huolimatta pysyy samana. Niinpä Stellakin, vaikka oli viettänyt
luonnonlapsen seikkailurikasta elämää, kuitenkin oli osannut estää
kaihomielisyyden pääsemästä, niinkuin Ireneen nähden oli tapahtunut,
luonteensa vallitsevaksi puoleksi.
Molemmat tytöt eivät tervehtiessään suinkaan noudattaneet vapaaherra
v. Kniggen "Seuratapoja", mutta silti emme tahdo halventaa sen nimisen
kirjan arvoa, vaikka mainittu seuramies itsekin toisinaan olisi
poikennut sen säännöistä.
Kumpikin tyttö näytti iloisesti hämmästyvän ja kumpaisenkin silmät
näyttivät sanovan: vai tuollainenko sinä oletkin! Kumarruksesta ei
ollut puhettakaan, mutta empien ja verkalleen he tarttuivat toistensa
käteen.
Epämiellyttävälläkin maailmannaisella on aina jotakin sanottavaa. Jos
Irene olisi ollut tällainen, niin hän ensin muutamalla sanalla olisi
kääntynyt isännän puoleen, lausuen ilonsa siitä, että sai nähdä hänet
näin terveenä siihen verraten, mitä hän heidän viimeksi tavatessaan
toisensa oli ollut, ja ehkä piloillaan maininnut jotakin siitä, että
hänen taloonsa oli kertynyt lisää väkeä y.m.
Irene tunsi sisäistä vetoa Stellan puoleen ja sama oli tämänkin laita
edelliseen nähden. Mutta he eivät keksineet sanoja sitä ilmoittaaksensa
ja ikäänkuin ujostelivat toisiansa.
Molemmat miehet nauttivat tuota katsellessaan kumpikin tavallaan, mutta
pastori ehkä enemmän. Hän oli näet perin kiitollinen siitä, että Irene
näytti huomaavan Stellan miellyttäväisyyden.
Irene, joka juuri kuin noiduttuna oli jäänyt paikalleen seisomaan,
havahtui vihdoin hajamielisyydestään ja sanoi:
— Suokaa anteeksi, herra pastori
— Ymmärtääkseni pyydätte anteeksi sitä, joka on minulle hyvinkin
mieluista. Mutta mitä me jäämme tänne seisomaan! Menkäämme pappilaan,
jonka seinäin sisäpuolella luullakseni paremmin tutustumme kuin tässä
maantiellä.
— Minäkin olen samaa mieltä kuin sinä, veli hyvä, sanoi Harald. —
Seinät, joiden sisäpuolelle olemme suljetut, ikäänkuin pakottamalla
pakottavat meidät tuttavuuteen, kun sitä vastoin luonnon suuruus ja
äärettömyys vieroittaa mielemme kaikesta pienestä, yksityisestä ja
tuttavallisesta.
Voitaisiin sanoa aivan päin vastoinkin. Ja todella luulenkin, että
esimerkiksi kirjailijat yleensä väittävät luonnon enemmän kehottavan
tuttavuuteen kuin helteiset suojat, joksi he niitä nimittävät. Mutta
sellaiset asiat, joita vaaratta voidaan käsittää monelta eri kannalta,
ovat jätettävät jokaisen ratkaistettaviksi oman mielensä mukaan, niin
kuin kukin parhaaksi näkee.
— Ellet olisi maininnut tuota sanaa _vaaratta_ niin olisin sanonut
sinun olevan Ignatius Loyolan oppilaita, naurahti Harald.
He olivat päässeet pois maantieltä ja punaiseksi maalattu veräjä, joka
oli sulkeutunut heidän taaksensa, lienee vaikuttanut, etteivät tytöt
enää katselleet toisiansa niin arasti. Mutta käytyään istumaan mukavaan
sohvaan Stellan huoneessa, jonne tämä puoleksi ilveillen oli osoittanut
tien, Irene sanoi:
— Nyt jo uskallan puhua...
— Mutta en vain minä, vastasi Stella ujosti, ehkäpä samalla
veitikkamaisesti.
Molemmat tytöt purskahtivat sydämelliseen nauruun, joka heti teki
hyvän vaikutuksen. Viattomat ja kokemattomat lapset voivat hilpeällä
naurulla useinkin saada aikaan enemmän kuin vanhemmat ihmiset pitkillä
ja järkevillä keskusteluillaan.
Herrat olivat siirtyneet pastorin huoneeseen, joka oli porstuakamari
erityisine sisäänkäytävineen, saadakseen siellä rauhassa tupakoida sekä
myös antaaksensa tytöille aikaa tutustua toisiinsa.
Pastori kertoi Haraldille, mitä äsken oli Stellan kanssa puhellut.
Mutta kun hän myös tuli maininneeksi, että toinen pappi tulisi tätä
ripittämään ja hänelle ehtoollista antamaan, niin Harald rupesi
tiedustelemaan syytä siihen.
— Etkö sitä voi arvata? — kysyi pastori.
— Rakastatko häntä?
— Rakastan.
Harald myönsi hänen siinä tapauksessa menettelevän oikein. Olipa
hän kerran kuullut nuoren papin jotensakin kevytmielisesti kertovan
antaneensa Herran ehtoollista nuorelle tytölle, jota hän rakasti. Pappi
oli myös siinä tilaisuudessa tehnyt selkoa tunteistaan, jotka olivat
olleet hyvinkin maallista laatua.
Hiukan arveltuaan Harald yht'äkkiä sanoi:
— Mitäpä syytä minulla olisi pitää sinulta salassa sellaista, jonka
ehkä itsestäsikin aavistat? Minäkin olen rakastunut...
— Keneen?
— Ireneen.
Tämä nimi nosti painon papin sydämeltä, jota hänen kuullessaan
tuon ainoan sanan _minäkin_ oli ruvennut kovasti ahdistamaan. Hän
ei kuitenkaan rohjennut katsoa Haraldia silmiin, kun pelkäsi hänen
huomaavan, kuinka kiitollinen hän oli.
— Ireneen, niinpä niin, puhui Harald ikäänkuin itsekseen — vaikka en
vielä täydestä sydämestäni häntä rakasta, mutta...
— Mutta vaikka kuitenkin hänen äänensäkin saa sydämesi vavahtamaan,
arveli pastori nauraen.
— Ja ehkäpä Stellan pelkät askeleetkin saavat sinun sydämesi kovemmin
sykkimään, vastasi Harald puolestansa leikillisesti.
Yleensä Harald oli luonteeltaan iloisempi kuin pastori, mutta tämä oli
sen sijaan syvempi ja haaveellisempi. Heidän välillänsä oli melkein
samallainen erotus kuin Irenen ja Stellan välillä: Harald muistutti
enemmän jälkimäistä ja pastori edellistä. Siksipä sopivatkin Harald
ja Irene niinkuin myös Erkki ja Stella paremmin yhteen. Vastakohdat
vetävät toisiaan puoleensa.
— Ymmärräthän sen itsestäsikin, kuinka minulle on mieleen, että asiat
ovat kääntyneet näin päin, sanoi pastori. Mutta tunnustapa, veikkoseni,
eikö sinusta aluksi tuntunut, ikäänkuin olisit ollut mieltymäisilläsi
Stellaan?
— Sitä en usko. Ensi hetkestä pidin häntä ikäänkuin sisarenani ja
semmoinen hän vastedeskin on minulle oleva. — Ja vaistomaisesti
aavistaen, että toinen kuulisi sen mielihyvin, hän jatkoi:
— Niin, jos olisin ollut sinun sijassasi, niin kentiesi silloin olisin
rakastunut Stellaan.
Pastori huomasi, mitä hän sillä tarkoitti ja vastasi:
— Mokomakin veitikka! Mutta tahdonpa suoraan tunnustaa sen sinulle.
Tulin hyville mielin, kun sanoit rakastavasi Ireneä ja pitäväsi
Stellasta kuten sisaresta, mutta salaa iloitsin myös siitä, että
olisit voinut rakastuakin häneen... Enpä ole koskaan ennen rakastanut
enkä sellaista ajatellutkaan. Mutta luuletko miehen voivan rakastua
toiseenkin kuin siihen, joka näin äkisti on valloittanut hänen
sydämensä?
— Luulen varmasti.
— Ettäkö voi rakastua vielä toisenkin kerran?
— Luulen. Olenpa minäkin tätä ennen kerran rakastanut erästä tyttöä,
joka nyt... makaa mustassa mullassa.
— Ja oliko rakkautesi silloinkin yhtä puhdas kuin nyt?
— Puhdas oli, vastasi Harald vakavasti, milt'ei kiivaasti — niin puhdas
kuin rakkauteni koskaan voi olla. Mutta täydellisesti puhdas... Oi,
Erkki, veljeni ja ystäväni, onpa mielikuvitukseni toisinaan saanut
minut kauhistumaan. Olen silloin epäillyt sydämeni puhtautta.
Pastori ei tuohon virkkanut mitään ja kumpikin pisti piippuunsa. Sitten
hän vaihtoi puheenaihetta:
— Kuinka maailmassa kaikki on kummallista! Ei kumpasellakaan meistä
enää ole isää eikä äitiä elossa. Tuskin on sukulaisiakaan, ei ainakaan
sellaisia, jotka suuresti meistä välittäisivät. Ja ystävistä taitaa
olla melkein yhtä suuri puute. Mutta täällä, tämän matalan katon alle
suljettuna, on kaikki, mitä maailmassa eniten rakastamme, mikä, vaikka
kaikesta muusta olisikin puute, vaikuttaa sen, että tunnemme olevamme
rikkaita. Tuskin voin käsittää, että tällä kädelläni saatan ulottua
tuohon seinään ja sanoa: ainoastaan sinä erotat minut Stellasta.
Puhuessansa pastori kiihtyi kiihtymistään, mutta tämä ei vaikuttanut
Haraldiin, koska hänkin tunsi ihan samoin.
— Ei tämä kelpaa, sanoi Harald näennäisesti tyynenä. Mennäänpä vähän
jaloittelemaan. Tarvitsemme raitista ilmaa ja sopiihan samalla
vilkaista kurjia peltojasi.
Ja he läksivät.
Palatkaamme Irenen ja Stellan luo, jotka sillä aikaa olivat ennättäneet
sen verran tutustua, että jo sinuttelivatkin toisiansa. Stella sanoi:
— Tiedätkö mitä, Irene...
— Mitä?
— Että Irene on kaunis nimi, yhtä kaunis kuin sinä itsekin olet. Jo
nimestäkin tietää, millainen sinä olet.
Stella rupesi taputtelemaan ja hyväilemään Ireneä ja sai palkkioksi
suudelman. Nyt he olivat jo aivan kuin vanhat tuttavat.
Yht'äkkiä Stella kysyä tokaisi:
— Mitä pidät Haraldista?
Irene punastui ja kun hän tunsi sen, niin hän punastui vielä enemmän.
Olipa onni, ettei kukaan muu sitä nähnyt kuin Stella, joka ei siitä
tehnyt mitään johtopäätöksiä. Kun Irene ei vastannut, niin hän jatkoi:
— Mikset vastaa? — kysyin, mitä pidät Haraldista.
— Mitäkö hänestä pidän? No niin, hän on kylläkin mieleiseni, vastasi
Irene. Hän oli joutunut pahaan pulaan, kun ei uskaltanut tunnustaa koko
totuutta, vaikka kyllä mielellään olisi sen tehnyt.
— Olisiko sinusta mieluista, jos hän kiertäisi kätensä sinun kaulaasi,
kuten minä nyt teen? kysyi Stella tuolla lapsellisella uteliaisuudella,
joka ei häikäile tehdä välistä hiukan kiusaakin.
— Mutta sinähän likistät kaulaani liian kovasti, huomautti Irene,
ajattelematta, että hänen sanansa sopi tulkita kahdella eri tavalla.
— Sinä siis tahtoisit, että se olisi ollut Harald, riemuitsi Stella
pieniä käsiään taputtaen.
Irene oli pahoillaan, että Stella oli tullut tällaiseen
johtopäätökseen, jonka syystä hän ei vielä itsekään ollut täysin
selvillä. Ja hän alkoi itkeä.
Sen nähdessään rupesi Stella itkemään vielä enemmän kuin toinen.
— Suo anteeksi, pyysi hän, olen ollut paha. Hetken vain olemme olleet
yhdessä ja kuitenkin olen ollut niin häijy, että olen saanut sinut
itkemään.
— Et sinä ole ollut häijy. Itse minä olen paha ja ilkeä. Olisin niin
mielelläni sinun sijassasi. Soisin olevani köyhä, turvaton tyttö, joka
sinun tavallasi on löytänyt hyvän kodin, lämpöisen pesän, jossa lintu
saa levätä.
Stella muisti värsyn, jonka hiljan oli taivaan linnuista lukenut.
Itkien hän sanoi:
— Olen onnellinen.
— Sinulla on kaksi ihmistä, jotka pitävät sinusta, mutta kukapa pitää
minusta?
— Harald.
— Niinkö luulet?
— En luule, koska tiedän sen. Siitä minä sen tiedän, että hän ei voi
olla sinua rakastamatta. Se on minusta aivan selvää.
— Tämä on varmaan sinun kaappisi, kysyi Irene, väkisinkin tahtoen
katkaista keskustelun, joka kuitenkin oli hänelle niin mieluinen.
— Minun se on, vastasi Stella ja sen muistaessaan hän niin suuresti
riemastui, ettei muistanut edes kiusoitella Ireneä siitä, että tämä
oli kääntänyt puheen muihin asioihin. Hän meni kaapin luo, avasi erään
laatikon ja veti sieltä muutamia hameita esille.
— Sanopa, Irene, mikä näistä on somin. Näetkö tämän sinisen, se
on paras, koska se on eniten maksanut. Minulle olisi annettu
silkkihamekin, mutta minäpä en enää välitä silkkipuvuista. Olen
kyllästynyt silkkiin ja koristuksiin, ne kun muistuttavat entisiä
aikoja. Sanohan nyt, Irene, mikä on somin, tämä sininen vaiko tuo
harmaa tiibettinen, vaiko ehkä tuo villamusliininen? Minulla ei ole
muuta kuin yksi karttuunihame, mutta sen sijaan viisi puuvillahametta.
Lasken näet mukaan senkin, joka on ylläni.
— Se on kaikista somin, joka nyt on ylläsi, vastasi Irene hymyillen.
— Sinä olet samanlainen kuin Erkki, sillä niin hänkin sanoo. Ja jos
puen ylleni toisen, niin hän sanoo samoin.
Hän ei tahdo selittää minulle asiaa, niin se on.
Irene ymmärsi asian paremmin, mutta ei puhunut mitään. Ei hänkään
viitsinyt selittää sitä Stellalle.
Hänen kerran kiittäessään pastoria uusista vaatteistaan, tämä ei
voinut olla myöntämättä, että hänen tulisikin kiittää Haraldia. Lukija
muistanee, että pastori ja Harald, keskustellessaan Stellan puvuista,
olivat puhuneet suomea, jotta Stella ei ymmärtäisi. Mutta nyt hän
kuitenkin oli saanut tietää, kuka ne oli antanut.
Irene huomautti:
— Sanoit, että _olisi annettu_, siis ei pastori yksin ole näitä
antanut, vaan myös...
— Harald. Häntä sinä kai tarkoitit, ja hänen antamiaan ne ovatkin.
— Mitkä ovat pastorin antamia ja mitkä Haraldin?
— Kas, kuinka olet utelias! Erkki kertoi, että Harald oli antanut
jok'ainoan. Kai hän itsekin olisi ne antanut, mutta ehkä Haraldilla
silloin sattui olemaan... enemmän rahoja. Ja Stellan täytyi nauraa, kun
näin käytännöllinen ajatus oli juolahtanut hänen mieleensä.
— Taikka kenties pastori tahtoi suoda hänellekin antamisen ilon. Sillä
mielellään hän kumminkin antoi.
Irenestä oli mieluista, että Harald oli kaikki antanut, ja tarkasti hän
rupesi hameita tutkimaan, sanoen:
— Tuo harmaa varmaankin kaunistaa sinua eniten.
— Mutta näetkö tämän valkoisen, sanoi Stella äkisti. Se ei ole ollut
vielä ylläni; säästän sen, kunnes menen ensi kerran ripille.
Ja nyt hänen veitikkamaisuutensa ja lapsellinen hilpeytensä väistyi
vakavuuden ja ilon tieltä, joissa tosin lapsen mieli myös ilmeni,
ehkäpä puhtaammassa ja hartaammassa muodossa. Hän kertoi pastorin
arvelleen hänellä jo olevan tarpeelliset tiedot, voidakseen
mahdollisesti nauttia Herran pyhää ehtoollista. Siitä hän ei mitään
maininnut, ettei pastori itse tulisi häntä ripittämään, mutta tuohon
pyhään toimitukseen verraten se olikin vain sivuasia. Stellan mieleen
muistuivat pastorin sanat: Jumalan puhuessa kaikki muu raukeaa
mitättömäksi.
— Oi, kuinka selvästi minä muistan sen päivän, sanoi Irene ja hänen
tummansiniset silmänsä säteilivät ilosta, ikäänkuin se olisi ollut
eilen tahi tänään. Se oli ihanin päivä elämässäni, sillä Vapahtaja asui
silloin sydämessäni.
Innostuksella Stella häntä kuunteli. Sitä, minkä Irene kertoi
kokeneena, ei hän vielä ollut kokenut, mutta hänkin toivoi saavansa
pian maistaa samaa autuutta. Tämä toivo ilahutti hänen sydäntänsä,
jota mikään maallinen rakkaus ei vielä ollut saastuttanut, hän kun oli
rakastanut vain Jumalaa.
Kotvan he vielä keskustelivat hengellisistä asioista, kunnes sanat
eivät enää riittäneet ilmaisemaan heidän tunteitansa ja heidän täytyi
palata jokapäiväisiin oloihin.
Pastorin ja Haraldin astuessa sisään, he heti huomasivat, että tytöt jo
olivat kuin vanhoja tuttuja, mikä tietysti miellytti heitä.
— Näetkö, etten enään ollenkaan pelkää Ireneä, sanoi Stella. Enkä enää
sano häntä neidiksikään.
Näin sanoen hän pienillä, valkoisilla käsillään taputteli Irenen
hienoja, punaisia poskia, tekipä sen melkein läimäyttämällä, mutta soma
tuota oli katsella.
Jos Irene olisi ollut parikymmentä vuotta vanhempi, niin häntä olisi
voinut luulla hyväksi äidiksi, jota hänen hemmoteltu tyttärensä
nuhteita saatuaan koettaa lepyttää. Mutta nyt hän Haraldista näytti
nuorelta naiselta, jota hänen viaton ja kokematon nuorempi sisarensa
koettaa jonkun erehdyksen johdosta lohduttaa ja viihdyttää.
Sekä pastori että Harald olivat niin kiintyneet tuota katselemaan,
ettei kumpikaan tullut puhuneeksi mitään. Stella itse, joka oli
kuvaelman päähenkilö, katkaisi myös äänettömyyden. Istuen hiljaa ja
levollisena Irenen vieressä, hän ikäänkuin itsekseen puhuen virkkoi:
— Ihmeellistä, että ensimäinen samanikäinen tyttö, jonka kanssa olen
tullut tekemisiin, on sellainen, että kohta saatoin häneen tutustua ja
pitää hänestä.
— On vieläkin merkillisempää, jos tämä ensimmäinen myös tulee olemaan
ainoa, josta voit pitää, sanoi Harald.
— En ymmärrä, mitä tarkoitat, mutta ehkä Irene sen ymmärtää. Mutta,
Irene, miksi et puhu mitään?
— Olemme tässä herrojen poissa ollessa tarkastaneet Stellan hameita,
sanoi Irene, joka ujoudessaan ei oikein tietänyt, mitä olisi sanonut.
Harald rupesi puhumaan ilmasta, mikä aihe ei tänään tuntunut niinkään
joutavalta, koska helteinen kuumuus ja mustat pilvet eivät ennustaneet
hyvää.
Stella pyysi Ireneä katsomaan hänen lemmikkejänsä. Ensiksi menivät
he kanakoppiin, sillä sellainenkin oli kappalaistalossa. Siellä hän
näytti, mistä kukosta ja mistä kanoista hän eniten piti, ja sitten
siirryttiin navetan puolelle, jossa ihmeteltiin kaunista vasikkaa,
jolla oli valkoinen tähti otsassa. Stella nosti sen etujaloista pystyyn
ja pisti kätensä sen suuhun. Lapsista näet on aina hauskaa antaa
vasikkain imeä kättänsä. Mutta Stella meni niinkin pitkälle, että
suuteli vasikkaa, jolle tämä näytti olevan niin mieluista, että se
alkoi juosta ja hypellä tuolla hauskalla tavalla, joka on vasikoille
ominainen.
Surumielin Irene tuota katseli. Alituinen kaihomielisyys oli estänyt
häntä ottamasta osaa lapsuusajan viattomiin iloihin.
— Kuinka oletkaan onnellinen! ajatteli hän Stellaa katsellessaan.
— Tänään olen Irene-neidin opas, sanoi Harald tyttöjen palattua, ja
vaikka täällä olisi hauska viipyä vieläkin, niin meidän kuitenkin
täytyy lähteä, koska rajuilma varmoista merkeistä päättäen pian on
tulossa.
Irene ei vastannut, vaan otti kiltisti saalinsa ja alkoi hankkia lähtöä.
Pastori, joka myös ennusti myrskyn puhkeavan, oli käskenyt valjastaa
hevosen viheriäisiksi maalattujen yhdenistuttavien kääsien eteen, koska
ei katsonut sopivaksi vaatia vieraitaan jäämään yöksi.
Pian oli sanottu hyvästi ja kiesit läksivät liikkeelle. Poika, jonka
piti tuoda hevonen takaisin, ei mahtunut kapealle taka-istuimelle, vaan
kulki jalan, milloin juosten, milloin kävellen jälessä. Sillä vaikka
pilvet nousivat yhä korkeammalle, ajoi Harald vain hiljaista hölkkää.
Nuoren, miellyttävän naisen kyytimiehenä olemisessa on aina jotakin
viehättävää, vaikka ei olisikaan häneen rakastunut, saatikka sitten,
jos jo tuntee itsessään selviä lemmenoireita.
Paljoa ei matkalla puhuttu, mutta Harald oli mielissään siitä, että
Irene aina vastatessaan puoleksi käänsi kasvonsa häneen päin, heittäen
harson syrjään, jotta hän hyvin voi katsoa häntä silmiin. Eikä hän
siksi ollut niin iloinen, että Irene täten tahtoi osoittaa hänelle
kohteliaisuutta, vaan siksi, että hän sai katsella hänen ihania
kasvojaan.
Ukkonen jylisi jo jotensakin lähellä, mistä Harald sai syytä kysyä,
peloittiko häntä.
— Muulloin olen kyllä pelännyt, mutta en nyt.
Tämä vastaus miellytti Haraldia kahdesta syystä.
Ensiksikään hän ei pitänyt naisista, jotka pelkäsivät ukkosta,
ja toiseksi hänen itserakkautensa selitti tämän vastauksen hänen
toiveilleen mitä suotuisimmalla tavalla.
Kiesien pysähtyessä portaitten eteen, alkoi sataa ryöpyttää ja puhkesi
myrsky, joka yksinkertaisessa mahtavuudessaan yleensä vaikuttaa
katsojaan valtavammin kuin monimutkaisimmatkin murhenäytelmät.
Kylmästi ja ylhäisesti vapaaherra otti heidät vastaan.
— No, mitenkä tuo mainio vierailunne päättyi?
— Hauskemmin kuin se, joka ei ole ollut sellaisissa mukana, osaa
aavistaakaan. Toivonpa Irene neidin olleen siihen tyytyväisen.
— Tyytyväisenkö? Oi, se on liian vähän sanottu!
— Tuo löytölapsiko sinua niin huvitti.
— Hän juuri. Oikein rupesin hänestä pitämään.
— No, kuinka pitkälle tuttavuutenne kehittyi?
Isänsä kanssa kahden Irene tuskin olisi uskaltanut tunnustaa tällaista
asiaa, mutta Haraldin läsnäolon rohkaisemana hän vastasi:
— Me jo sinuttelimmekin toisiamme.
Se ei johtunut harhaan suuntautuneesta isänrakkaudesta, ettei
vapaaherra yleensä antanut tyttärensä seurustella kaikellaisten
ihmisten kanssa, vaan pelkästä ylpeydestä, kun _hän_ oli Irenen isä.
— Vai sinä, ärjäsi hän vihoissaan, mutta samassa salama leimahti ja
kuului niin kauhea ukkosenjyrähdys, että vapaaherra sortui lattialle.
Kamarijunkkari v. Assar, joka myös oli saapuvilla, sanoi:
— Näin salaman iskevän vasempaan siipirakennukseen, mutta kuitenkin
sitä sytyttämättä.
— Vai vasempaan? ihmetteli herra v. Nit.
— Entä sitten, vastasi vapaaherra vaivoin tointuen, mitä se meihin
kuuluu? No niin, Irene. Minä en ole mikään sellainen pedantti, että
tahtoisin säätää lakeja nuoren tytön välittömille ja arvaamattomille
päähänpistoille. Saat siis mielesi mukaan häntä sinutella. Ymmärrän
kyllä, että täällä maaseudulla ajankuluksi tarvitset samanikäistä
leikkikumppania ja, niinkuin jo sanoin; en kiellä sinua häntä
sinuttelemasta.
— Kiitoksia, isä, vastasi Irene, jota tällainen aulius hämmästytti,
varsinkin kun hän äsken oli pelännyt kiivasta kohtausta.
Haraldiakin tällainen odottamaton muutos kummastutti. Hän luuli sen
ukkosenjyrähdyksen vaikuttaman säikähdyksen vaikutukseksi, että
vapaaherra näin oli muuttanut mieltänsä. Hän ei kuitenkaan pitänyt
siitä, että tämä näin viekkaasti osasi puolustaa asiaa, josta äsken oli
niin silmittömästi suuttunut. Mutta hän näkyi olevan sellaisia ihmisiä,
jotka kameleontin tapaan muuttavat väriänsä ja osaavat viisasteluilla
salata aikeitansa.
Illallinen syötiin erityisettä ruokahalutta ja perästäpäin vapaaherra
ehdotti, että Harald vähän laulaisi, rauhoittaaksensa niitä, jotka
pelkäsivät ukkosen voimaa.
— Ukkosen käydessä en _tahdo_ laulaa, vastasi Harald.
— Vai niin. No, jokaisellahan on omat mielipiteensä. Entä sinä, Irene,
tahdotko sinä laulaa?
— Ukkosenilmalla en _voi_ laulaa.
— Hänelle joka ei _voi_ annetaan kernaammin anteeksi kuin sille joka ei
_tahdo_. Siis meidän on tyytyminen ukkosen tarjoamaan musiikkiin.
Jos joku toinen olisi tämän lausunut, olisi se ehkä Haraldia
miellyttänyt, mutta vapaaherran suussa se kuulosti herjaukselta.
Irene istui vähän loitompana, pikku Ulla sylissään. Harald otti
tilaisuudesta vaarin ja kuiskasi hänelle:
— Älkää pelätkö. Muistakaa... — mutta samassa hän vaikeni.
Sitten hän toivotti hyvää yötä ja alkoi vitkalleen nousta ylös
portaita, mennäkseen ullakkokamariinsa. Viimeisellä askelmalla
pysähytti hänet v. Nit.
— Olisiko maisteri hyvä ja tulisi minun huoneeseeni? Minun olisi
silloin parempi olla, koska suoraan sanoen pelkään ukkosta. Salamat
leimahtavat eteläpuolella, joten olisi sopivampi istua minun
huoneessani.
Harald ei ollut ennen käynyt herra v. Nitin huoneessa, koska ei
kutsumatta ollut tahtonut sinne mennä ja kernaasti hän nyt suostui
häntä seuraamaan.
Vanhan juopon huone näytti hyvin siivottomalta, siellä kun ei ollut
minkäänlaista järjestystä. Vaatekappaleita ajelehti hujanhajan, yksi
siellä toinen täällä, vieläpä sängyn alla; peili oli tuolilla, eikä
vuodetta ollut pitkään aikaan korjattu. Kirjakaapin ovien päällä
riippui vanhoja, hiestä kellastuneita sukkia ja lattialla makasi
vesipullon vieressä katkonaisia, Voltairen ja Lafontainen romaanien
osia, mikä kaikki näytti hyvin vastenmieliseltä. Sen ohella tuntui
huoneessa tympäisevä väkijuomien haju, jota ei edes tupakan savu ollut
haihduttamassa, koska herra v. Nit käytti tupakkaa ainoastaan nuuskan
muodossa, pitäen myös joskus pikanellia suussaan.
— Suokaa anteeksi tämä siivottomuus, herra maisteri, mutta minun
ikäiseni vanhapoika ei kaipaa sen parempaa. Tämän madeirapullon ääressä
voimme unohtaa, että huone ei ole kovinkaan hyvässä järjestyksessä.
Siitä huolimatta, taikka ehkä juuri siitä syystä, että oli tullut
huomanneeksi hänen salaperäisen suhteensa vapaaherraan, Harald,
tavattuaan von Nitin ullakolla kummittelemassa ja kuultuaan, mitä hän
unissakäydessään puhui, oli ruvennut pikemmin häntä surkuttelemaan kuin
pelkäämään ja inhoamaan. Ja näin ollen hänellä ei ollut mitään sitä
vastaan, että ryhtyi pitämään hänelle seuraa.
Väkijuomien nauttimisesta on se hyvä tai paha seuraus, että yleisistä
ja arvottomista asioista siirrytään keskustelemaan yksityisistä ja
mieskohtaisemmista. Harald, joka ei ollut ehdottomasti raitis, vaikka
ei mikään juopottelijakaan, kesti väkijuomia paremmin kuin v. Nit,
osoittamatta kuitenkaan vähemmän avomielisyyttä kuin tämä.
Huomaamatta kääntyi puhe onneen ja onnettomuuteen, kuinka edellinen
ilman ihmisen omaa ansiota hymyilee toisille, kun taas toiset
jäävät siitä aivan osattomiksi, vieläpä joutuvat syyttömästi
onnettomuuteenkin. Onnelliset ovat kadehdittavia, onnettomat
surkuteltavia.
— Mutta jos ihminen itse on ollut syypää onnettomuuteensa, mitä hänestä
on ajateltava ja kuinka hänen suhteensa on meneteltävä? kysyi v. Nit.