hauskemmat. Vaikka hän ei noudattanutkaan mitään määrättyjä sääntöjä,
oli hänellä kuitenkin oma keksimänsä suunnitelma, jota paremmin osasi
sovittaa muita opettaessa, kuin milloin itse harjoitteli. Seurauksena
oli kuitenkin, että Irene, jolla oli erinomaisen suuri taipumus
soitantoon, ennen pitkää oli siihen niin perehtynyt, ettei enään olisi
kaivannutkaan opetusta. Sitä hän ei kuitenkaan olisi itsellensäkään
myöntänyt, kentiesi vaatimattomuudesta, hän kun ei ollenkaan tuntenut
omaa etevyyttänsä, taikka ehkä senvuoksi, että laulutunnit olivat
hänestä niin hauskat.
— Olisitteko hyvä ja antaisitte minulle sen laulun, jonka lauloitte
ensi iltana, pyysi Irene erään laulutunnin päätyttyä.
— Kirjoitan mielelläni siihen nuotit, koska te pidätte siitä. Teen sen
oikein kernaasti.
— Osaatteko siis omasta päästänne kirjoittaa nuotteja siihen, mitä te
soitatte? Mikä tuon laulun nimi on?
— Yksinäisen tytön suru.
— Yksinäisen tytön suru! Sanat minä jotensakin hyvin muistan, mutta
kirjoitattehan nekin minulle. Kuka on ne sepittänyt?
— Eräs ylioppilastoverini kirjoitti sen nimenomaan minulle, vaikka hän
ei muuten vaadikaan runoilijan nimeä.
— Hän on ehkä iloinen ja onnellinen, vaikka kirjoittaakin sellaista.
Sepä on kummallista! Tunteista ja mielikuvituksesta johtuu, että
voidaan asettua muiden tilalle. Mutta kuka on sepittänyt nuotin tuohon
lauluun?
— Minä.
— Vai tekö, sanoi Irene, nyökäyttäen somasti ja kiitollisesti päätään.
Sitten hän uteliaasti katseli Haraldia. Lapsellinen kun oli, hän usein,
mieltyessään johonkin soittokappaleeseen, olisi tahtonut tietää,
millainen sen säveltäjä oikeastansa oli. Niinkuin kaikki, jotka ovat
mieltyneet johonkin taiteeseen, ovat tottuneet kunnioittamaan tuon
taiteen ylimyksiä, minkä kunnioittamisen syytä taiteeseen nähden
välinpitämättömät henkilöt eivät käsitä eivätkä voi aavistaa, niin
oli Irenekin ajatuksissaan kuvitellut, että säveltäjässä pitäisi olla
jotakin erityistä, joka kohotti hänet muitten ihmisten yläpuolelle.
Hänen mielestänsä! Harald tosin oli erilainen kuin muut, mutta tunne,
minkä hän hänessä herätti, oli pikemmin se, että hän tunsi olevansa
hänen kanssansa saman hengen lapsia. Ja ujosti häntä tarkastettuaan hän
näytti ajattelevan: vai tuollainen se säveltäjä onkin!
Kamarijunkkari von Assar kierteli Ireneä niin innokkaasti ja
uutterasti, että Harald alkoi epäillä hänellä olevan jonkun muunkin
syyn viipymiseen Ristilässa kuin pelkkä terveydenhoito. Koska Harald
ei ollut sellainen ihminen, joka läsnäolollaan olisi tahtonut estää
kahta rakastavaa olemasta kahdenkesken, niin hän ei tunkeutunut heidän
seuraansa, vaan jätti kernaasti sijansa v. Assarille, toivottaen
hänelle hyvää menestystä. Ja olisi hänen erilläänpysymiseensä voinut
olla toinenkin syy, se että hän vain oli kotiopettajana talossa ja v.
Assar sitä vastoin, joka oli aatelismies, aivan kuin kotonansa. Mutta
sitä Harald ei tullut ajatelleeksikaan, tahtoipa vain kaikin tavoin
edistää v. Assarin hankkeita, kunnes ne onnistuisivat taikka hänelle
annettaisiin rukkaset. Aivan varma asiasta Harald ei kuitenkaan ollut,
sillä tapahtuuhan varsin usein, että nuoret miehet ilman vakavia
aikomuksia juoksevat nuorten naisten perässä. Olipa asia miten tahansa,
mutta ainakin hän pysytteli erillään.
Joskus kuitenkin tapahtui, että hän sattumalta joutui kahdenkesken
Irenen kanssa.
Lupauksensa pitäen Harald hyvin usein kävi Ortmannin luona. Paitsi että
tarpeeksi pitkä kävelymatka häntä virkistytti, oli hänelle mieluista
nähdä, kuinka nopeasti Stella edistyi ja kuinka jalosti ja hellästi
hänen vanhempi ystävänsä kohteli tyttöä. Tämä oli jo oppinut tuntemaan
uskonnon totuuksia ja hänen näköpiirinsä oli kuudessa viikossa
äärettömästi laajennut. Valtava virta oli vihdoinkin murtanut tokeensa.
Eräänä iltana — se oli heinäkuun viimeinen päivä — hän, palatessaan
kappalaistalosta, tunsi sekä ruumiin että sielun puolesta olevansa
tavallista virkeämpi ja astui reippaasti kotiin päin. Mutta puistoon
tultuaan hän jäi katselemaan tuota harmaata linnaa, jonka nimen Stella
oli antanut Ristilän kartanolle. Hän oli jo niin tottunut tähän
paikkaan, ettei se enään tuntunut hänestä kamalalta. Mutta nyt — joko
sitten sielu, ollessaan virkeimmillään, on alttiimpi ulkonaisille
vaikutuksille, taikka lieneekö kirkonkellojen kumea ääni yht'äkkiä
muuttanut hänen mielensä — ainakin hänestä nyt tuntui ikäänkuin tuo
vanha kaksikerroksinen ja jyrkkäkattoinen päärakennus kaarevine
ikkunoineen olisi kertonut hänelle niistä moninaisista suruista
ja pahoista himoista, jotka vuosien kuluessa olivat jäytäneet sen
asukkaita, kaikista juonista ja vehkeistä, joita sieltä oli keksitty
ja pantu toimeen. Tuntuipa hänestä ikäänkuin rakennus olisi ruvennut
elämään, alkanut lähestyä häntä, ja hänen rintaansa ahdisti ikäänkuin
painajainen olisi häntä vaivannut.
Mutta samoin kuin ne, jotka taistelevat kauheaa unennäköä vastaan ja
ovat jo tukehtumaisillaan, mutta suurimmassa hädässään heräävät ja
jälleen virkoavat, niin kävi Haraldinkin. Hän toipui ja, astuttuaan
muutaman askeleen eteenpäin, katsahti ylös ja näki — Irenen.
Matkustaja, joka on eksynyt kolkkoon metsään ja joutunut jo vallan
epätoivoon, mutta ennenkuin laskee väsyneen päänsä sammaltuneelle
kivelle lepäämään, vielä yrittää astua muutaman askeleen ja äkkiä näkee
edessään ihanan laakson ja siinä ihmisasumuksen... niin, kenelläpä on
syytä iloita, ellei hänellä! Samoin Haraldillakin, hänen äkkiarvaamatta
nähdessään Irenen.
Tämä istui Henrik Henningin hautakivellä ja hänen kädessään oli
kokoonkääritty paperi.
Harald olisi tuskin voinut katkaista äänettömyyttä ja Irene puhuikin
ensiksi.
— Tullessanne huomasin teidät. Näin teidän jäävän asuinrakennusta
katselemaan, ikäänkuin olisitte sitä odottanut. Mitä te ajattelitte?
— En tiedä; en tainnut ajatella juuri mitään. Mutta nyt, nähdessäni
teidät näin perin läheltä, nyt minä ajattelin... niin, enpä nytkään
mitään ajatellut.
— Sanokaa kuitenkin mitä ajattelitte.
— Ajattelin samaa kuin se, joka yöllisen myrskyn jälestä näkee pilvien
hajaantuvan antaaksensa sijaa siniselle taivaalle ja kirkkaille
tähdille. Ehkä en mitään ajatellut, mutta mieleni muuttui iloiseksi.
— Tehän imartelette.
— Tämän yhden ainoan kerran vain... Mutta, jatkoi Harald, muuttaen
kiireesti puheenaihetta — mitä kirjettä tässä hautakivellä lueskelette?
— Tätä, vastasi Irene ja viattomasti hymyillen kääri auki pari Haraldin
kirjoittamaa nuottilehteä, joissa paitsi "Yksinäisen tytön suru"
nimistä laulua myös oli joitakin muita hänen sävellyksiään.
— Nythän te vuorostanne imartelette minua, naurahti hän.
Ikäänkuin karkoittaaksensa tuon luulon Irene äänellä, joka koetti olla
välinpitämätön, vastasi:
— Tahdoin oppia kaikki sanat ulkoa. En ennestään niitä osannut.
Irene yritti kiemailla, sillä hänpä oli nainen. Kuitenkin hän kovasti
punastui, koska tiesi valehdelleensa. Sanat hän osasi aivan hyvin; hän
oli niin usein niitä, laulanut, että jo aikoja sitten oli oppinut ne
ulkoa.
Tytön punastus ja suloinen kainous vaikuttivat Haraldiin, niin että hän
nyt vasta huomasi hänet ihanaksi. Ja samassa hän myös ymmärsi, ettei
hänen edessänsä ollut enkeli, vaan ihminen, johon inhimilliset tunteet
vaikuttavat, jonka mieltä toisen ihmisen rukoukset liikuttavat, jota
saamme katsoa lempeästi silmiin... ja odottaa vastausta.
— Onko teistä hauskaa istuskella tällä hautakivellä?
— On, koska itsekin tahtoisin olla kuollut. Vainajat varmaankin ovat
meitä paremmat ja parempi heidän on ollakseen.
— Serkkunneko hän oli, joka on tähän haudattu?
— Serkkuni oli, ja soisinpa että... niin, soisinpa hänen elävän.
Varmaankin hyvin pitäisin hänestä. Ehkäpä rakastaisinkin, jatkoi hän,
veikistellen yhtä miellyttävästi kuin äskenkin ja hänen poskilleen
nousi jälleen kaino puna.
— Mutta olen kuullut kerrottavan, ettei hän ole kuollut Suomessa, vaan
sukulaisten luona ulkomailla.
Miespalvelija sekä kamarineitsyt olivat tuontuostakin kertoneet
Haraldille kaikellaisia pahoja huhuja vapaaherrasta ja muun muassa
myös maininneet pikku Henrik Henningin. Yleensä Harald ei pitänyt
tyhjistä ja todistamattomista juorupuheista, mutta koska vapaaherra
ja ensi hetkestä oli tuntunut hänestä vastenmieliseltä, niin hän ei
hänen suhteensa yhtä tarkasti pitänet kiinni tästä mielipiteestään,
vaan kuunteli yhtä halukkaasti näitä kertomuksia kuin lapset, jotka
jännityksellä kuuntelevat hoitajansa kertomia inhoja satuja.
Vaikka nämä huhut yksityiskohdissaan hiukan erosivatkin toisistaan,
olivat ne kuitenkin pääasiassa yhtäpitäviä ja kuuluivat näin:
Vapaaherran vanhempi veli oli kreivi ja hänen nimensä oli Henrik.
Hän oli uljas ja ylevämielinen herra, joka oli ylpeä ylpeille, mutta
nöyrä alhaista säätyä oleville sekä kaikin puolin hyvä ja antelias.
Tässä suhteessa hän oli veljensä vastakohta, tämän joka koko ikänsä
oli ylimyksiä liehakoinut, mutta sen sijaan polkenut ja sortanut
alhaista kansaa. Henrik, vanhempi veli, oli Ristilän omistaja, kun
sitä vastoin nuoremmalla, Arvilla, joka silloin oli kapteeni, oli
vain muutamia Ristilään kuuluvia taloja hallussaan. Nyt sattui niin,
että vanhempi veli rakastui alhaista sukua olevaan nuoreen tyttöön,
jolle Jumala oli suonut sekä kauneutta että suloutta ja, huolimatta
nuoremman veljensä nuhteista, hän menikin hänen kanssansa naimisiin. He
tulivat onnellisiksi ja heille syntyi poika, jolle annettiin nimeksi
Henrik. Jonkun ajan kuluttua täytyi kreivin tärkeitten asiain tähden
matkustaa kauas ulkomaille ja kun hän viipyi kauvan yli määräajan, eikä
tullut kirjettäkään, joka olisi ilmoittanut, oliko hän hän enää edes
hengissä, vai oliko jo kuollut, niin nuori kreivitär pani tuon niin
pahaksensa, että joutui mielenvikaan ja vietiin hullujenhuoneeseen.
Nuorempi veli alkoi nyt huolehtia pikku Henrikistä ja hänen sanottiin
pitäneen lasta hyvänä. Näyttipä siltä, ettei hän voinut tulla pojatta
toimeen, koska hän matkustaessaan kerran Saksaan, vei kaksivuotiaan
lapsen mukanansa. Vapaaherra palasi sieltä ystävänsä von Nitin
seuraamana, mutta lapsen sanottiin kuolleen Lyypekissä ja vapaaherralla
oli näytettävänä lääkärin kirjoittama todistus sen taudin laadusta,
johon lapsi muka oli kuollut. Kuitenkin luullaan, ettei lapsi ole
kuollut luonnollista kuolemaa, vaan että se on surmattu taikka jätetty
jollekin asumattomalle rannikolle. Ainakin ovat sekä kertojat että
monet muutkin ullakolla ja pihassa kuulleet huokauksia ja kummallisia
ääniä, jotka ovat puhuneet asumattomasta saaresta sekä maininneet yhtä
ja toista muutakin, josta on saatu syytä arvella jos jotakin. Selvänä
asiana pidettiin, että surmattu poika siellä huokaili ja kummitteli,
ja sanoivatpa kertojat nähneensä aaveitakin. — — — Pikku vainajan
muistoksi oli parooni kuitenkin pystyttänyt hautakiven.
Monen vuoden kuluttua palasi sitten takaisin lapsen isä, kreivi Henrik,
ja se vaikutti niin hänen rouvaansa, että hänen aivonsa heti selvenivät
ja he rupesivat uudelleen elämään onnellista elämää Ristilässä,
jolloin heille syntyi tyttö, joka ristittiin Helenaksi. Mutta puolen
vuoden kuluttua lapsen isä kuoli ja äiti tuli jälleen mielipuoleksi
surusta, joka vihdoin viimein vei hänet hautaan. Ja ruumiina hänen
sanottiin olleen yhtä kaunis kuin eläessänsäkin. Nyt vapaaherra tuli
pikku Helenan holhoojaksi, mutta ennenkuin oli elänyt täyttä kahtakaan
vuotta, kuoli myös lapsi, vaikka hoitaja väitti sen, silloin kun hänet
ajettiin talosta pois, vielä olleen niin terveen ja reippaan, ettei
siinä ollut sairauden hiventäkään. Ja tällä tavoin vapaaherra sai
haltuunsa sekä Ristilän että kaikki muut maakartanot.
Irene kalpeni kuullessaan Haraldin muistutuksen ja vastasi:
— Sanoin väärin; hän ei ole tänne haudattu, vaan tämä on hänen
muistokivensä.
Irene oli siis tahtonut pitää Haraldilta salassa, ettei Henrik ollut
tänne haudattu. Olikohan Irenekin tunnottomilta palkollisilta saanut
kuulla kaikellaisia arveluja? Taikka miksi hän kalpeni, epäilikö hän
omaa isäänsä?
Harald oli pahoillaan, että oli tullut kajonneeksi näin kipeään ja
arkaluontoiseen asiaan. Hän koetti korvata ajattelemattomuutensa
muuttamalla heti puheenaihetta.
— Mitä pidätte auringosta, joka laskee tuonne kummun taakse?
— Pidän aurinkoa onnellisena, sitä kun aina rakastetaan, tulipa se
minne tahansa.
— Onko rakastettuna oleminen siis niin suuri onni?
— Onhan toki... suurin onni, mitä maailmassa voi olla.
— Tarkoitatte ehkä, että silloin ei tekisi mieli kuolla?
— Juuri sitä tarkoitan. Kun tietää olevansa rakastettu, niin haluaa
myös elää. Mutta miksi tuollaista kysyitte?
— Kysyinpähän vain arvelematta, sillä mitään tarkoittamatta, ja...
suotteko anteeksi?... Samallaisia kysymyksiä teidän olisi sopinut tehdä
minulle ja minä ehkä... olisin voinut vastata samoin kuin tekin.
— Mutta tehän olette mies. Onhan miehelle koko maailma avoinna, mitäpä
hän siis ikävöisi kuolemaa, vaikkei häntä rakastettaisikaan!
Mitähän Irene tarkoitti tuolla "rakastettu" sanallaan ja kuinkahan
laajassa merkityksessä hän sen käsitti? Siitä tyttö itsekään tuskin
olisi voinut saada selkoa ja parasta oli, ettei Harald kysynyt sitä
häneltä. Selvästi hän kumminkin huomasi, että tyttö kaiken ikänsä oli
kaivannut hellyyttä.
Nyt seurasi kotvan äänettömyys, jonka kestäessä Irene haaveillen katsoi
maahan ja Harald kävelykepillään löi poikki muutamia tätyruohoja,
joita tässä paikassa kasvoi oikein kosolta. Havaitessaan tämän Irene
pisti hienon kätensä kepin eteen, varjellaksensa kukkaa, joka nyt
vuoroonsa oli tulemaisillaan katkaistuksi. Nuhdellen, ehkäpä samalla
ystävällisesti hän katsahti ylös Haraldiin ja sanoi:
— Antakaa niiden olla; niiden on niin hyvä olla ja varmaankin tahtovat
ne mielellään elää, kun ympärillään näkevät sukulaisia ja ystäviä,
jotka rakastavat heitä.
Tässä hän ikäänkuin malttoi mielensä, mutta tunteet valtasivat hänet ja
äänellä, jonka vieno surumielisyys syvästi liikutti Haraldin sydäntä
hän huudahti:
— Ystäviä, niin, sellaisiahan minulla ei ole... ei ainoatakaan.
Hiljaa ja empien Harald häntä lohdutteli:
— Kukkasethan ovat ystäviänne ja sävelet siskojanne. He teitä
ymmärtävät.
Katseella, jossa ilmeni kiitollisuutta ja surua, jopa
veitikkamaisuuttakin, Irene vastasi:
— Pitäisi teidän toki ymmärtää, etten suinkaan ole niin eetterinen
olento, että niihin tyytyisin.
Tämä suora vastaus huvitti Haraldia niin, että hän yhdessä Irenen
kanssa nauroi oikein sydämellisesti.
— Maisteri luultavasti tulee pastori Ortmanin tyköä, eikö totta? Hän on
kai kertonut, että kävin hänen luonaan rippikoulua. Se oli ihana aika,
paras koko elämässäni. Silloin hän tuntui minusta ikäänkuin Jumalan
lähettämältä ystävältä. Miksi ei hän enään ole käynyt täällä? Eihän isä
ole koskaan ollut hänelle epäkohtelias.
Nyt Harald kertoi kaikki, mitä lukija jo tietää Stellasta. Siitä Irene
ei ollut kuullut enempää kuin että pastori oli ottanut luokseen köyhän
ja turvattoman tytön ja että hän nyt kasvatti häntä kuin omaa lastaan.
Haraldin lopettaessa kimmelsi ilon kyyneleitä Irenen silmissä. Ihaillen
hän katseli Haraldia ja huudahti:
— Varmaankin Jumala erityisellä tavalla rakastaa teitä, koska on
valinnut teidät näin jalon tarkoituksen välikappaleeksi... Tahtoisin
mielelläni nähdä tuon Stellan, ehkä saisin hänestä ystävän. Teidän
täytyy toimittaa niin, että saan hänet tavata.
— Eiköhän teidän sopisi käydä sen miehen luona, joka on valmistanut
teidät Herran pyhälle ehtoolliselle? Vai olisikohan isällänne mitään
sitä vastaan?
— Varmaankin olen paha lapsi, koska kernaammin olisin salaa sinne
mennyt... Mutta te olette oikeassa; eihän isälläni sovi olla mitään
sitä vastaan. Ja yksin minä menenkin sinne — hän jatkoi äänellä, joka
osoitti mitä hän tarkoitti: sinä et ainakaan saa tulia mukaan.
He kuulivat askeleita ja Irene nousi hautakiveltä. Tien mutkasta
kamarijunkkari tuli näkyviin.
— Kas, tämäpä vasta on romantillista, hän huudahti, hautakumpu on ollut
teillä yhtymäpaikkana!
Kamarijunkkari ei tarkoittanut mitään pahaa näillä sanoillaan, mutta
koska jo se, että täytyi hänet nähdä, tällä hetkellä tuntui Haraldista
vastenmieliseltä, hänellä kun vielä olisi ollut niin paljon Irenelle
sanottavaa, niin vielä enemmän häntä harmitti se, mitä hän puhui.
— Jos te olisitte ollut minun sijassani ja minä odottamatta olisin
nähnyt teidät neiti Irenen kanssa tämän hautakiven luona, niin tuskinpa
vain olisin nähnyt siinä mitään romantillista.
Melkeinpä Irene näiden sanojen johdosta oli hyvin tyytyväinen häneen.
Kamarijunkkari sitä vastoin ei tietänyt, miltä kannalta ne oikein
olivat käsitettävät, eikä tiennyt, sopisiko suuttua, vai ei. Sanoipa
vain:
— Maisteri laskettelee luullakseni arvoituksia.
— Jos niin on, vastasi Harald kohteliaasti, niin pyydän anteeksi ja
lupaan vast'edes parantaa tapani.
Tiedämme, ettei Harald läsnäolollaan tahtonut estää kamarijunkkarin
mahdollista edistymistä. Mutta nyt, kun hän itse oli tullut häirityksi
ja hänellä siis oli vanhempi etuoikeus, niin hänen ei myöskään sopinut
erota seurasta. He alkoivat siis kävellä toinen toisella, toinen
toisella puolella Ireneä ja lähestyivät kartanoa, puhellen mitättömistä
asioista.
Astuessaan sisään he tapasivat vapaaherran ja herra v. Nitin istumasta
vierekkäin vilkkaasti keskustellen, edellinen aivan punaisena
kasvoiltaan ja jälkimäinen kalpeana. Luultavasti vapaaherra ei ollut
kuullut heidän tulevan, koska oven auetessa ikäänkuin hämmästyneenä
hyppäsi ylös, eikä enää virkannut mitään v. Nitille. Sivumennen
mainittakoon, että nyt sattui olemaan tämän raitis ilta, joita hänellä
oli kolme viikossa. Vapaaherra ei näet nähnyt hyväksi suoda hänelle
hänen mielijuomaansa muulloin kuin sunnuntaisin ja sen lisäksi vielä
joka toinen päivä viikossa.
Harald oli ennenkin välistä tavannut vapaaherran ja v. Nitin
keskustelemassa, niinkuin näytti, jostain hyvin tärkeästä asiasta.
Mutta muiden läsnäollessa osoitti vapaaherra tätä "nuoruudenystäväänsä"
kohtaan mitä suurinta välinpitämättömyyttä. Oliko se sitten ylpeyttä,
vai eikö siihen pikemmin ollut joku pätevämpi, salainen syy?
Tultuaan hauskaan huoneeseensa, joka tuntui sitä hauskemmalta, koska
hän kokonaan sai pitää sitä omanansa, opetus kun näet tapahtui poikain
huoneessa, Harald otti piippunsa ja alkoi astuskella edestakaisin
lattialla. Siinä juolahti hänen mieleensä vapaaherran ja v. Nitin
keskinäinen suhde. Miksi vapaaherra, jota yleensä pidettiin saiturina,
joksi Haraldkin oli hänet huomannut — sillä kun hän kotiopettajalle
antoi jotensakin hyvän palkan, riippui tämä ehkä siitä, ettei
hän muutoin olisi sellaista saanut — miksikä hän maksutta, jopa
komeastikin elättäisi tuota herra v. Nitiä, hän, jonka sanottiin
nylkevän omia alustalaisiansakin? Miksi, ellei hän olisi ollut hänelle
kiitollisuudenvelassa jostain heidän nuoruudessaan tapahtuneesta
tärkeästä palveluksesta ja siis oli jollakin tavoin hänen vallassaan ja
hänestä riippuvainen.
Tätä mielessään hautoen Harald edestakaisin kävellessään poltti pari
kolme piipullista tupakkaa. Mihinkään varmuuteen hän ei tullut eikä
päässyt epäluuloja pidemmälle. Hyvin mielellään hän kuitenkin olisi
selvittänyt tämän sotkuisen vyyhdin, jos vain olisi saanut päästä
kiinni.
Kyllästyneenä turhaan miettimiseen, hän vihdoin viimeinkin pani
piippunsa pois ja, juotuaan lasillisen vettä, valmistautui levolle.
Yleensä Harald hyvin pian uupui uneen, joten ei hänen koskaan tarvinnut
turvautua unettavaan lukemiseen. Mutta nytpä ehtoopäivän tapaukset
pitivät häntä hereillä. Hän muisteli Stellaa ja Erkkiä sekä heidän
keskinäistä hyvää väliänsä, johon hänkin oli osallinen. Mutta pian nämä
muistot haihtuivat ja hän näki Irenen, sellaisena kuin hän hienossa ja
ohuessa, vaaleansinisessä hameessaan, Haraldin kirjoittama nuottivihko
kädessään, oli istunut hautakivellä. Hän muisteli, kuinka tyttö oli
punastunut ja miltä hän kalvetessaan oli näyttänyt. Hän muisti, kuinka
surulliselta Irenen ääni oli kuulunut, hänen sanoessaan: — Ystäviä,
niin, sellaisia ei minulla ole — ei ainoatakaan. Hän muisti niin
selvästi, kuinka Irene, milloin hienosti kiemaillen sanoi liian vähän,
milloin luonnonlapsen jalolla avomielisyydellä puhui liiaksikin. Ja
yht'äkkiä hänelle johtui mieleen: "varmaankin olen ainoa, jolle hän on
sellaista puhunut". Hän tahtoi hyljätä tämän ajatuksen, pitäen sitä
turhamaisen sielun keksimänä, mutta se ei onnistunutkaan, se palasi
kohta jälleen takaisin.
Silloin hän tunsi ikäänkuin kiitollisuutta ja hänen sydämensä alkoi
sykkiä levottomana ja samalla onnellisena.
— Oi — kuiskasi hänessä sisällinen ääni — jospa minusta tulisi se,
jolle hän sanoo enemmänkin kuin minkä hän nyt sanoi minulle! Jospa
hän voisi sanoa minulle: Rakastan sinua enemmän kuin kedon kukkasia,
viheriäistä nurmea ja sinistä taivasta!
Mutta tuon ihanan kuvitelman takaa kurkisti taas — Irenen isä.
Nähden milloin kamalia, milloin ihania näkyjä, hän vihdoin muistojensa
ja toivojensa tuudittamana vaipui unentapaiseen horrostilaan, jossa
epäselvät ajatukset ja mielikuvat vielä kiihkeämmät kuin hänen hereillä
ollessaan taistelivat keskenään. Vaikeroiva ääni ja kumeat askeleet
herättivät hänet horroksista.
Hän nousi sängyssään istualleen, ollakseen varma siitä, että olikin
valveilla. Hereillä hän oli ja ääni sekä askeleet olivat myös
todelliset.
Yleensä Harald ei ollut herkkä pelkäämään, mutta nyt hän tunsi verensä
jonkinlaisesta pelosta hyytyvän. Vaistomaisesti hän sieppasi vesipullon
ja joi siitä muutaman aika siemauksen. Kylmä vesi virkisti häntä, hän
nousi ja viskasi ylleen vähän vaatteita.
Astuttuaan muutaman askeleen hän jäi kuuntelemaan. Kuului ikäänkuin
joku olisi ollut mitä kovimmassa hädässä. Hän oli ottamaisillaan
kynttilän, mennäksensä ullakolle katsomaan, mikä siellä on. Mutta kun
hän vielä tunsi jonkinmoista pelkoa, joi hän vieläkin lasillisen vettä,
mikä ei kuitenkaan enää tahtonut auttaa.
Silloin muistui hänen mieleensä että hän hiljattain omia vieraitaan
varten oli tilannut kaupungista vähän "väkeviä" ja että oli käskenyt
palvelijattaren viedä korin vaatesäiliöön. Hänen ollessaan ystäväinsä
luona, oli kaupungista ehkä jo palattu.
Hän meni siis vaatekammioon katsomaan. Ainoastaan ohut lautaseinä
oli tämän ja ullakon välillä ja tänne kuului voihkiminen ja astunta
vielä selvemmin. Nyt hän ei kuitenkaan joutanut kuuntelemaan, vaan
alkoi etsiä pullokoria. Muutaman minuutin etsittyään hän löysikin sen.
Palvelustyttö oli asettanut sen erääseen komeroon ja, luultavasti
estääksensä sitä näkymästä, heittänyt sen päälle jonkun verhon.
Harald sieppasi punssipullon ja otti siitä kelpo kulauksen. Nyt hän
mielestään uskalsi astua huoneestaan ullakolle. Mukaansa hän otti
metsästyspuukon sekä ladatun revolverin, siltä varalta, että käytäisiin
hänen kimppuunsa.
Juuri kun hän oli tarttumaisillaan avaimeen, kuuluivat askeleet
lähestyvän. Jälleen hän otti aika siemauksen, koska edellinenkin hänen
mielestään oli häntä rohkaissut.
Ja tällä toisella oli sellainen vaikutus, ettei se ainoastansa lisännyt
hänen rohkeuttansa, vaan myös viekkauttansa ja älykkäisyyttään. Nyt hän
huomasi, että olisi parempi mennä ullakolle hiljaa ja ilman kynttilää.
Ja niin hän tekikin.
Vaikkei Harald uskonutkaan niin sanottuja kummituksia, niin hän ei
kuitenkaan jyrkästi hyljännyt sitä luuloa, että niitä mahdollisesti
voidaan nähdä. Itse hän kumminkin kernaimmin olisi ollut niitä
näkemättä, niin ettei ole ihmettelemistä, vaikka hän kokikin
ulkonaisilla keinoilla rohkaista mieltänsä.
Kuljettuaan kahden oven läpi, seisoi hän nyt ullakolla.