kuitenkin usein oli saanut rukkaset. Kerran oli hän sattunut kosimaan
sellaista, joka jo ennestään oli salakihloissa, toisen kerran erästä
tyttöä, joka ei voinut häntä sietää, koska hän tuon tuostakin tuoksui
väkeviltä, kolmannen erästä, joka ei sellaisesta välittänyt, mutta
jonka mielestä tohtori sen sijaan oli hiukan talonpoikamainen eikä
tarpeeksi runollinen. Meidän kesken sanottuna olikin tässä moitteessa
perää, sillä ainakin hänen rakkautensa oli hyvin käytännöllistä laatua.
Yleensä hän oli kokeellinen mies, joka ei uskonut muuta kuin sitä, jota
kävi käsin tavottaminen.
Arvattanee, että tohtori tyynin mielin ja ilman erityistä surua
kärsi nämä pienet vastukset. Hän ajatteli vain, että tuhannet nuoret
ja kauniit tytöt... hän piti, kumma kyllä, vain nuorista... aivan
kernaasti olisivat hänet ottaneet, joten hänellä ei siis ollut
paheksumisen syytä, vaikka olikin sattunut kosimaan sellaisia, jotka
eivät tahtoneet rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä.
Esitettyämme tohtorin, lienee paikallaan, että esitämme hänen
pöytäkumppaninsakin. Niistä tahdomme vain mainita, että toinen oli
pitkä, laiha, keski-ikäinen ja kaljupää tuomari, toinen kauppias, joka
kolmasti oli tehnyt vararikon ja tämän johdosta niin vaurastunut,
että häntä jo pidettiin upporikkaana. Siitä huolimatta hän vielä eli
poikamiehenä, jota naima-ijässä olevat naislukijani tuskin antanevat
hänelle anteeksi.
Tuomarikin oli vielä naimaton ja nämä kolme vanhaapoikaa haasteli
vapaasti ja sujuvasti kaikellaisista asioista, kertoen erittäinkin
tapauksia entisiltä nuoruuden ajoiltaan. Näitä kertomuksia keskeytti
milloin lasien hauska kilinä, milloin iloiset naurunremahdukset.
Mitä jälkimäisiin tulee, lienee hauska, tietää, että tohtori nauroi
eniten omille sukkeluuksilleen, tuomari taas, joka oli olevinaan
nokkela, koetti puhuessaan pysyä vakavana, mutta kauppias nauraa
hohotti yhtä paljo, olipa hän itse taikka jompikumpi toisista sattunut
sanomaan jotakin hauskaa. Tästä ei kuitenkaan ole syytä tehdä mitään
johtopäätöksiä heidän eri luonteittensa suhteen; he olivat vain
sellaisia kuin ihmiset yleensä ovat.
Tuomari oli vastikään lopettanut pienen, jotensakin arveluttavan,
vaikka hauskan jutun ylioppilasajoiltaan. Naurettuaan aikalailla,
tohtori tyhjennettyään lasinsa, sanoi:
— Te, lakimiehet, olette hauskaa väkeä. Mahtaa tuntua mukavalta tuomita
rikoslain mukaan muita rangaistavaksi, kun vain pääsee sovelluttamasta
sitä omaan itseensä. Varsinkin sen hauskimpia pykäliä, joita en
kuitenkaan tunne.
Tuomaria näytti hiukan hävettävän, mutta kuitenkin hän tyytyväisesti
naurahti. Sitten hän sanoa tokaisi:
— Entä herrat lääkärit sitten! He kyllä osaavat neuvoa muille
raittiutta, mutta itse he, piru vieköön, eivät suinkaan sylje lasiin.
— Mitäpä niistä, puuttui puheeseen kauppias, — mutta mitä te sanotte
papeista? Nehän vasta osaavat saarnata ja varoittaa, mutta itse eivät
sitä usko, ainakaan eivät elä Jumalan sanan mukaisesti.
Kaikki papit tuntuivat näet kauppiaasta vastenmielisiltä siitä
asti, hänen toisen vararikkonsa jälestä, kun yksi heistä, joka oli
saanut vähän vihiä siitä, kuinka se oli tapahtunut, ei voinut olla
koskettamatta saarnassaan kysymyksiä, jotka ihmeellisesti antoivat
aihetta varoituksiin tässä suhteessa. Kuitenkin kauppias hiukan
hätkähti, kun heti, hänen hyökättyään pappien kimppuun, eräs heistä
astui huoneeseen.
Yleensä tohtori Kinin oli vähän ylpeänluontoinen, mutta tuota vikaa
ei huomattu, kun hän oli hiukan ryypiskellyt, koska hän aina silloin
oli niin alhainen kuin kuka hyvänsä. Ehkä hän selvällä päälläkin olisi
alhaisesti kohdellut halpaa maalaispappia, nyt hänessä ei ainakaan
huomannut mitään ylpeyttä. Päinvastoin hän halaili ja suuteli pappia
ja oli olevinaan entisestään hänen kanssansa hyvinkin hyvä ystävä,
vaikkeivät heidän välinsä silloin olleet olleet läheskään niin
tuttavalliset kuin tohtorin käytöksestä päättäen olisi voinut luulla.
Siksi ei tarvitse luulla hänen olleen juovuksissa... viini oli häntä
vain virkistänyt ja saattanut hänet hyvälle tuulelle.
Pastori Ortman ilmoitti asiansa ja tohtori lupasi olla valmis häntä
seuraamaan niin pian kuin päivällinen oli päättynyt ja lääkkeet, joita
varten hän heti istahti kirjoittamaan reseptiä, oli tuotu apteekista.
Tämä reseptin kirjoittaminen kävi niin nopeasti, että siitäkin huomasi
hänet hyvin harjaantuneeksi. Pastorille olisi kuitenkin ollut enemmän
mieleen, jos hän kauemmin olisi asiaa harkinnut.
— Kas niin, veikkoseni, älä ensinkään kursaile, vaan käy tähän
viereemme istumaan. Onhan linnunpaistia vielä jälellä, eikä
viinistäkään, Jumalan kiitos, ole mitään puutetta.
Eipä liene syytä moittia pastori Ortmania, vaikka hän surustaan
huolimatta suostuikin tohtorin tarjoukseen. Ruumiin ja sielun
toimitukset ovat näet kuitenkin kaksi eri asiaa.
Pian oli keskustelu jälleen saatu vireille ja pastorikin otti siihen
osaa, koska ei voinut olla sitä tekemättä ja murheet ja ajatukset
sitäpaitsi ovat aivan eri asioita. Heikkoluontoiset ihmiset eivät
saata puhua muusta kuin siitä, joka heillä on mielessään, mutta niiden
joukkoon pastori ei kuulunut.
Muun muassa tuomari sattui kertomaan viimeisistä käräjistä, joita hän
oli ollut pitämässä. Anteeksiannettavaa on, että hän kernaimmin puhui
omista virkatoimistaan, ja muiden käräjäjuttujen joukossa myös tuli
maininneeksi, että hänellä äskettäin oli ollut käsiteltävänään erään
italialaisen nuorallatanssijan asia, ja oli hän selvien todistuksien
nojalla saanut hänet tuomituksi murhasta ja kaikellaisista ilkeistä
juonista. Miehen nimi oli Jeromio.
— Jeromio?... huudahti pastori Ortman.
Tuomari huomasi saaneensa hänestä tarkan ja innostuneen kuulijan ja
alkoi siis juurtajaksain selittää asiaa.
Jeromion omat toverit, jotka myös ammatiltaan olivat
nuorallatanssijoita, olivat tehneet häntä vastaan ilmiannon.
Seurueeseen oli kuulunut Stella-niminen tyttö, joka oli kihloissa
erään nuoren ilveilijän kanssa, jonka nimi oli Guilielmo. Ajaessaan
eräänä yönä samoilla rattailla Jeromion kanssa, oli tämä Stella
kadonnut. Tämä oli ensimäinen syytös. Siihen Jeromio vastasi,
että valepuvussa esiintyvät ratsumiehet väkivallalla olivat tytön
ryöstäneet, josta seurueen muut jäsenet eivät tienneet mitään, koska
hän itse Stellan kanssa oli ajanut viimeisenä. Todistajat, jotka kaikki
ymmärsivät ruotsia, mikä paremmin, mikä huonommin, ja joista jotkut
heidän passistaan huomattiin Ruotsissa syntyneiksikin, vastasivat
tuomarin kiertelevään kysymykseen, oliko syytetyllä tapana ajaa aina
jälestäpäin, ettei sitä koskaan ennen ollut tapahtunut. Päinvastoin
hän aina ennen oli ajanut edellä, koska hän seurueen johtajana piti
itseänsä kaikkia toisia parempana. Epäilivät hänen nyt tehneen sen,
voidakseen pakottaa tytön tunnustamaan, oliko hänellä ja hänen
sulhasellaan aikomuksena edelleen jäädä seurueeseen, vai eikö.
Tuomarin mielestä tämä jo oli tarpeeksi raskauttava syy tekemään
hänet epäilyksen alaiseksi. Mutta toinen syytös oli vielä tepsivämpi.
Seurueen jäsenten saavuttua majataloon ja kauan odotettua, tuli myös
vihoviimein Jeromio, mutta yksin. Stellan katoamisen hän oli silloin
selittänyt samalla tavalla kuin nyt oikeudenkin edessä. Mutta ei
kukaan heistä tahtonut oikein luottaa hänen sanoihinsa, ei ainakaan
Guilielmo, joka toisia enemmän oli tyttöön kiintynyt. Hän haukkuikin
Jeromiota vasten silmiä roistoksi ja murhamieheksi, josta seurasi,
että tämä tikari pystyssä hyökkäsi hänen päällensä. Muut riensivät
kuitenkin apuun ja ase otettiin häneltä pois. Nytpä ilveilijät selvästi
huomasivat Jeromion olevan niitä miehiä, joita on pidettävä tarkasti
silmällä, sillä hän oli sekä kostonhimoinen että viekas ja kavala.
Seura oli jakaantunut kahteen eri joukkoon, joista toinen piti
Jeromion, toinen Guilielmon puolta. Viimemainittu oli todellakin
houkutellut joukkoansa luopumaan Jeromiosta ja, Guilielmo johtajana,
muodostamaan uuden seurueen. Mutta ennenkuin tämä pantaisiin toimeen ja
vaikka tiesikin sen vaaralliseksi, häntä huvitti ottaa selkoa, tahtoiko
Jeromio vielä saada hänet hengiltä.
Hän houkutteli siis erästä innokkainta, joskin salaista ystäväänsä
mielistelemään kaikin tavoin Jeromiota, ikäänkuin hyvinkin pitäisi
hänestä. Paremmin onnistuaksensa tämä kelpo lailla panettelikin
Guilielmoa ja oli häntä kovasti vihaavinansa.
Menipä hän niinkin pitkälle viekkaudessaan, että Jeromiolle ilmoitti
teeskentelevänsä Guilielmon ystäväksi, voidakseen saada selon tämän
aikomuksista. Hän oli siis olevinansa Jeromion vakoilija, vaikka olikin
Guilielmon, ollen yhtä haavaa sekä rehellinen että petollinen.
Rinaldo — se oli hänen nimensä — oli tällä juonellaan voittanut sen,
että sai milloin tahansa jutella Guilielmon kanssa, herättämättä
Jeromiossa epäluuloja.
Jeromio meni kuin menikin ansaan, eikä voinut luulla Rinaldoa muuksi
kuin todelliseksi ystäväkseen. Siis hän ehdotti, että he yhdessä
tappaisivat Guilielmon niin pian kun sattuisi sopiva tilaisuus. Eikä
hän pitänyt suurta väliä sen sopivaisuudestakaan; pääasia vain oli,
että Guilielmo saataisiin pois hengiltä. Kun hänellä oli puolellaan
Rinaldo, joka, häntä itseään lukuunottamatta, oli seurueen etevin
taituri, niin taisi hän olla vakuutettu siitä, etteivät toverit, vaikka
jotain epäilisivätkin, kumminkaan uskaltaisi ryhtyä heitä syyttämään,
koska heidän olemassaolonsa yksinomaan riippui heistä molemmista.
Tätä tilaisuutta ei tarvinnut kauvan odottaa. Koska seuralla ei ollut
erityistä menestystä kaupungissa, päätettiin esiintyä tievarrella
olevissa suuremmissa kirkonkylissä. He yrittivät siis ensimäisessä
ja menestyivät hyvin. Suomalainen rahvas yleensä pitää tämmöisistä
huvituksista, joita se yhteisellä nimellä kutsuu ilveilyksi. He jäivät
siis muutamaksi päiväksi kylään, jossa pian olivat kuin kotonansa.
Guilielmo ja Rinaldo sopivat nyt keskenänsä, että jälkimäinen
luulotteli Jeromiolle, että Guilielmo jo oli unohtanut Stellan ja nyt
mielisteli erästä pulskaa talonpoikaistyttöä, joka asui vähän matkan
päässä kirkonkylästä. Pistoolit ladattuina he siis asettuivat erääseen
maantien varrella olevaan viidakkoon väijymään. Mutta heidän siinä
odottaessaan vaihettikin Rinaldo oman pistoolinsa Jeromion pistooliin.
Tämä seisoi nimittäin selin häneen, eikä humalassa ollen huomannut
mitään, varsinkaan kun jo oli jotensakin pimeä. Rinaldon pistoolissa ei
nimittäin ollut luotia. Muutamia Guilielmon ystävistä oli myös kutsuttu
paikalle todistajiksi.
Jeromion tulisi ampua ensiksi ja, ellei hän osaisi paikalle, vasta
sitten Rinaldon. Toinen pistooli olisi sitten asetettava Guilielmon
käteen, ikäänkuin hän olisi itse ampunut itsensä.
Astuessaan hiljakseen viidakkoa kohden Guilielmo ei ymmärtänyt
asemaansa vaaralliseksi, sillä yhtä vähän kuin Rinaldo tiesi hänkään
aavistaa, mitä tulisi tapahtumaan. Jeromio ei tyytynyt siihen, että
puun juurelta, jossa oli väjyksissä, tyynesti olisi vihollistansa
tähdännyt, vaan, ennenkuin Rinaldo ennätti häntä estää, hän
hurjistuneena syöksyi suoraa päätä Guilielmoa vastaan ja laukaisi
pistoolinsa. Pelkästä latingista, joka sattui häntä ohimoon, Guilielmo
parka kuolleena sortui maahan, joutuen niinmuodoin oman rohkeutensa ja
uteliaisuutensa uhriksi.
Tietysti Rinaldo ja hänen ystävänsä heti vangitsivat Jeromion, joka
mielellään olisi pötkinyt pakoon, nähtyään joutuneensa hänelle
viritettyyn ansaan. Oikeudessa hän roiston tyynellä hävyttömyydellä
tunnusti olevansa syypää tähän viimeiseen murhaan ja sitäpaitsi
edelliseenkin, jonka ensin oli kieltänyt, _myöntäen_ todistajien
epäluulot oikeiksi ja vielä ilmoittaen, että hänellä tytön suhteen oli
ollut riettaita aikomuksia. Kun tyttö ei tahtonut näihin suostua, oli
hän aikonut käyttää väkivaltaa, mutta nopeasti lähestyvien rattaiden
kolina oli, paha kyllä, häntä pelottanut, jolloin hän ei tietänyt
parempaa neuvoa kuin viskata tyttö suohon, jonne hän luultavasti jäikin.
— Mutta ettekö ollut hänen isänsä? oli tuomari kysynyt.
Syytetty oli hiukan miettinyt ja tirkistänyt erästä todistajaa, joka
kävi kalpeaksi. Jeromio näytti ajattelevan, että olisi hauskaa vetää
toinenkin _kanssansa_ onnettomuuteen ja vaikka tälle ei määrättäisikään
yhtä kovaa rangaistusta kuin hänelle itselleen, niin tulisi hänelle
kuitenkin jotakin. Hän siis kertoi poikenneensa erään läsnäolevan
todistajan kanssa noin neljä-, viisitoista vuotta takaperin erääseen
torppaan janoansa sammuttamaan. Torpan aseman hän tiesi hyvin tarkasti
selittää, muistaen niiden kestikievaripaikkojen nimetkin, joiden
puolivälissä se sijaitsi, ja kertoen laajasti kaikki asiaan kuuluvat
pikku seikatkin. Hän muisti sanoa senkin, että torppa oli tuon ison
suon läheisyydessä, johon hän oli tytön upottanut... Todistajan kanssa,
jonka hän mainitsi nimeltään, oli hän mennyt torppaan juomaan. Ovi
oli ollut selällään ja tuvassa he tapasivat vain nukkuvan lapsen.
Ihastuneina sen kauneuteen päättivät he sen varastaa, koska toivoivat
tulevaisuudessa ansaitsevansa sillä paljon rahaa. He panivat heti
päätöksensä toimeen ja veivät mukanansa lapsen, jolle aikaa voittaen
opettivat ammattinsa.
— Voiko hän _myös_ näyttää tunnustuksensa todeksi? kysyi pastori.
— Kyllä, sillä hän oli haastanut neljä todistajaa, joista yksi oli
ranskalainen, kaksi ruotsalaista ja yksi italialainen. Kaikki he olivat
seurueen vanhempia jäseniä, noin neljänkymmenen ikäisiä. Viimeksi
syytetty mies tunnusti kaikki ja pyysi armoa, jonka hän saikin, paitsi
että hänelle tuomittiin vähän rahasakkoja. Toveriensa todistuksen
mukaan hän oli hiljainen ja siivo mies, jonka Jeromio uhkauksilla oli
saanut vietellyksi rikokseen. Viimeksimainitulle tietysti tuomittiin
kaikkein korkein rangaistus... ymmärrättehän.
Tuomarista tuntunee omituiselta, kun hänellä on edessään moisia
päällekantajia ja todistajia, arveli tohtori nauraen.
— Täytyyhän ainakin murha-asioissa tyytyä sellaisiin, mitä sattuu
olemaan saatavissa, vastasi tuomari. — Olihan näillä sitäpaitsi
täydelliset papinkirjat ja kristityitä he myös olivat.
— Onko siis selvästi todistettu, että tuo nuori tyttö, jonka Jeromio
heitti suohon, on läheisestä torpasta varastettu lapsi?
— Käräjäkirjat sen selvästi osoittavat ja niiden mukaan voidaan myös
löytää torppa. Ihme kuinka te, joka olette pappi, olette niin halukas
kuuntelemaan tätä juttua, aivan kuin olisitte lakimies.
— Tämä asia onkin minulle hyvin tärkeää laatua.
Hänen olisi tehnyt mieli sanoa vielä enemmänkin, mutta hän ei
uskaltanut, koska hänen mieleensä muistui Ristilän vapaaherra.
* * * * *
Hämärän aikana hän tohtorin seurassa saapui synkkään kotiinsa.
Tohtori pudisti päätänsä ja sanoi, ettei ollut suurtakaan toivoa nuoren
neidin paranemisesta. Hän lupasi kuitenkin jäädä seuraavaan aamuun,
nähdäkseen oliko käsittänyt asian oikein.
Ilta kului niin hauskasti kuin tällaisessa tilaisuudessa oli
mahdollista. Tosin ei Haraldin eikä pastorin seura ollut varsin
elähyttävää, mutta siitä huolimatta tohtorin hilpeä luonne vaikutti,
että hänellä oli kylläkin hauskaa.
Aamu koitti ja tohtori pysyi sanassaan, ilmoittaen, ettei enään ollut
ensinkään syytä toivoa. Tiesipä hän määrätä ajankin, jolloin Stella oli
kuoleva. Sitten hän läksi, ollen pahoillaan, ettei häntä ollut tultu
noutamaan muutamia tunteja aikaisemmin.
Pastori ei antautunut epätoivoon, mutta hän oli aivan mykkä, jäykkä
ja ikäänkuin turruksissa. Henkeään vetämättä hän kuunteli sairaan
hengitystä, kestikö sitä vielä, katsellen kauhistuneena kuinka hänen
pienet hyppysensä peittoa hypistelivät. Sitähän aina pidetään kuoleman
merkkinä ja pastori muisti äitivainajansakin muutamia tunteja ennen
loppuansa tehneen samoin, niin että siitäkin syystä hän piti Stellan
kuoleman aivan varmana asiana. Sitä hän kuitenkin toivoi ja rukoili,
että sairas ennen kuolemaansa edes muutamaksi tunniksi lakkaisi
hourailemasta. Olisihan niin suloista nähdä hänen silmistään, että
hän vielä oli tullut tuntoihinsa, saada vielä kerran puhua hänen
kanssansa ja kuulla hänen suustaan sanoja, joihin ei sekautunut kuumeen
vaikuttamaa hourailemista. Pastori olisi niin sydämestään suonut
hänelle rauhallisen ja ihanan lopun.
Mutta sairas ei vain selvinnyt ja kuolemaakin turhaan odotettiin. Oli
jo neljäs vuorokausi siitä, kun tohtori lähti ja toista oli kulunut
siitä, jonka hän oli määrännyt sairaan kuolinpäiväksi. Tämä ei
kuitenkaan herättänyt pastorissa mitään toivoa, koska hän vanhastaan
tiesi lääkärien pikemmin tällaisissa tapauksissa panevan aikaisemman
kuin myöhäisemmän ajanmäärän.
Irenekin oli tullut Stellaa katsomaan. Vaikka Harald ei ollut sitä
kertonut, niin hän kuitenkin muilta oli saanut kuulla syyn tähän
tautiin, mikä oli herättänyt hänessä kauhua. Itkien hän istui Stellan
vuoteen vieressä ajatellen, että olisi parempi, jos hän itse saisi
kuolla ja Stella jäisi elämään.
Yht'äkkiä Stella avasi silmänsä, jotka eivät enään olleet kuumeen
himmentämät, vaan kirkkaat ja lempeät, vaikkakin raukeat. Heikolla
äänellä hän sanoi:
— Vai olet sinä täällä, Irene kulta. Mutta miksi itket?
Irene pidätti kyyneliään ja koetti näyttää iloiselta.
— Minkä vuoksi Irene itkee?
— Minua itkettää nähdessäni sinut, pikku Stellani, noin laihana ja
kalpeana.
— Hyi sinua, Irene, joka tahdot ystävääsi pettää! Itket, koska luulet
minun pian kuolevan. Eikö totta?
Koska Irene ei mitään vastannut, katsellen vain lempeästi Stellaa, niin
tämä suloisesti hymyillen jatkoi:
— Sinä luulet minun kuolevan, mutta tiedätkö mitä minä ajattelen?
Luulenpa, että rupean elämään.
Irenen lempeissä, syvämielisissä silmissä oli epäilevä, kysyvä ilme.
— Niin, luulenpa jääväni elämään. Ethän sinä antaisi minun kuolla, ja
Haraldkin kyllä minua kaipaisi... mutta Erkki kaikista eniten. Sanopas
Reginalle, että menee häntä noutamaan.
Pian tuli pastori huoneeseen ja kiinnitti katseensa Stellaan ikäänkuin
olisi tahtonut painaa hänen kuvansa mieleensä, saadakseen siitä koko
ijäkseen lohdutusta. Näyttipä ikäänkuin hän yhdellä siemauksella olisi
tahtonut tyhjentää onnen maljan pohjaan, ollakseen lopun ikäänsä
kaikkea onnea vailla.
— Kai sinä, Erkki, samaten kuin Irenekin, luulet minun kuolevan?
— Luulen, vastasi pastori. Totuus oli hänestä parempi kuin tyhjät
lohdutukset, jotka eivät kuitenkaan tuota lohdutusta Kumminkin hän
iloitsi nähdessään Stellan jälleen täydellä järjellä ja tunsi itsessään
pyhää voimaa valmistaaksensa häntä, jos hän itse sitä vaatisi,
kuolemaan.
Hiven hänen entistä veitikkamaisuuttaan ilmestyi Stellan kasvoihin,
hänen sanoessaan:
Nyt olen kuitenkin eri mieltä Erkin kanssa! Olen jo sanonut sen
Irenelle, Luulenpa, että jään elämään.
-— Miksi Stella sellaista luulee? kyseli pastori, johon nämä sairaan
sanat eivät ensinkään tehneet miellyttävää Vaikutusta, koska ne
herättivät hänessä tyhjän toivon ja siten alkoivat maahan kukistaa sitä
kieltäymyksen temppeliä, jonka hän vaivoin oli saanut rakennetuksi ja
johon jo oli alkanut tottua.
— Koska näin unta. Näin kolme... tiedäthän mitkä ne olivat...
jotka olivat päättäneet, että heitä tottelisin. Ja mitä he minulta
tahtoivat? Että jäisin eloon. Minusta tuntui mahdottomalta olla heitä
tottelematta, kun he niin lujasti olivat sen päättäneet. Ja heidän
valtansa oli niin suuri, että saattoivat panna toimeen mitä olivat
päättäneet. Heidän päätöksensä mukaan minun piti toipua... minun piti
totella ja elää.
Yhä enemmän hiipi pettävä toivo pastorin sydämeen, mutta häneen se
koski niin kipeästi, että hän painoi päänsä käteensä. Myöskin Irenen
sydämessä oli toivo syttynyt, mutta koska naisen sydän on toivon
tyyssija, niin se hänessä vaikutti vain miellyttävästi.
Seurasi pitkä äänettömyys. Vihdoin puhkesi Stella puhumaan ja hänen
äänensä ei enää kuulostanut niin heikolta kuin ensin:
— Niin, uskokaa vain minua! Uniin en kuitenkaan niin varmasti luota...
Mutta, Irene, menepä sanomaan Reginalle, että tahtoisin ruokaa. Minun
on nälkä.
Maalliset sanat soivat joskus niin ihanasti kuin taivaallinen soitto!
Ilosta itkien Irene riensi ulos. Pastorin sydämessä oli kieltäymyksen
temppeli jo maata myöten purettu ja toivon temppeliä juuri alettiin
rakentaa. Kuitenkin hän vedet silmissä sanoi:
— Sinä et voi elää. Tämä maailma olisi sinulle liian köyhä ja ahdas.
Parempi vain sinulle, että kuolet, Stellani!
Näin puhuessaan pastori ei oikein tietänyt mitä sanoikaan, eikä
Stellakaan sitä käsittänyt. Hänen silmänsä vilkastuivat, kun hän
vastasi:
— Mutta minä tahdon elää. Maailma tuntuu ihanalta, kun tietää olevansa
rakastettu.
Ihmisluonteessa on kummallisia vastakohtia. Pastorin sydämessä
tuntui jälleen niin tyhjältä ja kolkolta, sillä toivon rakentama
tuulentupa oli sortunut maahan, ilman että sen sijalle oli mitään uutta
pystytettävää. Surun suloiset kyyneleet muuttuivat yhä katkerammiksi,
kunnes niiden lähde kuivui vallan tyhjiin.
— Ymmärrän kyllä mitä ajattelet, sanoi Stella, mutta luuletko, että
kuolemaisillaan oleva ihminen voisi tuntea tällaista elämän halua?
Ei, toisellaiselta mahtaa silloin kaikki tuntua. Jumala ei sallisi
tämmöisiä tunteita, jos nyt ottaisi minut luoksensa... Ja näetkös,
Erkki, että saatan itkeäkin. Eihän kuolevaiset itke, vai oletko koskaan
nähnyt kuolemaisillaan olevan itkevän?
Stella hymyili niinkuin joskus ennenkin kyyneltensä lomaan ja uudelleen
syttyi toivo pastorin rintaan.
Sairas pyysi häntä koettamaan valtasuontansa. Se ei tykyttänyt liian
kovasti eikä liian hiljaa, ei liian verkalleen eikä liian nopeasti.
Sykkipä ihan kuin terveellä ihmisellä.
Irenen tuotua kauralientä nisuleivän kanssa, söi Stella sitä halusta,
pyytäen enemmänkin, mutta kun hän olisi vieläkin ottanut, niin ei
sitä enää hänelle annettu. Silloin Stella ikäänkuin vähän kiukuissaan
pudisti pientä päätään, mutta sitten hän hymyili ja kysyi:
— Ettekö vieläkään usko, että jään elämään? Eihän kuolevainen tahtoisi
ruokaa, ei ainakaan niin paljon kuin minä. Ei, terve minä jo olen,
paitsi että olen vähän väsynyt.
Se miltei kevytmielinen tapa, millä nuo sanat lausuttiin, vakuutti
pastorille kaikkea muuta enemmän, että sairaan tila ei enään ollut niin
vaarallinen.
Niin, hänen taudissaan oli tapahtunut onnellinen käänne, jota ei
mitenkään voi selittää. Hän toipui siitä huolimatta, että lääkäri oli
hyljännyt kaiken toivon, olisipa ikäänkuin uhallaan toipunut, vaikka
tämä olisi koko ajan istunut hänen vuoteensa vieressä.
Oli yksi, joka melkein yhtä paljon kuin pastorikin, iloitsi Stellan
parantumisesta. Se oli Heikki-renki, joka kahdenkertaisesti oli ollut
syypää hänen sairauteensa, ensimäisen kerran tahallaan ja toisen
ymmärtämättömyydestä ja ajattelemattomuudesta. Hänellä oli ollut
sellainen käsitys, että jos Stella olisi kuollut, ei hän olisikaan
voinut saada syntiänsä anteeksi. Mutta nyt hän riemuitsi ja itki ilosta.
JÄLKIMÄINEN OSA.
IRENE.
XIII.
UUSIA JUONITTELUJA.