olivat poissa ja oli tietysti niiden katoamisesta epäillyt Stellaa.
Mutta siitä oli hän vain mielissään, varsinkin kun nyt huomasi,
etteivät nämä enään olleetkaan kaksi ensimäistä nidettä, vaan molemmat
seuraavat, mikä osoitti tytön vakavasti ja järjestelmällisesti
harjoittavan lukemistansa.
— Mutta kuinka olet saanut selvän vuosiluvuista?
— Tarkoitatte kai niitä, jotka kirjoitetaan numeroilla? Niin, pyysin
vanhaa Reginaa avukseni. Hän opetti minulle numerot ja luvut tuhanteen
asti, joka kirjoitetaan ykkösellä ja kolmella nollalla... näin... Hän
arveli, ettei tarvitse osata sen enempää. Ensi nidettä lukiessani en
ymmärtänyt numeroista mitään, mutta hauskaa se kumminkin oli.
Pastori nauroi ja lupasi pian ruveta kiusaamaan häntä laskennon
opetuksella. Tähän asti se oli jäänyt tekemättä, mutta nyt hänen
täytyi myöntää laskennon olevan tärkeimpiä oppi-aineita, jotta
Stellasta ei tulisi aivan epäkäytännöllinen nainen. Hän ei ollut tullut
kysyneeksi, osasiko kasvattinsa edes laskea rahoja, sillä tuskinpa
nuorallatanssija-seurueessa oli hänelle annettu siihen tilaisuutta.
Milloin ilma oli kaunis, oli pastorilla aina hämärän aikana tapana
käydä kävelemässä kirkolle päin. Oltiin lokakuun lopussa; lunta ei
ollut vielä maassa, joka kuitenkin oli jäätynyt kovaksi, niin että oli
hyvä kävellä. Stella aikoi vain kääriä ympärilleen saalin, mutta kun
pastori huomautti, että ulkona puhalsi kylmä viima, heitti hän kaapun
yllensä.
Olemme huomanneet, että pastori mielellään otti osaa pieneen pilaan ja
sellaiseenkin keskusteluun, jossa ei kosketeltu uskonnollisia asioita.
Mutta hänen tavanmukaisella kävelyllään kirkolle päin johtui puhelu
molempain huomaamatta aina hengelliselle alalle.
— Niiden, jotka kaiken ikänsä ovat saaneet käydä kirkossa ja
yhdessä seurakunnan kanssa ottaa osaa jumalanpalvelukseen, tulisi
todellakin kiittää Jumalaa, sanoi Stella. — Minun suhteeni tähän
asiaan on hyvin kummallinen, minulla kun vielä on kahdeksan kuukautta
jälellä, ennenkuin olen saanut nauttia kaikista vuoden sunnuntai- ja
juhlapäivistä. Niistä on jokainen oleva minulle ihan uusi. Nyt tulee
pyhäinmiestenpäivä, jolloin saan kuulla teidän vielä laveammalti kuin
eilen illalla selittävän kahdeksaa autuutta.
— Kuulin sinun kerran sanovan, että kernaammin kuulet minun saarnaani
kuin kenenkään muun papin. Mistä se johtuu?
— Se ei riipu siitä, että pidän teistä enemmän, enkä saarnatessanne
edes muistakaan, että juuri te seisotte saarnastuolissa. Mutta
tuntuu ikäänkuin puhuisitte omasta kokemuksestanne. Kyllä toisetkin
papit osaavat oikein selittää, mutta silti tuntuu ikäänkuin he eivät
käsittäisi asiaa yhtä hyvin kuin te.
Jos itsekkäisyys oli antanut aihetta pastorin kysymykseen, niin se
Stellan näin vastatessa hävisi kokonaan. Sillä suora ja vilpitön kiitos
nöyryyttää ihmistä, niinkuin raamatussa puhutaan hengellisesti nöyristä.
Taivas oli jo tähtien peitossa ja sattuivatpa he näkemään
tähdenlennonkin.
— Irene kertoi minulle, että jos tähden pudotessa muistaa toivottaa
itselleen jotakin, niin se käy toteen, sanoi Stella. Onko paha uskoa
sellaista? Onko siinä mielestänne jotakin taika-uskoa ja syntiä?
Tällaisia kysymyksiä kuullessaan pastori usein joutui ristiriitaan
itsensä kanssa. Nytkin hänen toiselta puolen oli taisteltava
lapsellisia taikaluuloja vastaan, joista nuori tyttö ei kernaasti olisi
luopunut, ja toiselta itseänsä vastaan, hän kun ei kokonaan voinut olla
luottamatta aavistuksiin ja muihin sellaisiin. Kuitenkin hän vastasi:
— Jos tosissaan sellaista uskoo, niin se on synti. Mutta jos vain on
sitä uskovinaan, niin siinä ei ole mitään pahaa. Toivotitko nytkin
itsellesi jotakin?
— Toivotin kyllä. Mutta... ei... sitä en sano teille. En, vaikka mikä
olisi.
Ensi kerran Stella kieltäytyi ilmaisemasta hänelle ajatuksiansa ja
tästä pastori niin ällistyi, ettei hänkään tullut mitään sanoneeksi.
Ehkä Stellan vastaus johtui jonkinmoisesta epäselvästä ja kainosta
aavistuksesta siitä, että hän ainakin yhdessä suhteessa oli pastorista
riippumaton nainen, ja kentiesi tämä vastaus hänessäkin herätti
samallaisen aavistuksen, ehkäpä vielä selvemmässä muodossa.
He näkivät jälleen tähdenlennon, jolloin Stella sanoi:
— Tiedättekö mitä nyt toivoin? Olisinpa suonut, etten viime kerralla
olisi itselleni mitään toivonut koska sillä ehkä pahoitin teidän
mielenne. Mutta nyt kuitenkin toivoin, etten koskaan maailmassa
tuottaisi teille, hyväntekijälleni, minkäänlaista surua.
Ei pastori nytkään saanut vastatuksi, olisipa vain suonut, että tähdet
olisivat ilmoittaneet Stellalle sen, mitä hän ei kyennyt ilmaisemaan.
He olivat seisoneet paikoillaan kauan aikaa, mutta nyt he verkalleen
alkoivat astella kotiin päin. Stella puhkesi taas puhumaan:
— Eiköhän tähtitieteen, jota te nimitätte astronomiaksi, pitäisi olla
lähimmässä yhteydessä jumaluusopin kanssa?
— Ymmärrän kyllä, mitä tuolla tarkoitat. Mutta Jumalahan on ihmeellinen
kaikissa töissään ja kaikkivaltiaalla voimallaan hän on luonut puut
ja kukat, ihmiset ja eläimet. Eikä taivas ja tähdet, paremmin kuin
mikään muukaan paikka, ole hänen asuntonsa, sillä hän on joka paikassa
läsnäoleva.
— Mutta eikö Jumala asu taivaassa? Niinhän vapahtajamme itse on meille
opettanut.
— Vapahtajan vaeltaessa ihmisen muodossa täällä maanpäällä hänellä
myös oli inhimilliset ajatukset ja tunteet, vaikka hän olikin ilman
syntiä. Ja opettaessaan ihmisille autuuden tietä, hän käytti sellaisia
vertauksia ja kuvauksia, joita nämä voivat käsittää. Kuitenkaan hän
ei taivaalla, joka on Jumalan ja autuaitten asunto, tarkoittanut tätä
näkyväistä taivasta, josta hän on sanonut, että sen pitää katoaman
yhdessä maan kanssa, vaan näkymätöntä ja käsittämätöntä autuaitten
yhteyttä, jota ei mikään silmä ole nähnyt, eikä mikään korva kuullut ja
joka ei ole astunut yhdenkään ihmisen sydämeen.
— Mutta emmeköhän pidäkin taivasta Jumalan asuntona sen vuoksi, että se
on ihanin paikka, minkä tiedämme?
— Luultavasti. Mutta tällaisiin kysymyksiin on vaikea vastata,
koska vastaukset yksinomaan riippuvat jokaisen eri ihmisen omasta
mielipiteestä. Koska Jumala ei ole katsonut hyväksi ilmoittaa
sitä meille pyhässä sanassaan, vaan sen sijaan, jos uskomme hänen
armolupauksiinsa, on luvannut, ettei hän hylkää meitä, vaan
vastaanottaa meidät ikäänkuin hyvät lapset taivaaseensa, niin siinä on
kylliksi, että toivomme uskossa.
Ja pastori puhui oikein. Tosin hän olisi voinut vastata Stellalle
omakohtaisen käsityksensä mukaan, mutta koska hän ei itsekään ollut
aivan selvillä asioista, jotka käyvät yli ihmisen ymmärryksen,
niin miksikä hän rupeaisi sellaista Stellalle tyrkyttämään, se
kun kentiesi olisi johtanut hänet uskosta mietiskelyihin, ehkäpä
epäilyksiinkin. Parempi vain saada hänet hylkäämään tyhjän
aprikoimisen, joka on epäilyksen alku ja juuri, sanalla sanoen, saada
hänet yksinkertaisesti uskomaan. Ja tässä hän onnistuikin, sillä
Stella oli heti valmis luopumaan päätä huimaavista tutkimuksistaan,
joihin oli ollut syventymäisillään, luottaen täydellisesti hänen
sanoihinsa. Onnellisena hän hymyili kasvattajalleen, joka oli tehnyt
niin paljon hänen hyväkseen, pitäen itseään kuitenkin aivan halpana ja
mitättömänä. Tarttuipa hän vielä hänen käteensäkin, molemmin käsin sitä
puristaaksensa, jota hänellä ei yleensä ollut tapana tehdä.
He olivat nyt tulleet tienristeykseen, josta tie haaraantui kolmelle
eri taholle. Yksi näistä teistä oli kuitenkin vain polku, jota
kuljettiin pappilaan. Stella jäi tähän seisomaan ja sanoi:
— Kentiesi te ette pidä ennustuksista ja aavistuksista, mutta tätä
paikkaa minä kammoksun.
— Ehkäpä jonkun ennustuksen johdosta? Kerropa se minulle.
— Niin, ennenkuin tiesin, mitä astronomia on, olin jo saanut jotenkin
selvän käsityksen astrologiasta. Ette tosin ole sitä minulle koskaan
selittänyt, mutta tiedän kuitenkin, että se on tähdistä-ennustamistiede.
— Tuskinpa sitä voinee tieteeksi sanoa, korkeintaan taidoksi, oikaisi
pastori.
— Sama se. Olkoon vain taito.
— Taikka luulottelutaito, lisäsi pastori.
— No, olkoon niinkin. Mutta nytpä ette enää saa minua oikaista, nyt
tahdon kertoa... Ilveilijäjoukossa oleskeli yhteen aikaan hyvin
kummallinen, Giuseppe Fiamma niminen mies. Muuten hän oli hyvin siivo
ja surumielinen, ja kun hän osasi ennustaa tähdistä, pitivät toiset
häntä suuressa arvossa.
— No, mitä hän siis ennusti sinulle?
— Otettuaan käsille kummallisen koneen, jossa piikit olivat
olevinaan tähtiä, hän meidän ollessamme kahdenkesken ryhtyi minulle
ennustamaan: "Stella, sinä tähtien tytär, hän puhui; täällä maan
päällä kohtaavat sinua monet vaarat, joita tähdet sallivat sinun
torjua. Niin, näenpä että olet pääsevä niistä kaikista. Myrskystä ja
sekasorrosta olet pääsevä tyyneen satamaan. Elleivät tähdet sinua
suojelisi, olisi sinulla syytä pelätä asumatonta seutua, harmaata
linnaa ja kolmihaaraista haarukkaa". Näin hän puhui ja minä otin hänen
ennustuksensa enemmän huomiooni kuin muiden, jotka myös tähdistä olivat
minulle aivan toista ennustaneet. Sillä hän piti minusta ja oli niin
vakava ja synkkä... Ja onpa hänen ennustuksensa tuosta asumattomasta
seudusta jo käynyt toteen... se oli suo, johon vajosin. Ja
muistellessani Giuseppen ennustusta, olen myös pelännyt Ristilää, jota
nimitänkin harmaaksi linnaksi. Ja nähdessäni nyt tämän tienristeyksen,
se muistuttaa minulle kolmihaarukkaa.
Kuten jo kerroimme, oli se yksi pastorin heikkoja puolia, ettei
hänkään täydellisesti voinut olla luottamatta aavistuksiin ja muihin
sellaisiin. Stellan kertomus ja vielä enemmän hänen johtopäätöksensä ja
pelkonsa tekivät siis häneen kamalan vaikutuksen ja hellästi hän veti
tytön puoleensa, ikäänkuin häntä suojellaksensa.
Samassa pamahti pyssynlaukaus ja Stellan hento vartalo nojautui
raskaasti häntä vastaan.
— Tuohon sattui, kuiskasi tyttö heikosti — katsokaa, tuohon.
Kuului nopeasti poistuvia askeleita, mutta niistä pastori ei nyt
joutanut huolimaan.
— Painakaa kätenne tähän, pyysi Stella.
Hän pisti kätensä hänen kappansa alle ja lämmin verivirta sai sen heti
punaiseksi.
Verenvuotoa estääksensä hän painoi kätensä lujasti haavalle ja ilokseen
huomasi, että se lakkasi vuotamasta. Sitten nosti hän tytön syliinsä
ja alkoi varovasti kantaa kotiin päin. Kysymykseensä, tekikö tyttöön
kovasti kipeätä, hän ei saanut vastausta ja rientäen hän pian oli
saapunut kotiin, jossa laski rakkaan taakkansa tytön omaan vuoteeseen.
Sitten hän heti pani noutamaan lukkaria, joka oli seudun ainoa
haavalääkäri, ja vaikka tämän taito olikin hyvin epätietoinen, hän
kuitenkin päätti jättää sairaan toistaiseksi hänen hoidettavaksensa.
Sillä välin hän vanhan Reginan avulla hyvin varovasti koetti riisua
Stellan yltä vaatteet, kastaen vedellä hänen ohimoitaan ja käyttäen
kaikellaisia pieniä kotilääkkeitä, joista ei ainakaan ollut vahinkoa,
elleivät suuresti auttaneetkaan. Kaikki heidän puuhansa olivat
kuitenkin pastorin mielestä aivan turhia nyt, kun jokainen silmänräpäys
oli kallis.
Kaikeksi onneksi lukkari muutaman minuutin kuluttua saapui. Hän
ryhtyi heti tutkimaan haavaa ja huolettomasti ja itsetietoisesti kuin
mikäkin oppinut lääkäri hän ilmoitti, ettei haava ole niin vaarallisen
laatuinen, että kuolema siitä seuraisi. Luoti oli vasemman lapaluun
alitse tunkeutunut sydämen läheisyyteen. Jos se olisi kulkenut suoraan,
niin se olisi lävistänyt sydämen ja tappanut heti paikalla, mutta nyt
se ei ollut niin syvässä, että olisi ollut mitään erityistä pelon
syytä. Verenvuodosta nuori neiti kuitenkin oli käynyt niin heikoksi,
että hän pitkät ajat saisi potea vuoteessaan.
Pastori oli niin tyrmistynyt, ettei saanut sanoneeksi vastaan, vaikka
lukkari käyttikin sellaisia parannuskeinoja, joita hän ei muuten
olisi hyväksynyt. Lukkari nimittäin aukaisi Reginan panemat siteet,
antaaksensa muka veren vapaasti vuotaa, kunnes mielestänsä kaikki
ruma ja hyytynyt veri oli haavasta poistunut. Vasta sitten hän ryhtyi
asettamaan omia siteitään, joihin oli sivellyt jotain salaperäistä
rohtoa, ja vakuuttaen, että yöksi ei tarvitsisi tehdä muuta, hän
välinpitämättömänä läksi tiehensä. Vaikka vanha Regina hiukan
mutisikin, niin pastori ei kuitenkaan estänyt häntä menemästä.
Hän laskeutui polvilleen sängyn viereen ja kuunteli sairaan hengitystä.
Vielä hän hengitti, joskin hiljaa ja heikosti. Mitä hän olisikaan
antanut, jos Stella olisi herännyt horroksistaan, aukaissut silmänsä,
sanonut jotakin.
Mutta vaikka hän niin sydämestään sitä toivoi, rukoillen hartaasti
Jumalaa, niin kesti monta tuntia ennenkuin Stella vihdoin aukaisi
silmänsä ja kysyi:
— Missä olen?
— Oma Stellani, puhutteli pastori häntä.
— Ystäväni luona olen. Täällä kernaimmin kuolenkin.
— Ei, Stella, sinun pitää elää.
Vaikka Erkki oli pappi, vieläpä parhaimpiakin, niin hän ei nyt olisi
tahtonut kuulla puhuttavankaan kuolemasta. Ja jos hänen nyt olisi
pitänyt valmistaa joku kuolemaan, niin hän ei olisi sitä voinut. Nyt
hän ei ollutkaan pappi, vaan ihminen.
Ja mitäpä hänen valmistuksensa tällä hetkellä olisikaan hyödyttänyt? Ja
olisiko Stella sellaista kaivannutkaan?
Vaikka hän niin mielellään olisi kuunnellut tytön heikkoa ääntä, niin
hän kuitenkin rupesi häntä estelemään.
— Älähän, pikku Stellani, yritäkään sanoa mitään. Puhu niin vähän kuin
mahdollista.
— Siirrä päänalus alemmaksi, pyysi Stella hymyillen.
Vähitellen hän vaipui uneen, joka ei pastorista enää näyttänyt niin
kuolemantapaiselta. Hän pyysi Reginaa sammuttamaan kynttilän ja
istuen matalalla tuolilla sängyn vieressä, hän nojasi päätään Stellan
päänalukseen ja vaipui hänkin vihdoin unentapaiseen horrostilaan,
kiitettyään ensin Jumalaa, jonka johdatuksesta hän oli kehoittanut
Stellaa pukeutumaan talvikappaansa ja sittemmin vaaran hetkenä vetänyt
hänet lähelleen. Jos Stella siis jäi henkiin, niin hänen pelastuksensa
riippui yksinomaan näistä kahdesta seikasta, koska paksu päällysvaate
oli ehkäissyt luotia tunkeutumasta täydellä voimallaan hänen
ruumiiseensa ja sen suora kulku sitäpaitsi oli tullut sillä estetyksi,
että pastori juuri silloin sattui sieppaamaan tytön syliinsä. Vielä
pastorin nukkuessa oli tämä kaikki hänen mielessään.
Regina tosin koetti kauan pysyä hereillä, mutta kun hän ei huomannut
sairaassa mitään erinomaisempaa, niin hän ei enää taistellut vastaan,
vaan vaipui virkistävään uneen, mikä olikin hänen väsyneelle
ruumiilleen hyvään tarpeeseen.
Näistä kolmesta kuitenkin Stella nukkui sikeintä ja levollisinta unta.
X.
ODOTTAMATTOMAN ONNEN VAIKUTUS.
Niin vähän lukenut ja oppinut kuin olikin, lienee lukkarilla kumminkin
tässä suhteessa ollut jonkinmoista kokemusta, taikka sattuiko hän
muuten oikein arvostelemaan sairaan tilan, mutta ainakin kävi niinkuin
hän oli ennustanut. Stellan haava ei ollut kuolettavaa laatua, mutta
verenvuodosta ja ehkä myös säikähdyksestä hän sairastui lavantautiin,
joka oli hyvin pitkällinen ja hivuttava. Valtasuoni tykytti heikosti ja
hengitys kävi hitaasti ja vaivalloisesti. Joskus houraillessaan hän ei
milloinkaan käyttäytynyt rajusti ja väkivaltaisesti.
Pastori oli lähettänyt noutamaan lääkäriä, selittäen kirjeessään taudin
laadun sekä syyn, jota lääkäriä maalle haettaessa ei kuitenkaan koskaan
pitäisi tehdä. Tämäkin vain neuvoi joitakin vahvistavia rohtoja,
kirjoittaen, ettei tauti ollutkaan vaarallinen.
Tämä rauhoitti pastoria ja hän katseli nyt vähemmän huolestuneena
tytön kauniita kasvoja, jotka julma tauti oli muuttanut kalpeiksi ja
kuihtuneiksi, ja kuunnellessaan tyynemmin hänen hengitystään, hän myös
oli huomaavinaan, että valtasuoni tykytti vilkkaammin.
Astuessaan aamulla Stellan huoneeseen pastori ilokseen tapasi hänet
istumassa päänalukseen nojautuneena. Tyttö oli pyytänyt Reginaa
auttamaan yllensä tummanvärisen karttuunipuseron, josta pastori,
kuitenkin mitään virkkaamatta, aina oli paljon pitänyt.
— Hyvää huomenta, Erkki, miltä mielestänne näytän uudessa puvussani?
— Mutta entä jos vaatteet jollakin tapaa ovat sinulle vaivaksi, Stella
kulta! Ja eiköhän auringonpaistekin tee pahaa silmillesi?
Ja pastori aikoi peittää ikkunan isolla, tummalla saalilla.
— Ei, ei, antakaa olla! Herttainen päivänpaiste ei ollenkaan vaivaa
silmiäni; se loistaa vain niin kauniisti viheriäisen ikkunaverhon läpi.
— Tuntuuko puhuminen sinusta hyvin vaikealta?
— Ei ollenkaan. Onko minun siis ennen ollut vaikea puhua? Enpä itse
ole sitä tietänyt, mutta silmistänne näen, että niin kait se on ollut.
Mutta nyt on jo aivan toisin. Oletteko siitä mielissänne?
— Olen, Stellani, kovasti mielissäni!
— Näin unta, että ystävämme olivat täällä. Miksi he eivät ole käyneet?
Tottahan he tietävät, että olen sairastunut. Kylläpä he ovat pahoja!
— Irene on käynyt täällä kahdesti ja Harald melkein joka päivä.
— Vai niin, vai ovat käyneet. Enkä minä ole siitä mitään tiennyt.
Luultavasti olen silloin nukkunut, ettekä te tahtoneet minua herättää.
Mikä viikon päivä nyt on?
— Lauantai.
— Huomenna siis saarnaatte kahdeksasta autuudesta. Huomennahan on
pyhäinmiesten päivä, enkä minä kykene lähtemään kirkkoon. Teko siellä
saarnaatte?
— Olet jo kaksi viikkoa sairastanut. Pyhäinmiesten päivä on ollut ja
mennyt.
— Joko siitä on niin pitkä aika? Kuluuko aika sairastaessa niin
nopeasti? Te kai silloin saarnasitte, enkä minä saanutkaan sitä kuulla.
— Toinen pappi silloin saarnasi ja toinen saarnaa huomennakin.
— Kuinka te olettekaan hyvä! Ette ole saarnannut, kun minä olen ollut
sairaana. Mutta nyt teidän täytyy totella minua.
— No, koetanpa totella.
— Saarnatkaa huomenna. Minähän olen vain yksi, mutta kirkossa niin
monet teitä kaipaavat.
— Kuinka nyt voin sinua totella? En voi.
— Luuletteko painun kuolevan?
— En nyt enää sitä luule. Olet jo terveempi. Tuskallisesti hän koetti
torjua tätä luuloa, joka jo vaikutti, että hänen äänensä vapisi ja
hänen silmissään ilmeni pelkoa.
— Mutta silmänne näyttävät niin surullisilta; ehkä kuitenkin pelkäätte,
että se voi tapahtua. Ja nyt vielä itkettekin! Te iso, vankka mies ja
viitsitte itkeä. Hyi, hävetkää!
Sairaan pilanteossa on yleensä jotakin sydäntäsärkevää, joka saattaa
ihmiset itkemään, mutta nyt kävi aivan päinvastoin. Pastori pyyhkäisi
kyyneleet silmistään ja koetti väkisin hymyillä. Mutta katsahtaessaan
Stellaan, hän näki tämän ikäänkuin tervein suin naurahtavan ja nyt
hänkin pakotta saattoi yhtyä nauruun.
— Jumala, joka on elämän ja kuoleman herra, tehköön niinkuin hänestä
parhaalta näyttää. Olen tyytyvä Hänen tahtoonsa, sanoi pastori
ikäänkuin itsekseen.
— Mutta jos nyt kuolen, Erkki... emmehän sitä tiedä... niin enpä
mielelläni kuolisi, ennenkuin olen kysynyt teiltä jotakin. Miksi ette
koskaan ole pyytänyt suudella minua?
Tähän kysymykseen, joka saattoi hänet ensin punastumaan ja sitten
kalpenemaan, pastori ei vastannut ja Stella jatkoi:
— Taikka oletteko luullut, että olisin ollut sitä vastaan?
Aivan kuin oppilas opettajansa edessä oli pastori nyt tutkittavana.
Ja samaten kuin koulupoika kyllä mielellään vastaisi kysymykseen, jos
vain osaisi, niin samasta syystä jätti pastorikin tähän kysymykseen
vastaamatta. Mutta Stella ei antanut hänelle rauhaa, vaan lisäsi:
— Ette vastaa kysymykseeni, joka teidän mielestänne kentiesi ei
kaipaakaan vastausta. Vai kuinka?
— Oi, Stellani! Kysymyksesi kaipaa kyllä vastausta, mutta entä jos
vastauskin muuttuisi kysymykseksi, niin kuinka sitten kävisi?
— En oikein ymmärrä, mitä tarkoitatte. Jopa unohdin mitä kysyinkin...
muistoni ei enään ole yhtä hyvä kuin ennen... te kun aina sitä
kehuitte... Mitä minä taas sanoinkaan? Mitä kysyin?
— Minäkin olen sen unohtanut, vastasi pastori.
Iloisesti hymyillen tyttö äkisti huudahti:
— Mutta nyt minä sen muistan jälleen!
Hän vaikeni hetkeksi ja hänen kalpeille poskilleen nousi vieno puna.
Sitten hän uudelleen jatkoi:
— Kysyin miksi ette koskaan ole pyytänyt minulta suudelmaa ja ettekö
luullut minun siihen suostuvan. Mutta kuulkaa, mitä sanon... Silloin
olisin mielelläni _antanut_ teille suudelman, nyt _pyydän_ sitä.
Ja hän kohotti päätään päänalukselta, mutta kun toinen ei
lähestynytkään, hän antoi sen jälleen vaipua takaisin.
Pastoria säikähytti tällainen autuus, jota hän ei koskaan ollut
rohjennut ajatellakaan, paitsi ehkä joskus unissaan. Hän jäi
liikkumattomana istumaan tuolilleen ja... kalpeni.
Stella sanoi nuhdellen:
— Ette huolinut, vaikka kohotin päätänikin!
Erkki kumartui, mutta veti äkisti päänsä takaisin, ennenkuin hänen
huulensa olivat koskettaneet Stellan huulia. Hänestä tuntui ikäänkuin
tuo vaalea tyttö ei olisikaan ollut mikään ihminen, johon uskaltaisi
kajota, siksi hän oli liian vieno ja hento. Kukapa tiesi, eikö hän
silloin katoaisi hänen näkyvistään, jättäen hänet ihan yksinänsä
maailmaan.
Kolmannen kerran Stella vielä sanoi:
— Miksi minua noin tirkistätte? Enkö ole teidän pikku Stellanne, joka
kauniisti pyytää ystäväänsä antamaan hänelle pienen suukkosen. Vai
olisiko se liikaa?
Silloin lumous katosi. Tyttö eli vielä, mutta oli ehkä pian muuttuva
enkeliksi. Eikö hän, kurja, silloin katuisi, ettei ollut häntä
suudellut...
Ja hän teki mitä Stella pyysi.
Tiesikö hän edes mitä teki? Mitä vielä! Taikka tunsiko? Tunsi kyllä.
Näkikö ihanaa unta? Ei... sillä sehän oli täyttä totta, vaikka
tuntuikin unelmalta!
Hänen näin kumartuessansa Stellaa syleilemään ja suutelemaan, tämä
kuiskasi hänen korvaansa:
— Minä rakastan sinua.
Ja kun tuohon ei tullut mitään vastausta, niin hän kysyi:
— Entä sinä? Rakastatko sinäkin minua?
Erkki laski hänet sylistään ja virkkoi:
— Oi, taivaallinen Isä, anna minulle, palvelijallesi, anteeksi,
että tämän tytön tähden, joka on vain ihminen, usein olen unohtanut
sinut. Anna anteeksi, että rakkaus häneen sinua rukoillessanikin on
hämmentänyt tunteitani.
Erkki ei ollut sitä mieltä, että maallinen rakkaus olisi kielletty
papilta enemmän kuin maallikoltakaan, eikä hän sitäkään vaatinut, että
rakkaudessa "järkevyys" ja maltillisuus olisi pääasiana. Sitä hän vain
ei olisi saattanut uskoa, että se voi tuntua näin suloiselta ja...
miltei taivaalliselta.
— Ehkä Jumala täten on tahtonut antaa meille hämärän aavistuksen omasta
äärettömästä rakkaudestansa, lohdutteli Stella häntä lempeästi.
Ja ikäänkuin nämä sanat olisivat muuttaneet hänen mielensä, Erkki nyt
vasta vastasi:
— Minäkin rakastan sinua.
Yksinkertaiset sanat, jotka eivät koskaan jää vanhanaikaisiksi;
ikuisesti uudet sanat, jotka soivat suloisesti korvissamme. Oi, kuinka
paljon ne sisältävätkään, yksinkertaisuudestaan huolimatta!
Pitkään aikaan he eivät puhuneet mitään, ainoastaan itkivät. Erkin
kyyneleet tippuivat Stellan kaulalle ja Erkin poski oli kostea Stellan
kyynelistä.
Hymyillen kesken kyyneleitään Stella vihdoin sanoi:
— Muistatko, ystäväni, mitä pyysin ennenkuin rupesin tätä kyselemään,
ennenkuin...?
— Muistan, armaani. Pyysit minua huomenna saarnaamaan, vastasi Erkki,
irroittautuen hiljaa hänestä — ja minä lupaan totella. Taikka _sinua_
en tällä kertaa tottele... vaan... Mutta sama se, lupaan kuitenkin
saarnata.
Pian hän istui omassa huoneessaan kirjoittamassa saarnaansa ja
tehden sitä niin suurella uskalluksella ja niin tyynesti, että häntä
itseäänkin ihmetytti. Muutama tunti takaperin hän oli epäillyt omaa
voimaansa, kykyänsä, jopa tahtoansakin, mutta nyt kävi kaikki niin
helposti, eikä maallinen rakkauskaan enää tuntunut vaimentavan Jumalan
sanan voimaa.
XI.
ERÄÄN SAARNAN VAIKUTUS.