ennenkin. Stellan siellä oltua hän ei yön aikana ollut nähnyt eikä
kuullut mitään erinomaisempaa. Alati hän kuitenkin jännityksellä odotti
tapahtuvan jotakin, josta saisi aihetta ruveta ahdistamaan talon
kunnotonta haltijaa. Pastorilta hän oli saanut kuulla kaikki, mitä jo
tiedämme Stellasta, ja hän oli myös puolestansa kertonut sen vähän,
minkä tiesi. Tämän johdosta kävi hänen asemansa yhä jännittävämmäksi
ja itsekseen hän oli melkein päättänyt jäädä Ristilään kotiopettajaksi
niin kauaksi, kuin vapaaherra vain tahtoisi häntä pitää, kunnes hän
huomaisi jotakin, joka selvittäisi hänelle tämän sekaisen vyyhdin.
Vaikka olikin tullut tänne vain yhdeksi lukukaudeksi, niin hän
vapaaherran ehdotuksesta oli luvannut jäädä kokonaiseksi vuodeksi ja
luultavasti vapaaherra mielellään pitäisi hänet vielä kauemminkin
huomattuaan, että hänen poikansa olivat luvuissaan edistyneet hyvin ja
Irene laulussaan vielä enemmän.
Enemmän kuin tämä jännitys ja uteliaisuus pidätti häntä Ristilässä
kuitenkin Irene. Hänen läheisyytensä, kun hän tiesi hänen alati olevan
tavattavissa, lyhensi Haraldilta monta pitkää tuntia, joita hän ei
muuten olisi saanut kulumaan. Vain Irenen vuoksi hän mielellään olisi
jäänyt vaikka koko ijäkseen Ristilään ja sitäpaitsi hän epäselvästi
aavisti, että hänen armaansa myös voisi joutua vaaraan ja kaivata hänen
suojelustaan. Olisihan suloista saada häntä varjella!
Soittotunnit olivat nyt, kuten ennenkin, onnellisimmat. He eivät vielä
olleet virkanneet sanaakaan rakkaudesta, mutta heidän laulaessansa
yhtyivät heidän sielunsa vielä suloisemmaksi sopusoinnuksi kuin heidän
sävelensä. Ken olisi heidät nähnyt, heidän liidellessään sävelten ja
rakkauden siivillä aavistamattomissa, autuaallisissa avaruuksissa, hän
varmaankin olisi rukoillut, että kohtalo varovasti kohtelisi heidän
nuoruuttaan ja kauneuttaan, eikä unohtaisi, että heidän sielunsa
varmaankin olivat yhtä kauniit.
Sanotaan rakkauden olevan ihanimmillaan ennenkuin se on lausuttu
julki, ja niin oli heidänkin rakkautensa laita. Molemmissa se oli
yhtä haavaa syttynyt, eikä siinä ollut minkäänlaisia, lempivissä niin
tavallisia vaiheita, heissä kun rakkaus välistä näyttää heikkenevän,
esiintyäksensä jälleen sitä kiihkeämpänä. Heidän rakkaudessaan ei
ollut mitään tuulenpuuskia, ei mitään heilahduksia, vaan niinkuin
kulma anastaa sitä suuremman tilan, kuta enemmän sen sivuja tasaisesti
pidennetään määrätyn suhteen mukaan, niin johdonmukaisesti kasvoi
heidän rakkautensakin.
Yksinäisyyttä Ristilässä häiritsi vain joskus jonkun vieraan tulo.
Vapaaherraa, pidettiin sekä ylpeänä että ahneena, mutta siinä ei
kuitenkaan ollut syy, miksi läheisyydessä asuvat herrasperheet niin
harvoin kävivät Ristilässä, jossa heitä päinvastoin kohdeltiin hyvin
kohteliaasti ja vieraanvaraisesti. Asia oli vain se, ettei kukaan
oikein voinut häntä sietää. Hän herätti ihmisissä jonkinlaista
pelkoa, häntä kartettiin, epäiltiin ja kentiesi halveksuttiinkin.
Perheenisät tuskin olisivat tulleet käyneiksi Ristilässä tavallisilla
velvollisuusvierailuilla, elleivät heidän tyttärensä niin mielellään
olisi tahtoneet tavata "herttaista Irene-neitiä". Ja nuorten herrojen
oli laita ihan samoin, sillä kernaasti hekin tahtoivat nähdä kaunista
tyttöä ja ehkä päästä hänen kanssansa pakinoimaankin.
Kamarijunkkari von Assar oli kuitenkin silloin tällöin jonkun
viikon oleskellut Ristilässä Olipa hän taas ollut siellä kokonaisen
viikon, eikä nyt yksin, sillä hänen seurassaan oli kaksi naista.
Toinen oli hänen sisarensa, neiti Emilia v. Assar, toinen nuori,
kuudentoistavuotias ruotsalainen tyttö, nimeltä Adéle Hassel.
v. Assarin perhe oli oikeastaan kotoisin Suomesta, mutta oli jo siksi
kauan asunut Ruotsissa, että oli siellä kokonaan kansalaistunut ja
puhuikin sitä ruotsia, jota siellä puhutaan, mikä suuresti eroaa siitä,
mitä täällä puhutaan.
Koska he olivat orpoja, oli kamarijunkkarilla tuo tärkeä toimi olla
sisarensa opastajana ja holhoojana. Adélen äiti ei ollut viitsinyt
tulla Ristilään, mutta neiti v. Assar oli mielestään aivan sopiva
hänelle "esiliinaksi", jota ei kenenkään mieleen juolahtanut ruveta
epäilemään. Neiti v. Assar oli nimittäin Adélea yhtätoista vuotta
vanhempi, josta huomaa hänen jo jättäneen ensimäisen nuoruudenijän
taaksensa ja siis todennäköisesti olevan tarpeeksi vakava.
Syy, minkä vuoksi neiti v. Assar oli tullut iloisesta Ruotsista
meidän synkkään maahamme, ei suinkaan ollut se, että hänessä
olisi herännyt halu nähdä niitä seutuja, joissa oli viettänyt
lapsuutensa ja ensimäisen nuoruutensa ajat — sillä häntä ei ainakaan
vaivannut koti-ikävä — vaan pikemmin ollakseen seuralaisena rikkaan
tehtaanisännän Hasselin rouvalle, jonka oli tehnyt mieli nähdä Suomea,
ja toimiakseen hänen oppaanansa. Ellei tahdo olla häijy, niin voi
sanoa, että hän oli tullut meren yli tervehtimään Suomessa asuvia
sukulaisiaan, eikä suinkaan siinä tarkoituksessa, että jotensakin
kypsyneellä kauneudellaan, joka ei enää Ruotsissa tehnyt tarpeellista
vaikutusta, hankkisi itselleen miehen.
Emilia-neiti nautti veljensä luottamusta suuremmassa määrässä kuin
sisarusten kesken on tavallista. Hänen veljensä oli esimerkiksi
uskonut hänelle kaikenlaisia hävyttömiä tapauksia pelipöytien äärestä,
ravintoloista ja vielä oudommistakin paikoista, ja vaikka se oli
olevinaan vain heidän kesken sanottu, niin ei kumpikaan pitänyt siitä
niin suuresti lukua. Ei siis ihme, että hän tunsi veljensä mieltymyksen
Ireneen, mikä mieltymys ei suinkaan ollut niin vakava, ettei veli aivan
helposti olisi voinut lohduttautua, tarvitsematta ampua kuulaa otsaansa.
Hän tiesi senkin, että veli, ilmoittamalla joitakin pieniä
salaisuuksia, voisi pakottaa Irenen antamaan myöntävän vastauksen.
Emilia ei suinkaan ollut välinpitämätön tämän asian suhteen, joka
ehkä oli hänelle vielä suuremmasta arvosta kuin hänen veljelleen.
Paitsi että veljellä oli palkka, oli hän vanhemmiltaan perinyt kaksi
kertaa niin paljon kuin sisar, joten hän tuli paljon paremmin toimeen
kuin tämä, jolla oli tuskin enemmän pääomaa kuin että hän töintuskin
pelastui olemasta "köyhien tyttöjen" kirjoissa. Jos veli nyt naisi
Irenen, niin olisi syytä toivoa että hän, joka oli niin hyväntahtoinen,
jakaisi hyvyyksiään sisarellensakin, jonka isänsä kuoltua oli täytynyt
kieltäytyä monesta koristuksesta ja monista huvituksista, joita
korkeasäätyisten tyttäret saavat nauttia. Ja hyvät naimiskaupat nämä
olisivatkin, sillä olihan Irene nuori ja kaunis, rikas ja ylhäistä
sukua.
Sitä hän myös uskoi ja toivoi, ettei hänen veljensä tarvitsisi ryhtyä
mihinkään pakkokeinoihin, sillä sisarelle anteeksi annettavassa
sokeudessaan hän piti veljeänsä erinomaisen miellyttävänä miehenä.
Mutta ellei Irene vapaaehtoisesti suostuisi, niin hänet oli
pakotettava. Tässä suhteessa Emilian omatunto ei ollut ensinkään arka
ja rakkaudesta hänellä oli omat mielipiteensä, hän kun ei koskaan ollut
todellisesti rakastunut, vaan pintapuolisesti ja ohimenevästi. Samaa
mieltä lienevät myös kaikki vanhat tädit, rouvat ja naineet miehet,
joiden tunteet vanhuuttaan ovat laimentuneet.
Neiti v. Assarin kysyessä joku aika sitten veljeltään, miksi tämä
ei täyttä totta ryhtynyt toimeen, vaikka tiesi, kuinka edullinen
tämä naimiskauppa kaikin puolin olisi, oli veli vastannut jo monesti
aikoneensa kosia, mutta ratkaisevalla hetkellä oli aina tuntunut
ikäänkuin hän ei olisi saanut ääntä kurkustaan, joten asia oli täytynyt
jättää tuonnemmaksi. Emilialle oli nyt pistänyt päähän seurata
veljeänsä Ristilään, ei suinkaan suositellaksensa häntä Irenelle, johon
puhemiehen kiitokset, siitä päättäen, mitä hän oli hänestä kuullut,
eivät suinkaan vaikuttaisi, vaan läsnäolollaan häntä rohkaistakseen,
keksiäkseen mukavimman ajan ja tilaisuuden, pannakseen sopivammat sanat
hänen suuhunsa sekä tarpeen vaatiessa antaakseen hänelle hyviä neuvoja.
Tietysti hän menettelisi niin viisaasti, ettei veli huomaisi olevansa
hänelle mistään kiitollisuudenvelassa.
He olivat jo oleskelleet viikon Ristilässä, eikä v. Assar vieläkään
ollut ilmoittanut asiaansa, yhtä vähän kuin hänen sisarensakaan oli
katsonut tarpeelliseksi vielä ryhtyä „päärynnäkköön". Hän oli vain
kaukaa pitänyt „vihollista" silmällä ja tullut siihen johtopäätökseen,
että jos hänen veljensä asia ei ottaisi menestyäksensä, niin siihen ei
olisi muuta estettä kuin — talon kotiopettaja, maisteri Thalberg.
Vaikka Emilia ominaisuuksiensa puolesta ei ollutkaan erittäin lahjakas,
oli hän kuitenkin nainen ja siis sekä veljeänsä että sukkelapäistä
vapaaherraa havaintokykyisempi ja oli huomannut Irenen joskus arasti ja
kartellen, mutta kuitenkin hellästi katselevan Haraldia.
Siitä hän oli ymmärtänyt, että vaara uhkasi siltä taholta. Hän ei
voinut kieltää, että Harald oli pulska mies. Tosin hän ikäisekseen
näytti melkein liian vakavalta, mutta se vain kaunisti häntä. Hänen
innostuessaan säteilivät hänen ruskeat silmänsä ja hänen puhuessaan
herätti Emiliassa kummastusta se, että nuori mies, joka oli nähnyt niin
vähän maailmaa ja joka oli saanut vain kirjallista opetusta, kuitenkin
milloin leikillisesti, milloin totisesti osasi puhua niin vakuuttavasti
ja hauskasti, että se aina miellytti. Ja hänen laulaessansa Emilia ei
voinut ymmärtää, kuinka hän keskinkertaisella äänellään osasi niin
suuresti viehättää kuulijoitansa.
Kaikki tämä vaikutti, että hän rupesi arvailemaan yhtä ja toista. Hän
sanoi itselleen:
— Varmaankin Irene on vähän ihastunut tuohon kotiopettajaan ja siitä
syystä käyttäytyy Emiliä kohtaan vähän kopeasti. Mutta siksi ei
liene mitään syytä peljätä. Kuinka sitten lienee maisteri Thalbergin
laita; ainakaan en hänessä ole huomannut mitään erityistä ihastusta,
mutta voinhan pettyä. Paljon olisi jo sillä voitettu, jos saisi
hänet aivan välinpitämättömäksi. Entä jos minä... Irenehän onkin
vain maalaistyttö, joten hänellä ei liene suurtakaan viehätysvoimaa.
Mutta mitäpä juolahtaakaan mieleeni... no niin... miksi ei! Eihän
hänestä olisi minulle mieheksi, mutta ajankuluksi... joku suukkonen
silloin tällöin... eihän se tekisi mitään. Ja entä jos hänestä ajan
pitkään voisi koitua jotain suurtakin. No, mikä nyt taas pälkähtikään
päähäni... ajankuluksihan minä vain...
Hän ei olisi itsellensäkään myöntänyt, että hänen vaatimuksensa
olivat supistuneet sitä mukaa, kun hänelle oli ikävuosia karttunut.
Seitsemäntoistavuotiaana hän vain ajatteli ylimyksiä!
Kuinka kiusallisia nuo ikävuodet ovatkaan tytöille, varsinkin
turhamaisille tytöille! Seitsemäntoistavuotiaana he kovasti
halveksivat samanikäistä poikanulikkaa; kahdenkolmatta ikäisenä eivät
suuresti välitä kahdenkymmenen ikäisestä nuorukaisesta... mutta
seitsemänkolmattavuotiaana kelpaa heille kyllä kolme vuotta nuorempi
mies. Seitsemäntoista ikäisestä poikanulikasta ei vielä ole mihinkään,
kahdenkymmenenvuotiaasta ei vielä ole tietoa, mikä hänestä tulee, mutta
puolivälissä kolmenkymmenen oleva mies on jo mikä hän on — taikka ei
mitään.
Turhamielisyydessään Emilia jo toisena päivänä päätti houkuttelemalla
anastaa Haraldin sydämen. Kaikkia mahdollisia apukeinoja hän olisi
käyttävä hyväkseen, niin hyvin keikailemista ja maailmankokemustansa
kuin myös sulojaan. Eikä hän suinkaan ollut mikään ruma ja
vastenmielinen nainen.
Mutta turhaa on ampua lyijynuolella timanttilevyyn. Etkö tiedä, miten
käy? Painostaan huolimatta se, kärki katkaistuna, tupsahtaa maahan. Voi
sinua, pehmeä lyijynuoli-parka!
Harald huomasi, että ruotsalainen neiti, joka alussa oli esiintynyt
hyvin ylhäisesti, yht'äkkiä oli muuttunut äärettömän kohteliaaksi. Hän
ei tiennyt mitä siitä ajattelisi ja mihinkä se johtaisi, mutta ainakin
se häntä miellytti ja laskemalla leikkiä neiti v. Assarin kanssa,
koetti hän haihduttaa valtavia tunteitaan.
Eräänä päivänä Irene tällaisessa tilaisuudessa äkkiarvaamatta tapasi
hänet ja katseli häntä surullisesti. Harald huomasi sen ja tunsi
tehneensä pahasti.
Niin hyvä kuin Irene olikin, oli hänellä kuitenkin taipumusta
mustasukkaisuuteen ja hän tunsi sydämessään katkeraa tuskaa. Ihminen
hän oli ja maasta kotoisin, eikä siis ilman vikoja, mutta jalo ja
puhdas Jumalan luoma kuva hän kuitenkin oli.
Pahan hengen herättämä ilkeä halu pakotti Haraldin jatkamaan tätä
kehnoa pilaa. Oi, mikä katala olento mies kuitenkin onkaan!
Olemme jo maininneet, että hän tällä tavoin koetti haihduttaa
tunteitansa, niin kehno keino kuin se olikin. Mutta päätarkoitus
hänellä, kumma kyllä, oli sama kuin Emiliallakin. Pysyen aivan erillään
armaastansa tahtoi hän rohkaista v. Assarin mieltä, koska arvasi
tämän jo aikovan kosia oikein todenteolla, joko sitten tulisi saamaan
myöntävän vastauksen tai rukkaset. Harald ei ainakaan tahtonut olla
hänen tiellään ja tässä suhteessa hän käyttäytyi jalosti ja omaa
etuansa katsomatta, rakastaen Ireneä ilman mitään sivutarkoituksia. Jos
hänen turhamielisyydellään oli jotain osaa tuossa hänen lepertelyssään
Emilian kanssa taikka hän sillä oli mitään tarkoittanut, niin se
ainakin tapahtui hänen tietämättänsä. Ja voimmepa vakuuttaa, ettei
hän saanut tunteitansa haihtumaan, vaikka hän sitä oli koettanut, ja
toisinaan se tuotti hänelle suurta tuskaakin.
Pantuaan ilman aikojaan alkuun tämän leikin, jonka hän, ainakin mitä
häneen itseensä tuli, luuli semmoisena pysyvän, Emilia jo muutaman
päivän kuluttua huomasi todeksi vanhan ruotsalaisen sananlaskun, joka
sanoo: joka toiselle kuopan kaivaa, putookin siihen itse. Leikki oli
muuttunut täydeksi todeksi, josta ei ollut tietoa, mitenkä se päättyy.
Emilia alkoi tutkia sydäntään ja miltei pelästyi.
— Onko mahdollista, sanoi hän itsekseen, että hän on voinut saada
sellaisen vallan minuun?... Ja jos niin on... rakastaakohan hänkin...
minua?... Se ei suinkaan ole mahdotonta, vastasi hänen itserakkautensa.
Päätarkoitus, minkä tähden hän oli seurannut veljeänsä Ristilään, ei
silti jäänyt häneltä unohduksiin ja asiaa tyynesti harkittuaan hän
luuli huomaavansa, että nyt olisi sopivin aika panna se täytäntöön.
Siitä hän keskusteli veljensä kanssa, mutta hämmentynyt kun oli, hän
luultavasti ei osannut panna sopivia sanoja hänen suuhunsa, eikä myös
sattunut valitsemaan oikeaa paikkaa ja aikaa. Eikä siitä liene syytä
häntä soimata, hän kun juuri oli huomannut, että rakkauden nuolet
olivat sattuneet hänen omaan sydämeensä.
Irene oli salissa yksinään. Hän oli juuri lakannut harjoittelemasta
erästä duettoa Taika-ampujasta, jonka hän ensimäisellä laulutunnilla
tulisi laulamaan yhdessä Haraldin kanssa. Emil v. Assarin astuessa
sisään, hän parastaikaa näytti hakevan jotakin eräästä nuottivihosta,
jota hän hätäisesti selaili.
Kamarijunkkari ei esiintynyt aivan yhtä ylpeästi kuin ennen ja hänen
poskensa olivat tavallista kalpeammat.
— Suokaa anteeksi, neiti, että häiritsen, alotti hän äänellä, joka
hieman vapisi.
— Ei se mitään tee, vastasi Irene, aikani kyllä muulloinkin riittää
tällaisiin. Mutta kas kuinka olette kalpea! Ettehän liene sairas?
Tuota v. Assar ei odottanut eikä hänellä ollut mitään vastattavaa.
Kävipä hän vielä entistään kalpeammaksi, ryhtyessään ranskankielellä
puhumaan:
— Kuulkaa minua, neiti, pyydän että hetkisen kuuntelisitte mitä
minulla on sanottavaa... Varmaankin olette huomannut tunteeni ja
arvannut, minkä vuoksi olen hyljännyt nuoruuden ilot ja huvitukset,
oleskellakseni niin usein täällä maaseudun yksinäisyydessä. Se
on tapahtunut sen tähden, että täällä olen tavannut tytön, joka
kauneudessa ja ymmärryksessä voittaa kaikki muut tytöt, joita
muualla olen nähnyt. Niin se on, kaunis neiti. Ainaiseksi te olette
valloittanut sydämeni ja nyt lasken sen jalkainne juurelle siinä
rohkeassa toivossa, ettei tämä tunnustukseni olisi teille aivan
vastenmielinen.
Tähän Irene ei vastannut mitään, jonka tähden v. Assar jatkoi:
— Te ette vastaa mitään, kaunis neiti, ja minkä tähden? Olenko
ansainnut tällaista kohtelua?
— En vastaa, koska en tiedä, mitä vastata. Ja kuitenkin ymmärrän, että
minun täytyy vastata.
Emil v. Assar ei suinkaan ollut mies, jolta olisi puuttunut
maailmankokemusta ja esiintymiskykyä. Ellei hänen sydämellänsä olisi
ollut mitään osaa tähän rakkaudentunnustukseen, niin hän kentiesi olisi
onnistunut paremmin. Hän, joka ei oikeastaan koskaan ollut rakastanut,
rakasti nyt niin puhtaasti ja voimakkaasti kuin hänen kaltaiselleen
miehelle oli mahdollista, ja jouduttuaan näin pois tasapainostaan ja
ihan outoihin oloihin, niin hän ei osannutkaan niin mielitellä ja
taitavasti kierrellä kuin muuten ehkä olisi voinut. Sillä rakkaus,
joka muutamiin luonteisiin vaikuttaa kiihoittavasti ja elähyttävästi,
vaikuttaa toisiin joskus masentavasti ja uuvuttavasti. Että v. Assar
vaistomaisesti piti itseään viimemainittuun luokkaan kuuluvana, huomaa
jo siitäkin, että hän niin kernaasti noudatti sisarensa neuvoja.
Tämän asian kävi kuitenkin niinkuin useinkin käy, kun joku on oppinut
ulkoa jonkun puheen tai sellaisen. Sattuu nimittäin usein tapauksia,
jotka vaikuttavat, että ulkoa opittu ei sovikaan siinä tilaisuudessa.
Tähän asti kamarijunkkari oli menestynyt kutakuinkin, mutta Irenen
vastaus oli sen laatuinen, ettei hänen ulkoaoppimansa tähän sopinut,
ja hän hypisteli kauan hansikastansa ennenkuin sai keksityksi miten
jatkaisi:
— Älkää peljätkö, neiti. Vastatkaa edes jotakin.
Kosijan yhä lisääntyvä hämmennys oli vaikuttanut Ireneenkin ja
hädissään hän hermostuneesti selaili edessään olevia nuottilehtiä.
Mutta mieltänsä rohkaisten hän pian uskalsi katsoa kiusaajaansa silmiin
ja vastasi:
— Teidän tunnustuksenne on tosin minulle hyvin imarteleva.
— Oi, kaunis neiti, sanoi v. Assar ja olisi sanonut vielä enemmänkin,
mutta ääni takertui hänen kurkkuunsa ja hänen kalpeat poskensa lensivät
tulipunaisiksi. Irene katseli häntä miltei säälien. Mutta Emil v.
Assar luuli tuon katseen osoittavat vain myötätuntoisuutta, ellei
vielä parempaakin. Tämä suuressa määrässä rohkaisi häntä ja jälleen
muistuivat hänen mieleensä muutamat sanat:
— Teidän tulee siis vastata suoraan, onko minun onnistunut teissä
herättää samallaisia tunteita kuin te olette herättänyt minussa.
Se naislukijoistani, joka joskus on ollut tilaisuudessa antamaan
rukkaset, on luultavasti huomannut, ettei se ole mikään hauska tehtävä.
Luulenpa jokaisen tytön koettavan lykätä sen niin kauaksi kuin
mahdollista. Mutta jos hän on hyvä ja jalomielinen eikä tavallinen,
turhamielinen kiemailija, niin hänen totuudentuntonsa ennen pitkää
pääsee voitolle ja hän pelkää herättävänsä vähänkään toivoa miehessä,
jota hän ei voi rakastaa. Ja jos hän vielä lisäksi on rakastunut
johonkin toiseen, niin sitä vähemmin hän tahtoo antaa aihetta turhaan
toivoon, koska silloin samalla pettäisi rakkautensa.
Irenellä oli siis nyt se ikävä tehtävä suoritettavanaan, että hänen
täytyi lausua totuus, vaikka se tuntuikin tukalalta.
— Olisinpa suonut, ettei tunnustuksessanne olisi ollut lainkaan perää,
koska minä puolestani en ensinkään voi rakastaa teitä, vastasi hän siis.
Tämä vastaus ei kuitenkaan vaikuttanut v. Assariin niin ankarasti kuin
se ehkä olisi vaikuttanut moneen muuhun. Jotenkin tyynesti hän muuttaen
menettelytapaa sanoi:
— Kun se ei voi tapahtua tänään, tapahtuu se ehkä huomenna. Onnellinen
avioliitto ei kaipaa tuollaista kiihkeää rakkautta, josta puhutaan
romaaneissa ja runoelmissa. Molemminpuolinen luottamus, kunnioitus ja
ystävyys ovat aivan riittävät ja tälle perustukselle ovatkin useimmat
avioliitot rakennetut.
— Mutta vähän aikaa sitten väititte tunteittenne minua kohtaan olevan
kokonaan toista laatua kuin nuo laimeat, joiden nyt sanotte riittävän
avioliiton onnelliseksi tekemiseen, huomautti Irene.
Kamarijunkkari ei odottanut tällaista väitettä, hän kun luuli
kierrelleensä asiaa hyvinkin taitavasti. Hänen viimeksi lausutut
sanansa olivat tosin osa sisaren opettamasta läksystä, mutta koska ne
sattuivat jotenkin sopimattomaan paikkaan, niin antoivatkin ne aihetta
yllämainittuun vastaukseen, jonka vaikutusta ivallinen ilme Irenen
kasvoissa vielä oli omiansa lisäämään. Tuossa tuokiossa v. Assarin
tyyni rohkeus haihtui ja hädissään hän änkytti muutamia sanoja, joihin
hänen sisarellaan tuskin oli mitään osaa. Niillä hän yritti selvittää,
että hänen rakkautensa tosin oli ystävyyttä hellempi, mutta jos Irenen
laita ei ollutkaan samoin, niin siitä ei olisi mitään estettä heidän
avio-onnelleen.
Närkästyksestä Irenen posket punottivat hänen vastatessaan:
— Jos olen oikein käsittänyt sananne, niin te arvelette meidän voivan
tulla avioliitossamme onnelliseksi, vaikka minä en rakastaisikaan
teitä, niinkuin te minua. Mutta minä en usko, että tuollaisessa
puheessa on mitään perää. Eikö sellaisen naisen pitäisi halveksia
itseänsä, joka antaisi kytkeä itsensä mieheen, jota ei voisi rakastaa?
Ja eikö hän tekisi väärinkin tuolle miehelle, eikö hän ansaitsisi hänen
ylönkatsettaan, palkitessaan niin huonosti hänen rakkautensa? Olisiko
oikein ottaa vastaan rakkautta, kun ei ole muuta antamista sijaan kuin
ystävyyttä?
— Siihen minä kuitenkin tyytyisin, se olisi minulle aivan tarpeeksi,
vastasi kamarijunkkari puoliksi vakuutettuna. Ainakin hänen silmänsä
osoittivat hänen puhuvan totta.
— Joko olen käsittänyt väärin teidän sananne taikka te ette ollenkaan
ole ottanut minun onneani kysymykseen, vastasi Irene, ja loukatusta
ylpeydestä sekä myös jostakin ylevämmästä tunteesta hohtivat hänen
poskensa tulipunaisina ja silmänsä säteilivät hänen lisätessään:
— Mutta niin heikko kuin tyttö onkin, niin ei mikään maallinen eikä
jumalallinen valta voi pakottaa häntä uhrautumaan tuolle väkevälle ja
itsekkäälle olennolle, jota nimitetään mieheksi. Niin, vaikka voisinkin
tehdä teidät onnelliseksi... jota en kuitenkaan usko, koska se
kuulostaa niin mahdottomalta... jos varmaan luottaisin siihen, niin en
kuitenkaan panisi omaa onneani alttiiksi uhrautumalla teidän tähtenne.
Sekä sydämeni että järkeni hylkäisi sellaisen teon, ja näin itsekkäitä
me naisetkin voimme olla!
Irene vaikeni ikäänkuin olisi hän mielestänsä mennyt liian pitkälle,
mutta kun ei kamarijunkkari mitään vastannut, hän, vakava ja samalla
lempeä ilme tummansinisissä silmissään, hiljaa jatkoi:
— Olen ehkä tullut sanoneeksi liian paljon ja koskettanut asioita,
jotka kentiesi käyvät yli naisen ymmärryksen. Minun ei olisi pitänyt
sanoa muuta kuin mitä totuus vaatii minua sanomaan. Minä en rakasta
teitä, enkä siis voi ruveta vaimoksenne. Unohtakaamme tämä ikävä hetki
ikäänkuin sitä ei olisi ollutkaan. Ja antakaa minulle anteeksi, että
ennen kaikkea annan arvoa totuudelle.
Katsoessaan Irenen kauniita silmiä, joihin kyyneleet vähitellen
alkoivat nousta, syttyi kamarijunkkarissa taistelu itsekkäisyyden ja
jalomielisyyden välillä. Jos hänen rakkautensa olisi ollut puhdas ja
uhrautuva, niin jalomielisyys olisi saanut voiton, mutta nyt siihen
sekaantui kaikellaisia maallisia etuja, josta luonnollisesti oli
seurauksena, että itsekkäisyys pääsi kuin pääsikin voitolle. Aikaisempi
hämmennys antoi sijaa koston ja vihan tapaiselle tunteelle, joka pani
hänen suuhunsa sanoja, mitkä eivät olleet hänen sisarensa opettamia.
— Sanoitte, ettei mikään maallinen taikka taivaallinen valta voi
pakottaa heikkoa naista menemään naimisiin, sanoi hän. — Mutta entäpä
jos nyt kuitenkin olisi olemassa sellainen valta... olkoon vain
inhimillinen... joka voisi pakottaa teidät avioliittoon sen miehen
kanssa, joka hyljättynä ja pilkattuna seisoo tässä teidän edessänne,
uskaltaen vielä rohkeasti katsoa teitä silmiin?...
— Sellaista valtaa ei voi olla olemassa. Mitä te tarkoitatte tuolla
kauhealla puheellanne?
Irenen näin puhuessa hänen ryhtinsä muuttui ylpeäksi kuin kuningattaren
ja kyyneleet katosivat hänen silmistään, jotka suuttumuksesta
säkenöitsivät. Tämä ei kuitenkaan säikähyttänyt v. Assaria, joka
ilkkuen vastasi: