lopussa, niin Harald ei voinut nähdä sanottavasti mitään. Kuitenkin hän
erotti valkoisen tai harmahtavan haamun, joka surkeasti voivotellen,
raskain askelin astuskeli edestakaisin. Harald, joka ei enään ensinkään
pelännyt, asettui erääseen nurkkaan, josta saattoi hyvin sekä nähdä
että kuulla.
Seisottuaan siinä pari minuuttia hän juuri oli menemäisillään tuon
haamun luo, saadakseen sen joko katoamaan taikka jotain puhumaan, kun
se yht'äkkiä purskahti naurunsekaiseen itkuun ja kuiskasi:
— Sieluni on ikuisesti kadotettu, pelastuksesta ei ole toivoakaan.
Toinen ääni vastasi:
— Sielusi ei ole ikuisesti kadotettu, jos suostut häpeälliseen
rangaistukseen. Antaudu maallisen esivallan käsiin ja tunnusta
rikoksesi.
— Sitä en voi. En uskalla.
Ja tuo harmaa haamu alkoi jälleen huoata, itkeä ja vaikeroida.
Astuttuaan muutaman askeleen eteenpäin seisoi se aivan Haraldin
vieressä ja kuiskasi:
— Mitä sinä, musta aave, ajattelet?
— Ajattelen sinun olevan onneton, koska olet rikoksellinen, vastasi
Harald kuiskaten.
— Sinä siis tiedät kaikki.
— Olen lähetetty sinua kiduttamaan. Enkö siis kaikkea tietäisi? Mutta
etkö luule voivasi korvata jotain siitä pahasta, minkä olet tehnyt?
— Naisen tuolla hautaholvissa voisin ehkä pelastaa. Mutta hän, joka
jätettiin autiolle, asumattomalle saarelle, kuinkahan hänen lienee
käynyt ja tyttö, joka vaihdettiin ja katosi... heitä en enää voi auttaa.
— Auta edes sitä, jota voit auttaa, vastasi Harald yhä kuiskaten.
— Mutta etkö sinä, joka olet henki, voisi häntä auttaa?
— Me henget emme voi auttaa teitä ihmisiä muuta kuin varoituksilla.
Eikä hän kaipaa mitään varoituksia, koska hän on hyvä.
Näin sanoen Harald sattui vähän liikahtamaan. Säikähtäen haamu
kimakasti kirkaisi ja kaatui tiedottomana lattialle.
Harald riensi kamariinsa noutamaan kynttilää. Palatessansa hän näki von
Nitin, suu vaahdossa ja nyrkit kiinni puristettuina, makaavan ullakon
lattialla.
Hän oli puettuna hyvin omituisiin ja ihmeellisiin vaatteisiin ja päässä
hänellä oli eriskummallinen musta lakki, jossa oli sarvet ja muita
koristuksia. Jos Harald nyt olisi ollut sillä tuulella, että häntä
olisi naurattanut, niin hän varmaankin olisi purskahtanut nauruun,
sillä niin hullunkuriselta v. Nit näytti kynttilän valossa. Hän
muistutti jotensakin mehiläishoitajaa, joka ammattipukuunsa puettuna
menee mehiläisparvea kokoamaan.
Harald mietiskeli itsekseen, olisiko parempi pitää, v. Nitin tointuessa
tulta kynttilässä, vai ei. Jälkimäinen oli sittenkin hänestä parempi
— parasta vain ettei v. Nit tietäisikään Haraldin nähneen häntä
sellaisessa puvussa. Harald kasteli hänen ohimoitaan vedellä ja niin
pian kun hän alkoi vähän liikkua, sammutti kynttilän ja huudahti:
— Herra v. Nit, mikä teitä vaivaa?
— Voi maisteriko se onkin, v. Nit vastasi ja nousi seisomaan. Suokaa
anteeksi, olen varmaankin teitä häirinnyt, mutta väliin tapahtuu että
käyn unissani.
— Kyllä vähän säpsähdin, mutta eipä ole hätää, kun se ei sen
vaarallisempaa ollut.
— Hyvää yötä, herra maisteri.
Harald ymmärsi, että toinen kuiskaava ääni myös oli v. Nitin.
Unissakävijänä tämä unentapaisessa horrostilassaan luuli olevansa kaksi
eri henkilöä, ja samalla tapaa kuin unessa yksi henkilö joskus on
olevinaan monta eri ihmistä, vaikka todellisuudessa onkin vain yksi,
niin oli myöskin herra v. Nit muuttanut äänensä sen henkilön ääneksi,
jonka kanssa oli keskustelevinaan.
Niin kummalta kun se kuuluukin, tapahtui kuitenkin, että Harald
kamariinsa palattuaan heti riisuutui ja vaipui uneen, näkemättä
ollenkaan unta.
VI.
TÄRKEÄHKÖ LUKU.
Irene oli jo monena päivänä aikonut pyytää isältään lupaa käydä pastori
Ortmanilla, mutta joko hän pelkäsi isää taikka hämärästi aavisti, että
syy tuohon hänen haluunsa tavata entistä opettajaansa voisi olla toinen
kuin hän itse luuli, hän ei vielä ollut uskaltanut sitä tehdä, vaikka
jo kauan oli miettinyt, keksiäksensä siihen sopivan tilaisuuden.
Eräänä päivänä Irene vähän ennen määrättyä laulutuntia, joka oli
kello kahdestatoista yhteen, istui salissa soittaen "Lied ohne
Worte" nimistä, ihmeen kaunista kappaletta, jonka säveltäjä,
Mendelsohn-Bartholdy, tämänlaatuisilla sävellyksillä on musiikin
alalla raivannut, joskaan ei varsin laajaa, niin kuitenkin uuden uran.
Vapaaherra oli kuuntelemassa ja näytti Haraldin astuessa sisään hyvin
innostuneelta. Tätä tilaisuutta tahtoi Irene käyttää hyväkseen, osaksi
sen takia, että Haraldin läsnäolo rohkaisi hänen mieltänsä ja osaksi
siitä syystä, että sävelet olivat saattaneet hänen isänsä paremmalle
tuulelle. Ja hän olikin oikein arvannut, että tämä, Haraldin ollessa
saapuvilla, olisi myöntyväisempi.
— Kuulkaapa, isä, alotti hän äänellä, jonka koetti saada rohkeaksi,
pastori Ortman kuuluu ihmetelleen, etten tänä vuonna, kuten joskus
ennen, ole käynyt hänen hauskassa kodissaan häntä tervehtimässä.
— Sitä hänellä ei ole syytä ihmetellä, vastasi vapaaherra, sehän
riippuu siitä, että olet tullut vanhemmaksi eikä se siis enää käy
laatuun.
— Mutta olisiko siinä sitten mitään pahaa, että joskus kävisin sen
luona, joka on valmistanut minut pyhälle ehtoolliselle? Sopisiko
kenenkään sitä moittia?
— Sopisi kyllä. Asemasi maailmassa ei salli sinun tehdä kaikkea, mikä
käy laatuun lapselle. Sinähän olet jo täysikasvuinen nainen.
— Mutta hän on pappi ja sitäpaitsi hengellinen opettajani.
— Entä sitten! Papit eivät aina ole parhaimpia. Vapaaherra ei ollut
aivan väärässä, samoin kuin hänen tyttärensä ei ollut aivan oikeassa,
mutta tuo paroonille omituinen pilkallinen alahuulen nyrpistys
vaikutti, että Haraldia puolueettomampikin kuulija olisi pitänyt
sitä aivan vääränä, että parooni kielsi tyttäreltään näin viattoman
huvituksen.
Vapaaherra vilkaisi Haraldia, joka samalla sattui katsomaan häntä.
Haraldin levollinen ja tutkiva katse lienee vaikuttanut, että parooni
jälleen puuttui puheeseen sanoen:;
— Mutta miksei pastori Ortman tule tänne, jos häntä niin suuresti
haluttaa nähdä rippilastansa? Silloinhan hän saisi halunsa täytetyksi!
Pahoillaan näistä sanoista vastasi Irene niin tyynesti kuin saattoi:
— Hän kai arvelee, ettei isä välitä hänen seurastaan, koska häntä ei
puoleen vuoteen ole tänne kutsuttu. Niin minä ainakin luulen.
Silmäten syrjästä Haraldia, parooni, luullen herättävänsä hänessä
kunnioitusta, röyhkeästi vastasi:
— En tosin paljon välitä hänen seurastaan, sillä en oikein tiedä, mitä
minulla olisi häneltä opittavaa.
Ikäänkuin ei olisi kuullut noita sanoja vastasi Irene:
Tai ehkä aika hänen mielestään niin tarkoin kuluu tuon turvattoman
tytön kasvattamiseen, jonka isä tietää hänen ottaneen taloonsa, ettei
hän jouda kyläilemään.
— Niinpä kai, ilkkuen virnisteli vapaaherra, kentiesi hän on niin
innostunut tuon nuoren ja luultavasti kauniin tytön opettamiseen, ettei
malta jättää häntä yksin hetkeksikään.
— Mutta voihan tapahtua, pikku Irene, jatkoi vapaaherra oltuaan hetken
ääneti, että täällä kotona joku kaipaa sinua vielä enemmän kuin mitä
vierailusi miellyttäisi pastori Ortmania.
Selvästi vapaaherra tarkoitti näillä sanoilla v. Assaria, ja Irene
punastui, mutta tämä punastus ei johtunut kainoudesta. Isä käsitti sen
väärin, luullen tyttärensä joutuneen hämilleen. Kääntyen Haraldiin hän
kysyi:
— Maisteri kai on tuonut tyttärelleni terveisiä pastori Ortmanilta ja
koettanut ajaa hänen asiaansa?
— Niin on, vastasi Harald aluksi välinpitämättömästi, mutta jatkoi
sitten vähän kiivaammin: — mutta en kenenkään muun asiaa, siihen
vapaaherra saa luottaa. Ainakaan minä puolestani en ole aikonut pyrkiä
neiti Irenen seuraan.
Samassa hän kuitenkin huomasi ehkä menneensä liian pitkälle ja
sanojansa oikaisten lisäsi:
— Tarkoitan vain sitä, ettei neiti Irene pastori Ortmanin seurassa
kaipaakaan muuta seuraa.
— Suotta te suututte, koska näytte käsittävän sanani toiselta kannalta
kuin olen tarkoittanut, vastasi parooni mielistellen.
Harald punastui, huomatessaan kiivastuneensa. Tämä oli ensimäinen
kerta, jolloin vapaaherran sanat olivat saaneet hänet hämmentymään.
Haraldin suuttumus teki vapaaherraan merkillisen vaikutuksen. Se
loukkasi hänen aatelisylpeyttään, enemmän hänen tyttärensä kuin hänen
itsensä takia, kun hän, ajatteli näin: tuo mies luulee voivansa käydä
vaaralliseksi tyttärelleni, koska tahtoo pysyä hänestä erillään. Hän
luulee olevansa hyvinkin etevä, mutta minäpä näytän, etten pidä häntä
lainkaan vaarallisena. Juuri hän saa saattaa Irenen sinne.
Toinen syy, minkä vuoksi vapaaherra salli Haraldin ja Irenen
olla kahdenkesken, oli se, että hän tahtoi saada v, Assarin
mustasukkaiseksi, kiihoittaaksensa tällä tavoin hänen rakkauttansa ja
pakottaakseen hänet ratkaisevaan päätökseen. Vapaaherra olisi hyvin
mielellään suonut, että v. Assar olisi nainut Irenen.
On usein huomattu, että isät eivät ymmärrä tyttäriänsä, eivätkä
ollenkaan aavista, kuinka heidän sydämensä laita on. Niinpä
vapaaherra Henningkin ihan todella uskoi v. Assarin tehneen hänen
tyttäreensä syvin vaikutuksen. Ellei se ollut rakkautta, vaan pelkkää
mielikuvitusta, niin se oli vapaaherrasta jokseenkin yhdentekevää
Olipa hän itse saanut kaksikin vaimoa, joiden rakkaudesta, kuten
hän sittemmin huomasi, ei ollut paljoakaan tietoa, mutta eipä hän
niittäkään ollut rukkasia saanut.
Ja jos vapaaherra olisi aavistanut, että jokin vaara Haraldin puolelta
uhkaisi, niin tämä vaara vain lisääntyisi, jos hän koettaisi estää
häntä olemasta kahdenkesken Irenen kanssa. Päinvastoin menetellessään
hän toivoi voittavansa samalla kertaa kaksi etua, nimittäin että
kiihoittaisi v. Assaria ja samalla tekisi Haraldin vaarattomaksi.
Sitäpaitsi tällainen menettely paremmin sopi yhteen hänen
aatelisylpeytensä kanssa.
Syystä voidaan epäillä, etteivät nuo tuumat olleet järkeviä. Hienoja ne
kyllä olivat olevinaan, mutta...
Vapaaherra oli kyllä oikeassa siinä, että alkava rakkaus kasvaa sikäli
kuin sitä koetetaan estää, ja se myös pitää paikkansa, että vanhemmat,
kohtelemalla välipitämättömästi henkilöä, johon heidän tyttärensä on
mieltynyt, saavat jälkimäisen tunteet sammumaan. Mutta tämä edellyttää,
että vanhemmat ja tyttäret rakastavat toisiaan, mikä ei Ireneen nähden
koskaan ollut juolahtanut vapaaherran mieleenkään.
Vapaaherran puolustukseksi on kuitenkin myönnettävä, että isällä voi
olla tyttärestään suuri vastus, jos tämä on sattunut rakastumaan
sellaiseen mieheen, jota isä ei voi suosia. Jos tämä tekee esteitä,
niin rakkaus saa niistä vaan kiihotusta, ja ellei se sitä tee, niin se
siitä huolimatta kasvaa kasvamistaan. Mikäpä silloin tulee isä-paralle
neuvoksi! Parasta olisi, että isä olisi siksi viisas, ettei sekaantuisi
sydämen asioihin, eikä sellaisistakaan isistä, Jumalan kiitos, ole
lainkaan puutetta.
Oltuaan hetken ääneti, jolloin yllämainitut ajatukset nuolen nopeudella
liikkuivat vapaaherran mielessä, hän jälleen puuttui puheeseen, sanoen
iloisesti ja miltei veitikkamaisesti:
— Koska niin kernaasti menisit tervehtimään hengellistä opettajaasi,
joksi häntä nimität, niin en tahdo panna vastaan. Mutta ainoastaan
sillä ehdolla, ettet mene yksin, vaan että maisteri Thalberg aina
seuraa sinua.
Tällä kertaa vapaaherra ei näyttänyt tarkoittavan mitään pahaa, sillä
ainakaan Harald ei hänen äänestään huomannut, että hän olisi tehnyt
hänestä pilkkaa.
Mutta aivan eritavoin tämä lupaus vaikutti Haraldiin ja Ireneen.
Edellinen punastui ja katsoi vapaaherraa tutkivasti silmiin, kun taas
Irene loi katseensa maahan ja — kalpeni.
Myöhemmin Harald hyvin selvästi muisti tuon kalpenemisen ja hänen
mieleensä juolahti, että se kentiesi oli jonkin aavistuksen tai toivon
vaikuttama.
— Nyt lienee aika alottaa laulutunti, koska kello näkyy jo olevan
ylitsekin ja minun on siis poistuttava. Näin sanoen vapaaherra otti
hattunsa ja keppinsä ja läksi viheltäen alas portaita.
Laulutuntien aikana käyttäytyi Harald vakavasti, miltei juhlallisesti.
Hän ei virkkanut sanaakaan, ei tehnyt ainoatakaan muistutusta, joka ei
olisi kuulunut asiaan.
Tällä tunnilla harjoiteltiin uutta laulukappaletta, Don Juanin ja
Zerlinan duettia: _Là ci darem la mano_. Harald tahtoi, että se
laulettaisiin italiankielellä, koska sanat millään muilla kielillä
eivät hänen mielestään kelvanneet mihinkään.
Vaikka Irene ei ymmärtänyt italiankieltä, niin hän kuitenkin lauloi
ikäänkuin olisi hyvinkin ymmärtänyt, ehkäpä paremminkin.
VII
STELLA JA IRENE.
Stella istui vanhan Reginan kamarissa ja leikkeli tämän kanssa papuja.
— Ovatko nämä nyt kyllin ohuita ja tarpeeksi vinoon leikatuita? kysyi
hän.
— Kelpaavathan nuo, vastasi Regina asiantuntijan tavalla.
— Niitä ei saisi sanoa kuutioiksi, vaan viipaleiksi, huomautti Stella.
— Ainakin keittokirjoissa niitä sellaisiksi nimitetään ja samoin
keittiöissäkin.
— Vai niin, vastasi Stella hiukan nolostuneena, mutta nähdessään,
kuinka Regina oli olevinaan mahtava, hän purskahti sydämelliseen
nauruun.
— Ellen pitäisi niin paljon Stella neidistä niin todellakin suuttuisin.
— Oikein minä pelkäisin, jos Regina vihastuisi. Muistan kyllä, kuinka
ensi päivinä ajattelin, teidän ollessanne vielä niin äreä: kunpa ei tuo
vain tosissaan minuun vihastuisi! Nyt ei enään ole syytä näin ajatella,
koska en vielä ole nähnyt teitä vihan vimmassa.
— Niin, myöntää täytyy, etten ensi aluksi oikein tahtonut teitä sietää,
kun te silloin puhuitte niin kummallista kieltäkin. Ja ajattelin minä
pastoriakin: mitähän ihmiset rupeaisivat sanomaan, kun hän on ottanut
taloonsa näin nuoren tytön? Mutta en ole kuullut seurakuntalaisten
sanovan siitä muuta kuin hyvää; ovat kai ymmärtäneet, että pastori
on sen tehnyt Jumalan-pelosta ja ihmisrakkaudesta ja ovat vielä
entistään runsaammin tuoneet hänelle ruokavaroja ja muita tuomisia.
Näkyvät ajatelleen, että ken holhoo turvatonta, häntä ovat myös hänen
lähimäisensä velvolliset auttamaan.
Oli vielä tärkeämpikin syy, jonka johdosta Regina ei ensi aluksi
sietänyt Stellaa. Hän näet pelkäsi tämän jollain tavalla sekaantuvan
hänen emännöitsijäntoimiinsa ja anastavan häneltä vallan. Mutta kun
hän huomasi, että Stella päinvastoin näkyi pyrkivän hänen suosioonsa
ja sitäpaitsi joutohetkinään sekä keittiössä että kanakopissa ja vielä
muuallakin koetti kaikin tavoin olla hänelle avuksi, ottaen hänen
neuvoistaan vaarin, niin hän pian jopa mielistyikin tyttöön.
— Kumpi on Stella neidistä parempi: suurustaa turkinpavut maidolla,
vaiko vedellä?
— Vedellä suurustettuina niissä on hienompi maku.
— Mutta onhan maito paljon parempaa kuin vesi.
— Onhan viinikin vielä parempaa kuin maito, mutta miltä maistuisi, jos
papuja suurustettaisiin sillä?
— Olettepa aika veitikka! No, ehkä pavut maistuvatkin paremmalta
vedessä keitettyinä. Sellaisina pastorikin pitää niistä enemmän. Hänen
isä- ja isoisävainajansa muistaakseni tahtoivat syödä niitä maidolla
suurustettuina. Mutta nykyajan ihmisillä lienee toinen maku kuin meillä
vanhanaikaisilla.
— Ehkä Regina jo antaakin lomaa Stella neidille, ehdotti pastori,
katsellen ystävällisesti vanhaa palvelijatarta.
— Kuinka pastori viitsii noin puhua, vastasi tämä, ikäänkuin minä
olisin mikäkin itsevaltias talossa!
— Tiedättekö, että Regina on latinankieltä ja merkitsee kuningatarta.
— No, silloinpa annan pastorille luvan viedä tyttö muassaan. En häntä
enää tarvitse.
Niinkuin näkyy, oli Regina luonteeltaan leikkisä, mikä vanhemmissa
palvelijoissa tuntuu hyvin hauskalta, eikä ole ensinkään haitaksi.
Stellan asetuttua istumaan pienen lukupöydän ääreen vastapäätä
pastoria, oli tämä sanomaisillaan hänelle jotakin, mutta luodessaan
katseensa häneen hän sen kokonaan unohti, katsellakseen vain tyttöä
hellästi ja herkeämättä.
— Miksi te minuun tuolla lailla tuijotatte?
Pastori, joka jo aikoja sitten oli jättänyt nuoruuden ijän taaksensa,
tunsi kuinka hänen poskensa tuon viattoman kysymyksen johdosta alkoi
kuumottaa. Ehkä tunsi hän omassatunnossaan piston ja huomasi, ettei
olisi pitänyt tyttöä "tuolla lailla" katsella. Ja kun hän ei heti
tullut vastanneeksi, lisäsi Stella:
— Olitte sen näköinen, kuin olisitte aikonut kysyä minulta jotakin.
— Niin aijoinkin. Eilen lupasit tänään vastata kysymykseen, jonka
silloin sinulle tein. Mistä se johtui, että jo ennestäänkin osasit
vähän lukea ja kirjoittaa?
Stella näytti käyvän hämilleen ja vastasi:
— Nähdessäni ilveilijäseurueen ilmoituslehtisiä, pyysin aina jonkun
joukosta lukemaan ne minulle ääneen. Sillä tavoin sain vähän vihiä
kirjaimista ja tavuista. Lyijykynällä yritin sitten mukailla painetuita
kirjaimia, joka ehkä oli jonkinlaista kirjoittamisen alottamista.
Pitkälle en kuitenkaan ehtinyt, niinkuin itse näette.
— Kuitenkin niin pitkälle, että jo ilokseni kuulen sinun puhtaasti
ja selvästi lukevan samaa kirjaa, jota minun vielä muutama päivä
takaperin täytyi lukea sinulle ääneen. Aiota siis, lapseni, siitä mihin
viimekerralla lopetit.
Selvällä, heleällä äänellään Stella alkoi lukea uudesta testamentista,
kunnes tuli tähän värsyyn: "Katsokaa taivaan lintuja, eivät ne kylvä
eivätkä niitä, eivät myös kokoo riiheen, ja teidän taivaallinen Isänne
ruokkii heidät. Ettekö te ole paljoa enempi kuin he?"
Tähän Stella pysähtyi ja katsoi pastoriin surullisesti.
— Itseäsikö tuota lukiessasi ajattelit? kysyi tämä.
— Itseäni. Oliko se väärin?
— Eihän se ole väärin, jos ihminen sitä tehdessään ajattelee sielunsa
tilaa ja tuntee kiitollisuutta Jumalaa kohtaan. Jotakin sellaista se
kai oli?
— Ja eiköhän tuo kiitollisuuden tunnekin tullut Jumalalta? Eikö kaikki
hyvä, mikä meissä liikkuu, Vapahtajan ansiosta tulekin Häneltä? Mutta
pahaan olemme itse syypäät, se johtuu syntisestä luonnostamme ja
esivanhempiemme lankeemuksesta.
Stella oli hyvin halukas selvästi käsittämään pastorin opetuksia ja
kertaamalla hän näin tahtoi tutkia, oliko hän ymmärtänyt ja muistissaan
säilyttänyt, mitä hänelle oli opetettu.
Eikä pastori kauvan tahtonut vaivata häntä samalla aineella, vaan
vaihteli, antaen hänen milloin lukea, milloin kirjoittaa. Sillä välin
keskusteltiin ja tehtiin pieniä kävelyretkiä.
Muutaman luvun luettuaan Stella yht'äkkiä sanoi:
— Tiedättekö, mitä nyt ajattelen? Oi, jospa uskaltaisin sen sanoa!
— Tarvitseeko sinun pelätä veljeäsi ja ystävääsi?
— Niin, tahtoisin niin mielelläni nauttia armopöydässä siunattua viiniä
ja leipää. Menisin niin kernaasti Herran pyhälle ehtoolliselle.
— Miksi menisit?
— Koska en sitä ennen mielestäni ole Jumalan lapsi. Tuntuu ikäänkuin
olisin vain pakana. Mutta jos saisin maistaa... oi, sallikaa minun
mennä ripille!
Pastori oli ääneti ja mietti asiaa. Silloin Stella jatkoi:
— Ette vastaa mitään. Mutta olettehan itse sanonut, että ollakseen
mahdollinen käymään Herran pyhällä ehtoollisella, ei vaadita muuta kuin
uskoa.. Ja minä uskon.
Näin sanoen hän luottamuksella kohotti päätään, hänen kasvonsa
säteilivät ja näyttivät kirkastetuilta.
Nähdessään hänet tuollaisena, ei pastori enään empinyt ja hänenkin
kasvonsa kirkastuivat.
— Huomaan olleeni väärässä, sanoi hän. Aijoin ensin antaa sinun
oppia katkismuksen ulkoa sekä muutaman kerran lukea läpi raamatun
historian ja muita hyödyllisiä kirjoja. Mutta huomaan sinulla jo olevan
tarpeelliset tiedot ja onhan sinulla usko, mikä on kaikkia kirjoja
parempi. Niinpä siis, Stella, en tahdo kieltää sinua tyydyttämästä
sydämesi halua. Päinvastoin minä, joka herran armosta olen
sielunpaimenesi, kehoitan sinua notkistamaan polvesi Herran alttarin
juurella.
Näin sanoen hän laski kätensä Stellan pään päälle, rukoillaksensa
hänelle Jumalan siunausta. Mutta äkisti hän veti sen pois.
— Minkä vuoksi noin äkisti veditte kätenne pääni päältä, tiedusteli
Stella. Enkö mielestänne olekaan sellainen kuin minun pitäisi olla?
— Ei, ei, en minä sitä tarkoittanut, vastasi pastori hänelle
harvinaisella kiivaudella, sinähän olet — hän aikoi jatkaa, mutta
saikin sanotuksi vain: Stella.
Tapa, millä pastori hillityn tunteen koko voimalla lausui tuon nimen,
vaikutti että Stella aran tutkivasti katsoi häntä silmiin.
— Mitä tarkoitatte?
— Saat kyllä ehtoollisessa nauttia siunattua leipää ja viiniä, mutta
minä... niin, joku toinen saa jakaa ne sinulle. Minä en voi sitä tehdä.
Pastori ei tahtonut kaunistella asioita omalletunnolleen. Hän tunsi
itsessään, että jos hän nyt menisi Herran ehtoollista jakamaan,
niin hän pettäisi mestarinsa, jolle oli vannonut uskollisuutta,
koska enemmän ajattelisi armon välikappaleiden nauttijaa kuin pyhää
toimitusta.
— En ymmärrä, miksi toisen tulee se tehdä. Selittäkää se minulle.
— Kentiesi joskus tulevaisuudessa. Nyt en voi. Mutta sinullehan se on
yhdentekevää. Kun Herra puhuu, niin ihmisestä ei ole väliä.
— Suokaa anteeksi. Tiedän, että kaikki, mitä sanotte ja teette on hyvä
ja oikein, enkä enää kiusaa teitä kysymyksillä.
— Lähdetäänkö nyt hiukan kävelemään maantielle ja kirkolle päin?
— Kirkolle päin mennään... Mutta miksi ette enään kulje kanssani
käsitysten, niinkuin teitte ensi aikoina?
Vähän mietittyään pastori vastasi:
— Koska et enään ole sama Stella kuin silloin... Näetkö tuossa puussa
linnun, joka laulaa niin kauniisti?
— Näenhän minä sen, tuon herttaisen linnun. Mikä sen nimi on?
— Keltasirkku. Ehkä ottaisit sellaisen huoneeseesikin, jotta usein
saisit kuulla sen visertävän?
— En muuta kuin joiksikin päiviksi. Sitten laskisin sen jälleen ulos,
sillä varmaankin linnut ulkona laulavat kauniimmin kuin sisällä.
— Puolivälissä Ristilästä näkyy tuolla tulevan joku herra ja nainen.
— Herra on Harald ystävämme. Mitä pidätte hänestä?
— Miksi sitä kysyt, lapseni? Olen sangen usein häntä kehunut. Entä sinä
itse, pidätkö sinä hänestä?
— Tiedättekö, mitenkä laitani oli ensi viikkoina! Minun oli Haraldia
niin kovin ikävä, koska silloin pidin hänestä paljon enemmän kuin
teistä. Mutta nyt... vaikka pidänkin hänestä yhtä paljon kuin ennen,
niin en kaipaa häntä enää samalla tavalla, koska pidän teistäkin ja
rupean päivä päivältä yhä enemmän pitämään.
Nuo sanat kuullessaan pastorin sydän ankarasti sykähti. Hän luotti
niihin ja inhimilliset tunteet valtasivat hänet. Hän ei voinut sille
mitään, että Stellan sanat tuottivat hänelle suurta iloa.
— Kas, tuossa he jo näkyvät tulevan ja Harald tuijottaa vain maahan.
Eiköhän se lienekin Irene neiti, joka on hänen mukanaan?
— Hän se on. Astutaan vähän reippaammin, niin sitä pikemmin saat nähdä
Irene neidin.
Herrat esittelivät kumpikin naisensa, mainiten heidät vain heidän
ristimänimiltään.
Ulkonäöltään nämä tytöt olivat hyvin erilaiset. Stellalla oli
tumma, vähän kihara tukka ja ruskeat silmät. Irenen silmät olivat
tummansiniset, ja hänen pitkät, paksut hiuksensa olivat aivan sileät
otsan kohdalta ja palmikoidut, kun sitä vastoi Stellan lyhyeksi
leikattu tukka vapaasti liehui tuulessa. Stellan kasvojenpiirteet
olivat säännölliset ja plastilliset ja hänen hienomuotoinen nenänsä
muodosti yhdessä otsan kanssa melkein suoran viivan, koko kasvot kun
muutenkin olivat aivan kreikkalaismalliset. Irenen otsa oli Stellan
otsaa sekä korkeampi että kaarevampi, mutta muuten hänen kasvonsa
olivat tuota epäsäännöllistä lajia, joka todistaa, että sulot joskus
voivat olla muodosta aivan riippumattomat.
Heidän kasvojensa ja silmiensä ilmeet erosivat myös suuresti
toisistaan. Stellan totisenakin ollessa ilmestyi kuitenkin hänen
ruskeihin silmiinsä jotakin iloista, ujostelematonta ja miltei
veitikkamaista, kun sitä vastoin Irenen hymyillessäkin huomasi hänessä
jotakin hiljaista surumielisyyttä. Ensinnämainitussa surumielisyys
pysyttelihe vain pinnalla ja sen takana piili luonnonlapsen vilkas
hilpeys. Irenen huulet saattoivat hymyillä, mutta hänen tummansinisissä
silmissään ilmeni haaveksivan naisen surumielisyyttä.