niitä saarnamiehiä, jotka voimakkaasti vaikuttavat kuulijoihinsa.
Eikä hänen saarnansa ollut ohimenevää tunteitten kiihottamista
taikka ijäisen kadotuksen kauhuilla pelottelemista, jolla muutamat
ankarat lainsaarnaajat pelottelevat arkaluontoisia ihmisiä, vaan hän
opetti, että meidän rakkaudesta, eikä vain rangaistuksen pelosta,
tulee kääntyä Jumalan puoleen, Eikä hän saarnatessaan huutanut ja
morkannut, ei lyönyt nyrkkiään saarnastuoliin eikä muuten käyttäytynyt
sopimattomasti, vaan tyynesti ja selkeästi hän, osoittamatta erityistä
kiihkoa, voimallisesti selitti kuulijoilleen evankeliumia.
Tekstinä hänellä oli kuninkaan miehen tilinteko, ja vaikka se ei
sisältönsä puolesta ollutkaan muita saarnatekstejä parempi, ne kun
kaikki ovat yhtä hyviä, niin hän kirkkomiesten arvostelusta päättäen
tällä kertaa kuitenkin saarnasi tavallistakin voimakkaammin.
Suntio läksi kirkosta yhdessä eukkonsa ja nuoren, Anni nimisen
tyttärensä kanssa. Samaa tietä asteli eräs toinenkin perhe, nimittäin
lautamies emäntineen ja tyttärineen. Tuleva vävy, joka oli erään
rikkaan rustitilallisen vanhin poika, kuului myös seuraan.
Lukija huomaa siis joutuneensa talonpoikaissäädyn ylimyksien pariin,
sillä näiden välillä on yhtä suun arvoerotus kuin konsanaan korkeampaan
säätyluokkaan kuuluvien keskuudessa.
Kirkon tienoilla ei kumpikaan perhe luultavasti katsonut sopivaksi
kulkea yhdessä joukossa, mutta kirkkoväen hajaannuttua eri taholle,
suntion perhe lähempänä kotia saavuttikin lautamiehen väen.
— No, mitä piditte, lautamies, saarnasta?
— Oma pappimme saarnaa aina hyvästi. Mutta mitä itse siitä piditte,
koska kysytte?
— Minun mielestäni hän tänään saarnasi, niin että se olisi voinut
liikuttaa kiviäkin.
— Tavallista ankarammin hän ainakin puhui, huomautti suntion emäntä.
— Saarnan alussa vain, oikaisi häntä hänen miehensä, mutta niinhän sen
pitikin olla tekstin mukaan. Meidän tulee muistaa, että Jumala vaatii
meidät tilille samoin kuin kuninkaan mies palvelijansa.
— Ymmärrän kyllä, että se on vertaus, vastasi vaimo.
— Mutta sitten puhui hän sekä lempeästi että vakavasti, puuttui
puheeseen lautamiehen emäntä, kehoittaen meitä antamaan anteeksi
niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet, aivan kuten Jumalakin antaa
meille anteeksi.
— Ei se aivan niin ollut, oikaisi lautamies taas vuorostaan
vaimoansa, hän sanoi, että _jos_ me annamme lähimäisellemme anteeksi
hänen rikoksensa, niin saattaa myös tapahtua, että Jumala antaa
meille syntimme anteeksi. Meiltä siis vaaditaan, että ensin annamme
lähimäisellemme anteeksi.
Ääneti kuunteli vaimo miehensä selitystä, mutta käänsi sitten puheen
toisaalle:
— Muistatteko, kuinka pastorin tänne muutettua alussa olimme
yksinkertaisia, kun hän ei mielestämme saarnannut tarpeeksi oppineesti?
— Eikä huutanut yhtä kovasti kuin edellinen pappimme, lisäsi lautamies.
— Eikä myös osannut saarnaansa ulkoa niinkuin sen edellinen pappi,
jonka ei koskaan tarvinnut "kartasta" lukea, muistutteli suntion emäntä.
Tämä oli lautamiehen arkoja puolia ja siinä suhteessa hän ei oikein
hyväksynyt pastori Ortmania. Olipa tuonnoin vähän kiistellytkin
vaimonsa kanssa, joka tässä asiassa oli pitänyt pastorin puolta. Nyt
hän siis virkkoi:
— No, mitä siihen tulee, niin totta kai vapaasti saarnaaminen olisi
parempaa, mutta eihän kukaan ihminen ole joka kohdassa täydellinen.
Sitäpaitsi on myönnettävä, että pastori osaa laskettaa pitkälti
ulkoakin, tarvitsematta alinomaa tirkistää "karttaan", niinkuin tuo
lasisilmäinen pappi, joka pyhäinmiesten päivänä saarnasi kirkossamme.
— Ette kuitenkaan voi kieltää, että pastorimme on aika saarnamies,
intti suntio, joka ei mielellään olisi suonut, että rahtuakaan pastorin
ansiosta olisi supistettu.
— En puhuisi totta, ellen myöntäisi pappimme olevan parhaimpia, mitä
eläessäni olen kuullut.
— Ja saarnansa hän kirjoittaa itse, kertoi suntio, ja silloin on
yhdentekevää, vaikkapa ei muistakaan joka sanaa ulkoa, koska ne
kumminkin ovat hänen omasta päästänsä lähteneet. Voi sitä ulkoa
opetella toisenkin kirjoittaman saarnan, mikä ei suinkaan ole yhtä
hyvä, kuin jos itse olisi sen sommitellut.
— On sekin tosi, vastasi lautamies myöntäen. Kentiesi hän ei näin
pyhäpäivänä tahtonut ryhtyä sanakiistaan.
Tähän tapaan vanhukset keskustelivat. Molemmat tytöt astuivat yhdessä,
kun sitä vastoin sulhasmies, näyttääksensä vakavalta, oli siirtynyt
vanhain joukkoon.
Kuullessaan lasisilmäistä pappia mainittavan, lautamiehen Maiju kysyi
Annilta:
— Miksei pastori itse saarnannut pyhäinmiesten päivänä, vaan pani
puolestaan sijaisen?
— Luullakseni hän ei kyennyt saarnaamaan, kun tuota nuorta tyttöä,
jonka hän oli ottanut omaksi lapsekseen, oli niin pahoin ammuttu.
Varmaan en sitä kuitenkaan tiedä.
— Kai hän sitten...
— Pitääkö hänestä? Tietysti, mutta tyttö onkin niin ihmeen ihana.
Oletko häntä nähnyt?
— En. Mutta kukahan tahtoi tehdä hänelle niin pahaa?
— Ei sitä varmaan tiedetä, epäillään vain.
— Ketä?
— Ei ole oikein levittää pelkkiä epäluuloja. Kyllä sitä on minulle
kerrottu, mutta silti en tahdo ilmoittaa sitä muille.
Maiju loi Anniin katseen, jossa kummastus taisteli uteliaisuuden
kanssa. Ja ihmeelliseltä tuntuukin, että nainen voi pitää suunsa
kiinni, kun kysymyksessä ovat huhut ja uutiset. Hänen vanhaksi tultuaan
se ainakin on hänelle mahdotonta.
— Kai se on ollut Inttilän Jussi, sillä ei hän ainakaan liene omia
seurakuntalaisia, arveli Maiju.
— Enpä oikein tiedä, puhunko vai olenko vaiti. Mutta koska epäilet
aivan syytöntä miestä, niin en voi olla ilmoittamatta, että hän samana
iltana oli meillä auttamassa isää uuden rysän kudonnassa... ja lujia
rysiä hän tekeekin... menipä vaikka kuinka iso kala tahansa satimeen,
niin hänen rysänsä ja verkkonsa eivät koskaan repeä... Niin, näin
paljon tulin nyt sinulle sanoneeksi, mutta älä yritäkään houkutella
minulta enempää.
— Oletpa kaikin puolin hyvä ja kelpo tyttö, Anni kulta. Kas, kun ei
Samuli sinua kosinut, sinä kun joka tavalla olet minua parempi.
Kentiesi Maiju tahallaan lausui nämä sanat niin kovaa, jotta Samuli
ne kuuli. Hän lähestyi heti tyttöjä, väittäen Maijun olevan hänelle
parhaimman, niinkuin ehkä Anni jollekin toiselle. Kietoipa kätensä
morsiamensa vyötäisille ja olisi suudellutkin, elleivät vanhemmat olisi
olleet saapuvilla.
Ja nyt jätämme nämä arvoisat perheet siksensä, koska he eivät
oikeastansa kuulu kertomukseemme.
Kirkosta tuli myös kaksi henkilöä, jotka näkyivät karttavan kaikkea
seuraa ja pelokkaan näköisinä astelivat kumpikin erikseen. Taikka
oikeastaan se olikin niin, etteivät muut ihmiset piitanneet heidän
seurastaan.
Toinen näistä oli Inttilän torpparin vaimo. Tämän torpan väki ei ollut
hyvässä maineessa ja siksipä pitäjäläiset nyt kuten aina karttelivat
häntä.
Toinen oli renki, joka hiljan oli tullut pastori Ortmanin palvelukseen.
Sitä ennen hän oli palvellut Ristilässä.
Ristilästä huhuttiin niin paljon pahaa, ettei sieltä otettu
palkollisiakaan muihin taloihin pitäjässä. Pastori piti tuollaista
ennakkoluuloa vääränä, ja koska eräs Ristilän rengeistä hiljan
oli tarjoutunut hänen palvelukseensa, niin hän mielestänsä voi
ottaa tämän yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin. Mies oli luultavasti
riitaantunut entisen isäntänsä kanssa ja juuri muuttoaikana eroitettu
palveluksestaan. Päältä katsoen hän kyllä oli jotensakin vallattoman
näköinen, mutta kun pappilasta hiljattain oli kuollut renki, eikä
toista ollut tiedossa, täytyi pastorin pakostakin hänen sijaansa ottaa
Ristilän Heikki.
Niinkuin jo mainitsimme, pysyi muu kirkkoväki hänestä erillään sen
takia, että hän oli Ristilässä palvellut, mikä, niin väärin kuin se
olikin, oli heistä kyllin pätevä syy. Toiset huhusivat keskenään
jostain muustakin syystä, joka, jos siinä edes oli perää, olisi ollut
edellistä pätevämpi.
Hän astuskeli siis aivan yksinään, eikä mielestänsä koskaan ennen ollut
tuntenut itseään niin hyljätyksi kuin nyt. Ennen se ei ollut häneen
paljon koskenut, mutta nyt se kovasti kalvoi hänen mieltänsä, vaikka
hän tiesi tähän ylenkatseeseen tällä kertaa olevan täyden syyn.
Hän poikkesi maantieltä pieneen metsikköön. Siellä hän istahti
jäätyneelle mättäälle, johon jäi kauaksi aikaa istumaan. Muutamat
paikat papin saarnasta muistuivat elävinä hänen mieleensä ja hän alkoi
mietiskellä sielunsa tilaa.
* * * * *
Saman sunnuntain iltapäivällä istui vanha Regina lueskellen jotakin
hengellistä kirjaa. Tässä rakkaassa toimessa häiritsi häntä eräs
tuntematon vaimo.
— Tunnetteko minua? kysyi vieras. Mutta kun hän ei heti saanut
vastausta, hän kohteliaammin jatkoi:
— Taikka kuinka pastorin emännöitsijä voisikaan tuntea kaiken maailman
ihmisiä!
Hiukan alentuvaisesti Regina vastasi:
— Muistan nähneeni teidät joskus kirkossa, mutta usein teitä ei
ole siellä näkynyt, koska en tiedä edes nimeänne, enkä tunne juuri
ulkonäöltäkään. Ahkerat kirkossakävijät tunnen kyllä sekä nimeltä että
ulkonäöltä.
Regina oli tuntevinaan kaikki seurakuntalaiset, joiden luku nousi
tuhansiin. Tämä mahtoi siis olla hyvin laiska kirkossakävijä, koska hän
ei häntä tuntenut.
— Meidän torppamme kuuluu emäseurakuntaan, vastasi vaimo, ja me käymme
siellä kirkossa; vain joskus tulemme tänne kuuntelemaan hyvää pappianne.
— Entä mitä pidätte hänestä?
— Pidän niin, että olen tullut hänen puheillensa.
— Mistä olette kotoisin?
— Inttilän torpasta.
— Olen kuullut tuota paikkaa ennenkin mainittavan, vastasi Regina
jotensakin nyrpeästi. — Mitä teillä on asiaa?
— Pastorilla kuuluu olevan nuori kasvattitytär, joka hiljattain on
yritetty tappaa. Saisinko nähdä hänet?
— En ymmärrä, mitä se hyödyttäisi. Sitäpaitsi hän nukkuu.
— Jos tietäisitte, että hän makasi kattomme alla sen yön, jolloin
Ristilän maisteri pelasti hänet suosta, niin ette suinkaan hylkäisi
pyyntöäni.
Reginan mieleen muistui nyt, että Stella oli kertonut hänelle eräästä
torpanvaimosta, jonka nimeä hän ei ollut kuullut, kehuen häntä
hyvin hyväksi ihmiseksi. Näistä hänen lemmikkinsä sanoista oli nyt
seurauksena, että torpanvaimo yht'äkkiä kohosi hänen silmissään, niin
ettei hän enää muistanutkaan, kuinka vastenmielisesti hänen nimensä oli
häneen vaikuttanut.
— Jos lupaatte kävellä hyvin hiljaa, niin ettei lapsiraukka herää,
hän kun niin kovin on unen tarpeessa, niin saatte pistäytyä hänen
huoneessansa. Kuitenkin täytyy teidän riisua kovat kenkänne.
He astuivat sisään ja katselivat nukkuvaa. Torpanvaimo purskahti itkuun
nähdessään, kuinka Stella oli käynyt laihaksi ja kalpeaksi, hän, joka
kauhean yön tapauksista huolimatta kuitenkin aamulla herätessään oli
ollut niin punaposkinen.
— Minkälainen lieneekään se, jolla on ollut sydäntä ampua tällaista,
ajatteli torpanvaimo, katsellen sairasta hellästi.
— Antaisitteko minun hiljaa siirtää hänen paitaansa syrjään, jotta
näkisin olkapään? kuiskasi vaimo hiljaa Reginan korvaan. — Vai
tekisittekö sen mieluummin itse?
Torpanvaimon kummallinen pyyntö teki Reginaan syvän vaikutuksen, niin
ettei hän voinut kieltää. Hän siirsi paitaa syrjään ja molemmat he
katselivat tytön paljasta olkapäätä.
Lapaluussa näkyi lähellä käsivarren juurta jotensakin selvästi
kirjaimet H.H., jotka olivat liian säännölliset, ollakseen
synnynnäisiä. Pikemmin olivat ne jollakin tavalla, ehkä polttamalla,
ihoon piirretyt.
Nähdessään tämän, torpanvaimo kiireesti veti Reginan muassaan tämän
kamariin ja sinne tultuaan hän pyörtyi.
— Voi taivaan taatto, mitä se tämä merkitsee? päivitteli Regina
etikkapulloa haparoiden. Toinnuttuaan torpanvaimo heikosti kuiskasi:
— Mikä onni se olikaan... ei, Jumala antoi minulle voimia, etten hänen
huoneessaan kaatua romahtanut lattialle. Hän olisi siitä herännyt ja
voinut säikähdyksestä kuolla. Voi, oma Hannani!
— Stellaksi me häntä nimitämme, oikaisi Regina.
— Mutta jos hän nyt on... ja varmaan hän onkin se pikku Hanna, jota
pienenä kannoin sylissäni... niin miksi en saisi mainita häntä samalla
nimellä kuin silloin?
Ihmetellen Regina katsoa tuijotti vierasta. Olikohan tuolla edes ollut
Hanna-nimistä tyttöä? Ja uskoiko hän itsekään mitä puhui, Regina
mielessään epäili. Sitten hän kysäsi:
— Miksi ette ennen ole täällä käynyt? Miksi juuri tänään?
— En voi sitä teille selittää, vaan tahdon päästä pastorin puheille.
Missä hän on? Onko hän kamarissansa ja missä se on? Viekää minut sinne.
Se oli pian tehty, ja nyt hän seisoi papin edessä.
Tapahtuu joskus, että korkeampaa tai alhaisempaa säätyä oleva
ihminen kunnollisen papin edessä vapisee enemmän kuin jos tämä olisi
maailman mahtavia, joku kuningas tai ruhtinas. Kesti kauan, ennenkuin
torpanvaimo sai sanaakaan lausutuksi.
Pastori arvasi hänellä olevan jotakin erinomaisen tärkeää mielessään.
Luterilaisena pappina hän tosin hylkäsi katoolisen salaripin, mutta
jos ihminen sielunsa ahdistuksessa hätääntyneenä kääntyi Herran
palvelijan puoleen pyytämään häneltä valaistusta, neuvoa ja lohdutusta,
niin hänestä se oli ihan paikallaan, se kun silloin tapahtui ihmisen
vapaasta tahdosta, eikä pakosta, kuten katoolisessa kirkossa.
Vaimon ilmoittaessa mistä hän on, pastoria vuoroonsa alkoi hiukan
peloittaa, koska hän melkein arvasi sen samaksi torpaksi, johon Harald
oli vienyt tiedottoman Stellan, ja hänessä syntyi aavistus, että
syy, minkä takia tämä vieras nainen oli pyrkinyt hänen puheillensa,
koski hänen holhokkiansa. Hän pyysi vaimoa istuutumaan ja kertomaan
pelkäämättä mitä hänellä oli asiana.
Vaimo veti syvään henkeänsä ja alkoi puhua. Hänen sanansa kuuluivat
näin:
— Seisoessani hurskaan Jumalan palvelijan edessä, en oikein tiedä,
miten alottaisin. Hiukan epäröityään hän jatkoi:
— Olin tänään tämän seurakunnan kirkossa, johon en tosin kuulu, mutta
koska tänne on lyhyempi matka ja pastorin saarnat sitäpaitsi enemmän
kuin emäkirkon pappien selitykset ovat liikuttaneet sydäntäni, niin
olen joskus käynyt täälläkin. Ja pastorin puhuessa tänään tilistä,
minkä taivaan ja maan Herra on vaativa meiltä, tunsin olevani kadotettu
syntinen. Saarnan lopusta sain kuitenkin vähän lohdutusta ja päätin
ilmoittaa teille, joka niin syvästi olette voinut liikuttaa mieltäni,
asian, joka vuosikausia on painanut sydäntäni. Tähän asti olen
epäillyt, oliko se syntiä, johon annoimme itsemme houkutella... mutta
vasta tänään varmasti olen huomannut sen synniksi... sillä omatuntoni
nyt sanoo sen selvästi.
Vaimo pyyhkäisi vedet silmistään ja jatkoi jälleen rohkeammin:
— Ensi Tuomaanpäivänä tulee kuluneeksi viisitoista vuotta siitä,
kun ukkoni ja minä itkien ja murehtien istuimme töllissämme. Pieni
Hanna-niminen tyttäremme, joka jo kävi toista vuotta, oli muutama
päivä takaperin kuollut. Kaipauksemme oli sitä katkerampi, kun
olimme olleet jo viisi vuotta naimisissa saamatta muuta kuin yhden
lapsen, joka kentiesi tulisi olemaan ainoamme. Lapset ovat köyhälle
siunaukseksi, ja vaikka niistä köyhdytäänkin, ne kuitenkin tuntuvat
rikkaudelta. Kun siis Jumala korjasi lapsemme, niin olimme mielestämme
kadottaneet kalliin aarteen ja istuimme itkien takkakivellä. Tuon
tuostakin nousimme vilkaisemaan lasta, joka vielä makasi kehdossaan,
koska emme vielä olleet malttaneet siirtää sitä arkkuun. Ei tahdottaisi
niin pian viedä rakkaitansa hautaan ja melkeinpä toivotaan niiden
vielä virkoavan henkiin. Ukkonikin suri niin paljon kuin isä suinkin
voi surra, mutta äiti on kuitenkin aina äiti ja tietysti hän, joka
on lapsen synnyttänyt, katkerammin sitä kaipaa. Aina välistä kävimme
koettamassa, eikö se jo rupea lämpiämään ja eikö sen kangistunut ruumis
ala jo taipua. Vaan se oli turhaa. Pidimme peiliä sen suun edessä,
nähdäksemme kävisikö sen kalvo himmeäksi, mutta se pysyi vain yhtä
kirkkaana. Kutitimme lapsen jalkapohjiakin ja pistimme silmäneulalla
sormenpäihin, saadaksemme sen virkoamaan. Ukko, nähkääs, oli hiljan
eräästä kirjasta lukenut miten valekuolleita saadaan henkiin ja sen
mukaan nyt. yritimme. Ampuipa tuvassa vielä laukauksenkin, nähdäkseen
eikö säikähdys mitään vaikuttaisi. Mutta tässä ei mikään auttanut ja
meidän oli uskominen, ettei lapsessa enään ollut henkeä. Nyt päätimme
vihdoin jättää kaikki tyhjät yritykset siksensä ja melkeinpä kaduimme,
ettemme olleet antaneet kuolleen lapsemme rauhassa levätä. Tuntuipa
ikäänkuin se olisi uhannut kannella meistä Jumalalle, ellemme jo
lakkaisi sitä kiusaamasta...
— Hetkeksi vielä jäimme takan ääreen istumaan, mutta kun valkea jo
oli palanut hiilille, niin vihdoin pyyhkäisimme kyyneleemme pois ja
rupesimme asettumaan levolle, saadaksemme edes vähänkään nukkua...
Tuuli vinkui nurkissa ja lumiräntä pieksi mökin seiniä, mutta siitä
huolimatta kuulimme äkisti maantieltä kavionkopsetta ja täyttä laukkaa
kuului ratsumies lähestyvän. Tämä ei tosin ollut mitään harvinaista,
koska valtamaantie kulki siitä ohitse, mutta kummallisempaa oli,
että mieheni ikkunaluukun reijästä näki ratsastajan poikkeavan
pyssynkantaman pituiselle kapealle tielle, joka johti meidän
mökillemme. Hän pysähtyi portaitten eteen ja koputti ovelle. Mieheni,
joka varsinkin nuorempana oli hyvin rohkea ja väkevä, meni hänelle
avaamaan. Köyhä kun oli, hänellä ei ollut syytä rosvojakaan pelätä...
hän luuli vain jonkun tarvitsevan apua ja arveli, että vieraan tulo
ehkä vähän haihduttaisi suruamme. Hän siis aukaisi oven ja palasi
vieraan seuraamana tupaan. Takkavalkean himmeässä valossa tämä näytti
hyvin kammottavalta ja hänen pukunsa oli niin outo, ettei sitä osaa
kuvaillakaan. Hän näytti puoleksi mieheltä, puoleksi naiselta, ollen
kuitenkin naiseksi liian pitkä ja mieheksi liian lyhyt. Äänestä
kumminkin tunsi hänet mieheksi... Kasvoja ei ollenkaan näkynyt, koska
niitä peitti naamio, sellainen, jota ilveilijät käyttävät. Ellen olisi
ollut niin murheellinen, niin varmaankin olisin kovasti pelännyt, sillä
vasta kun olento alkoi puhua, huomasin, että hän oli ihminen. "Tiedän
lapsenne kuolleen", hän virkkoi kummastukseksemme, meillä kun ei
moneen päivään ollut käynyt ketään, ei ainakaan muita kuin läheisimpiä
tuttaviamme. Sitten hän jatkoi: "Mitäpä te teette kuolleella lapsella,
antakaa se minulle, niin toimitan sen hautaan ja tästä saatte elävän
sijaan." Näin sanoen hän kummallisen viittansa alta veti esiin pienen
käärön, jossa oli kaunis, nukkuva lapsi. "Tahdomme itse haudata
lapsemme", ukkoni vastasi. "Jos annatte lapsen minulle, niin saatte
olla varmat, että se saatetaan kunniallisemmin hautaan kuin jos itse
sen hautaisitte. Voisinpa pakottaakin teitä suostumaan tarjoukseeni" —
näin sanoen hän veti esiin kaksipiippuisen pistoolin, jonka nähdessään
ukkoni kalpeni, koska muisti suotta laukaisseensa pyssynsä — "mutta
koetan asian selittämällä saada teidät järkiinne. Jos ette ota tätä
lasta, niin sen täytyy kuolla ja, paitsi että surette omaa lastanne,
saatte tämän lapsen kuoleman omalletunnollenne. Jos nyt suostutte
ottamaan vastaan tämän lapsen, niin saatte siitä yhtä hyvän vanhuuden
turvan kuin omastakin lapsestanne, jos se olisi jäänyt elämään. Aluksi
sitäpaitsi saatte kaikki nämä hopeakolikot ja lisää niitä heruu, jos
lapsi jää elämään. Jos se kuolee, niin sillä pääsette siitä ja niin
tämä juttu loppuu. Neuvotelkaa nyt keskenänne; menen tähän kauas
loukkoon istumaan, jotta rauhassa saatte kuiskata, mitä teillä on
sanottavaa"...
— Nähtyäni pistoolin, olin niin säikähtynyt, että koko ruumiini
vapisi. Ukkoni, jonka laita taisi olla samoin, kuiskasi nyt minulle,
että tekisimme hyväntyön, jos ottaisimme tuon lapsen vastaan. Tosin
kadottaisimme omamme, mutta sehän oli kuollut, niin ettei meillä
enään ollut siitä mitään iloa. Ja olihan nuo rahatkin hyvät saada,
köyhiä kun olimme. Mitä siis suotta panisimme henkemme alttiiksi...
Mieli apeana annoimme siis vieraalle lapsemme ruumiin, käärittyämme
sen ensin vieraan lapsen vaatteisiin, joita mies ei tahtonut jättää.
Vieraan lapsen panimme oman lapsemme kehtoon, jonka jälestä mies lähti,
heitettyään pöydälle hopearahat, joita oli kaksikymmentä riksiä...
Mutta nyt oli vaikea pulma edessä. Kuinka selittää ihmisille, jotka
ehkä tiesivät lapsemme kuolleen, että se vielä olikin elossa ja että
se ulkonäöltään oli peräti muuttunut? Aijoimme jo mennä tuomarille
ilmoittamaan asian ja selittämään, että meidät oli väkisin pakotettu...
mutta pelkäsimme, ettei meitä uskota ja kentiesi vielä syytetään
lapsen varastamisesta... niin vain kävi, ettemme uskaltaneet... eikä
olekaan hauskaa kulkea käräjissä ja joutua kaikellaisiin rettelöihin.
Päätimme siis muulla tavalla pelastautua. Ensin kerroimme harvoille
tuttaville, joita satuimme tapaamaan, että lapsi oli ollut valekuollut
ja sittemmin pidimme mökkimme oven lukittuna, kunnes mielestämme
lapsen vaihdosta ei enään niin suuresti huomattaisi. Vaikka torppamme
siitä joutui pahaan maineeseen, niin emme voineet sille mitään;
saavutimme ainakin tarkoituksemme... Tämä se nyt on, jota en ole
uskaltanut tunnustaa yhdellekään ihmiselle, vaikka se alati on
vaivannut omaatuntoani, jonka joskus vähäksi ajaksi olen saanut
rauhoitetuksi, mutta joka kohta uudestaan on herännyt.
Tässä vaimo keskeytti puheensa, pyyhkiäksensä pois kyyneleitä, jotka
yhä uudelleen herahtivat hänen silmiinsä. Syvästi huoaten hän jatkoi:
— Tähän voisin lopettaa, koska jo olen kertonut mitä... niin, kyllähän
pastori ymmärtää. Mutta sisällinen ääni pakottaa minut ilmoittamaan
kaikki. Pieni tyttö, jota oman tyttöni mukaan nimitin Hannaksi,
tuli minulle aikaa voittaen yhä rakkaammaksi. Ja kaunis ja sievä se
olikin, suurine ruskeine silmineen ja tummine hiuksineen, ja rupesi
jo melkein selvästi puhumaankin. Se vain kummastutti sekä miestäni
että minua, että sen selässä lähellä oikeanpuolista kainalokuoppaa
oli ikäänkuin puumerkki: kaksi isoa H-kirjainta. Näytti ikäänkuin
ne olisivat olleet ihoon piirretyt. Niistä päätin vast'edes saavani
selon lapsen syntyperästä... Mutta sitä ei tarvittukaan, sillä pian
tapahtui suuria muutoksia... Eräänä sunnuntaina — tyttö oli silloin
ollut meillä melkein vuoden ja taisi olla noin puolenkolmatta ikäinen
— minä iltapäivällä läksin kotoa, koska mieheni oli juovuksissa
ja silloin aina toraili ja riiteli. Menin pitkän taipaleen takana
olevaan torppaan, jonka emännän hyvin tunsin. Kotiin palatessani
olivat ovet selkosen selällään, mieheni oli poissa ja samoin lapsikin.
Säikähdin, että hän juovuspäissään oli vienyt lapsen mukanaan, mutta
samassa hän jo tulikin ja ilman lasta. Kysymykseeni hän vastasi,
ettei ollut ottanut sitä mukaansa, vaan jättäneensä sen kotiin.
Sitte hän meni maata, mutta minä pysyin hereilläni, toivoen että hän
kuitenkin humalapäissään oli sen vienyt ja jättänyt kylään, vaikka
ei enää sitä muistanut... Mutta seuraavana aamuna hän selvittyään
puhui samaa, vieläpä oli muistavinaan, että hän tuona onnettomana
iltana oli jättänyt oven lukitsematta... Kaikki etsiminen oli turhaa
ja toisen kerran me olimme jääneet lapsettomiksi. Arvelimme lapsen
ymmärtämättömyydessään lähteneen ulos tuvasta ja eksyneen metsään,
jonne sitten oli kuollut nälkään taikka joutunut petojen syötäväksi...
Sille emme mitään mahtaneet; se kai oli tapahtunut Jumalan tahdosta
meille rangaistukseksi. Ukko ei muuten olisi niin suuresti piitannut
lapsesta, vaikka se olisi kuollutkin; mutta se vain suuresti kalvoi
hänen mieltänsä, että hän itse oli ollut syypää sen katoamiseen. Minä
taas surin lasta ikäänkuin olisin ollut sen oikea äiti... melkeinpä
yhtä paljon kuin olin surrut omaa pikku Hannaani. Vähitellen kuitenkin
totuimme olemaan ilman lapsia ja nyt siitä on jo kulunut neljätoista
ajastaikaa... Mutta mitä pastori nyt arvelee, jos tyttö, jonka Ristilän
maisteri pelasti suosta ja jonka olette ottanut kasvattityttäreksenne,
olisikin sama Hanna, jota olen kanniskellut sylissäni ja opettanut
puhumaan?
— Mistä päätitte, että tämä olisi sama lapsi? kysyi pastori.