kainalossa on ihan samanlaiset kirjaimet kuin tuon kadonneen lapsen.
Tosin ne eivät enää näy yhtä selvästi kuin hänen pienenä ollessaan,
koska ne ruumiin isommaksi varttuessa ovat kasvaneet enemmän umpeen.
Niin selvät ne kumminkin ovat, että tunnen ne samoiksi.
— Huomasitteko ne jo hänen maatessaan yötä torpassanne?
— Valitettavasti en huomannut. Tosin hämärästi jotakin aavistin, koska
aijoin tutkia hänen olkapäätänsä, mutta samassa hän kavahti unesta ja
minulta unohtui koko asia. Ei, herra pastori; vasta täällä minä näin
nuo kirjaimet. Sama aavistus, joka silloin raukesi tyhjiin, pakotti
minua pyytämään emännöitsijältänne luvan mennä sairasta katsomaan ja
hän suostui. Eihän pastori siitä häneen suutu? Käänsimme niin varovasti
paitaa syrjään, ettei sairas herännyt ja minä sain esteettömästi
katsella kirjaimia. Eikö pastorikin luule häntä samaksi tytöksi?
— En oikein tiedä mitä uskoa, vastasi pastori, joka selvästi huomasi
vaimon puhuvan totta, joten hänellä ei ollut pienintäkään syytä häntä
epäillä. Kuitenkaan hän ei yhtä lujasti kuin torpanvaimo luottanut
noihin kirjaimiin, eikä siitä sovi häntä moittia. Hiukan mietittyään
hän sanoi:
— Jos nyt olisi päivänselvää ja täydellisesti todistettu, että tämä
tyttö todellakin on sama, jota tarkoitat; jos niin olisi, etteivät
sudet olisikaan syöneet Hannaasi, vaan että pahat ihmiset olisivat
hänet ryöstäneet ja hän todellakin olisi sama Stella, jonka näitte
makaavan huonona ja kalpeana tuolla huoneessaan, niin mitä siitä
seuraisi?
— Jumala varjelkoon, enhän minä koskaan rupeaisi häntä takaisin
pyytämään! Sehän olisi samaa kuin jos juurineen repäisisin kauniin
kukkasen päivänpaisteisesta yrttitarhasta, jonka hedelmällisessä
maassa se on rehottaen kasvanut, istuttaakseni sen uudelleen kuivaan
kangasmaahan taikka suohon. Eihän se millään muotoa kävisi laatuun.
Siihen vain tyytyisin, että varmaan tietäisin hänet samaksi...
rukoilisin hänen puolestansa ja, vaikka olenkin hänestä kaukana,
rakastaisin häntä. Jos sitten joskus saisin hänet nähdä... niin
tyytyisinpä siihenkin, että saisin vain suudella hänen hameensa
lievettä.
— Mutta asiain näin ollen?...
— Niin kuitenkin rakastan häntä ja rukoilen Jumalaa hänen puolestansa.
Oi, jospa hän pian paranisi ja tulisi jälleen entisellensä! Mutta
ellei hän rupeakaan tästä toipumaan, niin lähettäkää sana minulle...
jos tarvitaan, niin tulen häntä hoitamaan... lupaan pysyä, hereillä
ja valppaana. Tekisin vaikka mitä tuon lapsen hyväksi, joka, vaikkei
ollutkaan omani, tuli minulle niin rakkaaksi.
— Ja minä puolestani lupaan panna parastani, saadaksemme asiasta
varmuuden. Sillä vaikka se tuntuukin ihmisille mahdottomalta, niin se
ei ole mahdotonta Jumalalle.
Ja pastori oli oikeassa. Se, jota hän piti miltei mahdottomana, saatiin
kuitenkin aikaan yhdistämällä muutamia pieniä asianhaaroja, joita
voisimme nimittää sattumukseksi, kohtaloksi taikka oikeammin Jumalan
isälliseksi huolenpidoksi..
Stellan ihoon poltetuista kirjaimista oli kuitenkin vähän ohjausta, ja
pastori kysyi sentähden vielä torpanvaimolta:
— Voitteko sanoa, kuoliko seudun herrasväen perheistä lasta saman
aikaan kuin Teiltä?
— Sitä en tiedä varmaan sanoa. Siihen aikaan emme uskaltaneet paljon
liikkua kotosalta; myöhemmin kumminkin saimme kuulla, että syksyn
loppupuolella sekä syystalvella oli riehunut kova lastentauti, johon
sekä omassamme että naapuripitäjissä oli kuollut paljon lapsia.
— Jos niin oli... no, sama se. Kuitenkin varoitan teitä kertomasta
muille, mitä nyt olette ilmoittanut minulle. Tarkoitan sitä, että sillä
tavoin paremmin päästäisiin asian perille.
— Kyllä tottelen, vaikka en tietäisikään mitä pastori kulloinkin
tarkoittaa... Mutta voikohan Jumala antaa minulle syntini anteeksi?
— Syntisi oli heikkoudensynti ja sellaisia Jumala ennemmin antaa
anteeksi kuin teonsyntejä.
— Tuollaiset sanat hurskaan Herran palvelijan suusta...
— Soisinpa ansaitsevani kiitostanne, vastasi pastori tuolla hänelle
ominaisella, nöyrällä hymyilyllä, joka usein ilmestyi hänen
kasvoilleen, olematta kuitenkaan mikään tekopyhyyden merkki.
Oikaisten sanojaan, vaimo jatkoi:
— Ainakin Jumalan armosta pyritte olemaan hurskas sielunpaimen ja
tällaiset sanat teidän suustanne vuodattavat sydämeeni rauhan, jota ei
mikään muu maailmassa voi tuottaa. Tuhat kiitosta, herra pastori, tätä
hetkeä en ole koskaan unohtava.
— Olette aina tervetullut, vaikka koska tahansa tulette. Menkää Jumalan
rauhaan!
Hän kätteli torpanvaimoa, joka nytkin itki, vaikka hänen kyyneleensä
olivat peräti toista laatua kuin hänen tänne tullessaan.
Stellan tultua terveemmäksi, pastori oli pyytänyt hänen lähettää
häntä kutsumaan niin usein kun hän halusi hänen seuraansa. Tämä oli
tapahtunut Reginan neuvosta, joka suoraan oli sanonut isännällensä
vasten silmiä, ettei naimattomalle, parhaimmassa ijässään olevalle
miehelle sopinut tuntikausia istua nuoren tytön vuoteen ääressä, ei
ainakaan tämän tultua tuntoihinsa, niin ettei hän enää houraillut.
Pastori oli kyllä mielestänsä koettanut olla varovainen, mutta koska
Regina siitä huolimatta kuitenkin häntä nuhteli, niin hän pelkäsi
menneensä liian pitkälle, eikä siis pannut emännöitsijänsä muistutuksia
pahakseen, vaan noudatti nöyrästi hänen neuvoansa.
Juuri nyt hän tuli ilmoittamaan, että Stella-neiti mielellään soisi
pastorin tulevan pitämään hänelle seuraa. Tämä oli tietysti ilosanoma
ja rientäen hän läksi sairaan huoneeseen.
Ruskea karttuunipusero näytti pukevan Stellaa vielä paremmin kuin
eilen, hänen istuessaan siinä päänalukseen nojautuneena. Eikä hän enää
näyttänyt yhtä kalpealtakaan, sillä rauhallinen, kuumeesta vapaa uni
oli virkistänyt häntä ja kentiesi myös hyvä ja voimakas lihaliemi oli
häntä virvoittanut.
Pastori oli useamman kerran sairastanut ja tiesi siis omasta
kokemuksestaan, kuinka sairaitten suhteen on meneteltävä. Huoneeseen
astuessaan hän siis mitään kysymättä istahti vuoteen vieressä olevalle
tuolille. Ikäänkuin olisi arvannut mitä hän ajatteli, sanoi Stella:
— Niinpä niin, Erkki. Kyllä voin jo paremmin ja minun alkaa jälleen
olla nälkäkin. Lämmittäkää, Regina kulta, minulle taas kupillinen tuota
voimakasta ja kirkasta lihalientä. Mitä arvelet, Erkki, valtasuoneni
tykinnästä?
Regina oli lähtenyt ulos ja huoneessa oli hämärä. Erkki piteli pientä
kätöstä omassaan, tunnustellen valtasuonta, joka tykytti tasaisemmin ja
reippaammin.
Salin ovi paiskattiin auki ja huoneeseen kompuroi mies. Hän heittäytyi
suulleen lattialle ja virkkoi:
— Anteeksiantamusta en uskalla toivoakaan, mutta tahdon kumminkin
tunnustaa. Minä se ammuin Stella-neitiä. Rauetkoot kaikki perkeleen
juonet tyhjiin!
Mies oli taloon hiljan muuttanut Heikki-renki. Vaikka hän puhuikin
suomea, ymmärsi Stella kuitenkin sen verran, että tiesi mistä oli
kysymys. Hän vavahti, mutta kysyi sitten lempeästi nuhdellen:
— Mitä pahaa minä olen sinulle tehnyt, kun sinä teit minulle sellaista?
Renki ymmärsi hänen puhettaan paremmin, kuin hän rengin. Nämä sanat
tekivät häneen valtavan vaikutuksen ja hän kolahutti usean kerran
päänsä lattiaan. Itkien ja voivotellen hän vastasi:
— Olin vietelty. Raha, tuo perkeleen keksintö, joka vietteli Juudaankin
pettämään Herramme ja Vapahtajamme, se se oli, joka myös minua
houkutteli. Niin se kävi.
Pastori oli tämän äkillisen kohtauksen johdosta joutunut pois
tasapainostaan, mutta nyt hänen mieleensä muistui kuinka
vahingollisesti se vaikuttaisi Stellan heikkoihin hermoihin. Hän käski
rengin nousta ja talutti hänet kädestä pois.
Heidän tultuaan pastorin huoneeseen renki jälleen lankesi polvilleen,
mutta nousi, kun hänen isäntänsä selitti, ettei tarvitse niin tehdä
syntisen ihmisen kanssa puhellessaan. Pastori käski hänen istuutua ja
meni itse vähän rauhoittamaan Stellaa, jonka luuli pelkäävän, että mies
tekisi hänelle jotakin pahaa. Tällaisessa tilaisuudessa tuo pelko oli
aivan luonnollinen, joskin hiukan lapsellinen.
— No, kerropa nyt, mikä vaivaa sydäntäsi, kehotti pastori palatessaan,
mutta puhu hiljaa, ettet häiritse toisessa huoneessa olevaa sairasta.
Hiljaisella ja katuvaisella äänellä renki alotti kertomuksensa:
— Niin, rahallahan minut saatiin vietellyksi. Sain sitä kohta
käteisesti ja enemmän luvattiin. Palvellessani viimeisiä päiviä
Ristilässä sain tietää, että pastori kasvattityttärineen tavallisesti
hämärän aikana menee kävelemään kirkolle päin. Asetuin väijymään tuohon
pieneen lehdikköön, jonka pastori ehkä muistaa. Tien risteyksessä te
molemmat pysähdyitte muutaman askeleen päähän piilopaikastani. Siinä
kestin vielä pienen taistelun; valkeuden ja pimeyden vallat sotivat
viimeisen kerran sielussani... ja pimeys pääsi voitolle. Tähtäsin
vakavin käsin... sillä juuri sen vuoksi, että käteni oli tunnettu niin
vakavaksi, minut houkuteltiin tähän rikokseen. Minä siis tähtäsin,
enkä ensinkään vapissut, koska pahahenki oli minua tukemassa. Toivoin
osaavani ihan sydämeen, mutta painaessani liipasinta huomasin aijotun
uhrini siirtyneen hiukan syrjään. Tämä tapahtui Jumalan tahdosta, joka
tällä tavoin esti pimeyden ruhtinaan juonet. Luoti sattui, mutta ei
siihen paikkaan, mihin se oli aijottu. Pötkiessäni pakoon, viekkaana
kuin pahantekijä ainakin, kuulin hänen vielä puhuvan. Enpä voi sanoa,
että se alussa oli minusta mieluista, mutta kuta enemmän lähestyin
kotia, sitä enemmän iloitsin siitä. Kun piru ihmisen haahmossa,
joka oli minut vietellyt, tuli kysymään, kuinka asia oli päättynyt,
vastasin niinkuin asia oli. Hän luuli lohduttavansa minua sanoessaan:
”Vaikka se ei sattunutkaan sydämeen, niin se ehkä kuitenkin menestyi
hyvin. Nyt odotetaan, miten asia päättyy, ja ellei käy niinkuin
toivomme, niin onhan sinulla pastorin palveluksessa muutaman päivän
perästä tilaisuus tehdä samallainen yritys.” — Hän luuli sillä
rauhoittavansa minua, mutta niin ei käynyt. Siitä illasta asti olen
sielussani tuntenut kaikki helvetin tuskat; tuhat kertaa olen ollut
tunnustamaisillani rikokseni, mutta heikkouteni, se on pahahenki, on
aina estänyt hyvän aikomukseni ja niin se on jäänyt sikseen tähän
päivään asti. Pyhäinmiesten päivänä en uskaltanut mennä kirkkoon, kun
pelkäsin vain lisääväni syntikuormaani, jos sydän näin saastaisena
yhtyisin seurakunnan veisuun ja rukouksiin. Mutta tänään, kun muut
rengit kysyivät, lähdenkö kirkkoon ja arvelivat, etten ehkä koskaan
käykään kirkossa, päätin mennä. Joko se nyt tapahtui väärästä häpeästä
tai pelkäsinkö, että minua epäillään — kumpikin näistä tunteista oli
perkeleen viettelystä ja seuraus rikoksestani — niin vain kävi, että
läksin kuin läksinkin kirkkoon. Kuulin pastorin saarnan. Sanat olivat
lempeät ja kuitenkin ne sattuivat minuun kuin kaksiteräinen miekka.
Jok'ikinen sana koski minuun ja tuntui olevan ikäänkuin minulle
aijottu. Sain pyhän hengen voimaa katumukseen ja minussa heräsi halu
tunnustaa syntini. Paluumatkalla kirkosta poikkesin samaan metsikköön,
joka oli rikokseni todistajana, jos nimittäin elottomat kappaleet
kelpaisivat todistamaan. Kylmällä ja kostealla mättäällä olen siellä
tähän asti istunut. Oi, kuinka pahahenki osaa vietellä ja houkutella
ja vähälläpä oli, ettei hän päässyt minussa voitolle... silloin olisin
varmaankin ijankaikkisesti ollut mennyttä miestä. Mutta samassa
muistui mieleeni, niin selvästi kuin parastaikaa olisin ollut sitä
kuuntelemassa, päivän saarna. Näin edessäni ikuisen kadotuksen... ja
minua kammotti. Ajatellessani ijankaikkista kadotusta, joka ei koskaan
lopu, joutui sieluni suureen tuskaan ja olin jo epätoivon partaalla.
Mutta silloin muistin, että Jumala hyvyydessään houkuttelee meitä
parannukseen, ja sieluni sai siitä heti vähän lohdutusta. Epätoivo,
johon olin ollut joutumaisillani, poistui ja Jumalan kirkkauden valo
voitti helvetin pimeyden. Sain voimaa tehdäkseni päätöksen, jota en
vielä ole peruuttanut... ja nyt olen täällä.
— Sitä päätöstä et tule katumaan.
Renki luuli tuon kysymykseksi ja vastasi:
— Katumaanko? En, vaikka sen kautta joutuisin kuinka suureen häpeään
tahansa, niin en sittenkään katuisi. Mitäpä tästä lyhyestä elämästä
ja mitä on elonaikamme täällä, verrattuna ijäisyyteen, joka kestää
ijankaikkisesti!
Nyt pastori oikein ymmärsi, kuinka Jumala iloitsee syntisestä, joka
itsensä parantaa, koska hänkin, joka oli vain ihminen, taisi niin
iloita.
— Annanko itseni ilmi maalliselle esivallalle? Neuvokaa, pastori, mitä
minä teen!
Jos pastori vähänkin olisi häntä siihen kehoittanut, niin tämä mies
olisi näyttänyt, ettei hän pelännyt maallista häpeää ja häväistystä,
voittaaksensa sen sijaan taivaan ilon.
Mutta pastori ajatteli, että jos renki menisikin antamaan itsensä ilmi,
niin sillä ei olisi mitään voitettu. Jos puuttuu todistuksia, niin ei
ihmisen oma tunnustus riitä häntä tuomitsemaan, ja jos saataisiinkin
sen verran perustusta, että nyt kysymyksessä oleva mies huomattaisiin
syylliseksi, niin todistukset kuitenkin olisivat siksi vaillinaisia,
ettei itse viettelijää niiden nojalla saataisi kiinni. Tässäkin vanha
sananparsi siis toteutui: pienet varkaat hirtetään ja suuret lasketaan
menemään.
Pastori ei ollut oikein selvillä siitä, pitäisikö pahantekijän,
saadakseen rauhan Jumalan ja oman itsensä kanssa, myös julkisesti
tunnustaa rikoksensa. Mutta koska tämä kysymys on tärkeämpi ja siihen
on niin vaikea vastata, ettei joka mies pystyisi sitä selittämään, niin
jätämme sen siksensä. Totta vain on, että pastorin tuli renkiänsä niin
suuresti sääli, ettei hän siitäkään syystä olisi kehoittanut häntä
antamaan itseänsä ilmi.
Kentiesi riippui tämä hänen mielipiteensä yhtä paljon varovaisuudesta
kuin säälistäkin. Samoin kuin hän hiljan oli varoittanut torpanvaimoa
toistaiseksi olemaan salaisuuttansa ilmoittamatta, niin hän nytkin
itseksensä harkitsi, että jos renki antaisi itsensä ilmi, niin kävisi
entistä vaikeammaksi saada todistettua murhayrityksen todellinen
toimeenpanija syypääksi. Viekkaudestaan huolimatta oli hän kuitenkin
kiedottava omiin pauloihinsa, sillä ainakaan hän ei rengin kanteen
johdosta tulisi tuomituksi, kävisipä vain entistä varovaisemmaksi.
Oltuaan vaiti hetken, jolloin kaikki nämä ajatukset varjokuvien tapaan
seurasivat toinen toistaan hänen sielussaan, pastori jälleen ryhtyi
puhumaan:
— Tärkein asia on, että pysyt hyvässä päätöksessäsi ja, upottaen vanhan
Aatamin, rupeat uudeksi ihmiseksi.
Renki katseli häntä kummastellen. Siis ei hän pyydäkään kostaa, hän
ajatteli.
— Jumalan avulla koetan sen tehdä, vastasi hän, tarkoitan, etten
aijo sotia Jumalan hengen armovaikutuksia vastaan... Jos arvelette
ettei minun autuaaksi tullakseni tarvitse tunnustaa seurakunnalle
rikostani ja antautua maallisen oikeuden tuomittavaksi, niin onhan
pastori minusta yhtä hyvä kuin seurakuntakin ja teille minä tunnustan
niinkuin jo olen tehnyt sen Jumalalle sekä olisin valmis koska tahansa
tunnustamaan maallisen oikeuden edessä. Jotakin vielä puuttuu tästä
tunnustuksesta, mutta suoran ja vilpittömän sen tulee olla. Salassa
oleva rikos on tuotava ilmi, perkeleen välikappale, tuo ilkeä petturi
ja viettelijä on paljastettava, jotta viattomat ja turvattomat tietävät
häntä varoa. Tuo korkeasukuinen konna on _Ristilän vapaaherra_.
Juuri sitä pastori lienee aavistanutkin. Renki jatkoi:
— Tästä hetkestä alkaen koetan, niin kauan kuin voimani riittävät,
kaikin puolin suojella sitä, jonka hiljan aijoin... Ikäänkuin
uskollinen koira olen valvova, ettei susi pääse tunkeutumaan
lammashuoneeseen.
Sivumennen tuli eräs ajatus pastorin mieleen: "Mitenkähän olisi, jos
tämä renki, vapaaherraa pettääkseen ja saadakseen hänet kiinni, vielä
tarjoutuisi häntä auttamaan?"
Mutta samassa hän jo hylkäsi tämän ajatuksen. Sehän olisi samaa kuin
heittää ihminen, joka jo on joutunut hyvien vaikutuksien alaiseksi,
yhdestä synnistä toiseen. Sillä synti on valehdella konnallekin.
Parasta siis jättää asia Jumalan haltuun. Vaikkei hän ennen ollut
tullut sitä ajatelleeksi, johtui nyt yht'äkkiä eräs suunnitelma
hänen mieleensä. Stellaa suojellakseen hänen sopisi pyrkiä toiseen,
kaukaiseen paikkaan. Eihän häntä sopinut moittia siitä, että tyttö oli
hänelle kallis ja ettei hän mielellään olisi häntä kadottanut!
Mutta eiköhän kaukaisessakin paikassa vaara voisi olla tarjona?
Eivätköhän pahat juonet osaisi sinnekin?
* * * * *
On suurenmoista ja kunnioitusta herättävää, että pappi sanan voimalla
saa ihmisen katumaan ja tunnustamaan syntinsä, jota terävämielinen
tuomarikaan ei aina voi. Ehkäpä hyvä sana voi vaikuttaa rikoksellisen
sydämeen pehmittävästi, kun sitä vastoin lain ankaruus ja pelotukset
sitä vain paaduttavat.
Pastorilla olisi siis ollut syytä riemuita tästä päivästä. Mutta niin
suuri suru, kuin samana iltana häntä kohtasi, oli tuskin koskaan ennen
häntä kohdannut.
Olemme kertoneet Stellan oppineen sen verran suomea, että ymmärsi mitä
renki polvillaan, pää lattiaan painettuna, tunnusti. Mutta vaikka
pastori muulloin oli ollut suuresti mielissään kuullessaan kasvattinsa
joskus ymmärtävän jonkun suomenkielisen sanan, niin hän ainakin tänä
iltana olisi ollut hyvin tyytyväinen, jos Stella ei koko asiasta olisi
ymmärtänyt yhtään mitään. Ymmärrettävää on, että kävi niinkuin pastori
oli aavistanutkin. Stellan taudista heikontuneet hermot eivät voineet
kestää tällaisia kohtauksia.
Tauti muuttui toisellaiseksi. Valtasuoni, joka jo oli sykkinyt
jotensakin tasaisesti, muuttui epäsäännölliseksi ja alkoi kovasti
tykyttää. Kuume kiihtyi kiihtymistänsä ja sairas rupesi kovasti
hourailemaan. Pastorin toivo hänen paranemisestaan oli peräti rauennut.
Vuorottain Regina ja hänen isäntänsä valvoivat lemmikkinsä
sairasvuoteen ääressä. Vanha emännöitsijä itki ja nyyhkytti, mutta
pastori ei voinut edes itkeä. Jos kyynelistä on mitään lievitystä,
niin sitä ei ainakaan suotu hänelle. Pahinta aavistaen ja veri pelosta
hyytyneenä hän jäykkänä kuin kivipatsas istui vuoteen vieressä.
Stellan sekavista hourailuista hän tuontuostakin tuskansekaisella
ilolla huomasi, kuinka suuri sija hänellä oli tytön sydämessä.
XII.
VANHOJA ASIOITA, MUUAN LÄÄKÄRI Y.M.
Enemmän kuin koskaan ennen olisi lääkäri nyt ollut tarpeen. Mutta
voidakseen olla ihan varma tämän tulosta, päätti pastori itse lähteä
kaupunkiin, koska ei enää uskaltanut luottaa kirjeen vaikutukseen.
Niin kauan kun oli pimeä ja yötä kesti, ei hänellä vielä ollut niin
suuri hätä saada lääkäriä, eikä hän myöskään olisi hennonnut jättää
sairasta tyttöä. Mutta marraskuun aamun ensimäiset auringonsäteet
synnyttivät kuitenkin, niin himmeät kun olivatkin, hänen rinnassaan
voimaa ja uskallusta. Kaikeksi onneksi oli aamu myös jäähdyttänyt
Stellan tulikuumaa otsaa, jotta hän sai nauttia virkistävää unta, jota
eivät mitkään unennäöt häirinneet. Pastori painoi suudelman hänen
otsalleen ja pakottautui väkisinkin poistumaan huoneesta, antaen järjen
saada mielettömästä hellyydestä voiton.
Ohimennen hän poikkesi Ristilään pyytämään Haraldia kysymään
vapaaherralta lupaa olla Stellan luona niin kauan, kun hän itse
viipyisi poissa. Tosin Haraldin lääketieteelliset tiedot eivät olleet
minkään arvoiset, mutta pastori katsoi mahdolliseksi, ettei Stella
eläisikään, kunnes hän palaisi kaupungista, ja piti Stellankin vuoksi
parempana, että rakas ystävä olisi hänen kuolinhetkellään saapuvilla.
Ymmärrettävissä on, että vapaaherra mielellään suostui tähän pyyntöön.
Olisihan ollut liian julmaa, miltei mieletöntä sitä evätä.
Saatuaan tämän tietää, pastori lähti matkalle. Luontokin näkyi olevan
täydellisesti sopusoinnussa hänen sisäisten tunteittensa kanssa. Ilma
oli aivan tyyni ja sakea sumu peitti auringon kokonaan. Pihlajasta
varisivat viimeiset lehdet ja nurmi oli kuihtunut ja kellastunut.
Elämää tuokin oli olevinaan, mutta voi, kuinka kaikki kuitenkin näytti
kolkolta ja elottomalta!
Mutta hänen katsellessaan alati vihannoivaa katajapensasta, viheriäisiä
puolanvarsia ja luodessaan katseensa pitkiin kuusiin ja mäntyihin,
noihin pohjolan metsien muhkeihin havupuihin, joiden väri pysyy aina
viheriäisinä, heräsi hänessä toivo, joka ulottui haudan toisellekin
puolelle.
Puolenpäivän aikaan hän saapui perille ja tapasi lääkärin muutamain
hyväin seuratoverien kanssa päivällispöydässä. Muutamat kaatuneet
viinipullot osoittivat mistä syystä pöytävieraitten naamat niin
punaisina hohtivat.
Tohtori Kinin oli tosin pastori Ortmanin ylioppilastoveri, mutta
ystävyksiä eivät he silti olleet koskaan olleet. Erilaiset pyrinnöt
olivat siihen syynä sekä se, että he niin aivan eri kannalta käsittivät
asioita.
Tohtori oli köyhän torpparin poika. Yhdeksänvuotiaana hänellä oli onni
päästä erään vanhan lääkärin juoksupojaksi. Tämä vanha herra oli hyvin
lystikäs mies, jolle ei mikään maailmassa tuntunut mahdottomalta.
Eräänä päivänä hän näki pikku Mikon hyvin vakavana tirkistävän pöydällä
olevaa kiinapulveria.
— Tiedätkö, poika, mikä se on?
— Tiedän kyllä, vastasi poika, lääkettä se kai on, sellaista joka
väliin tappaa ihmisen.
Tämä vastaus oli vanhalle, leikkisälle tohtorille mieleen. — Ehkä
sinäkin haluaisit päästä lääkäriksi, kysyi hän, katsoen poikaa suoraan
silmiin.
— Miksi en. Eihän siinä olisi mitään pahaa.
— No, koetetaanpa tehdä sinusta lääkäri. Sillä en minäkään näe siinä
mitään pahaa.
Poikanulikka ajatteli itsekseen, että kelpaisi sitä päästä papiksikin,
koska hänellä ikäisekseen oli hyvin kova ääni, niin että hän usein
oli saanut selkäänsäkin, herätettyään aamusilla laulullaan talon
piiat heidän makeasta unestaan. Oli nimittäin pientä vihaa Mikon ja
näitten välillä ja varmaan voimme sanoa, että se oli jälkimäisten
syy. Herrasväen piiat eivät yleensä pidä pienistä juoksupojista...
Luonnostaan Mikko ei ensinkään ollut kostonhimoinen, mutta olipa
hänelle joskus johtunut mieleen, että juuri tuolla äänellään, jolla
hän oli heitä suututtanut, hän ehkä vastaisuudessa saisi heitä
masentaa ja nöyryyttää. Tietysti tämä tulevaisuuden kuvitelma oli mitä
läheisimmässä yhteydessä mustan papinpuvun ja leuvan alle asetetun
liperin kanssa. Mutta kun vanha tohtori nyt tahtoi tehdä hänestä
lääkärin, niin poika heti oli valmis heittämään koko papillisen uran
siksensä. Hän ajatteli itsekseen näin: "Koska ukko itse oli lääkäri,
niin tahtoo hän tehdä minustakin lääkärin. Jos nyt väkisin tahtoisin
papiksi, niin hän ei tekisi minusta sitä eikä tätä." Näin hän ajatteli,
ja tyhmempiäkin ajatuksia voisi yhdeksänvuotiaalla poikanulikalla olla.
— Mutta jos teette minusta tohtorin, arveli poika, niin minusta kai
tulee herra. Mutta herroillahan on aina liikanimi.
— Sellaisen sinä kyllä pian saat. Pannaan sinulle tuon lääkkeen nimi,
Kinin.
— Sama se. Jos elän, kunnes tulen lääkäriksi, niin kaikki luulevat
minua hyvin taitavaksi, koska minulla on lääke nimenäkin. Mikko Kinin,
sehän kuuluu oikein komealta.
Vanha tohtori ei tyytynyt vain lupauksiin. Samana vuonna kun hän kuoli,
oli hänellä ilo nähdä kasvattipoikansa päässä tohtorinhattu.
Tohtori Kinin oli hyvin suosittu seuramies. Vaikka hänen pilapuheensa
joskus olikin hiukan raakaa, niin hänelle annettiin anteeksi, koska
hän näytti hyvää tarkoittavan ja hänen naurunsa sitäpaitsi tuli
niin sydämen pohjasta, että se houkutteli muutkin nauramaan. Hänen
vartalossaankin oli jotain, joka yhdessä hänen pienten kokkapuheittensa
kanssa herätti naurua, ilman että hän silti itse oli tämän naurun
esineenä. Varreltaan hän oli lyhytläntä ja paksu, jollaisiksi yleensä
lääkäreitä, majureja ja rovasteja kuvaillaan.