kelpaisi mihinkään. Mutta peläten, että hän ehkä kuitenkin kykenisi
asian ilmoittamaan taikka asianomaista varoittamaan, otti vapaaherra
pullon ja, kallistaen sen v. Nitin suuhun, sanoi:
— Näen kyllä, ettet enää kelpaa mihinkään. Parasta siis, että hotkaiset
loputkin. Toinen kulaus ehkä maistuu ensimäistä vielä paremmalta.
— Niinkuin sanoin, änkytti v. Nit — ensimäisen ryypyn otin hyvää sillä
tar... tarkoittaen... en suinkaan sinun tar... tarkoitustasi varten,
hm, hm... älä sitä luu... luulekaan. Tämän otan, koska se mais...
maistuu niin mai... mainion hyvältä.
Pian hän nukkui kuin kivi. Sen nähdessään vapaaherra mutisi:
— Nyt et kykene mihinkään. Makeaa unta!
Hän palasi kukkatarhaan ja katkaisten erään syyskukan puhui itsekseen:
— Tämän annan Stellalle. Edellinen suunnitelmani olisi ollut parempi,
mutta kelpaa se tämäkin.
Tihkusade oli muuttunut rankkasateeksi ja hän läksi sisään vieraittensa
luokse.
* * * * *
Vapaaherran läsnäolo oli vaikuttanut kaikkiin vastenmielisesti. Hänen
mentyään tuntui ikäänkuin kivi olisi vierähtänyt heidän rinnaltaan.
Harald ja Irene lauloivat dueton. Pastori ja Stella istuivat vierekkäin
kuunnellen ihastuneina laulua. Tietämättänsä Stella puristi pastorin
kättä.
Kuinka tämä silloin tunsikaan olevansa onnellinen! Kuitenkaan ei hän
vastannut tytön kädenpuristukseen.
Laulun päätyttyä Stella sanoi:
— Ennen maailmassa... niin, Erkki sen kyllä tietää... osasin minäkin
vähän näppäillä kitaran kieliä ja se on niiltä ajoilta ainoa asia, jota
ilolla muistelen. Toimittaisitteko minulle sellaisen soittokoneen?
Eihän se soi yhtä kauniisti ja täyteläisesti kuin piano, mutta
laulun säestykseksi sen sävelet sopivat melkein yhtä hyvin, vaikka
kuulostavatkin surullisemmilta.
Pastori, joka oli hyvin mieltynyt soittoon, vaikka ei itse ollut sitä
harjoittanut, ei tähän saakka ollut siitä Stellan kanssa keskustellut.
Mutta nyt hän oikein innostui, kuvitellessaan kuinka ihanaa olisi
kuulla Stellan laulavan kitaran säestyksellä ja lupasi heti hankkia
sellaisen. Sillä vaikka Stella olisi pyytänyt häneltä vieläkin
tarpeettomampaa kapinetta, niin hän ei olisi hennonut sitä kieltää.
— Harald kyllä opettaa sekä Erkkiä että minua laulamaan ja hänen
tullessaan sitten Irenen kanssa meille, me laulamme heille, niinkuin
he nyt ovat laulaneet meille. Eivätkä he ensinkään naura, vaan vieläpä
kiittävätkin meitä!
Harald oli mielissään siitä, että Stella halusi Erkin laulutoverikseen.
Ei hän oikein käsittänyt syytä siihen, mutta iloiseksi ainakin muuttui
hänen mielensä. Erkkikin oli onnellisen näköinen ja myhäili.
Irene ehdotti, että mentäisiin puistoon kävelemään, mutta sitten
vasta surulla huomattiin, että taivas oli mustassa pilvessä ja
että jo satoikin. Täytyi siis jäädä sisään odottamaan, kunnes sade
mahdollisesti lakkaisi.
Kaunis ilma oli pettänyt pastorin, niin ettei hän kotona ollut
tullut sanoneeksi, että häntä lähetettäisiin hevosella noutamaan,
jos sattuisi sade tulemaan. Eikä hänen tehnyt mieli pyytää hevosta
vapaaherraltakaan, koska tiesi hänet hyvin araksi hevostensa puolesta.
Kun vapaaherra sisälle palattuaan suvaitsi ehdottaa, että he jäisivät
sinne yöksi, niin ei siis hänellä eikä Stellalla ollut mitään sitä
vastaan.
Loppu iltaa kului erittäin hauskasti. Vapaaherra esiintyi niin
kohteliaasti ja huvittavasti, että hänen läsnäolonsa ei enää tuntunut
ensinkään painostavalta. Stella ei tullut hyväksi ystäväksi ainoastansa
pikku Ullan ja Solmun, vaan myös Aleksin kanssa, vaikka tämä, kuten
kaikki neljän-, viidentoista vaiheilla olevat pojat, suuresti ujosteli
nuoria naisia. Stella käyttäytyi niin iloisesti ja kainostelematta,
ikäänkuin ei hänelle olisi johtunut mieleenkään, mikä suuri ero oli
hänen oman, tietämättömän syntyperänsä ja näiden lasten korkean
sukuperän välillä. Ja varmaa on, ettei hän tullut sitä muistaneeksikaan.
Itse vapaaherrakin näytti mieltyneen Stellaan, niin että tarjosi
hänelle äsken katkaisemansa kukkasen. Mutta nyt ei Stella
käyttäytynytkään aivan luontevasti, koska ensin kysyvästi vilkaisi
pastoriin, ennenkuin otti sen vastaan.
Vapaaherra huomasi sen ja sanoi:
— Ettehän toki pelkää minua! Vai kuinka, Stella neiti?
— En juuri pelkääkään.
— Vastauksenne ei ainakaan ole ylen imartelevaa laatua, naurahti
vapaaherra ja kääntyi puhelemaan pastorin kanssa.
Illallisen syötyä pastori ja Harald läksivät ullakkokamariin.
Vapaaherra oli näet otaksunut pastori Ortmanin parhaiten viihtyvän
siellä, ja niin olikin laita.
— Näetkö, mitä minulla on tässä? sanoi Harald ja veti esille laatikon,
jossa oli kitara.
— Oikeinpa Stella arvasi, koska näytät osaavan tuotakin soittaa.
Tarkoitatko, että hän ensi aluksi saisi tämän lainaksi?
— Joksikin ajaksi vain, vastasi Harald hymyillen. Pastori ymmärsi, mitä
hän tarkoitti ja nyökkäsi myöntäen päätään.
Samaan aikaan tytötkin hiljakseen pakinoivat keskenänsä. Siihen otti
tuon tuostakin osaa rouva Orrberg, jonka huone oli aivan Irenen
huoneen vieressä ja jolla oli tapana aina illallisen syötyä keventää
talouspuuhista ja piikojen huolimattomuudesta väsynyttä mieltään,
kertomalla milloin niistä, milloin nuoruutensa ajoista. Toisinaan
hänellä kuitenkin oli hauskempaakin tarjottavatta, koska hän oli
vähinsä lueskellut ja vieläkin sunnuntai-iltapäivisin lueskeli
romaaneja, vaikka ei kerrallaan saanut monta sivua luetuksi, niin että
yhden kirjan lukeminen joskus kesti kokonaisen vuoden.
— Vai sinisessä kamarissa sinä tuletkin nukkumaan, sanoi Irene — ja
ihan yksin.
— Luuletko minun pelkäävän? vastasi Stella. Onhan sinun ja minun
huoneeni välinen ovi avoinna ja vielä ovi rouva Orrberginkin huoneeseen.
— Tarkoitatte kai vapaaherrattaren huonetta, huomautti rouva Orrberg,
joka oli hyvin arka vapaasukuisen herrasväkensä arvosta ja piti sitä
loukkauksena, kun Stella oli sanonut "minun huoneeni". Eikä hän vielä
ollut oikein selvillä siitä, miltä kannalta Irenen tuttavallinen suhde
Stellaan olisi käsitettävä.
— Mutta entä jos sänkyvaatteet olisivat nihkeitä, niin että voisit
kylmettyä, Stella hyvä! Anna minun maata siellä, minä olen kestävämpi.
— Niinkö luulet, vastasi Stella hymähtäen. Et siis näy muistavan
kaikkia niitä vaivoja, joista olen sinulle kertonut ja kuinka kaikin
puolin olen saanut kärsiä. Sellaiseen minä olen paremmin tottunut
kuin sinä, jatkoi hän, hiukan ylvästellen muistoistaan, jotka muutoin
tavallisesti saattoivat hänet murheelliseksi.
— Mitä turhia te kinastelette! Eikö neiti Irenen ole parasta maata
omassa sängyssään pikku Ulla neidin kanssa ja Stella neidin siellä,
missä hänelle on sija valmistettu. Kun minä olen pitänyt siitä huolen,
ei kenenkään tarvitse pelätä nihkeitä liinavaatteita.
Rouva Orrbergin oli vapaaherra käskenyt valvoa järjestystä, johon
myös kuului, ettei Irenen ja Stellan sallittaisi harjoittaa sellaista
vallattomuutta, että he toisten nuorten tyttöjen tapaan saisivat koko
yön turhia lörpötellä.
— Mutta sinähän nukut ensi yötä täällä, väitti Irene — ja luultavasti
pelkäät olla yksinäsi, vaikka ovi minun huoneeseeni onkin avoinna. En
soisi sinun pelkäävän.
— Aikooko neiti saattaa koko talon pahaan huutoon, vai oletteko
todellakin niin arka, että pelkäätte, nukkuessanne ensi yötä vieraassa
paikassa?
Enemmän rohkaistuna Irenen hänelle osoittamasta ystävällisyydestä kuin
rouva Orrbergin nuhdesaarnasta, oli Stella jo siirtymäisillään siniseen
huoneeseen, kun pikku Ulla, joka keskustelun aikana oli herännyt ja
ääneti sitä kuunnellut, äkisti nousi sängyssä istumaan ja sanoi:
— Minä tahdon nukkua Stellan kanssa. Pidän kyllä kauheasti isosta
siskostakin, mutta hänen kanssansahan aina saan maata. Nyt tahdon
nukkua Stellan kanssa.
— Niin saatkin, pikku Ulla. Kas niin, Stella, riisu nyt ja suutele
minun sijastani Ullaa. Vaikka voinhan itsekin sen tehdä. Hyvää yötä!
Rouva Orrbergilla, joka ehkä pelkäsi vapaaherraa vielä enemmän kuin
rakasti Ireneä, ei enään ollut mitään sanomista, kun hän näki Irenen
näin päättävästi käyttävän pikku Ullan päähänpistoa hyväkseen. Arvelipa
hän sitäpaitsi, ettei vapaaherra saisi sitä tietää, koska hän aikoi
kieltää tyttöjä siitä kertomasta.
Yleensä Stella vaipui uneen hyvin pian, saatikka sitten nyt, kun hän
oli kävellyt niin pitkän matkan. Kotona hän tavallisesti paneutui maata
jo yhdeksän ja kymmenen välillä, ja nyt oli kello jo kymmenen. Pian
hän näki unta kauniista, valkoisista enkeleistä, jotka olivat hänen
vieressään nukkuvaa pikku enkeliä vielä ihanammat.
Irene ei saanut unta yhtä helposti. Hän ei ennen ollut maannut tässä
huoneessa, jossa hänen äitinsä oli kuollut. Sellainen muisto ei ole
omiansa unettamaan, ei ainakaan sellaisena yönä kuin tämä. Oli juuri
ollut täysikuu, mutta kun taivas oli pilvessä, ei kuutamostakaan ollut
suurta apua. Ulkona satoi ja tuuli vonkui ja humisi. Salamat tuon
tuostakin himmeästi valaisivat huonetta, jonka ikkunat olivat peitetyt
paksuilla verhoilla.
Irene makasi siis hereillään, muistellen kaikellaisia pieniä ja
mitättömiä asioita, jotka kuitenkin olivat hänelle suuren arvoiset.
Muistipa hän senkin kerran, kun Harald oli sanonut että hänestä Irenen
nähdessään tuntui ikäänkuin yölliset pilvet olisivat antaneet sijaa
siniselle taivaalle ja kirkkaille tähdille. Ja Irenen silloin sanoessa:
Te imartelette minua, hän oli vastannut: vain tämän ainoan kerran.
Tämä vastaus oli lrenelle niin mieluisa, kun se todisti hänen täyttä
totta tarkoittavan. Ja lupauksensa hän oli uskollisesti pitänyt, sillä
sittemmin ei hän ollut häntä imarrellut. Mutta miten lienee ollutkaan,
Irene oli kuitenkin pahoillaan siitä ettei hän ollut rikkonut
lupaustansa. Tyttö olisi niin mielellään suonut, että hän vieläkin
olisi häntä imarrellut.
Tämä pani hänet miettimään ja hän kysyi itseltään: rakastanko häntä?
Tuota samaa oli hän usein ennenkin kysynyt ja saanut vastaukseksi
empivän: en. Mutta tällä kertaa tykytti hänen sydämensä entistä
kovemmin ja nyt hänen täytyi samaan kysymykseen vastata myöntäen. Ja
sitä seurasi toinen kysymys: rakastaakohan hänkin minua? Kainosti
hän vastasi tähän kysymykseen: _kenties!_, ja ikäänkuin asia sillä
olisi ollut taattu hän miltei tietämättänsä teki vielä kolmannenkin
kysymyksen: Pääsemmeköhän koskaan nai...? Mutta samassa hänen mieleensä
muistui v. Assar ja hän säikähti. Hän muisti vielä isänsäkin ja
pelästyi yhä pahemmin. Ihanat tuulentuvat, joita hän niin kevyesti ja
vaivattomasti oli rakennellut, sortuivat samassa maahan.
Sydämen ankara sykintä pani hänen ajatuksensa sekaisin ja hänen päänsä
oli täynnä epäselviä mielikuvia. Sänky esirippuineen tuntui hänestä
haudalta, johon hän oli elävältä haudattu. Tämä ajatus oli vähällä
tukahuttaa hänet, hän hyppäsi pois vuoteesta, puki ylleen ohuen
yöpuvun ja meni lähimmän akkunan luo. Saadakseen vähän enemmän valoa
huoneeseen hän veti rulla-akuttimen ylös ja istahti akkunan viereen,
haihduttaaksensa ajatuksiaan pilvien ja salamain katselemisella.
Mutta kun se ei onnistunut, siirtyi hän toisen akkunan luo, kiertämättä
kuitenkaan akutinta ylös. Hän vain pisti pienen päänsä akkunan ja
akuttimen väliin ja alkoi katsella ulos niinkuin äskenkin. Ja nyt se
onnistui paremmasti.
Ensin hän kuitenkin kuunteli viereisissä huoneissa makaavien hengitystä
ja erotti selvästi jokaisen hengityksen erikseen. Vaikka rouva Orrberg
makasi kauempana kuin muut, kuului hänen hengityksensä kovemmin kuin
toisten, sillä hän kuorsasi nukkuessaan. Pikku Ullan hengityksen Irene
tunsi hyvin: se kuulosti hiljaiselta ja ikäänkuin vähän sortuneelta.
Stella taas hengitti hiljaa ja tyynesti.
Stellasta ajatukset väkisinkin siirtyivät Haraldiin, mutta kun samassa
salama leimahti, valaisten taivaanrannan tulipunaisella hohteella, niin
hän taas unohti Haraldin ja rupesi harkitsemaan tuon luonnonilmiön
syytä ja alkuperää. Irenen fysiikan-tiedot eivät suinkaan olleet
perinpohjaisia, mutta hän oli kuitenkin joskus lukenut jonkin kirjasen,
jossa näitäkin asioita kosketeltiin.
Hän muisti jonkun sanoneen tämän välähdyksen johtuvan sangen etäällä
tapahtuneesta ukkosenpurkauksesta, jonka jylinää emme kuule, mutta
jonka hohteen erotamme tummalla yötaivaalla. Toiset arvelevat,
että salaman saavat aikaan ilmassa palavat ainekset, joko sähkön
vaikutuksesta tai ilman sitä. Kumpi käsitys lienee oikea? Luulta, että
milloin toinen, milloin toinen on oikeassa.
Nyt hän kuuli Stellan hengittävän vähän kovempaa. Irene siirtyi pois
akkunasta ja asettui istumaan sen vieressä olevalle tuolille. Stella
puhui unissaan:
— Se sopii mainiosti. Harald ja Irene.
Noin hän varmaankin oli puhuvinaan pastorille. Ja kuinka se olikaan
Irenestä mieluista!
Kauvan hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa iloita niistä suloisista
tunteista, joita Stellan unissaan puhuminen hänessä herätti, sillä
kohta sen jälkeen hän oli kuulevinaan, että jotakin ovea hiljaa
avattiin. Hän katsahti sinnepäin, mistä tämä ääni kuului, ja näki
huoneen perimmäisessä nurkassa seinän avautuvan.
Huone oli pitkä ja kapea nurkkahuone, jossa oli kolme ikkunaa,
mitkä kaikki olivat pidemmällä seinällä, joka oli osa rakennuksen
päädystä. Tähän kuuluivat myös nuo toisessa kerroksessa olevat kaksi
makuuhuonetta, joista jo olemme puhuneet. Sänky oli lyhyemmällä
seinällä, mikä taas oli osa rakennuksen pääsivua. Irene istui siis sen
akkunan vieressä, joka oli lähimpänä Stellan makuuhuonetta. Ja viistoon
hänestä hän nyt näki seinän ikäänkuin aukenevan.
Aukosta astui sisään haamu, joka sai hänen verensä hyytymään.
Ulkomuodoltaan se voitti kaikki pahat peikot ja aaveet, joista hän
lapsuudessaan oli kuullut kerrottavan. Ikäänkuin kiveksi muuttuneena
Irene istui loukossaan, voimatta huutaa tai liikahtaa paikaltaan. Hän
voi kuitenkin katsella ja silmillänsä seurata aaveen liikkeitä, sillä
ikkunasta, jonka akuttimen hän oli kiertänyt ylös, tuli sen verran
valoa, että hän saattoi erottaa kaikki.
Haamu astui vuoteen luo ja, vedettyään verhot syrjään, näytti hakevan
sieltä jotakin. Sitten hän veti verhot jälleen sängyn eteen ja näytti
olevan kahdenvaiheilla, mitä nyt olisi tehtävä. Yht'äkkiä valaisi
salama huoneen ja nyt se huomasi Irenen, joka oli istunut piilossa
pimeässä nurkassa. Nopeasti se lähestyi tuota valkoista esinettä, jonka
se oli havainnut.
Mutta silloin Irene tointui. Yhdellä harppauksella hän syöksyi Stellan
huoneeseen. Ovi, jonka hän paiskasi jälestään kiinni, pelasti hänet
kaikesta vaarasta, kun sen avain oli hiljakkoin kadonnut.
Kovasti kirkaisten vaipui Irene pyörtyneenä lattialle. Nyt vasta hän
oli voinut huutaa.
— Mitä siellä, mikä on hätänä? kysyi unenhorroksissa rouva Orrberg —
oliko se Irene neidin ääni? Mitä on tapahtunut?
— Ei mitään muuta, kuin että näin pahaa unta, vastasi Irene, virottuaan
tainnoksistansa.
— Enkö varoittanut teitä sinne menemästä? Kun tiesi olevansa niin perin
arka, niin mitä tarvitsi ryhtyä sellaiseen! Oma syy, kuka käski mennä!
— Tule tänne meidän viereemme, Irene kulta! Mahdumme kyllä, yksi
kummallekin puolelle pikku Ullaa, kuului Stellan ääni.
Irene ei vastannut heti, vaan näkyi miettivän. Vihdoin hän vastasi:
— Niinkuin tahdot, Stella! Mutta sinun täytyy maata seinän puolella.
— Koska sinä tottelet minua, niin minäkin tottelen sinua, vastasi
Stella.
Väsymys, joka aina seuraa suurta mielenliikutusta, vaikutti, että Irene
ennen pitkää vaipui syvään uneen.
* * * * *
Irene heräsi kuitenkin ennenkuin Stella, joka, valvottuaan tavallista
hiukan myöhempään, nyt aamulla veteli unia sitä pidempään. Surumielin
Irene katseli häntä ja Ullaa, jotka niinkuin kaksi enkeliä makasivat
siinä vierekkäin.
Sen, että rouva Orrberg jo aikoja sitten oli noussut, ymmärtänee
jokainen emäntä, joka suvaitsee lukea tätä kertomusta. Kukaan ei siis
huomannut, että Irene jo kello seitsemältä poistui huoneesta.
Rohkeasti hän astui huoneeseen, jossa alkuyöstä oli maannut, ja kauan
tutkittuaan hän löysi pienen salaoven. Vaikka hän usein oli ollut
tässä huoneessa, niin ei hän koskaan ennen ollut sitä huomannut, mikä
osoitti, että tämä salaovi oli hyvin taitavasti seinään sovitettu.
— Siis se ei ollutkaan mikään aave, arveli Irene itsekseen — sellaiset
eivät tarvitse ovia. Ihminen se vain oli.
Hänen täytyi mennä muutaman huoneen läpi, ennenkuin tuli saliin. Kaikki
pahat ajatukset poistaaksensa, hänen teki mieli soittaa.
Saliin tultuaan hän kummastukseksensa näki Haraldin, joka oli tullut
porstuanpuoleisesta ovesta. Irene ei tietänyt, että Harald oli pyytänyt
vapaaherralta luvan saada joka aamu kello seitsemästä kahdeksaan,
ennenkuin hänen opetustuntinsa alkoivat, tulla alas saliin soittamaan.
— Näytte ihmettelevän, että minä olen täällä. Jo neljänä päivänä olen
ollut täällä joka aamu.
— Sitä en ole kuullut. Tulin tänne samassa tarkoituksessa kuin ehkä
tekin... tulin soittamaan.
— Siitä syystä kai olitte niin epäkohtelias, että jätitte vieraanne
yksin?
— Hän nukkuu vielä.
— Mutta olen kuullut, ettette koskaan nouse näin varhain. Miksikä nyt?
— Älkää olko niin utelias, sanoi Irene, silmäillen nuottilehteä.
— Vain tämän yhden ainoan kerran, vastasi Harald.
Kuullessaan tämän vastauksen, joka muistutti hänelle erästä toista
kertaa, Irene tunsi veren nousevan poskilleen. Hän joutui siitä
hämilleen ja aikoi rientää pois salista, mutta Haraldin rukoileva ääni
esti hänet menemästä.
— Älkää nyt vielä menkö. Älkää toki, hyvä Irene neiti!
Haraldin ääni oli niin rukoileva ja neidiksi puhutteleminen, joka
muutoin tavallisesti poistaa kaiken tuttavallisuuden, vaikutti Ireneen
kummallisella tavalla, vaikka se ei ollut edeltäpäin mietittyä.
— Eihän teillä olekaan minulle mitään sanottavaa, sanoi hän, koettaen
kääntää asian leikiksi, koska Harald ei näyttänyt aikovan katkaista
äänettömyyttä.
— Ei olekaan. Mutta jos uteliaalla kysymykselläni vähänkään loukkasin
teitä, niin pyydän kaikesta sydämestäni anteeksi.
— Ei, ei, enhän minä sitä tarkoittanut, vastasi Irene. Vastustamattoman
halun pakoittamana hän sitten jatkoi:
— Onkohan mielestänne siinä mitään pahaa, että nuori tyttö, jolla ei
tähän asti ole ollut ketään, johon turvautuisi, hädässään uskoutuu
sellaiselle, johon hän voi luottaa? Näen silmistänne, että vastaatte:
"ei". Mitä minulla on sanottavaa, ei kentiesi ole niinkään tärkeätä,
mutta ainakin olette te ainoa, jolle uskallan sen ilmoittaa. Toivon,
että minua oikein ymmärrätte ja... annatte minulle anteeksi.
Ja nyt kertoi Irene yön tapaukset, Iisäilemättä mitään, kertoen asian
sellaisenaan ilman selityksiä ja arveluja.
Harald tarttui hänen käteensä, puristaen sitä lämpimästi, ja kun hän
tiesi pastorin pian tulevan hänen soittoaan kuuntelemaan, niin hän
palasi ullakkokamariinsa,' jotta hänen ei tarvitsisi soittaa, kun se ei
nyt häntä haluttanut. Pastori istui piirrellen paperille erästä nimeä,
jota hän näytti Haraldille. Mutta kun tämä ei kiinnittänyt siihen
mitään huomiota, niin pastori kysyi, mitä hän nyt ajatteli.
— Mietin vain, ilmoitanko sinulle heti mikä mieltäni painaa, vai teenkö
sen tuonnempana. Olen myös kahden vaiheilla, sanonko siitä kaikki vaiko
ainoastaan osan ja olisiko parempi puhua totta vai vähän valehdella..
Pastori oli niin ihmeissään, ettei tullut puhuneeksi mitään. Vasta
oltuaan hetken ääneti, hän vastasi:
— Sano niin vähän kuin mahdollista, kun se vain on totta.
— _Niin vähän kuin mahdollista_ on tässä suhteessa sama kuin _kaikki
mikä on tarpeen_ ja se kuuluu näin: _Anna tämän olla ainoan kerran,
jolloin lasket Stellan tähän harmaaseen linnaan, tähän kuoleman
kotiin._ Ja nyt ole n sanonut sanottavani. Pitkältä sitä ei ollut,
mutta kaikki mitä tarvitaan.
— Enempää en pyydä tietääkään, ja mitä Stellaan tulee, niin siinä on
kylliksi.
— Luultavasti saat vast'edes kuulla enemmän, kun olen ehtinyt
tarkemmin punnita asiaa, taikka jos jotakin tapahtuu, mikä tekee sen
tarpeelliseksi.
Pastorin ja Haraldin välillä oli sellainen ystävyys ja keskinäinen
luottamus, että edellinen sanoessaan, ettei hän tahtonut saada
tietää enemmän, ei ollenkaan puhunut liikoja. Hän ei edes ryhtynyt
arvelemaan, mikä vaara mahtoi Stellaa uhata, vaan luotti lujasti
Haraldin sanaan, tietäen, että se oli jotakin pahaa. Hän ei vihjaissut
siitä Stellallekaan, ei edes silloin, kun tämä heidän paluumatkallaan
kertoi, ettei hän enään ensinkään pelännyt tuota harmaata linnaa. Mutta
vaimentaakseen hänen haluaan käydä vast'edes Ireneä tervehtimässä,
pastori keksi hyvin tepsivän keinon, sanoen puoliksi surullisesti,
puoliksi leikillään:
— Mutta luuletko, Stella, että nyt on minun vuoroni kammota sitä?
— Oikeinko totta? ihmetteli Stella. Silloin minäkin rupean taas
pelkäämään. Ja jos olisin maannut yksin siinä huoneessa, missä Irene
makasi, niin en varmaankaan kuten äsken olisi pelkäämättömyydestäni
kerskaillut. Sillä yöllä Irene tuli luokseni eikä enää mennyt sinne
makaamaan. Varmaan siinä huoneessa näkee pahoja unia... Antakaa
anteeksi, Erkki, mutta nyt minua jälleen alkaa kammottaa. Ja jos tekin
pelkäätte... niin silloin minä vasta rupeankin pelkäämään.
Pastori ei tahtonut mennä pidemmälle. Stellan suloinen ääni, herttainen
suu ja ilme hänen silmissään ihastuttivat pastoria niin suuresti, että
hän unohti kaiken muun. Eipä hän tullut huomanneeksi sitäkään, että
Stella oli mitä kuuliaisin lapsi, joka pienimmissäkin asioissa noudatti
hänen tahtoansa, ollen samalla kertaa sekä hänen hallitsijattarensa
että orjansa.
Emme tahdo lopettaa tätä lukua tekemättä seuraavaa huomautusta. Yksi
tässä kertomuksessa esiintyvistä henkilöistä oli nähnyt aaveen, toinen
sai siitä aihetta kaikenlaisiin epäluuloihin ja tietämättänsä niiden
syytä, otti kolmas noudattaaksensa hänelle annettuja varoituksia.
Neljäs, jota tämä kaikki koski, ei tiennyt koko asiasta yhtään mitään.
IX.
ERÄÄN KÄVELYRETKEN SEURAUKSET.
Pastori ja Stella istuivat eräänä iltapäivänä kappalaistalon
yksinkertaisessa salissa. He olivat juuri lopettaneet maantieteen
opetustunnin. Pastori ei tosin pitänyt maantiedettä oppilaallensa
tärkeämpänä kuin muitakaan tieteitä, jos sitä tieteeksi edes voikaan
nimittää. Mutta kun Stella kerran oli pyytänyt häntä selittämään,
mitä seinällä riippuvalla kartalla tehdään, oli hän ruvennut hänelle
opettamaan yleisiä maantieteellisiä asioita. Stellalla oli erinomaisen
hyvä muisti ja muutamassa päivässä hän jo oli oppinut monen maan ja
meren nimet. Pastorin huomattua, millä innolla hänen kasvattinsa
seurasi näitä opetuksia, hän alkoi lukea hänen kanssansa maantiedettä
oppikirjastakin. Alkeet hän kuitenkin nyt kuten aina tahtoi itse
opettaa, koska se oli Stellasta mieluisampaa, hän kun kyllä ymmärsi
suullisen sanan, varsinkin jos se lähti rakkaan opettajan suusta,
vaikuttavan kaikkia kirjoja tehokkaammin.
— Sanonko, minkä vuoksi niin kernaasti tahtoisin oppia maantiedettä?
Minun on tunnustettava, että olen ollut paha ja tottelematon
ystävälleni.
— Kuinka niin, lapseni? Ehkä et olekaan ollut niin paha, koska näytät
noin veitikkamaiselta.
— Olen tehnyt jotakin, johon minun enään olisi pitänyt pyytää teiltä
lupa. Menen heti noutamaan kirjan, jonka olen varastanut huoneestanne
ja jota siellä teidän poissa ollessanne olen vähän silmäillyt.
Hän palasi pian, tuoden muassaan muutaman osan Nösseltin historiaa
naisia varten, ja vilkaisi kysyvästi pastoriin, ikäänkuin odottaen
nuhteita. Mutta kun niitä ei tullutkaan, hän katsoi tarpeettomaksi
pyytää anteeksi, sanoihan vain selitykseksi:
— Ymmärrättehän, että tässä puhutaan valtakunnista ja kaupungeista,
joista en ollenkaan tietänyt, missä ne ovat. Nyt tiedän jo montakin.