lapsille, koska niissä siveysoppi yleensä on hyvin arveluttavaa laatua.
Äskettäin oli hän kieltänyt nuorempaa oppilastansa, pikku Solmua,
lukemasta erästä kirjaa, koska sitä silmäillessänsä jo alussa oli
tavannut kertomuksen, jonka sisältö oli lyhyesti sanoen seuraava.
Eräs isä oli kieltänyt lapsiaan menemästä pimeässä lyhdyttä ulos.
Yksi pojista ei kuitenkaan totellut: hän lankesi ja vahingoitti
toisen silmänsä, niin että tuli silmäpuoleksi. Mutta ei siinä kyllin.
Sitäpaitsi hän "kilteiltä" sisaruksiltaan alinomaa sai nuhteita:
„Jos olisit isää totellut, niin sinun ei olisi käynyt, niinkuin nyt
kävi. Tottelemattomuus vanhempia kohtaan on tosin suuri vika, mutta
yllämainitun kirjan tekijällä ei näyttänyt olevan aavistustakaan siitä,
että on paha suurentaa onnettoman kuormaa, moittimalla häntä siitä,
jota hän ei enää voi auttaa, ja että nuo kiitit lapset siis olivat
todellisia hylkiöitä.
Tämä kertomus johtui samassa Haraldin mieleen ja hän vastasi
ystävällisesti:
— Jos ihminen itse on ollut syypää onnettomuuteensa, vaikka siihen
olisikin ollut syynä jotakin vielä pahempaa kuin ajattelemattomuus
ja äkkipikaisuus, niin meidän kuitenkin täytyy surkutella sellaista
ihmistä... juuri hänen onnettomuutensa takia.
— Mutta entä jos tämä onnettomuus juuri onkin törkeitten rikoksien
synnyttämä omantunnon tuska?
— Sitä onnettomampi on hän, jonka täytyy sitä kärsiä ja sitä suurempi
oikeus hänellä on vaatia lähimmäiseltään sääliä ja myötätuntoisuutta.
Hänen onnettomuutensa syy olkoon meille sivuasia ja itse onnettomuus
pääasia. Eikö siinä kyllin, että hän on onneton, pitäisikö meidän vielä
tutkia sen syytä?
Nämä suorat sanat, jotka lausuttiin jalon sielun hyvyydellä ja
lempeydellä, tekivät herra v. Nitiin omituisen vaikutuksen. Hän
nojasi päänsä käsiinsä ja vaipui äänettömyyteen, mikä tuntui sitä
merkillisemmältä, kun hän jo oli juonut puolet madeirapullosta.
— Hyvää yötä, herra v. Nit, sanoi Harald.
— Kiitän nöyrimmästi tästä hauskasta hetkestä. _Au revoir!_
VIII.
IRENE STELLAN SIJALLA.
Kului muutamia viikkoja ilman muuta huomattavaa, kuin että Harald
ja Irene päivä päivältä katsoivat toisiansa lempeämmin silmiin ja
että Harald oli muuttunut entistään vielä harvapuheisemmaksi. He
tapasivat toisensa vain soittotunneilla taikka käydessään tervehtimässä
ystäviään pappilassa. Tosin v. Assar taudinkohtauksen takia oleskeli
kaupungissa, saadakseen siellä lääkärinhoitoa, mutta siitä huolimatta
menetteli Harald samoin kuin sitä ennenkin, tahtomatta liian usein
jäädä kahdenkesken Irenen kanssa, joko hän sitten pelkäsi vapaaherran
rupeavan epäilemään tyttärensä ja hänen välillään jotakin läheisempää
suhdetta, jota Harald itsekään ei rohjennut toivoa ja jonka
mahdollisuus täytti hänen sielunsa synkillä taistelun ja onnettomuuden
aavistuksilla — taikka lieneekö hän käyttäytynyt täten, suojellaksensa
sekä Ireneä että itseänsä joutumasta kovan kohtalon kolhittavaksi.
Oli tullut se päivä, jolloin Stella saisi notkistaa polvensa armon
alttarin juurella.
Rukouksissaan hän myös lapsellisesti oli anonut, että tämä päivä tulisi
olemaan kirkas ja kaunis. Pitäen kanssapuhetta Jumalan kanssa, hän oli
anonut: ellei tällainen rukous kelpaa sinulle, Jumalani, niin ilmoita
se tunnossani. Mutta hänen omatuntonsa ei vaivannut häntä ja rauhassa
hän lopetti viattoman rukouksensa.
Ja päivä olikin ihana ja kirkas. Se oli syyskuun alussa.
Pastori Ortman saarnasi, mutta toinen pappi oli jakamassa Herran
ehtoollista.
Emme tahdo ryhtyä erittelemään Stellan tunteita, sillä niistä on
yleensäkin vaikea kertoa, saatikka sitten nyt. Kuitenkin Harald ja
Irene kyllä huomasivat, mitä hänen sielussaan liikkui.
Yksin, kuten oli tullutkin, palasi Stella kotiin. Kirkkoväki, joka
enimmäkseen oli herrasväkeä omasta ja naapuripitäjistä sekä sellaista
talonpoikaiskansaa, joka oli ymmärtävinään ruotsia, jäi katselemaan
tuota ihanaa rippilasta sekä antoi hänelle tietä. Ompelijarouva, joka
myös oli saapuvilla, ihmetteli jälleen itsekseen: "merkillistä, kuinka
hän on jonkun näköinen, jonka olen nähnyt ennen". Mutta ketä Stella
muistutti, se jäi kun jäikin rouvalta selittämättä.
Astuessaan omaa tietänsä, ikäänkuin olisi kuulunut toiseen maailmaan,
ei Stella huomannut, mitä huomiota hän herätti kirkossaolijoissa. Hän
ei ollenkaan ollut itkenyt. Hänen kasvoistaan loisti taivaallinen ilo,
kehottaen enemmän hartauteen kuin itkeväin kyyneleet.
Yksin, niinkuin oli tullutkin, ajoi myös Irene kotiansa. Harald lähti
molempain pappien seurassa kappalaistalolle ja palasi kotiin vasta
myöhään illalla.
* * * * *
Vapaaherra oli saanut kuulla, että pastori Ortmanin kasvattitytär oli
kaunis. Tämä sekä vaihteleva seikkailuelämä, jota tyttö tätä ennen oli
viettänyt ja josta vapaaherra myös oli kuullut huhuttavan, herättivät
hänessä halun saada nähdä hänet. Eräänä päivänä hän siis sanoi
Haraldille:
— Maisteri on niin usein käynyt pastori Ortmanilla, mutta hän ei
kertaakaan täällä. Vaikka hänellä olisikin jotakin minua vastaan, niin
teidän tähtenne hänen kuitenkin pitäisi rohkaista mielensä, tehdäkseen
meille sen kunnian, että tulisi vierailemaan.
Vapaaherra arvasi aivan oikein, ettei pastori oikein voinut häntä
sietää, eikä siitä syystä tullut. Hän siis naurahti ivallisesti ja
pureskeli alahuultaan. Mutta kun Harald ei heti vastannut, niin hän
jatkoi:
— Eikö hän voisi pariksi tunniksi irrottautua herttaisesta
holhotistaan, jonka sopisi jättää vanhan emännöitsijän turviin?
— Miksi ei sitä voisi tehdä, vastasi Harald, joka ei viitsinyt panna
vastaan.
Vapaaherra, joka tällä kertaa olisi suonut, että häntä olisi
vastustettu, alkoi uudelleen.
— Mutta jos pastorin mielestä tuon vanhan sivistymättömän naisen
seura yhtenä iltapäivänä voisi jollakin tavoin olla nuorelle naiselle
vahingoksi...
— En luule pastori Ortmanin olevan sitä mieltä, keskeytti Harald.
Ikäänkuin ei olisi kuullut jatkoi vapaaherra:
— Täydellä syyllä pastori ehkä tahtoo käyttää joka tunnin ja minuutin
holhottinsa sivistyttämiseen ja eikö hänen siis sopisi... eikö
kävisikin laatuun, että hän toisi hänet mukanansa tänne? Vai eikö hän
uskalla.
Kun Harald vain katsoi vapaaherraa suoraan silmiin, eikä heti
vastannut, niin tämä jatkoi:
— Tai ehkä pastorin mielestä liian lyhyt aika on kulunut siitä, kun
tyttö kävi ensi kerran ripillä. Mutta...
— En usko, että sekään on syynä, keskeytti Harald uudelleen, eihän
silti sovi muuttua erakoksi — hän melkein kevytmielisesti lisäsi,
ikäänkuin aavistaen, mitä vapaaherralla oli mielessä sanoa ja antaen
hänelle sanat suuhun.
— Tai ehkä ei tyttö hänen mielestään vielä ole tarpeeksi perehtynyt
seuraelämän tapoihin. Mutta tällaiset luonnonlapset esiintyvät
usein paremmin kuin me tavalliset ihmiset, jotka teemme kaikkea
matkimalla isää ja äitiä sekä muita esikuvia, ja jos he joskus vähän
eroavatkin muista, niin se vain tekee heidät miellyttävämmiksi ja
kiihottavammiksi. Mutta tästä päättäen maisteri ehkä luulee tuon tytön
tulon olevan minulle suuremman arvoisen kuin itse pastorin tulon?
Vapaaherran lopettaessa juuri tähän ja kun hän oli lausunut tuon
_minulle_-sanan perin pontevasti, niin Harald erehtyi hänen suhteensa
niin suuresti, että luuli vapaaherran muka asettuneen hänen asemaansa,
niinkuin hän äsken vapaaherran ja vastasi senvuoksi:
— Minun on myönnettävä, että pidän pastori Ortmanin kasvattitytärtä
suuressa arvossa.
Vapaaherra vastasi melkein niin kuin asia oli:
— Saan kiittää tuosta tunnustuksestanne, joka pelasti minut
uskomasta, että kentiesi epäilette minua. Mutta olin vähällä
jättää erään asian koskettamatta — jatkoi hän muuttaen leikillisen
puhetapansa totisemmaksi. — Tyttärenikin näkyy niin mieltyneen
tuohon leikkitoveriin, että tämä hänenkin vuoksensa on tervetullut.
Pyydän maisteria hyväntahtoisesti viemään minulta pastori Ortmanille
terveiset, että hän olisi hyvä ja tulisi käymään täällä sekä että hän
kaikin mokomin toisi holhottinsa mukanaan.
Nämä viimeiset sanat vapaaherra lausui hyvin veitikkamaisesti,
ikäänkuin saattaaksensa Haraldin hämilleen, koska tämä muka puoliksi
oli antanut siihen aihetta. Tämä vapaaherran epäluulo oli Haraldista
hyvin mieluinen, ja siis tämä keskustelu, jonka kestäessä kumpikin
viekastelemalla koetti toistansa eksyttää, päättyi molemminpuoliseen
tyytyväisyyteen. Harald ajatteli Irenen huvittamista, vapaaherra vain
omaa itseänsä. Tosin Haraldissakin liikkui joitakin itsekkäämpiä
tunteita, mutta koska nämä olivat vähemmän selviä ja jotensakin
epämääräisiä, niin ainakin tällä kerralla jätämme ne sikseen.
* * * * *
Harald toimitti vapaaherran asian sillä seurauksella, että pastorin
epäröinti Stellan suhteen haihtui ja hän päätti tämän kanssa käydä
Ristilässä. Mitä Stellaan tulee, niin hän vähän kammoksui tuota
harmaata linnaa, vaikka tunsi sinne salaista vetovoimaakin.
Matkalla he tavallisuuden mukaan vilkkaasti ja innokkaasti
keskustelivat toinen avomielisesti kysellen, toinen lempeästi vastaten.
Välistä pastorikin vuorostaan teki jonkun kysymyksen ja Stella vastasi.
Mutta sikäli kuin he lähestyivät Ristilää, menetti Stella kyselyhalunsa
eikä pastorinkaan tehnyt mieli puhua. Heidän tultuaan puistoon, Stella
kuitenkin, oltuaan kauvan ääneti, ryhtyi jälleen puhumaan:
— Niinkuin ehkä huomasitte, tuntui mieleni niin oudolta, nähdessäni
tuon kivirakennuksen yhä lähenevän. Mutta nyt, kun se on aivan edessäni
ja me jo olemme puistossa, niin se yht'äkkiä alkaa tuntua minusta aivan
tutulta. Uskallanpa sanoa, etten enään pelkää ollenkaan.
— Samoin on vaarankin laita. Kun se vielä on kaukana, emmekä tiedä mitä
laatua se on, niin pelkäämme enemmän kuin silloin, kun se on meitä
lähellä ja me olemme saaneet siitä selvän käsityksen.
— Ymmärrän kyllä, että puhutte vertauksin. Taikka... ettehän toki
tarkoita että täällä olisi joku _vaara_ tarjona?
Pelokkaasti Stella katsahti ystäväänsä, joka tämän katseen lumoamana
unohti vastata. Eikä se ollutkaan tarpeen, sillä tuolla jo Irene tuli
heitä vastaan, ollen ikäänkuin rauhoittavana vastauksena Stellan arasti
kysyvään katseeseen. Unohtaen pelkonsa rientää Stella hänen luoksensa,
tarttuu hänen käsiinsä ja syleilee häntä. Irene suutelee hänen
kaulaansa ja silloin pälkähtää heidän päähänsä suikata suutakin.
Oli keskiviikkopäivä, jolloin Irenellä oli ollut soittotuntinsa, mihin
hän oli niin suuresti innostunut, ja siis oli hänellä nyt kaunis
päivänsä. Jos pastori olisi ollut puolueeton katselija, niin hän olisi
ollut kahdenvaiheilla, kumpaisenko julistaisi kauniimmaksi.
— Tiedätkö, Irene, että tämä kolkko puisto vaikutti minuun lopen
ahdistavasti, mutta heti kun näin sinut, haihtui kaikki tuollainen.
Kuinka hauskaa olikaan, että tulit meitä vastaan. Mitenkä satuit
tulemaan juuri nyt?
— Minähän odotin teitä, kun puolenpäivän aikaan kuulin sen Har...
maisteri Thalbergilta, ja tulin tänne lehtimajaan odottamaan.
— Varmaankin tämä on oma lehtimajasi ja kai sinä useinkin istut täällä.
Erkki, eiköhän mennä sinne hetkeksi lepäämään?
Sopivampaa olisi ollut mennä ensin vapaaherraa tervehtämään, mutta
pastori ei hennonut evätä Stellalta näin viatonta pyyntöä. Irenen
puolelta olisi myös ollut kohteliaampaa pyytää vieraitaan astumaan
sisään, mutta hän jäi niin mielellään ystäväinsä kanssa ulos
lehtimajaan. Hän tunsi jonkinmoista vaistontapaista pelkoa esitellä
isänsä ja Stella toisilleen. Tai lieneeköhän hän odottanut, että
Haraldkin tulisi puistoon vastaanottamaan odotettuja vieraita. Jos niin
kävisi, niin sopisihan heidän neljän ensin viettää muutamia hauskoja
hetkiä lehtimajassa, ennenkuin siirtyisivät synkkään ja juhlalliseen
salonkiin.
Mutta Haraldia ei näkynyt, ei kuulunut ja pastorin täytyi muistuttaa,
että oli jo istuttu täällä kolme neljännestuntia ja että jo oli aika
mennä talon isäntääkin tervehtimään.
Noustessaan ylös portaita Stella kalpeni ja vapisi huomattavasti.
— Oi, kuinka minun tekee pahaa, sanoi hän — jäädään tähän hetkiseksi.
Näettekö, kuinka vapisen?
Hellästi ja ihmetellen pastori ja Irene katselivat häntä. Pian hän
kuitenkin toipui ja sanoi hymyillen:
— Minä, nähkääs, ensi kerran eläessäni käyn vieraissa!
Sitten hän keveästi juosta sipsutti jälelläolevat portaat ja nyt
tultiin salonkiin. Vapaaherra ei ollut siellä, mutta askeleita
kuullesssan hän omista huoneistaan pian saapui sinne.
Pastorin tervehdykseen hän vastasi hyvin kohteliaasti, mutta kun
ensinmainittu tarttui Stellan käteen esittääksensä hänet, niin olisipa
kelvannut katsella vapaaherraa! Hän kalpeni ja häntä alkoi miltei
puistattaa. Ellei pastori olisi ollut niin ällistyksissään, niin
vapaaherra olisi hänestä muistuttanut kiinnisaatua rosvoa. Stella oli
ulkona, ennenkuin näki vapaaherran, kalvennut ja vapissut, mutta oli jo
aivan tyyni. Nyt oli vapaaherran vuoro kalveta ja vapista.
— Suokaa anteeksi, hyvä herrasväki, sanoi vapaaherra irrottauduttuaan
lumouksesta, joka muutamaksi sekunniksi oli hänet vallannut — pastorin
holhokki, Stella neiti... sehän on hänen nimensä... muistuttaa
ulkonäöltään niin ihmeellisesti erästä nuoruudenystävää, joka oli
minulle hyvin rakas, oi, ehkäpä liiankin rakas... Minussa on yleensä se
heikkous, mikä luultavasti riippuu ylen vilkkaasta mielikuvituksesta,
että usein olen huomaavinani yhdennäköisyyttä rakkaitten vainajien
ja sellaisten henkilöiden välillä, jotka näen ensi kerran. Maisteri
Thalberg, joka, paha kyllä, ei satu olemaan saapuvilla sitä
todistamassa, muistaa kyllä, kuinka hänet ensi kerran nähdessäni
ällistyin. Niin kovin kuin nyt en kuitenkaan silloin hämmästynyt.
Irenekin muisti kyllä, kuinka Haraldinkin ulkomuoto silloin oli
hämmästyttänyt sekä hänen isäänsä että herra v. Nitiä, joskaan se ei
ollut koskenut edelliseen niin omituisesti kuin tällä kertaa, se täytyi
Irenen myöntää. Tuota heikkoutta, jonka vapaaherra puolustuksekseen
mainitsi, ei Irene kuitenkaan sitä ennen koskaan ollut huomannut,
vaikka vapaaherra oli kertonut siitä niinkuin se olisi ollut jotakin
hyvin tavallista, ja sitä Irene ei voinut käsittää.
Taitavammin ja kevyemmin kuin edellisestä päättäen olisi sopinut
odottaa, käänsi vapaaherra nyt puheen muihin asioihin. Hän ja pastori
kiintyivät pian keskustelemaan maanviljelyksestä, hallan panemasta
viljasta ynnä muusta semmoisesta, mutta heti kun Harald ilmestyi
saliin, ei kauvan viipynyt, ennenkuin vapaaherra poistui seurasta.
Ensin hän astuskeli edestakaisin kukkatarhassa, joka oli aivan salin
ikkunain alla, josta hyvin saattoi nähdä, kuinka hän milloin katkaisi
jonkun tuoksuvan kukkasen, milloin suvaitsi nyhtäistä irti jonkun
rikkaruohon, tirkistäen sillä välin puutarhan pystö-aitaa tutkiaksensa,
olisiko muutamain säleitten välinen aukko ehkä niin suuri, että porsaat
pääsisivät tunkeutumaan siitä sisään. Mutta kun hän huomasi, että nämä,
kyllästyneinä turhiin ponnistuksiinsa, röhkien vetivät päänsä pois, hän
näytti rauhoittuvan ja läksi pois kukkatarhasta.
Mutta sitten hän hiljaa nousi herra v. Nitin ullakkokamariin. Tämä oli
vastikään ryhtynyt juomaan totiansa. Vapaaherran silmät iskivät tulta
ja hän sanoa tokaisi:
— Eipä juuri usein haluta käydä siivottomassa, haisevassa huoneessasi
ja vanhastaan kai tiedät, etteivät asiat silloin ole hyvällä tolalla.
— No, sano sitten pian, mikä lempo nyt taas on hätänä!
— Pistäydypä alhaalla vilkaisemassa pastori Ortmanin kasvattitytärtä.
Mutta sen sanon sinulle: älä joudu hämillesi, tai ainakaan et saa sitä
näyttää, vaikka hän liiaksi olisikin maanalaisen tuttavamme näköinen...
Älä minua noin katsoa töllistele, eihän se mitään hyödytä. Ota aika
kulaus ja lähde alas.
Herra v. Nit näytti vähän säikähtäneeltä eikä häntä näyttänyt
haluttavan mennä. Mutta vapaaherran kehoituksesta hän otti vieläkin
kulauksen ja rohkaisi mielensä.
— Poistu sieltä niin pian kuin suinkin sopii, mutta älä aivan heti, ja
palaa sitten tänne. Minä jään tänne odottamaan. Onneksi olkoon!
Tehtyään salissa kumarruksensa, jolloin ei hämmästynyt yhtä
silmittömästi kuin vapaaherra, koska edeltäpäin tiesi olla varuillaan
ja sitäpaitsi konjakkiryypyistä oli saanut rohkeutta, hän vähäksi
aikaa jäi puhelemaan ja palasi sitten huoneeseensa, jossa vapaaherra
läpitunkevin katsein otti hänet vastaan.
— No, mies, mitä ajattelet?
— Mitäpä muuta, kuin että minäkin huomasin tuon yhdennäköisyyden. Suuri
se kyllä on, mutta olisipa se voinut olla suurempikin.
— Älä sotke asiaa! Sanon sinulle, Ptolemaeus Seth v. Nit, että tuo
yhdennäköisyys on niin selvä kuin se ikinä voi olla. Juuri sellainen
hän oli nuoruudessansa.
— Entä sitten! Mitä sillä tarkoitat?
— Sanon sinulle suoraan: olet minut pettänyt.
— Tästä yhdennäköisyydestäkö sen päätät?
— Olisiko siinä mitään ihmeellistä? Muistathan, että minä, nähdessäni
koti-opettajan, jo hieman rupesin epäilemään sinua, mutta kun sittemmin
johtui mieleeni, ettei sallimus koskaan niin taitavasti pystyisi
kumoamaan ihmisen suunnitelmia, niin hylkäsin tuon epäluulon. Eikä
edellinen yhdennäköisyys sitä paitse olekaan niin suuri kuin tämä
jälkimäinen; tiedäthän mitä tarkoitan. Sillä Stella on niin selvästi
tuon elävältä haudatun näköinen, että, vaikka minulta puuttuukin
todistuksia, varmaan tiedän, että olet minut pettänyt.
— Koska sinulla ei ole todistuksia, niin olet myös väärässä.
— Vai sillä tavalla, mies, nytpä olet joutunut kiikkiin! Käsität asian
heti vakavalta kannalta, lyömättä sitä ollenkaan leikiksi.
— Olet itse puhunut niin vakavasti, ettei näytä olevan syytä ruveta
laskemaan leikkiä.
v. Nitin näin vastatessa kuulosti hänen äänensä epävarmalta ja
pelokkaalta. Mutta kun vapaaherra raivostuneena tarttui hänen
kaulukseensa ja häntä lujasti pudistellen kiljaisi: — olet syyllinen! —
niin v. Nit entistä tyynemmin vastasi:
— Syytön, aijoit kai sanoa!
— Älkäämme sanoja saivarrelko, sanoi vapaaherra, joka jo oli
irroittanut kätensä v. Nitin takinkauluksesta — sanon vain, että olet
minut pettänyt.
— Hyvä olisi, jos niin olisin tehnyt, vastasi v. Nit — mutta — lisäsi
hän empien — mutta enpä ole sinua pettänyt.
— Voi, miksi viivyinkään silloin poissa kokonaisen, kuukauden! Syytä
siihen minulla tosin oli, mutta hölmö olin, kun luulin lapsen siinä
ajassa muuttuneen niin, ettei sitä enään olisi voinut tuntea. Silloin
oli talvi, mutta en tullut ajatelleeksi, että kasvot pakkasella hyvin
säilyvät. Olisin voinut ottaa lapsen arkusta ja näyttäen sitä sinulle
sanoa: sinä petit minut! Parempi olisi ollut, etten olisi luottanut
sinuun, sinä arka ja pelkurimainen omantunnon-mies, joka olet liian
kehno, ollaksesi hyvä, ja liian pelkuri, ollaksesi konna.
Vapaaherra oli aluksi puhunut ikäänkuin itsekseen, mutta sitten hän
kiihottui kiihottumistaan, niin että viimeisiä sanoja lausuessaan hän
hurjilla ja tutkivilla silmillään oli säikähyttämäisillään v. Nitin
kuoliaaksi. Tämä koetti kuitenkin pitää puoliansa ja vastasi niin
tyynesti kuin suinkin osasi:
— Vieläkin vakuutan sinulle, että nämä epäluulosi ovat pelkkiä houreita.
— Vai houreita! ja kuitenkin sinun epävarma äänesikin todistaa
sellaista luuloa vastaan. Etpä edes saata katsoa minua suoraan silmiin!
Et vain, mokomakin hempeämielinen pelkuri, sinä pelastit lapsen
vaihettamaila sen toiseen, joka oli kuollut, eikö totta?
— Se ei ole totta; tuo onneton yhdennäköisyys johtaa sinut harhaan.
Ikäänkuin ei olisi tuota kuullut ja niinkuin jo olisi ollut aivan varma
asiasta, vapaaherra yhä jatkoi:
— Entä mitä luulet olevan seurauksena tuosta tyhmyydestäsi? Olisit
seurannut neuvoani ja antanut tuon mainion hapon vaikuttaa, niin lapsi
olisi päässyt tämän maailman vaivoista ja tullut autuaaksi, sanoi
vapaaherra pilkallisesti naurahtaen — silloin olisimme molemmat olleet
turvassa, sillä yhdessä me seisomme ja yhdessä kaadumme. Mutta kun
noudatit omaa tyhmää mieltäsi, elää lapsi, ehkä saattaakseen meidät
turmioon. Sillä sattuma voi toimittaa hänelle monta todistusta asiasta.
Et varmaankaan hyvää työtäsi tehdessäsi muistanut Oidiposta, Kyyrosta
ja muita lapsia, jotka kuolemaan määrättyinä kuitenkin teioittajiensa
armosta ovat jääneet elämään ja myöhemmin kostaneet niille, jotka
olivat heidän kuolemaansa tahtoneet. Sellaiset tapaukset eivät
johtuneet sinulle mieleen, minä sitä vastoin pidän niitä mahdollisina.
— Luuletko aivan tosissasi, että tuollaiset tarinat sopivat tähän?
Suotta sinä turhia pelkäät. Lapsi, jota tarkoitat, meni sen tien,
vakuutti herra v. Nit, ollen asiastansa aivan varma.
— Sinä olet kaksinkertainenkin konna: ensin otit suorittaaksesi
sellaista, jota pidit vääränä, ja sitten rikoit lupauksesi.
v. Nit ajatteli itsekseen, että se tekee oikein, joka rikkoo sellaisen
lupauksen, ja että hän siinä tapauksessa tuskin onkaan konna. Näin hän
ajatteli, vaikka ei uskaltanut sitä sanoa. Vapaaherra jatkoi:
— En viitsi pitemmälti puhua syyllisyydestäsi tai kuunnella, mitä
sinulla olisi puolustukseksesi sanottavaa. Olen vain vakuutettu, että
sinä olet minut pettänyt. Mutta ainakin nyt sinun täytyy minua totella.
Kummituspuvussasi pitää sinun yöllä kello kahdentoista aikaan hiljaa
hiipiä siihen huoneeseen, jossa Stella tulee makaamaan. Ilmapuntari
on melkoisesti laskenut, nyt jo vähän sataa tihuuttaa ja pian puhkeaa
myrsky raivoamaan. Pyydän vieraitamme jäämään yöksi ja toimitan asian
niin, että Stella saa yösijansa siinä huoneessa, jossa on sala-ovi ja
joka muutoinkin on sopivin vieraita varten. Maisterin mentyä levolle,
menen itse avaamaan pienen oven, jonka olen pyytänyt häntä pitämään
lukittuna, estääkseni sinua unissasi siitä kulkemasta. Sitten pistäydyt
huoneeseeni saamaan sellaiseen nesteeseen kastetun pensselin, joka ei
tapa heti paikalla, vaan vitkalleen ja varmasti. Tällä pensselillä
sivelet tytön kauniita huulia ja sitten palaat samaa tietä kuin olet
tullutkin. Jos hän sattuisi olemaan hereillä ja näkemään sinut,
niin hän joko pelosta käy puhumattomaksi, jolloin aivan hyvin voit
toimittaa tehtäväsi, taikka hän kirkaisee, jolloin sinun tyhjin toimin
on peräytyminen, joutumatta kuitenkaan mihinkään vaaraan, koska hän
tietysti luulee sinua aaveeksi. Jos onnistut, saat palkkioksesi
suurimman Ristilään kuuluvan talon.
Kun v. Nit ei kohta vastannut, vaan aikoi tarttua lasiin, esti
vapaaherra hänet siitä:
— Seis, mies! Tuo ei tällä kertaa tule kysymykseen, sehän pilaisi koko
suunnitelman. Ymmärrätkö?
— Ymmärrän kyllä, että sinä olet kaikista paholaisista pahin. Pelkästä
epäluulosta, koska tuo nuori, viaton tyttö sattuu olemaan erään toisen
näköinen, tahdot hänet murhata. Ja jotta et itse joutuisi vaaraan,
käytät minua aseenasi. Mutta minä en ryhdy sellaiseen.
— Silloin sinusta jo tästä päivästä alkaen tulee keppikerjäläinen
— Jos minusta tulee kerjäläinen, niin samalla sinäkin joudut vankilaan.
Minulle se jo silloin onkin yhdentekevää.
— Oma tunnustuksesi sekä todistukset, mitkä sinulla on tarjottavana,
eivät riitä saattamaan minua, vaan yksistään sinut vankeuteen. No,
suostutko suunnitelmaani?
Herra v. Nit ei vastannut, vaan näytti miettivän asiaa. Mutta samassa
kun vapaaherra silmänräpäykseksi käänsi päänsä pois, sieppasi toinen
rommipullon ja ennenkuin vapaaherra ennätti tempaista sen hänen
kädestään v. Nit oli jo ehtinyt ryypätä siitä pitkän kulauksen.
Vapaaherra ällistyi niin, ettei ensi aluksi saanut sanaakaan suustansa.
Herra v. Nit, johon tuo juovuttava juoma jo oli vaikuttanut, niin että
hänen puheensa oli vain epäselvää lepertelyä, sanoi mokeltaen:
— Nyt en enää pysty mihinkään, vaikka kuinka tahtoisin. Ymmärrättekö,
herra vapaaherra?