Rakastan häntä? Häntä minä, saakeli soikoon,
rakastankin, jotta oikein on pääni pyörällä.
— Älä puhu niin kovaa, Emil. Pitkin seiniä istuu rouvia ja neitosia,
joilla on tarkat korvat.
— Niistä minä viisi... vaikka voinhan sinua totellakin. Mutta
rakastunut olen, jotta riittää!
— Olet niin kummallinen, Emil, ja puhutkin niin oudosti. Ethän toki
liene vähän...
— Vähän päissänikö? En ainakaan ole aivan selvä. Ja rakastunut minä
kumminkin olen.
— Ja kuitenkin olet kahden vaiheilla, mitenkä menetellä silloin
uudenvuodenpäivänä, jonka niin juhlallisesti panit määräpäiväksi.
— Niin, hän näetkös ei rakasta minua, ja ellen ennen olisi sitä
tietänyt, niin täällä ainakin olen sen huomannut. Hyvät ystävät ovat
sitäpaitsi avanneet silmäni. Hän rakastaa, paha kyllä, toista ja
ikävintä on, että se on tuo kirjatoukka, jonka kanssa hän parastaikaa
tanssii.
— Mitä varten se on ikävintä?
— Enpä tiedä. Ehkä sentakia, että kaikki naiset pitävät häntä niin
miellyttävänä.
— Vai pitävät? sanoi Emilia, kiinnittäen rintaneulansa paremmin. Mutta
puhutaanpa, Emil, ranskaa.
— Tämä maalaisherrasväki ei liene hyvillään, jos puhumme kieltä, jota
tuskin yksi sadasta heidän keskuudessaan ymmärtää. Mutta antaa mennä!
— Eihän heidän sovi sitä paheksua, vaikka tanssikumppaninsa kanssa
puhuukin kieltä, jota he eivät ymmärrä... Mutta miksi et, Emil, pane
aijettasi täytäntöön?
— Koska hän ei rakasta minua.
— Kas, kuinka äkkiä olet muuttunut romantilliseksi!
— Eikä se olisi jalomielistäkään.
— Oletpa olevinasi pyhä! Mutta usko minua, tytön haaveet haihtuvat
pian. Ja ajattelepa kaikkia niitä etuja, joista olet luopumaisillasi!
Itsepä sanoit, että hän on nuori, rikas ja kaunis.
— Mutta jos hän ei annakaan itseänsä pakottaa. Silloin suotta teen
hänet onnettomaksi. Tunnen kyllä millainen on hänen isänsä.
— Olkoonpa niin, että häntä täytyisi pakottamalla pakottaa... sama se.
Mistä olet saanut sellaisen käsityksen, ettei hän anna itseään pakottaa?
— Sanon sen sinulle kahdenkesken, koska tiedän, ettet petä
luottamustani. Sain sen kuulla serkultamme, rouva Selma Arendalilta.
Asia oli sellainen, että toissapäivänä olin, kuten tiedät, vähän
humalassa... täällä maaseudullahan pidetään kunniana tyrkyttää
väkisinkin kaupunkilaisille kaikellaisia syötäviä ja juotavia, ja minä,
joka olen heikontunut terveysvesien juonnista niin...
— Niinpä siis olit vähän humalassa. Mutta eihän kertomus siihen pääty?
— Ei, hiisi vieköön, tuskin se on alkanutkaan. Niin, näetkös, pälkähti
päähäni uskoa hänelle suhteeni Ireneen, joten hän siis tietää siitä
melkein yhtä paljon kuin minä ja sinäkin. Ja tänään hän vuorostansa
uskoi minulle erään salaisuuden. Mutta en tiedä, kerronko sen
sinulle... se olisi väärin.
— Kuinka arkatuntoiseksi oletkaan tullut! Äsken sanoit voivasi luottaa
minuun ja nyt puratkin lupauksesi.
— No, no, en minä niin turhantarkka ole! Tänään Selma, näetkös, tuli
sanomaan, että jos tahdon olla hänen ystävänsä, niin minun pitää luopua
kaikista aikeistani Irenen suhteen. Vastasin, etten ikimaailmassa
sitä tee, ellei ole pätevää syytä, miksi sitä minulta vaaditaan.
Silloin hän, tietysti varovaisesti ja empien, kertoi, että Irene joko
eilen taikka tänään — päivää hän ei maininnut — oli tullut hänen
huoneeseensa ja, heittäytyen polvilleen, sanonut ettei hän enää ollut
kelvollinen oleskelemaan hänen kattonsa alla, koska muka oli rikkonut
vieraanvaraisuuden pyhää lakia vastaan... Äkisti hän kuitenkin näytti
ikäänkuin katuvan tunnustustaan... olipa hypännyt ylös ja painaen
käsillään otsaansa kaatua romahtanut laattiaan. Siinä oli hän sitten
valittanut ja voivotellut, sanoen tehneensä kahdenkertaisenkin
rikoksen... ensin vieraanvaraisuutta ja nyt taas tunnustuksellaan
rakkauttansa vastaan. Selma, joka on niin hyvä ihminen, koetti turhaan
häntä lohduttaa, mutta se onnistui heti eräälle toiselle vain yhdellä
silmäyksellä... hänelle, joka nyt tanssii tuossa hänen kanssansa...
Sellainen tämän asian laita nyt on... Minulle Selma sanoi: — Jos
sinulla on ihmisen sydän, niin älä käy mustan varjon tavoin heidän
välilleen. Luovu kaikista vaatimuksistasi, ja jos tämä uhri tuntuu
sinusta vaikealta, niin etsi lohdutusta puhtaasta omastatunnostasi.
Näin puhui Selma ja tämä pehmitti ja liikutti sydäntäni.
Tanssi oli päättynyt ja Emilia veti veljensä erääseen nurkkaan. Kauvan
mietittyään hän vihdoin sanoi:
— Myönnän kyllä, että Selma puhui kauniisti ja liikuttavasti... mutta
voihan katsella melkein joka asiaa maailmassa kahdelta eri kannalta,
ja siis tätäkin. Selma käsitti sen romantilliselta puolelta. Hän uskoo
ijäiseen rakkauteen täällä maan päällä, uskoo, että muutamat ihmiset
ovat toisiansa varten luodut ja etteivät he voi tulla onnellisiksi
kenenkään muun kanssa. Mutta minä en sitä usko.
Emilian sydämeen pisti niin kummallisesti hänen näin puhuessansa, mutta
hän jatkoi heikommalla äänellä:
— Mutta mitäpä tällaisia selittelen, koska en kuitenkaan pysty sitä
tekemään ja sinä tunnet sitäpaitsi jo ennestään mielipiteeni tässä
asiassa. Mitä tuohon hairahdukseen tulee... jos se todellakin on
tapahtunut... niin olisihan Irenellä syytä kiitollisuuteen, jos
tahtoisit hänet naida... pelastaaksesi hänet... no niin... voisittehan
sittekin tulla onnellisiksi.
— Mutta minua et ollenkaan ota lukuun?
— Toivon, ettet ole ylen tarkka ja turhamainen...
— Niinkö tarkka, tarkoitat kai, etten huolisi hänestä?
— Niin, sillä minusta se olisi hyvin päätöntä.
— No, ehkä oletkin oikeassa. Moni on nainut leskenkin ja se on vielä
pahempaa.
Sisar nauroi oikein sydämellisesti tälle veljensä pilapuheelle.
Kuitenkaan tämä ei vielä kokonaan kulkenut hänen talutusnuorassaan,
sillä hän sanoi:
— Sanoit, että Irenellä olisi syytä kiitollisuuteen minua kohtaan,
mutta kuinka se olisi mahdollista, minä kun erottaisin hänet siitä,
jota hän rakastaa? Ei, ainakaan vapaasta tahdostaan hän ei minusta
huoli.
— Silloin hänet on pakotettava, vastasi Emilia nauraen niin
luontevasti, ikäänkuin ei koko asia olisi ollut suuremman arvoinen kuin
rintaneula, jota hän jälleen hypisteli.
— Se olisi hänelle kuitenkin suuri uhraus ja Selman mielestä olisi
halpamaista pakottaa hänet siihen.
— Etkö muista, mitä jo sanoin tästä asiasta? Samaa sanon vieläkin, ja
muista se ei olisi mikään niin erittäin suuri uhraus. Mutta jos niin
olisikin, niin eikö sinun olisi samoin laita, jos olisi päinvastoin ja
eikö jokaisen etupäässä tule katsoa omaa parastansa?
— Tarkoitat kai, että jompikumpi kuitenkin tulee kärsimään ja kysyt,
miksi sen juuri pitää olla minä?
— Sitä minä juuri tarkoitan. Tässä asiassa sinulla näkyy olevan niin
kankea käsityskyky kuin konsanaan koulupojalla. Oikein tyrkyttämällä
olen saanut sinut ymmärtämään.
— Ehkä olisikin minulle parasta, etten ymmärtäisi näinkään paljon.
— Vielä yksi asia, Emil. Hän on syvästi loukannut sinua, sanoen
sellaista, jota en luule yhdenkään naisen vielä sinulle sanoneen. Eikö
sinussa ensinkään ole ylpeyttä? Voitko olla siitä mitään piittaamatta?
Ja eikö kostonhimo ollenkaan sinua viehätä?