seurasta, joka oli tullut hänelle niin rakkaaksi, nyt minun täytyy
muistuttaa, että lupasit minulle hevosen Ristilään.
— En tahdo vaatia sinua jäämään, koska muutenkin sanot pääseväsi
perille päivää myöhemmin kuin olet luvannut. Mutta pieni lähtöryyppy,
jonka sanotaan olevan meille suomalaisille niin mieleisen, ei suinkaan
liene vahingoksi. On todellakin tarpeen, että vähän rohkaiset itseäsi,
saapuessasi ensi kerran Ristilään, josta niin paljon pahaa juorutaan
ja joudut tekemisiin sen salaperäisten ja ylpeiden asukkaiden kanssa.
Mutta huomaanpa rupeavani tässä ilkeäksi, johon minulla heihin nähden
ei suinkaan ole mitään erityistä syytä.
— Minua on kyllä varoitettu ja koetettu pelottaa koko toimesta, mutta
se on, totta puhuakseni, vain kiihottanut minua yrittämään. Ehkä en
muuten olisikaan ruvennut kotiopettajaksi.
— Toivotan sinulle toki onnea, ja joka tapauksessa olen ystäväsi, jonka
turviin toisinaan saat paeta.
Lieventääksensä näiden sanain ylen vakavaa tarkoitusta, pastori
ikäänkuin itseänsä pilkaten naurahti. Mutta Harald käsitti asian
toiselta kannalta ja vastasi:
— Ainakin on minulla sinussa ystävä, johon saan turvautua ja jolta voin
pyytää neuvoa... jos niitä tarvitsen.
Monta sanaa ei sen jälkeen vaihdettu. Jäähyväiseksi Harald lujaa
puristi pastorin kättä sekä suuteli Stellaa otsalle. Hänen noustuaan
rattaille, seurasivat toiset häntä maantielle, josta jo Ristilä näkyi.
— En pidä tuosta harmaasta linnasta, jonne Harald lähtee, puhui Stella
ikäänkuin itsekseen, pääseekö hän edes enää sieltä pois?
— Melkein joka päivä tulen teillä käymään, vastasi Harald. Voikaa sillä
välin hyvin!
Hän lähti ja nyt oli pastori kahdenkesken Stellan kanssa. Miksi hänen
sydämensä sykki niin rajusti nyt, kun hän oli jäänyt kahdenkesken tuon
taitamattoman tytön kanssa? Sen vuoksi, että hän nyt vasta käsitti,
mihinkä oli sitoutunut. Kolmannen läsnäolo vaikutti, ettei hän niin
syvästi sitä ajatellut, ja nyt oli tämä kolmas poissa. Huomenna hänen
opettajatoimensa alkaisi, mutta millä alottaisi, mistä nytkin puhuisi
hänelle? Sanoin hän tosin ei tätä kysynyt, mutta sellaiselta tuntui
hänessä itsessään.
Kun pastori oli jäänyt yksin tämän aivan taitamattoman tytön kanssa,
tuntui hänestä ikäänkuin tämä olisi ollut jonkinmoinen voimakas
hallitsijasielu. Ja tämä vaikutus oli sitä voimakkaampi, kun hän oli
ottanut tehtäväkseen häntä sivistyttää ja opettaa hänelle kaikkea,
mitä tässä matoisessa maailmassa tarvitaan. Mutta nyt hän epäili omaa
kykyänsä.
Niin, jopa hän rupesi epäilemään puhdasta tahtoansakin sekä tämän
tehtävänsä vaikuttimia. Ehkä oli yhtenä vaikuttimena myös jonkinmoinen
turhamainen ja epäselvä toivo saada kasvattaa naista oman mielensä
mukaan, tehdäkseen hänestä sellaisen, jonka olisi tahtonut omakseen.
Näiden ajatuksien valtaamana hän oli luonut katseensa alaspäin, mutta
silloin herätti hänet Stellan ääni:
— Älä, hyvä ystävä, noin katso maahan. Katso minua ja katsele taivasta,
niin et näytä noin synkältä.
Nämä sanat vaikuttivat häneen sähkövoiman tavalla. Hän katsahti
taivaaseen ja sitten lempeästi Stellan silmiin ja sanoi:
— Niinpä niin. Taivasta ja sinua katsellessani opin, kuinka sinua on
opetettava, jotta pääsisit kerran taivaaseen. Jumala, joka on luonut
taivaan, maan ja ihmiset, on myös luonut sinut, tyttöni. Jumala, joka
näkee meidät, joka meitä suojelee ja pitää meistä huolen, on myös
armosta minun kauttani opettava sinulle tiensä. Oletko koskaan kuullut
puhuttavan Jumalasta?
— Jumala, sehän on italiankielellä _Dio_. Enpä ole usein kuullut heidän
häntä mainitsevan. Mutta kuitenkin olen ymmärtänyt, että Jumala on
olemassa ja, ollessani yksin, olen usein langennut polvilleni, näin.
Näin sanoen hän katuvaisen tavalla notkisti polvensa, Vaikka ei
ymmärtänyt mitään pahaa tehneensä.
Silloin pappikin lankesi polvilleen ja nöyryytti itsensä Jumalan edessä.
Ja hän sai lohdutuksen, avun ja voiman.
Haavanlehdet eivät enää lipattaneet ja aurinko oli mennyt mailleen.
IV.
KOTIOPETTAJA JA PERHE.
Kotiopettajan tointa pidetään tavallisesti opintoja harjoittavan
nuorukaisen viho viimeisenä hätäkeinona. Voima, jonka hän niin
hyvin tarvitsisi oman itsensä kehittämiseksi, lamautuu, kun hänen
ennen aikojansa täytyy ruveta toisia opettamaan, mikä useinkin
hänen oppilaihinsa nähden on hyvin epäkiitollista työtä. Kuitenkin
kuullaan semminkin naisten kehuvan kotiopettajan tointa erinomaisen
sivistyttäväksi nuorille miehille, joilla sitä ennen on ollut vain
koulutietoja, mutta joilta on puuttunut esiintymiskykyä. Tietämättänsä
tällaiset naiset pitävät sangen tärkeänä asiana, että nuorukainen
sievästi ja keveästi siirtää tuoliansa, että hän ei ole neuvoton siitä,
mihin asettaa kätensä, että sopivasti osaa käyttää seuraelämässä
tavallisia korulauseita — sanalla sanoen, että hän kaikin puolin osaa
käyttäytyä somasti ja kohteliaasti.
Harald Thalberg tavallisesti käsitti asiat toiselta kannalta kuin muut
ja niin hän teki nytkin. Hän näet alotti opettamisen silloin, kun
muilla oli tapana se päättää.
Ehk'ei se kuitenkaan olisi johtunut hänen mieleensä, ellei uteliaisuus
olisi häntä kiihoittanut. Ristilän vapaaherra oli jo puoli vuotta
kuulustellut opettajaa lapsillensa, ja kun hän tarjosi hyvänlaisen
palkan, olisivat useatkin nuorukaiset mielellään ottaneet tämän toimen
vastaan, mutta Ristilän ja sen omistajan huono maine pelotti heitä,
niin että he peräytyivät. Tämä houkutteli Haraldia, jota kaikki
salaperäinen viehätti; häntä huvitti tutkia tällaisten huhujen alkua ja
siis hän ryhtyi siihen, johon eivät muut uskaltaneet ruveta.
Vähän ennen auringonlaskua hän saapui perille. Hän ajoi käyden läpi
puiston, jotta paremmin saattaisi katsella rakennuksia ja istutuksia.
Puisto oli romantillinen ja synkkä. Tuuheita kuusia, koivuja ja haapoja
kasvoi siellä sekaisin. Hän oli kyllä ennenkin nähnyt kuusien kasvavan
koivujen seassa ja pitänyt sitä kyllä kauniina, mutta se, että täällä
oli haapojakin, ei häntä oikein miellyttänyt. Haapametsä semmoisenaan
on kyllä kaunis, mutta jos tämä puu kasvaa hajallaan koivujen ja
kuusien seassa, niin se tekee kamalan ja vastenmielisen vaikutuksen.
Erään tällaisen haavan juurella hän huomasi hautakiven, jossa luki
Henrik Henning, syntynyt 1815 kuollut 1817. Olisipa tuo poika saanut
elää ja olla täällä linnassa, jotta minulla ajan kuluksi olisi ollut
samanikäinen puhetoveri, ajatteli Harald.
Pian oli kuljettu puiston läpi ja kyytipoika juoksi aukaisemaan
pihaporttia, joka oli iso ja paksusta raudasta tehty ja joka kovasti ja
pahaa ennustaen narisi.
Kolinan kuultuaan riensi yksi palvelustytöistä paikalle. Hän näytti
hyvin ylpeältä ja kysyi nenäkkäästi:
— Herra on kai se, jota tänne on odotettu?
Harald tiesi aivan hyvin, kuinka mahtavia palkolliset paremmissa
paikoissa yleensä ovat. Hän ei siis ensinkään nolostunut, vaan vastasi
ivallisesti:
— Arvasitte aivan oikein, armollinen neiti; teidän luvallanne
todellakin aijon tänne... Ja nyt näytät sinä, missä huoneeni on, heti
paikalla!
Mitään vastaamatta nousi palvelustyttö toiseen kerrokseen ja osoitti
hänelle huoneen, joka oli ullakkokamari.
Siinä, mihin kiertoportaat päättyivät ja mistä ullakko alkoi, heräsi
Haraldissa yksi noita kummallisia, unelmantapaisia muistoja, joihin
erinäiset paikat toisinaan antavat aihetta. Tuntuu ikäänkuin joskus
ennenkin olisi ollut ihan samallaisessa paikassa ja silloin tuntenut
aivan samaa kuin nyt. Paikka ja tunteet vaikuttavat meihin niin
valtavasti, että meistä on ikäänkuin meidät olisi siirretty kauas
menneisyyteen. Mutta pian nämä tunteet haihtuvat, emmekä yritäkään
selvittää noita salaperäisiä mielikuvia.
Harald oli hyvin tyytyväinen ullakkohuoneeseensa. Yleensä hän piti
tällaisista erillään olevista huoneista ja tämä oli sitäpaitsi
tarpeeksi tilava sekä hyvin kalustettu. Ei hän kuitenkaan kauvan
ehtinyt katsella ympärillensä, ennenkuin sama palvelustyttö, joka äsken
oli käyttäytynyt niin kopeasti, avasi oven ja kohteliaalla, miltei
nöyrällä tavalla pyysi maisteria tulemaan alas, koska illallispöytä oli
jo katettu.
Samassa paikassa kuin äskenkin, siinä missä käsipuut alkoivat, heräsi
hänessä uudelleen sama tunne, sama unelmantapainen, hämärä muisto.
Mutta koko tahtonsa voimalla hän karkoitti sen luotaan ja riensi nopsan
ja ketteräjalkaisen palvelustytön jälessä. Hänen oli vielä kuljettava
eteisen, salin ja vielä kolmannenkin huoneen läpi, ennenkuin hän tuli
siihen, niissä perhe oli koolla.
Vapaaherra tuli häntä vastaan kätelläksensä, mutta jäikin seisomaan
ja loi silmänsä maahan. Tämä vapaaherran kummallinen hämmästys oli
vaikuttaa Haraldiinkin, niin että hänkin oli punastumaisillaan... joka
olisi ollut mitä kiusallisinta... mutta samassa vapaaherra jo tointui
ja katsoen häntä rohkeasti sanoi:
— Suokaa anteeksi hajamielisyyteni, herra maisteri! Nähdessäni
ensi kerran ihmisiä, minun aina käy niin, että heidän ulkomuotonsa
muistuttaa minulle jotain rakasta vainajaa tai poissaolevaa tuttavaa.
Niin kävi nytkin. Kuitenkin: terve tuloa!
Hän löi kättä, mutta tapa, jolla hän sen teki, oli niin kylmä ja
veltto, ettei se ensinkään ollut Haraldille mieleen. Ja yhtä vähän
vapaaherran ulkomuoto miellytti häntä. Hänen katseensa oli tosin
terävä ja hän katsoi ihmisiä suoraan silmiin, mutta tässä katseessa
ei kuitenkaan ollut mitään hyvää ja luotettavaa. Näytti ikäänkuin
hän olisi totuttautunut katsomaan ihmisiä silmiin, ikäänkuin sillä
peittääksensä teeskentelyänsä.
Pituudeltaan parooni oli keskikokoinen, mutta muuten roteva. Nuorena
hän näytti olleen kaunis, mutta nyt oli hänen otsansa kamalasti
rypyssä, mikä usein on hurjien himojen seurauksena, suu hymyili
ilkeästi ja alahuuli oli inhottavasti nyrpistynyt. Tämä ei näyttänyt
luotettavalta, eikä hänen harmahtava tukkansakaan herättänyt katsojassa
kunnioitusta.
Harald muisteli joskus nähneensä vapaaherran näköisen roiston.
Hän oli niin kiintynyt katselemaan vapaaherraa, että tuskin olisi
tullut vilkaisseeksi toisia, ellei vapaaherra olisi esittänyt jokaista
vuoronperään. Tämä kohteliaisuus ihmetytti Haraldia, koska hän oli
kuullut kerrottavan, ettei vapaaherra koskaan ennen kotiopettajain
suhteen ollut nähnyt sitä tarpeelliseksi.
Ruotsalainen kamarijunkkari v. Assar oli noin puolivälissä
neljänkymmenen oleva mies, ulkomuodoltaan kelmeä ja kivulloisen
näköinen. Hän oli pitkä ja soreavartaloinen, mutta hänen silmäinsä
kirkkaus näkyi kadonneen, lieneekö siihen ollut syynä sairaalloisuus
vaiko irstas elämä.
Muutaman päivän hän oli ollut Ristilässä vieraana ja tulisi viipymään
niin kauan kun terveysvedenjuontinsa kestäisi.
Kolmannen seurassa olevan herran vapaaherra esitti ikäänkuin
sivumennen, mainiten välinpitämättömästi hänen nimensä: herra v. Nit.
Tälle miehelle vapaaherra ei siis näkynyt antavan mitään erityistä
arvoa. Luultavasti hän oli jonkinmoinen pehtoori, kirjanpitäjä taikka
muu sellainen, ajatteli Harald ensi silmäyksellä.
Hän näytti olevan melkein samanikäinen kuin vapaaherrakin, mutta
eivät hänenkään harmahtavat hapsensa näyttäneet Haraldin mielestä
kunniakkailta. Muuten herra v. Nitillä näytti olleen hyvät päivät.
Hänen lyhyt ja tanakka vartalosta ei ollut voimakas, niinkuin
tavallisesti sellaiset ovat, vaan lihava ja pöhistynyt, luultavasti
ylellisestä juomisesta. Nytkin saattoi huomata, että yksinomaan häntä
varten tarjolla olevaa konjakkipulloa oli liiaksi kallisteltu.
Vapaaherran esittäessä näin ohimennen herra v. Nitin, näki Harald
tarpeelliseksi mennä kädestäpitäen häntä tervehtimään. Herra v. Nit
nousi puoliksi tuoliltaan, mutta lysähtikin takaisin istualleen, kun
hänen juopottelemisesta hämärät silmänsä nyt selvemmin erottivat
Haraldin. Hänen verevät kasvonsa hieman vaalenivat, hän veti syvään
henkeänsä ja änkytti:
— _Oh, c'est une merveille!_
Herra v. Nitin mielenliikutus ei jäänyt vapaaherralta huomaamatta ja
hän sanoi:
— Lyönpä vetoa, että herra v. Nit maisterissa huomaa saman
yhdennäköisyyden kuin minäkin, niin silmiinpistävä se todellakin on!
Eikö mielestänne maisteri Thalberg ihmeellisesti muistuta yhteistä
ystäväämme, herra v. Rohlia?
— Rohlia — herra v. Nit verkalleen toisti, mutta jatkoi sitten
kiihkeästi: — kas, hänen näköisensähän maisteri juuri onkin!
Harald oli huomaavinaan, että vapaaherra nuhdellen katsahti v.
Nitiin. Kaiken tämän ohessa hän kuitenkin oli ehtinyt tervehtiä rouva
Orrbergia, joka oli talossa emännän sijaisena, millä tarkoitamme, että
hän vapaaherran toisen rouvan kuoltua oli itsevaltiaasti hallinnut sekä
sisätaloutta että karjanhoitoon kuuluvia asioita.
Talossa oli neljä lasta, kaksi edellisestä ja kaksi jälkimäisestä
avioliitosta. Irene neiti oli seitsemäntoista ja hänen Aleksi-niminen
veljensä neljäntoistavuotias. Solmu oli kahdeksan ja pikku Ulla vain
viiden vuoden ikäinen.
Harald katseli tutkivasti näitä ihmisvesoja. Hänestä he näyttivät
hyvin hiljaisilta ja miettiväisiltä, melkeinpä ikäänkuin joku suru
olisi heitä painanut. Molemmat pojat olivat sitäpaitsi kalpeita ja
ruumiinrakenteeltaan heikkoja. Pikku Ulla oli ainoa, joka näytti
rauhalliselta, eikä ujostellut. Hän vain hiipi sisarensa viereen,
ehkäpä enemmän tätä hyväilläksensä kuin etsiäksensä häneltä turvaa.
Lapset tekivät Haraldiin miellyttävän vaikutuksen. Hän tunsi
kiintymystä heihin ja piti heistä jo etukäteen.
Illallisen syötyä vapaaherra sanoi Haraldille:
— Jotta päivä päättyisi hauskasti, pyydän saada kuulla maisterin
laulavan.
Oli siirrytty salonkiin. Iso avoinna oleva flyygelipiano osoitti,
että Irene neiti oli hiljan soittanut. Paroonin kehoittaessa Haraldia
laulamaan, tämä sattumalta vilkaisi Ireneä, joka surullisin ja vakavin
katsein vastasi hänen silmäykseensä.
— Tyttö parka, ajatteli Harald, varmaankaan et ole onnellinen!
Hän istahti pianon ääreen ja itse säestäen lauloi laulun, jonka
sisällön jo arvaa nimestäkin. Se oli "Yksinäisen tytön suru."
Haraldin ääni ei ollut erikoisen kaunis ja laulaessaan hän ei
noudattanut minkään erityisen laulamistaidon sääntöjä, mutta osasi
hyvin hallita ääntänsä ja lauloi intomielisesti ja tunteellisesti
kuin sävelet olisivat nousseet suoraan hänen sydämestänsä. Näin hän
ihastutti kuulijoitansa enemmän kuin moni, jolla on parempi ääni ja
joka on enemmän harjoitellut.
Syystä kysyttänee, kuinka vapaaherra tiesi Haraldin osaavan
soittaa ja laulaa. Asian laita oli niin, että hän, hakiessaan
sanomalehti-ilmoituksilla lapsilleen opettajaa, erityisesti oli
maininnut, että semmoinen olisi otollisempi, joka osaisi myös opettaa
laulua pianon säestyksellä. Vastauksessaan Harald myönsi harrastavansa
soitantoa ja lupasi antaa tässä aineessa opetusta kaksi tuntia
viikossa. Ja tähän hän suostui sitä kernaammin, kun arvasi tätä
opetusta annettavan vapaaherran vanhimmalle lapselle, Irene neidille,
josta hänellä kulkupuheitten mukaan oli jonkunmoinen epäselvä käsitys.
Harald piti jo ennestään nuorista naisista, eikä siis katsonut heidän
opettamistansa ylen rasittavaksi. Työtä se tosin oli, mutta ehkäpä
hauskaakin.
Laulun päätyttyä parooni kiitti ja sanoi, että sellainen, joka
itse laulaa niin kauniisti ja taidokkaasti, on varsin sopiva muita
opettamaan.
— Se on vanhin lapseni, joka tulee hyötymään teidän opetuksestanne. Hän
on jo neljä vuotta soittanut ja edistynyt hyvin, mutta ei liene vielä
yrittänyt laulaa.
Irene ei virkkanut mitään, vaikka hänellä tässä olisi ollut sopiva
tilaisuus puhua. Varmaankin, ajatteli Harald, hänen isänsä on ylen
ankara eikä hyväksy sitä vapautta ja suloista tuttavallisuutta, joiden
tulisi vallita vanhempain ja heidän lastensa välillä. Ikäänkuin olisi
arvannut hänen ajatuksensa, vapaaherra Ireneen kääntyen kysyi:
— Kuinka on, lapseni, oletko koskaan laulanut?
Hän oli puhuvinaan hellästi, mutta Haraldista se tuntui teeskennellyltä.
— Olen koettanut laulaa muutamia yksinkertaisia lauluja, sellaisia
joita käy laulaminen kolmisointuisesti. Siinä kaikki.
Puhuessa Irene aluksi oli katsonut isäänsä, mutta pelosta siirtyi hänen
katseensa muualle, ensin Haraldiin ja sitten pikku Ullaan.
Ääni, jonka Harald nyt ensi kerran kuuli, kuulosti hänestä ihmeen
suloiselta. Olipa ikäänkuin hän äänestä olisi oppinut tuntemaan tuon
helläluontoisen, viattoman ja haaveellisen olennon.
Herra v. Nit, joka tosin syötäessä oli lörpötellyt yhtä ja toista,
mutta sittemmin istunut aivan ääneti, katsoi nyt sopivaksi puuttua
puheeseen, vaikka hänen kielensä ei tahtonut oikein hyvin kääntyä
suussa:
— Kuulepa, veli Henning... herra parooni kai olisi pitänyt sanomani,
mutta mitäpä sillä väliä! Enkö minä hoksannut, että kotiopettaja myös
voi olla soittoniekka? Enkö minä sillä kertaa taistellut koko seuraa
vastaan, jonka mielestä puhuin pelkkää roskaa. Minä Ptolemaeus Seth von
Nit sanoin, tiedättekös, näin: Ilmoita vain sanomalehdissä, ettei olisi
vahingoksi, vaikka opettaja osaisi soittaakin ja voisi opettaa nuorta
herraa... hm, hm... neiti Ireneä laulamaan ja säestämään pianolla.
Tytöllä on hyvä ääni, olenpa usein kuullut hänen portaita juostessaan
laulaa hyräilevän ja se on, jumala paratkoon, pehmittänyt syntisen
sydämeni. Ja se onnistui; tänne on tullut nuori mies, joka, paitsi että
hän on korkeasti oppinut ja toivottavasti hyväntapainen, myös pystyy
tajuamaan soittoa ja vieläpä opettamaan sitä muillekin. Niinpä niin,
sen minä sanon, että siihen herra pystyy, herra, joka on niin kovin
tuon nuoruuden ystävän näköinen... hm, hm .. niin, mikä hänen nimensä
taas olikaan?
Vapaaherra, joka naurahtaen oli kuunnellut tätä pitkää puhetta,
nyrpisti sen lopulla alahuultansa ja loi von Nitiin vihaisen katseen,
mikä vaikutti, että mies nousi tuoliltaan ja kumartaen poistui
huoneesta. Hänen mentyään vapaaherra hymyili ja sanoi:
— Maisteri näkee, että meillä on talossa tuollainen vanha veitikka,
joka silloin tällöin mielellään ottaa naukun, eikä aina osaa pitää
suutansa kiinni. Tämä liiallinen lörpöttely on useinkin minua
suututtanut, mutta koska hän nuoruuteni aikana on tehnyt minulle suuria
palveluksia, olen päättänyt kärsiä hänen vikojaan... niin, minulla ei
ole edes sydäntä kieltää häneltä väkijuomia. Olen tuuminut näin: koska
miesparka on niihin niin mieltynyt, niin miksikä kieltäisin niitä
häneltä? Ja nyt toivon maisterin ymmärtävän syyni.
Harald kumarsi myöntäen. Kamarijunkkari v. Assar kääntyi Irenen
puoleen, pyytäen että hän vuorostansa soittaisi. Irene meni pianon luo
ja valitsi nuottivihkojensa seasta erään, jota rupesi selailemaan,
mutta pani sen jälleen pois, ikäänkuin olisi katsonut vääräksi pitää
sitä avoinna, koska taisi nuotit ulkoa.
Kappale, jonka hän nyt soitti, oli Andante Triosta Op. 97, josta muuan
Beethovenin ihailijoista on sanonut, että sanat siihen ovat Göthen
Faustissa.
Tapa, jolla hän soitti, lämmitti Haraldin sydäntä ja vahvisti
käsitystä, jonka hän oli saanut, kuullessaan nuoren tytön puhuvan.
— Näytte eniten suosivan Beethovenia, koska aina soitatte hänen
sävellyksiään, huomautti kamarijunkkari.
— Niin teenkin, vastasi Irene.
— Soittakaa meille jotain iloisempaa, se olisi kyllä tarpeen. Kello
tulee pian kaksitoista, aaveitten aika.
Ja Irene soitti yhden Adamin kehnoimmista kappaleista. Kamarijunkkari
oli mielissään ja taputti käsiänsä.
Sitten erottiin ja Harald läksi ullakkokamariinsa. Portaitten ylipäässä
vapaaherra saavutti hänet ja sanoi:
— Tästä saatte avaimen. Tahdon sanoa teille asian suoraan. Kuten
näette, tämä ovi vie ullakolle ja sitä paitse herra v. Nitin
huoneeseen, joka on rakennuksen toisessa päädyssä. Nyt on herra v.
Nit sellainen mies, että hän liiaksi ryypiskeltyään usein yöaikaan,
jos hänelle on pistänyt jotain päähän, syöksyy huoneestaan ja alas
portaita, mellakoiden ja herättäen koko talonväen, ja teitä hän
kaiketikin tulisi eniten häiritsemään. Senvuoksi pyydän maisteria
sekä oman itsenne että meidän takia tällä avaimella joka ilta
lukitsemaan tämän pienen oven ja sitäpaitsi vetämään salvan eteen,
se kun on samalla puolella kuin avainkin. Voisin kyllä itsekin sen
tehdä, estääkseni v. Nitiä pääsemästä alas. Mutta olen heti tahtonut
saada teidät kotiutumaan ja voisihan tapahtua, että joskus yöllä
tai aamupuoleen tekisi mielenne pistäytyä herra v. Nitin luona...
täällähän, nähkääs, sanotaan kummittelevan... no, no, minä lasken vain
leikkiä, ja saattaisihan teillä muutenkin olla syytä liikkua. Nuorella
miehellä on usein kaikellaisia kummallisia päähänpistoja, niin että
oma huone tuntuu hänestä liian ahtaalta. Mutta täällä teillä on tämä
avara, sileälattiainen ullakko, jossa yönaikana saatte jaloitella.
Mutta jättäen pilan siksensä, on kuitenkin totta, etten millään
muotoa tahtoisi teljetä teitä huoneeseenne ja täällä teillä ainakin
on tilaisuus liikkua vapaasti ylimmässä kerroksessa. Ainoa, joka ei
pääse ulos, on herra v. Nit, mutta jos hänelle jotain sattuu, niin
maisteri kai herää huudosta, niin että menee pelastamaan tuon vanhan
pilkkakirveen.
Tultuaan kamariinsa alkoi Harald tarkemmin miettiä illan tapauksia.
"Miksikähän vapaaherra on niin kohtelias minulle, onkohan se siitä
syystä, että olen tuon nuoruudenystävän näköinen, vai lieneekö
ulkomuotoni niin arvokas?" ajatteli hän itsekseen. Harald oli tosin
luonnostaan vakava, mutta samalla hiukan lapsellinenkin, joten ei ole
ihmettelemistä, vaikka tällaiset ajatukset johtuivatkin hänen mieleensä.
Myöskin sitä hän ihmetteli, miksikä veltto ja kiltinnäköinen v. Nit
oli noin teljettävä. Mutta samassa hänelle juolahti mieleen, ettei
hän varmaankaan tiedä koko asiasta, ja jos hän joskus turhaan olikin
yrittänyt päästä ulos, niin luultavasti hän jo aamulla oli sen
unhoittanut.
Hänen viimeinen ajatuksensa oli Irene. Hän ei tiennyt mitenkä
asianlaita oli, mutta hänestä tyttö tuntui hyvin onnettomalta. Ja.
unissaan hän näki milloin Irenen, milloin Stellan ja lopulta molemmat
yht'aikaa. He olivat istuvinaan nurmikolla, puistossa olevan hautakiven
vieressä, ja itse hän istui kivellä, pitäen käsiään kumpaisenkin pään
päällä. Hänestä tämä oli tuntuvinaan niin autuaalliselta, mutta pian
häiritsi häntä vapaaherra, joka oli kurkistavinaan erään puun takaa. Ja
siihen Harald heräsi.
V.
LUKU, JOSSA MUUN MUASSA PUHUTAAN TÄTYRUOHOISTA.
Seuraavana päivänä pidettiin poikain tutkinto, jossa vapaaherra sekä
molemmat toiset herrat olivat saapuvilla. Tämä tapahtui Haraldin
ehdotuksesta, koska hän vapaaherran läsnäollessa tahtoi ottaa selkoa
oppilaittensa tiedoista, ennenkuin ryhtyi heitä opettamaan, voidakseen
erotessaan osoittaa missä määrin he olivat hänen aikanansa edistyneet,
aivan kuten talonvoutikin, näyttääksensä että tahtoo menetellä
rehellisesti, toimeensa ryhtyessään yhdessä isännän kanssa tekee
luettelon talon työkalustosta.
Ikäisikseen eivät pojat tiedoiltansa suinkaan olleet huonoimpia.
Puoleen vuoteen heillä tosin ei ollut ollut varsinaista opettajaa,
mutta kuitenkin olivat he pitäneet muistissaan, mitä olivat oppineet,
koska herra von Nit vapaaherran pyynnöstä tuontuostakin oli heidän
kanssansa kerrannut, mitä he ennen olivat lukeneet.
Mutta lukijaamme ehkä liiaksikin kyllästyttäisi, jos me perinjuurin
rupeaisimme selittämään kaikkia Haraldin opettajatoimeen kuuluvia
yksityisseikkoja. Siinä kyllin, että hän pian oli siihen perehtynyt
ja toimitti iloisesti ja halukkaasti tehtävänsä sekä vapaaherran että
oppilaittensa tyydytykseksi.