HARMAA LINNA
eli
Kertomus Ristilän hovista
Kirj.
A. G. INGELIUS
Uusi suomennos
Porissa,
Otto Andersin'in kustannusliike,
1925.
SISÄLLYS:
Edellinen osa.
I. Suon laidassa.
II. Stella.
III. Pastori Ortman.
IV. Kotiopettaja ja perhe.
V. Luku, jossa muun muassa puhutaan tätyruohosta.
VI. Tärkeähkö luku.
VII. Stella ja Rene.
VIII. Rene Stellan sijalla.
IX. Erään kävelyretken seuraukset.
X. Odottamattoman onnen vaikutus.
XI. Erään saarnan vaikutus.
XII. Vanhoja asioita, muuan lääkäri y.m.
Jälkimäinen osa: Irene.
XIII. Uusia juonitteluja.
XIV. Kaksi karkeloivaa paria.
XV. Viisi vuotta vanha kirja.
XVI. Läntinen siipirakennus.
XVII. Maanalaisessa kopissa.
XVIII. Kreivitär Henningin kertomus.
XIX. Lisää kreivittären kertomukseen.
XX. Heikko sielu, jossa on taipumusta hyvään.
XXI. Isä ja tytär.
XXII. Ruumis.
XXIII. Lyhyt luku, joka on kolmen luvun arvoinen.
XXIV. Lyhyt luku, joka voisi olla lyhyempikin.
XXV. Katkennut kitarankieli ja sammunut elämä.
EDELLINEN OSA.
I.
SUON LAIDASSA.
Oli tuollainen valoisa suviyö, jolloin tähtiä ei ole näkyvissä, jolloin
hämärä on melkein yhtä valoisa kuin päivä, mistä huomaamme olevamme
pohjolassa juhannuksen aikana.
Tällaisten öiden suloa lisäävät tuulahdukset, jotka päivän kuumuuden
jälkeen virkistävät mieltämme, tuudittaen meidät puoliksi uneen,
jolloin tunteet voittavat ajatus- ja toimintakyvyn ja vain vienot
haaveet täyttävät mielemme.
Mutta se yö, josta kertomuksemme alkaa, ei ollut tuollainen, vaan niin
kylmä kuin kesäinen yö konsanaan voi olla. Olivatpa sisäjärvien rannat
ohuessa jäänriitteessäkin, oli näet yksi kesäkuun rauta-öitä.
Ei siis sovi ihmetellä, että Harald Thalberg, joka ei ollut muistanut
varustautua lämpöisillä päällysvaatteilla ja jolla oli vain ohut
kesätakki yllään, ei ollut halukas vaipumaan tämmöisiin vienoihin
haaveisiin. Hän päinvastoin kävi kärsimättömäksi ja sanoi:
— Kyytimies, mitä ajatteletkaan, kun ajat aivan käyntiä?
— Eikö herra näe, että on vastamäki? Täytyyhän antaa hevosen hieman
levähtää. — Onko tämä vastamäki? Kylläpä tunnen teidät, kyytimiehet,
kuinka te opetatte hevosianne hiljentämään kulkuansa heti kun mäki on
näkyvissä. Antakaa mennä vain, kunnes päästään mäen alle!
— Eikö herra luule minun ennenkin olleen kyydissä?
— Kentiesi olet ollut, mutta toinen asia on, ovatko kyydittävät olleet
ajoosi tyytyväisiä. No, nyt on vastamäki, niin että ruunasi saa kävellä.
Mäen yli päästyä ajoi kyytimies vähän parempaa vauhtia, mutta sitä
kesti vain lyhyen ajan ja pian ruuna jälleen alkoi juosta hiljaista
hölkkäänsä.
— Kuulehan, kyytimies — alotti Harald jälleen — äsken huomautit
taipaleen olevan niin pitkän, ettet uskalla liiaksi rasittaa hevostasi.
Mutta mitäpä sanoisit, jos minä voisin näyttää toteen, että tämmöinen
hiljainen nytkytys on väsyttävämpää kuin oikea juokseminen?
Ällistyneenä kyytimies töllisteli Haraldia ja tämä jatkoi:
— Oletko koskaan kävellyt puolta peninkulmaa tunnissa?
— Usein olen tunnissa astellut enemmänkin.
— Entä oletko kovasti väsynyt?
Enpä juuri. Mutta kerran olin saattamassa äitiä ja naapurin Leenaa
kirkolle... ja pulska tyttö se onkin ... Matkaa oli puoli peninkulmaa,
mutta kesti kuitenkin kävellä lähes kaksi tuntia, ja kelpo tavalla minä
väsyinkin.
— Vaikka Leenakin oli mukana, niin sittenkin väsyit, ja minkä vuoksi?
Senvuoksi, ettet sinä aikana ensinkään ponnistanut tahtoasi etkä
voimiasi. Kenelle Jumala on antanut voimia, hänen täytyy myös kaikella
tarmollaan niitä käyttää; näin tehden sekä voimat että kyky kasvavat.
Siemen voi itää ja siitä saattaa karttua monia tuhansia jyväsiä; vaan
jätäpä se kylvämättä, niin siitä ei tule kerrassaan mitään. — (Mutta
nytpä olenkin ryhtynyt vertauksiin, jotka eivät näy pitävän oikein
paikkaansa, ajatteli Harald itsekseen.)
— Kas, nytpä minä vasta ymmärrän mitä tarkoitatte, puuttui kyytimies
puheeseen — herra kai tarkoittaa, että samoin kuin minä väsyin naisten
seurassa astuskellessani, niin samaten hevosenikin väsyy tästä
hiljaisesta kulusta, joka ei ensinkään rasita sitä.
— Tarkoitan sitä ja erästä toistakin asiaa: kuta nopeammin hevosesi
pääsee perille, sitä pikemmin se pääsee ruoan ääreen.
— Aivan oikein. Nytpä annankin hurista oikein aika mekosta.
— Älähän nyt hätäile! Sehän olisi ruunallesi vahingoksi, jos sitä
liikaa rasittaisi. Ei missään liikoja! Anna hevosen juosta näin ja
välistä vähän puhaltaa, niin takaan, että sekä hevonen että mies siitä
kostuvat.
— Herra näyttää ikäisekseen hyvin viisaalta. Lienettekö
kahdenkaankymmenen?
— Lisää siihen vielä neljä vuotta, mutta... älä nyt noin aja neliä!
— Vai Ristilään herra meneekin? Mitä sinne on asiaa?
— Aijon vapaaherran kahden pojan opettajaksi — vastasi Harald, jota
kyytimiehen nenäkkyys ei näkynyt ollenkaan suututtavan.
— Ristilään on matkaa vielä peninkulma. Tuntuu ikäänkuin vähän
kammottaisi saapua sinne yösydännä. Se on hirveä paikka; yön aikana
siellä kuulema nähdään niin paljon kamalaa, sellaisten kuolleitten
haamuja, jotka ovat saaneet väkivaltaisen lopun, mikä lienee kaikista
kauhein kuolema. Sillä jos siinä on perää, mitä papit sanovat, että
itsemurhaajat eivät saa Jumalalta armoa, niin heidän kuolinhetkensä
ei kuitenkaan liene niin kauhea kuin niiden, jotka eivät kernaasti
tahtoisi kuolla.
Harald kuunteli mietiskelyyn taipuvaa kyytimiestänsä, jonka näköpiiri
näkyi laajenevan sitä mukaa kuin asia häntä miellytti ja joka
häikäilemättä lasketteli lyhyttä Länsi-Suomen murrettaan. Mutta koska
Harald ei tahtonut ruveta kiistelemään asioista, joista ei itsekään
ollut täysin selvillä, niin hän kysyi ainoastaan:
— Ketä noista väkivallantöistä syytetään?
— Uskallankohan puhua suoraan teille, joka tulette kuulumaan
talonväkeen? Ajatelkaahan, kun sanotaan vapaaherran tehneen liiton
paholaisen kanssa! Näytätte hyvältä ja kunnon mieheltä, miksi siis
suotta rupeatte sellaisten ihmisten kanssa tekemisiin?
— Muistatko, ystäväni, mitä äsken puhuin siemenjyvästä? Ehkä Jumala
nyt käyttää minua niinkuin me ihmiset siemenjyvää. Hän viskaa minut
sellaiseen paikkaan, jossa voin kantaa hedelmää ja jossa minusta on
jotakin hyötyä.
— Toivonpa menestyvänne! Rohkealta ja pelkäämättömältä te ainakin
näytätte, ja puhuttekin niin todennäköisesti ja selvästi, että
yksinkertainen talonpoikakin sen käsittää. Ensin luulin teitä vain
hevosenrääkkääjäksi, mutta nyt huomaan, ettette suinkaan tahdo hevosta
kiusata.
— Ja loppujen lopuksi annetaan sen nyt hiukan levähtää.
Paikka, missä he nyt olivat, oli samalla sekä miellyttävä että
vastenmielinen. Se oli Suomen luontoa synkimmässä erämaan muodossaan.
Edessäpäin oli vasemmalla suuri suo, joka hallaisena ja tuhoa
tuottavana levisi äärettömiin. Oikealla kohosi vuorenharjanne, joka ei
ollut varsin korkea, mutta jylhä ja metsätön. Suon ja vuoren välissä
kulki maantie, koukerrellen kuin käärme pitkin nevan laitaa.
Hevosen pysähtyessä matkustajat näkivät tuon kaiken edessänsä.
Onko lukijani joskus nähnyt seudun, jonka kolkko yksinäisyys ja jylhä
erämaanluonto on vaikuttanut häneen valtavasti, todistaen Luojan
ääretöntä monipuolisuutta ja majesteetillista rikkautta?
En tiedä, mikä olisi verrattava tällaiseen seutuun... ellei kentiesi
alkuansa jalo, mutta langennut ihmissielu.
Ellei Harald sattumalta olisi tässä pysähyttänyt hevosta, niin
maisema ei varmaankaan olisi tehnyt häneen samaa vaikutusta kuin nyt.
Pyöräin tärinä ja yhtämittainen eteenpäin kulku olisivat melkoisesti
vähentäneet tätä vaikutusta. Hänen mielensä muuttui äkkiä ja,
tietämättä minkä takia, hänestä tuntui ikäänkuin hiukset hänen päässään
olisivat nousseet pystyyn.
Heidän oltuansa kotvan ääneti, kyytimies, joka hänkin oli vain
neljänkolmatta ikäinen, puhkesi yhtäkkiä puhumaan:
— Eikö tämä teidänkin mielestänne ole ison hautausmaan kaltainen?
— On, ystäväni. Iso kalmisto kuolleille ja kuolevaisille. Tahtoisinpa
kuolla tähän.
Kaukainen rattaiden kolina herätti heidän huomiotansa. Kyytimies, jolla
oli luonnonlapsen tarkka näkö, kysyi:
— Näettekö, herra, tuolla missä tie tekee mutkan vasempaan... sinne
taitaa olla noin puoli pitkää virstaa... siellä eroitan rattaat, jotka
tulista vauhtia kiitävät eteenpäin.
— Minä en voi nähdä niin kauvas, kuulen vain rattaiden kolinan.
Oltiin jälleen ääneti. Kyytimies oli taas tarttumaisillaan ohjaksiin,
kun aivan läheltä kuuluva kummallinen ääni esti häntä. Molemmat
kuuntelivat.
— _Mio padre_ — kuului valittava ääni.
He katsoivat sinnepäin, mistä se kuului, ja näkivät jotain pään ja
käsien tapaista liikkuvan suossa.
— Jumalalle olkoon kiitos, sanoi Harald. Hän se oli, joka pysähytti
hevosemme. Tässä on ihmishenki kysymyksessä.
— _I no vorrei morire_, puhui ääni jälleen.
— Onkohan tuo edes elävä olento; ehkä se onkin vain kummitus, arveli
kyytimies, mutta kumosikin samassa oman väitteensä, lisäten:
— Mutta enpä toki koskaan ole kuullut, että aaveet puhuvat. Kai tuo
siis onkin elävä ihminen.
— Kuinka onnellista, etten tullut ottaneeksi kääsejä, vaikka niitä
minulle tarjottiin, sanoi Harald. Nyt kiskomme häkin rattaistamme,
käyttääksemme sitä siltana.
Tämä työ oli pian tehty ja he lähestyivät maantieltä noin
kolmenkymmenen askeleen päässä olevaa paikkaa, josta nyt kuulivat äänen
hiljaa kuiskaavan:
— _Fra poco Stella e morte. Addio, addio!_
— Tässä häkki ei kannata meitä molempia. Koetapa, etkö pysyisi tuolla
mättäällä, niin siirrän yksin häkin puoliskoita.
— Kyllä mätäs kestää. Jään tähän odottamaan.
Haraldin tullessa perille, ei enää kuulunut mitään valitusta.
Hän näki aivan nuoren tytön, joka oli tainnoksissa, eikä siis tiennyt
mistään. Mustakiharainen pää oli hervottomana vaipunut rintaa vasten ja
hartioita myöten oli hän painunut suohon.
Harald yritti nostaa häntä kainaloista, mutta tyttö oli niin lujasti
kiinni liejussa, että hän itse alkoi häkkeineen vajota. Hän laski tytön
hetkeksi, vetääkseen allensa toisenkin häkinpuoliskon, ja ponnistaen
kaikki voimansa, hän yritti uudelleen.
Yhdistettyinä häkit paremmin kannattivat ja hänen onnistui pelastaa
tyttö. Silmänräpäyksessä hän palasi samaa tietä kuin oli tullutkin ja
kyytimies seurasi jälestä.
Hän kuunteli tytön hengitystä... tämä hengitti vielä; hän kosketti
hänen käsiään, jotka olivat jäykkinä vilusta ja säikähdyksestä. Harald
riisui yltään päällystakkinsa ja kääri sen lokaisen, puolikuolleen
tytön ympärille.
— Tiedätkö mitään sopivaa paikkaa, joka olisi likempänä kuin kartano,
jonne olemme matkalla?
— Tiedän erään aivan maantien varrella olevan torpan. Sinne taitaa olla
noin neljäsosa peninkulmaa. Mutta paikan maine ei ole aivan hyvä.
— Yhdentekevää. Aja sinne vain, äläkä säästä hevostasi. Aijon jäädä
sinne yöksi.
— Kun ihmishenki on kysymyksessä, niin en surkuttele hevostani, vaikka
matka olisi kymmenen kertaa pitempikin.
Kesti kauvan, ennenkuin torpanväki oli tietävinään Haraldin kiivaasta
koputuksesta ovelle. Hänen saatuaan heidät rauhoitetuiksi käyntinsä
tarkoitukseen nähden, torpan isäntä vihdoin itse avasi oven.
Paitahijasillaan ja palava päre kädessään hän ensin epäilevästi ja
sitten kummastellen katseli vieraita. Harald kysyi, saisivatko he
täällä yösijaa.
— Kyllä, jos ensin näytätte, mitä teillä on tuossa käärönsä, kuului
vastaus.
— Tässä näette ihmisen, joka Jumalan avutta olisi jo kuollut.
— No, astukaa vain pieneen tupaani. Kyllä myöhemmin saan tietää, miten
asia on tapahtunut. Nuori neiti maatkoon vaimoni vieressä ja me toiset
missä parhaiten sopii.
Hämärän takia ja koska oli toiminut niin nopeasti, ei Harald vieläkään
ollut saanut täyttä selkoa pelastetun puvusta ja ulkomuodosta. Mutta
hänen astuttuaan tupaan, kun torpan emäntä alkoi riisua nuorta tyttöä,
niin tämän outo ulkomuoto sekä kummallinen puku niin hyvin Haraldissa
kuin muissakin läsnäolevissa herätti mitä suurinta kummastusta. Tyttöä
olisi sopinut pitää kauniina keijukaisena, ellei koko alimmainen
osa hänen vaatteistaan olisi ollut aivan loassa ja siis ylen
maallista laatua. Ainoa, joka oli pysynyt jotensakin puhtaana, oli
vaaleanpunainen, silkkinen miehusta, jossa oli kaikellaisia kummallisia
koristuksia. Hame ulottui vain polviin saakka ja alusvaatteet olivat
trikoota.
Torpparin vaimo koetteli ensin tytön hentoa ruumista, ikäänkuin
vakuuttautuaksensa, oliko se todellakin oikeaa lihaa ja verta eikä
mikään aave, joka silmänräpäyksessä voisi kadota ihmisten näkyvistä.
Riisumisen hän toimitti hyvin hienotunteisesti, ettei monikaan mökin
vaimo olisi osannut niin tehdä, ja laski hänet sitten lämpöiselle
vuoteelle. Koska sikeä uni, johon tyttö oli vaipunut, Haraldin
mielestä oli paras lääke, sammutti ukko päresoihtunsa ja tutkittuaan
ikkunaluukkuja, jotka illalla oli sulkenut, rohkaisi vaimoaan
paneutumaan vieraan naisen viereen maata.
Pian kaikki sikeästi nukkuivat. Ainoastaan Harald valvoi. Hän ajatteli,
kuinka ihmeellisesti Jumala johtaa tapauksia, joista riippuu ihmisten
elämä ja kuolema, onni ja onnettomuus. Jos majatalosta lähdettäessä
olisi ajettu kovempaa tai hiljempaa, niin hän olisi tullut joko liian
aikaisin tai liian myöhään; ja jos hän ei olisi antanut hevosen
levähtää juuri sillä paikalla, taikka ellei olisi tyytynyt tavallisiin
häkkirattaisiin... niinpä niin, jos yksi ainoakin näistä sattumuksista
olisi jäänyt tapahtumatta, niin tämä hento tyttöparka olisi kuollut
surkean kuoleman. Harald ei tuntenut häntä eikä hänellä ollut mitään
syytä hänestä välittää, mutta hänen sydämensä sääli turvatonta ja
ihmiskunnan suruihin otti hän hartaasti osaa.
II.
STELLA.
Kello viiden seutuvilla, mikä hänelle oli kylläkin myöhäistä, torppari
heräsi ja rupesi hankkimaan työhön lähtöä. Hänen liikkuessansa heräsi
vaimokin sekä kyytimies ja Harald, joka muutamaksi tuokioksi oli
vaipunut unentapaiseen horrostilaan. Vaikka kyytimiehen olisikin
tehnyt mieli jäädä katsomaan kuinka asia päättyy, piti hän kuitenkin
velvollisuutenaan palata takaisin majataloon, varsinkin koska jo oli
tullut viipyneeksi yli määräajan. Mutta kun Harald lupasi ilmoittaa
asianomaisille syyn hänen viipymiseensä, jäi hän odottamaan, kunnes
nainen heräisi, viedäkseen hänet sitten sinne, minne nähtäisiin
parhaaksi.
Harald katseli tyttöraukan vaatteita, jotka torpan emäntä oli pessyt
ja vääntänyt kuivumaan. Puku oli, taikka ainakin se oli ollut komea ja
näytti melkein teatteripuvulta.
Harald seurasi torpparia tämän lähtiessä ulos, jotta vaimo saisi
pukeutua yksinäisyydessä, taikka kiitollisuudesta selittääkseen
isännällensä sen vähän, minkä itse tiesi tuosta kummallisesta tytöstä.
Ja kun kyytimieskään ei enää viihtynyt tuvassa, jäi torpanvaimo yksin
nukkuvan tytön luokse, jonka kasvoja hän heltynein mielin alkoi
katsella.
— Aivan tuollainen meidänkin Hanna olisi, jos olisi saanut elää. Mutta
metsän pedot eivät tunne armoa; ellei niitä olisi, olisi meillä vielä
lapsemme, sillä omaksemme sitä kuitenkin sopii sanoa. Tällainen sekin
olisi ollut, noin neljän- tai viidentoista vuotias.
Epämääräisen aavistuksen valtaamana aikoi hän kädellään koskettaa
nukkuvan olkapäätä, kun tämä äkkiä avasi silmänsä ja pelästyksestä
huutaen nousi vuoteessa istuallensa. Mutta kun hän huomasi, että
vaimo, joka seisoi hänen vieressään, ei näyttänyt tahtovan tehdä
hänelle mitään pahaa, vaan pikemmin hänkin näytti hämmästyneeltä ja
pelokkaalta, tuli lempeä ilme hänen kasvoihinsa ja hän kuiskasi sanoja,
joita vaimo ei ymmärtänyt. Vihdoin erotti hän sanat _Cald' io_ ja
luullen vieraan haluavan tavallista juomaamme, kaljaa, toi hän sitä
tuopillisen. Tyttö katseli häntä hämmästyneenä ja epäluuloisesti.
Hermostuneessa tilassaan hän varmaankin luuli vaimon tahtovan
myrkyttää hänet, mutta vaimon kasvoilla asuvan hyvän ja rehellisen
ilmeen rohkaisemana hän otti tuopin, joi siitä halukkaasti ja viittasi
tahtovansa lisääkin. Tyhjennettyään vieläkin tuopin, näytti hän hyvin
virkistyneeltä ja nousi uudelleen istumaan, sanoen _Vesti_ (vaatteita).
Vaimo ymmärsi heti, mitä hän tarkoitti, ja toi hänelle vaatteet. Mutta
ne nähdessään heräsi tytössä muisto; hän vaikeroitsi hiljaa ja sanoi:
_Stella no fece un sogno_ (ei Stella olekaan nähnyt unta).
Torpanvaimo, joka luuli hänen valittavan sitä, etteivät vaatteet vielä
olleet aivan kuivat, avasi arkkunsa ja otti sieltä sangen hienoja
liinavaatteita sekä sievän pumpulihameen. Silloin tyttö kärsimättömästi
heitti omat vaatteensa lattialle ja viittauksella pyysi vaimoa
auttamaan häntä pukeutumaan uusiin, vaimon antamiin vaatteisiin. Pian
se oli tehty, ja taputtaen köyhää mökin vaimoa olkapäähän, alkoi tyttö
itkeä nyyhkyttää, josta seurasi että vaimokin, tietämättä itsekään
minkä vuoksi, purskahti itkuun ja hellästi syleili turvatonta.
Voi mielessään kuvitella, kuinka oudolta tämä kaikki tuntui vaimosta,
kahden kesken kun hän oli tytön kanssa, jota hän ei tuntenut, jonka
kieltä hän ei ymmärtänyt, eikä tiennyt mistä hän tuli ja mikä kohtalon
oikku hänet oli tänne johdattanut.
Suuren maailman nainen, joka on lukenut joukon romaaneja ja mielessään
kuvitellut jos jonkinlaisia kohtauksia elämässä, olisi kentiesi ollut
enemmän hämmästynyt kuin tämä kokematon vaimo, joka varmaankaan ei
koskaan ollut ajatellut mitään ihmeellistä ja joka tuskin oli nähnyt
muita ihmisiä kuin omansäätyisiänsä ja heidän peltojaan ja torppiaan.
Ja hänen asemassaan tämä tapahtuma oikeastaan ei ollutkaan pelottava,
vaan päinvastoin miellyttävä.
Haraldin astuessa sisään, he vielä sylitysten itkivät. Hän aavisti
heti, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut, eikä voinut olla
pelastettua tervehtimättä, vaan astui esiin ja painoi hellästi huulensa
tytön viattomalle otsalle.
Tyttö näkyi jo niin kotiutuneen näihin outoihin oloihin, ettei tämä
tervehdys ensinkään häntä peloittanut, vaan päinvastoin näkyi se häntä
miellyttävän. Hän viittasi kysyvästi torpan emännälle, ikäänkuin olisi
tahtonut tietää, oliko se tuo, joka... Vaimo ymmärsi mitä hän tarkoitti
ja nyökäytti myöntäen päätään. Silloin tyttö lankesi maahan ja syleili
pelastajansa polvia; tämä nosti hänet ylös ja kysyi italiankielellä:
_che nome?_ (mikä on nimenne?) Hän vastasi äänellä, joka osoitti
kummastusta sen johdosta, ettei tuota muka tiedetty:
— Stella.
Nyt Haraldille vasta johtui mieleen tytön outo puku ja hän muisti
kuulleensa Helsingissä puhuttavan tämän nimisestä pienestä ja
kauniista nuoralla-tanssijattaresta, jota hän ei koskaan ollut
tahtonut mennä katsomaan, koska surkutteli tuollaisia pieniä taiteen
uhreja. Sitäpaitsi kaikellaiset ilveet, joihin hän myös laski
nuorallatanssimisen, herättivät hänessä vastenmielisyyttä ja inhoa.
Koska hän osasi italiankieltä hyvin huonosti, niin ei häntä haluttanut
sitä puhua paitsi suurimmassa hätätarpeessa. Hän koetti siis saksaksi
tehdä jonkun vähäpätöisen kysymyksen, mutta kun tyttö ei näkynyt
ymmärtävän, kysyi hän samaa ruotsiksi ja tämä kieli näytti olevan
tytölle tutumpaa, koska hän osasi matkiakin muutamia sanoja.
Harald oli puoleksi saksalaista sukua ja syntynyt Rügenilla. Kuitenkin
hänelle oli mieleen, että Stella paremmin ymmärsi ruotsia kuin saksaa.
Sillä vaikka hän, joka viidennestä ikävuodestaan alkaen oli asunut
äitinsä kotimaassa, Suomessa, saattoikin hiukan rakastaa oikeaa
isänmaatansa ja sen kieltä, niin tämä Stellaan nähden ei ensinkään
kuulunut asiaan. Hänelle juolahti mieleen tuuma, jonka toteuttamista
varten oli tärkeämpää, että Stella osasi paremmin ruotsia kuin saksaa.
— Onko Stella käynyt Tukholmassa ja Helsingissä?
— Olen kauvan ollut sekä Tukholmassa että Helsingissä.
Osoittaen hänen pukuaan, Harald kysyi: Onko Stella ollut?
— Olen, mutta en ole enään. Ei, ei, nyt saatte Stellasta tyttären
taikka sisaren; te rupeatte isäkseni tai veljekseni.
Tuota samaa oli Haraldkin ajatellut, koska ymmärsi ettei tyttöä
haluttanut palata takaisin niiden luo, joiden huostassa ennen oli ollut.
Mutta kuinka tämä kävisi päinsä? Sehän kysyisi rahaa ja sitä Haraldilla
ei paljoakaan ollut. Velkaa hänellä tosin ei ollut, ja että hän, joka
pian oli puolivälissä kolmenkymmenen ja jo oli maisteriksikin vihitty,
tahtoi ruveta koti-opettajaksi, riippui vain siitä että hän, samoin
kuin moni muukin nuorukainen, pelkäsi velkaantumista. Sitäpaitsi
hänellä oli hyvin romanttiset taipumukset ja koti-opettajan toimi voi
välistä antaa tilaisuutta sellaisten tyydyttämiseen, varsinkin jos
opettaja on sattunut saamaan sopivan paikan, eikä ole mikään kokematon
ja lukuihinsa piintynyt keltanokka.
Rikkautta hänellä siis ei ollut, mutta, kas, olihan hänellä vielä
jälellä lähipitäin tuhat markkaa äitinsä perintöä! Nepä ensi aluksi
riittäisivätkin Stellan kouluuttamiseen. Mutta mistäpä löytäisi
sopivan oppilaitoksen? Ja mistä opettajan, jolla olisi tarpeeksi
ihmistuntemusta sekä ymmärtämystä, voidakseen kasvattaa tämänlaatuista
tyttöä? Eiköhän erämaassa jylhien vuorten välissä hoidotta kasvanut
orjantappurapensaskin pian kuivettuisi ja kuolisi, jos se kesken
kukkimistansa istutettaisiin toiseen paikkaan?
Näin Harald mietiskeli ja jätti siksensä kaikki koulusuunnitelmat. Entä
jos itse yrittäisi häntä kasvattaa? Mutta hänpä oli ottanut vastaan
kotiopettajanpaikan ja hänen oli siis aivan mahdotonta peruuttaa
lupaustansa. Ja kukapa tiesi, pystyisikö naisopettaja paremmin tähän
toimeen. Voisipa niinkin käydä, että hän rakastuisi tyttöön, joka oli
nuori ja kaunis... ja sekin olisi ikävä asia..
Hänen näin miettiessänsä, keskeytti torpanvaimo hänen
tulevaisuudentuumansa sanomalla:
— Kaikesta päättäen on herra pelastanut tämän naisen hengen.
Luultavasti saan kuulla enemmän kyytimieheltä taikka mieheltäni, jos
hän ehkä tietää jotakin. Mutta mihin herra nyt aikoo hänet viedä? Ja
mihin itse olette matkalla?
— Ristilän vapaaherran luo ja sinne minä vien Stellankin... sehän on
hänen nimensä... Ainakin aluksi vien hänet sinne.
— Vai Ristilään? Ei, hyvä herra, älkää viekö sinne!
— Miksi en veisi?
— Mitä te pidätte tuosta hameesta, joka nyt on Stellan yllä? — Se sopii
hyvin ja kaunistaakin häntä. Mutta eihän se ole teidän omia hameitanne?
— Eihän toki; olen perinyt sen veljeni tyttäreltä, joka veljeni
kuoltua oli kuin oma lapseni. Minun kehoituksestani hän meni Ristilään
palvelukseen. Siellä hän sai hyvät vaatteet ja häntä kohdeltiin kaikin
tavoin hyvin, niinkuin kerrottiin. Mutta kahden vuoden kuluttua oli hän
entistään kurjempi ja hänen loppuansa en tahdo mainitakaan. Onneton
tyttöraukka!
— No, mihinkä sitten neuvoisitte minua viemään Stellan?
— Puolen peninkulman päässä täältä on Ristilä ja sieltä on vielä pitkä
virsta kappalaistalolle, joka on aivan lähellä kirkkoa. Kysykää sieltä
pastoria, jonka nimi luullakseni on Ortman. Hän on ymmärtäväinen ja
kelpo mies, joka kohtelee seurakuntalaisiaan hyvin... on sanalla
sanoen hyvä palvelija Herran viinamäessä. Viekää Stella sinne ja
kysykää häneltä neuvoa. Varmaankin hän on oleva teille hyödyksi. Suokaa
anteeksi, että minä, joka olen köyhän torpparin vaimo, näin sekaannun
teidän asioihinne, mutta minusta herra näyttää siltä kuin pitäisi
huonompiakin ihmisinä, eikä aivan halveksisi heidän neuvoansa.
— No, tahdonpa noudattaa kehoitustanne ja lähteä sinne. Tunnen olevani
hyvin epävarma, jos yksinomaan luotan omaan ymmärrykseeni. Ja tästä
saatte Stellan uusista vaatteista.
— Kiitoksia, herra, se on liian paljo.
— Kyytimies, menepä valjastamaan hevonen.
Stella käsitti aivan hyvin, että hänen oli lähteminen Haraldin kanssa,
tietämättä ensinkään minne piti matkustettaman. Hän käyttäytyi kuin
kiltti lapsi, mutta hyvästellessään torpan emäntää, jota luultavasti
ei vastedes enää tulisi milloinkaan näkemään, nousivat vedet hänen
silmiinsä. Hän otti tanssiaispukunsa ja laski sen vaimon syliin,
viitaten että hän pitäisi sen Stellan muistona.
Pian rattaat mennä koluuttivat pitkin suon laitaa. Silloin Stella
kalpeni ja nojautuen Haraldiin puristi hänen kättään. Harald hymyili ja
kiersi kätensä hänen vyötäisillensä, ikäänkuin osoittaaksensa, ettei
ollut syytä pelkoon, kun hän oli häntä suojelemassa. Yhtäkkiä Stella
sanoi:
— Voiko semmoinen olla isäni, joka heitti minut tuonne? Ja hän osoitti
sormellaan suota.
— Eihän isä sellaista tekisi. Hän ei suinkaan ollut sinun isäsi.
Mielien olla niin kauvan kuin mahdollista hauskassa seurassa oli
kyytimies alkanut ajaa hyvin verkalleen, varsinkin, kun ei kukaan
käskenyt häntä kiiruhtamaan.
— Tahdotteko, ystäväni, kuulla elämäkertani, joka on aivan lyhyt?
— Puhu, _mia cara!_ Kuuntelen kernaasti.
Luultavasti oli italiankieli ainoa, jota Stella puhui sujuvasti. Mutta
saadakseen Haraldin ymmärtämään, hän nyt puhui kummallista siansaksaa,
jossa oli kolme osaa italialaisia, kaksi ruotsalaisia ja yksi
ranskalaisia sanoja, Harald käsitti hänen kertomuksensa näin:
— Minulle on sanottu että olen syntynyt Italiassa ja vuoden olen siellä
oleskellut, mutta minusta siellä oli niin kuuma, että ikävöitsin
sieltä pois. Lapsuuteni ajoilta en muista kerrassaan mitään, ennenkuin
vasta sitten, kun rupesin tanssimaan Tukholmassa. Ihmiset pitivät
minusta, sanoen minua kauniiksi. Sittemmin olen tanssinut monessa
paikassa ja saavuttanut yhä enemmän suosiota. En koskaan ole pitänyt
seurasta, johon olen kuulunut. He olivat niin kummallisia, pelasivat
ja joivat, jolloin aina olivat häijyjä minulle, niin että löivätkin
minua. Kerron kaikki sinulle, jota pidän veljenäni. Isäni sanoi että
tuo oli minulle omiansa, koska muutoin olisin tullut liian ylpeäksi.
Mutta vähitellen he muuttuivat kohteliaammiksi ja muuan heistä, se
joka miehistä oli paras nuoralla-tanssija, sanoi että ilman minua ei
koko näyttelijäjoukko olisi ollut minkään arvoinen ja ehdotti, että me
yhdessä lähtisimme karkuun ja perustaisimme oman seurueen, ellei isäni
hyvällä luopuisi minusta. Kentiesi olisin tuon miehen kanssa karannut,
koska hän oli minua kohtaan muita parempi ja koska en ollenkaan pitänyt
isästä nyt. Mutta isäni suostuikin hänen pyyntöönsä. Eilen aamulla
läksimme matkaan eräästä kaupungista, jonka nimen olen unhoittanut.
Sulhaseni olisi tullut kanssani samoille rattaille, mutta isäni
tahtoi vielä saattaa minut toiseen kaupunkiin. Matkalla oltaessa hän
yöllä kysyi, eikö sulhaseni ollut suostutellut minua karkaamaan hänen
kanssaan ja ehdottanut, että me omin neuvoin ansaitsisimme elatuksemme.
En voinut kieltää. Silloin hän vallan hurjistui ja sanoi, että hän
kernaammin ennen auringonnousua toimittaisi meidät molemmat hengiltä,
ennenkuin sallisi meidän riistää häneltä hänen ansionsa. Näin sanoen
hän riisui yltäni päällysvaatteet sekä kaikki koristukset ja kysyi,
kumpaisenko kanssa kernaammin menisin naimisiin, sulhaseniko vai...
hänen, joka oli olevinaan isäni. Ajoimme viimeisinä joukossa ja hän oli
pysäyttänyt hevosensa. En ikinä, vastasin ja olin niin hämmästynyt,
etten tiennyt mitä tehdä. Tiedä, etten olekaan... hän vaikeni... kaukaa
kuului rattaiden kolinaa. Päätä heti paikalla, kiirehti isäni. En
saanut puhutuksi, en voinut päättää mitään, vaan olin ääneti. Silloin
hän koppasi minut syliinsä, astui muutaman askeleen tien sivuun ja
kaikin voimin heitti minut kauvas. Vajosin suohon, yritin päästä ylös,
mutta vaivuinkin yhä, syvemmälle. Hänen rattaansa kuuluivat vierivän
pois, en nähnyt mitään, kun olin selin tielle päin. Yö oli kolkko; en
enään uskaltanut liikahtaa, koska ympärilläni oleva jää oli pahoin
haavoittanut käteni, näin... ne olisivat menneet aivan pilalle, jos
vielä olisin hiemankin liikkunut... Taas kuulin pyöräin kolinaa;
luulin että isäni oli katunut ja palasi auttamaan minua ylös... mutta
sitten en enää kuullut mitään ja minä... en tiedä, puhuinko enää
mitään, nukuin yhä sikeämmin... ja herätessäni huomasin, että sinä olit
pelastanut henkeni.
Näin sanoessaan tyttö loi katseensa maahan, mutta katsoi sitten
Haraldia suoraan silmiin ja kysyi:
— Miksi et sano mitään? Puhu toki jotakin!
- Ikävöikö Stella sulhastaan?
— En vähääkään. Hän ei ollut minulle niin paha kuin toiset, siinä
kaikki. Mutta sanopas, etkö kertomuksestani ymmärtänyt mitä tarkoitin,
nimittäin että mies, joka sillä tavoin teki, ei ollutkaan isäni?
— Ymmärsin, lapseni; kahdesta seikasta käsitin sen varsin hyvin.
— Sittenpä minun ei enää tarvitse hänestä välittää. Varmaankin viet
minut sellaiseen paikkaan, jossa minun ei enää tarvitse nähdä häntä,
eikä niitä toisiakaan?
— Siihen saat luottaa. Tiedätkö mikä rakennus tuo tuossa on, joka on
korkeampi kuin muut?
— Eiköhän se liene kirkko, sellainen huone, jossa Neitsyt Mariaa
rukoillaan?
— Onko Stella koskaan käynyt kirkossa?
— En koskaan; hän, joka oli olevinaan isäni sanoi, ettei siitä ole
minulle mitään hyötyä.
Harald hymyili surullisesti ja puristi hänen kättänsä.
— Miksi nauroit? Enpä ennen ole nähnyt sinun noin nauravan, sanoi
Stella.
III.
PASTORI ORTMAN.
Pastori Ortman istui keinulaudalla yksinkertaisen asuntonsa edustalla,
kahvia odotellessaan poltellen aamupiippuansa.
Kuten kelpo isäntä ainakin, hän jo aamulla oli käynyt tarkastamassa
erään renkinsä ja torpparinsa työtä ja katsomassa mitä vahinkoa viime
yön halla oli tehnyt viljamaille, kiertäen pienet peltonsa moneen
kertaan.
Pian hänen pahat aavistuksensa toteutuivat. Ennen heilimöimistään
arimmillaan oleva ruis oli pahoin vahingoittunut, eikä vehnän laita
ollut juuri paremmin. Pienet perunanlehdet ja arat herneenvarret olivat
kellastuneet ja retkallaan.
Sellainen ei ilahuta maanviljelijää, joka otsansa hiessä on tehnyt
työtä, toivoen parempaa tulosta. Ei siis sovi ihmetellä, että pastori
istui hyvin totisena laudallaan, keinuen tavallista hiljempää.
Pastori Ortman oli puolivälissä neljänkymmenen. Hän oli lyhyehkö mies
eikä paksukaan, pikemmin laiha kuin lihava, joten ne, jotka luulevat
papin arvokkuuden vaativan, että hän on hyvässä lihassa, tuskin
olisivat häntä papiksi luulleetkaan. Vaikka hänen kasvonsa eivät
suinkaan olleet kauniit, olivat ne kuitenkin sen laatuiset, että ne
ensi silmäyksellä herättivät luottamusta, koska ne tekivät hänen muussa
suhteessa vähäpätöisen ulkomuotonsa arvokkaan näköiseksi.
Jo kymmenkunta vuotta oli hän ollut pienen seurakuntansa pappina,
hakematta kertaakaan sieltä pois. Sitä asiaa ei hän ollut tullut
edes ajatelleeksi ja vielä vähemmin kirkkoherrantutkintoa, minkä
suorittaminen olisi ollut hänelle helppo tehtävä. Kun hänellä oli ollut
kunniasija eräissä maisterinvihkiäisissä, niin häneltä ei suinkaan
puuttunut maallisiakaan tietoja, joita sanotaan sellaisessa tutkinnossa
eniten kysyttävän.
Jos hänelle ilman matkustuksia, vaalisaarnoja ja muita vaivoja
olisi tarjottu vaikka piispanistuin, niin hän ei olisi ottanut sitä
vastaan. Niin suuresti hän oli kiintynyt pieneen seurakuntaansa, jonka
sivistyttämistä hän piti elämäntehtävänään.
Seurakuntalaisten ja heidän sielunpaimenensa välit olivat sellaiset,
että he menivät hänen luokseen ikäänkuin lapset isänsä tykö ja hän
puhutteli heitä kuin veli veljiään. Mutta hänen selittäessään heille
saarnastuolissa Jumalan sanaa, eivät he enää muistaneetkaan, että siinä
puhuikin vain ihminen.
Hänen istuessansa keinulaudalla ajatuksiinsa vaipuneena, häiritsi häntä
hänen vanha Regiina-niminen emännöitsijänsä, joka käveli tavallista
vinhemmin.
Tämä Regiina, joka oli yli viidenkymmenen oleva vanhapiika, oli
viidennestätoista ikävuodestaan kymmenen vuotta palvellut hänen
iso-isänsä ja iso-äitinsä sekä sen jälestä kaksikolmatta vuotta
hänen vanhempiensa luona. Entisen "nuoren herran" saatua vakinaisen
kappalaisviran, hän sittemmin oli siirtynyt hoitamaan tämän taloutta.
Ei Ortman ollut jäänyt naimattomaksi siitä syystä, että Regiina niin
hyvin hoiti hänen talouttansa... ei suinkaan.
Asia vain oli suoraan sanoen se, ettei hän ollut milloinkaan ollut
rakastunut.
Eikä se, ettei hän koskaan ollut tuntenut tuota valtavaa tunnetta,
riippunut siitäkään, että hän olisi ujostellut ja karttanut ihmisiä,
sillä nuorempana hän oli katsellut paljonkin maailmaa, eikä
vieläkään ollut muuttunut tuollaiseksi kömpelöksi maalaispapiksi,
jolle uudenaikaiset ihmiset syystä nauravat. Päinvastoin vieraili
hän joka paikassa pitäjässä ja vielä ulompanakin, jopa teki joskus
ilman erityistä asiaa pieniä huvimatkoja kaupunkiinkin, jossa hänen
monet tuttavansa ilomielin ottivat hänet vastaan. Siitä huolimatta
ei ainoakaan nainen vielä ollut saanut hänen sydäntänsä sykkimään
niin kovin, että hän olisi voinut pitää sitä rakkautena, joka oli
korkeintaan ollut vain haaveksimista.
Viisastelevien ihmisten kuulee väittävän että mies, joka on elänyt
keski-ikään kertaakaan rakastumatta, varmaankin on pölkkypää, taikka
hyvin epärunollinen olento. Mutta nämä ihmiset olkoot hyvät ja
korjatkoot erehdyksensä sekä muistakoot, että sellainen mies, jos hänen
sydämessään on rakkaudelle sijaa, useinkin voi olla todellisemmin
runollinen kuin joutavanpäiväinen haaveilija, joka ikänsä kaiken on
rakkauden hunajaa maistellut.
Nämä välihuomautukset tehtyämme lienee parasta, että palaamme Regiinan
luo, jonka esiintyminen onkin antanut niihin aihetta. Kuten jo
mainittiin, olivat hänen askeleensa tavallista nopeammat ja hän näytti
hyvin uteliaalta huutaessaan:
— Kyytirattailla ajava herra ja nainen poikkeavat maantieltä tänne. Nyt
ovat he jo veräjällä! Mitähän noilla lienee asiaa?
— Regiina on hyvä ja lisää kahvia pannuun.
Rattaat pysähtyivät ja niistä hyppäsi alas nuori mies, jolla oli
kauniit ja jalot, miltei ylhäisennäköiset kasvot. Hän auttoi maahan
nuorta tyttöä, joka mielihyvin näkyi nojautuvan hänen käsivarteensa,
vaikka hyppäsikin alas notkeana kuin gaselli. Pastoria kummastutti,
että tyttö, jolla oli niin hienopiirteiset ja ylevät kasvot,
että hän tuskin saattoi olla alhaissäätyinen, kuitenkin oli niin
yksinkertaisesti puettu, yllään vain pumpulihame ja päässä silkkihuivi.
Pastorista tämä kaikki tuntui hieman oudolta ja uteliaisuus, ehkäpä
myös jotkin muutkin ristiriitaiset tunteet saattoivat hänen verensä
kiertämään jonkun verran vinhemmin. Hän nousi ja meni vieraita vastaan.
Harald arvasi, että hänen edessään oli pastori ja vaikka se ei
oikeastaan kuulunutkaan asiaan, niin hän kuitenkin kohteliaisuudesta
esittäytyi ja sanoi:
— Se että tähän aikaan päivästä tulen aivan ventovieraan luo, todistaa
asiani olevan hyvin tärkeää laatua.
Tähän Harald pysähtyi ja näkyi miettivän. Kääntyen sitten Stellan
puoleen hän hiljaa lisäsi:
— Suo anteeksi, Stella, että puhumme kieltä, jota et ymmärrä.
— Aivan mielelläni suon anteeksi. Arvaanhan teidän puhuvan minusta, ja
silloin lieneekin parasta etten ymmärrä mitään.
Vieras kieli sekä tytön vieno ääni viehättivät niin pappia, ettei hän
muistanut edes pyytää heitä astumaan sisään.
Haraldin kertoessa viime yön tapauksista, istahti Stella keinulaudalle
ja näkyi vaipuvan ajatuksiinsa. Samaten tapahtuu usein, että uskollinen
koira levollisena ja välinpitämättömänä makaa loukossaan, eikä näy
muistavankaan isäntäänsä, joka sillä kuitenkin alati on mielessään.
Haraldin kertomus oli tietysti selvempi kuin Stellan, vaikka se
välistä vähän erosikin siitä, hän kun arvasi yhtä ja toista, jota
Stella ei niin suoraan maininnut. Molemmat herrat kävelivät vähintään
neljännestunnin edestakaisin ja vain joskus Ortman jollakin pienellä
kysymyksellä tai muistutuksella keskeytti kertomuksen. Sen päätyttyä he
vielä ääneti jäivät kävelemään, Stellan istuessa kiltin lapsen tavoin
paikallaan, katse maahan luotuna.
Äänettömyyden katkaisi vanha Regiina, joka tuli kysymään, juotaisiinko
kahvia ulkona vai sisällä. Hajamielisyydestään heräten hänen isäntänsä
luontevammin kuin olisi maalaispapilta odottanutkaan, tarttui kumpaakin
vierastaan käteen ja talutti heidät sisään.
Juotuaan kahvinsa siirtyivät herrat saliin, jättäen Stella raukan
taas yksikseen vierashuoneeseen. Hänen ajatuksiansa olisi ollut
vaikea kuvailla, koska hän tällä hetkellä ei ajatellutkaan mitään, ja
tunteita... niitähän ei käykään kuvaileminen.
— On selvää, sanoi pastori Ortman, että hän on löydetty, taikka
pikemmin varastettu lapsi. Mutta se ei kuulu tähän; pääasia on, että
hän on turvaton. Olen samaa mieltä kanssanne, ettei sovi panna häntä
kouluun. Mutta jotain on hänen hyväksensä tehtävä.
Jos Harald olisi vain kuullut nämä pastorin sanat, hän varmaankin
olisi pitänyt torpanemännän neuvoa huonona, tämä kun oli kehoittanut
häntä kääntymään papin puoleen, ja olisi pitänyt häntä kehnona
auttajana. Mutta pastorin vilkkaalla ja kauniilla katseella oli aivan
päinvastainen vaikutus kuin hänen sanoillaan. Harald tunsi, että tämä
oli oikea mies häntä neuvomaan ja puristi hänen kättään pitkään ja
lämpimästi.
Nyt seurasi jälleen äänettömyys ja sen kestäessä muistui Ortmanin
mieleen hänen tuhoutunut viljansa. Tämä johti hänen ajatuksensa
erääseen suunnitelmaan, jota hän luultavasti ei olisi tullut
ajatelleeksi, jos hänen peltonsa olisivat säästyneet hallalta.
Erikoisemmat luonteet katsovat kaikkea täällä maailmassa toiselta
kannalta kuin jokapäiväiset ihmiset. Jos edelliset joskus katsovat
niin kauas, että menevät liian pitkälle ja joutuvat harhaan, niin
on kuitenkin varmaa, että ne katsovat jälkimäisiä pidemmälle.
Kerrotaanpa Kustaa III:sta, että hän, jouduttuaan Venäjän kanssa
sotaan, mikä oli sitä uhkaavampi, kun kapina hänen omassa maassaan
samaan aikaan lamautti hänen voimansa ja hän sen lisäksi vielä sai
kuulla, että tanskalaiset olivat hyökänneet maahan, silloin yhtäkkiä
oli huudahtanut: _nyt olen pelastettu_, jonka kuullessaan läsnäolevat
luulivat kuninkaansa tulleen hulluksi. Hän päätti nimittäin itse
omaksi ja valtakuntansa pelastukseksi kehoittaa taalalaisia kapinaan
sekä saada voimaan yhdistys- ja vakuutuskirjan. Mitkä seuraukset siitä
koituivat, sen kertoo meille historia.
Jotakin tuollaista kuninkaallista jalomielisyyttä oli pieniin oloihin
katsoen myös pastori Ortmanissa, koska hallan tuhoama vilja johti
hänen ajatuksensa siihen suuntaan, että hän mahdollisesti voisi ottaa
Stellan omaksi lapsekseen, elättää ja vaatettaa, hoitaa ja suojella,
kasvattaa ja sivistyttää häntä. Ja hän piti sitä runsaana korvauksena
yhdestä vuodentulosta, piti sitä suurena onnena ja satona, joka antaisi
tuhatkertaisesti takaisin. Hän oli tosin köyhä, mutta tämä tekisi hänet
rikkaaksi.
Muistamme Haraldinkin kotvan hautoneen tällaista ajatusta, mutta osaksi
täytymyksestä, osaksi sen vuoksi, että hän epäili omaa kykyänsä tai
nuhteettomuuttansa, oli hän sen hyljännyt. Sellaista Ortman ei tullut
ajatelleeksi, ja siksipä hän olikin kykenevämpi sellaiseen toimeen.
Sillä jonkun ajatuksen toteuttamiseen vaaditaan itseluottamusta ja oman
arvon tuntoa, kun sitä vastoin itsensä epäileminen ei ennusta mitään
hyvää. Ja pastorin ilmoittaessa Haraldille haluavansa ottaa tämän
lapsen kasvatettavaksensa, oli hänen äänensä niin vakava ja katseensa
niin lempeä, että se teki Haraldiin hyvän vaikutuksen.
Vielä kerran hän tunsi, että tähän mieheen voi luottaa ja yhä uudelleen
hän puristi papin kättä. Sitten he menivät Stellan luo, joka äkkiä
nousi ja kysyvästi katseli Haraldia. Tämä sanoi:
— Pyysit minua viemään sinut sellaiseen paikkaan, jossa sinun ei enää
tarvitsisi nähdä häntä, jota luulit isäksesi, eikä niitä toisiakaan.
— Niin, sehän olisi minulle hyvä.
— Tämä on sellainen paikka ja hän, joka tästä lähtien tahtoo olla
sinulle isän sijaisena, seisoo tuossa.
— Onpa entisen ja uuden isäni välinen erotus suuri. Tätä saatan katsoa
suoraan silmiin.
Ei Harald enempää kuin Ortmankaan luulleet hänen niin pian mukautuvan
uusiin oloihinsa. Mutta hän oli muuttunut niin välinpitämättömäksi,
että pieni lapsikin olisi voinut häntä hallita, saatikka sitten Harald,
jolle hän oli kiitollisuudenvelassa henkensä pelastamisesta.
Kotvan äänettömyyden jälkeen Stella katsoen arasti Haraldia, sanoi:
— Mutta tulethan sinä kuitenkin olemaan veljeni?
— Niin kauan kuin elän tahdon olla veljesi.
— Ja sinäkin jäät tänne, jotta meillä on sama isä. Eikö niin?
— Ei. Mutta minä tulen asumaan täällä lähellä, niin että saat tavata
minut usein.
— Suo anteeksi, isä, sanoi Stella Ortmanin puoleen kääntyen, suo
anteeksi, että luulin hänenkin jäävän tänne. Mutta ehkä lieneekin
parempi, ettei hän asu täällä, eikä Stella hänen lähtiessänsä ollenkaan
itke.
Ortman pyysi Haraldia jäämään edes päiväksi tai pariksi, jotta he
yhdessä saisivat keskustella Stellaa koskevista asioista. Kun Harald
lupasi jäädä päiväksi, katsottiin tarpeelliseksi lähettää pois
kyytimies, jolle annettiin todistus hänen viipymisensä syystä. Harald
antoi myös tuon merkillisen yön toverilleen tarpeellisia tietoja, joita
tämä tietysti oli utelias kuulemaan, eikä Harald myöskään tahtonut,
että Stellan tuleva kohtalo pidettäisiin salassa, ainakaan siltä, joka
oli ottanut osaa hänen pelastamiseensa.
Erikoiset, yhdessä eletyt tapaukset synnyttävät ihmisissä keskinäistä
ystävyyttä, ja kun hyväntahtoinen kyytimies viimeinkin lähti, oli hänen
mielensä hyvin liikutettu ja hyvästellessään hän suuteli sekä Haraldin
että Stellan kättä. Sitten hän nousi rattailleen ja, antaen hevosensa
laiskasti hölkytellä, kääntyi vielä monesti katsomaan taaksensa, kunnes
katosi näkyvistä. Emme enää vastedes tapaa häntä tässä kertomuksessa.
Aamiaista syötäessä, jolloin pieni madeirapullokin tuli näkösälle,
huomasivat molemmat herrat yhtäaikaa, että heidän yhteinen, jalo
pyrkimyksensä ei sallisi heidän olla toisiansa sinuttelematta.
Stellan kanssa sovittiin, että hän sanoisi Haraldia sinuksi tai
veikoksi; Ortmania taas hän oman mielensä mukaan saisi nimittää milloin
isäksi tai veljeksi, milloin ystäväkseen, sinuksi tai Erkiksi, joka oli
pastorin ristimänimi.
— Ystäväkseni häntä halulla mainitsisin, sanoi tyttö, koska olen saanut
siihen luvan.
Näin sanottuaan hän purskahti katkeraan itkuun ja vilkaisi heihin
ikäänkuin katsoakseen, oliko tuo kaikki totta. Ja hänen nähdessään,
että niin oli, yltyi hänen itkunsa, eivätkä nyyhkytykset tahtoneet
lakata. Tällä tavoin luonnonlapsi ilmaisi ilonsa.
Katsahtaessaan jälleen ylös, hän näki toistenkin itkevän. Silloin hän
tyyntyi ja kyynelsilmin hymyillen sanoi:
— Stellan elämässä tämä on ensimäinen päivä. Entiset ovat olleet vain
pahaa unta.
Suudellen hänen kiharaista päätään sanoi pastori:
— Suokoon Jumala, että elämäsi vastedes olisi todellisuutta, taikka —
jatkoi hän hiljaa — taikka valoisaa ja ihanaa unelmaa!
Päivän loppu vietettiin mitä hauskimmin. Monella eri tavalla koetettiin
houkutella Stellaa tuomaan ilmi kehittymättömiä käsitteitään ja
etupäässä tapahtui se leikillä, koska pastori vasta myöhemmin täydellä
todella rupeaisi häntä opettamaan, minkä toimen Harald mielellään
luovuttikin hänelle.
Pastori näytti Stellalle huoneen, jossa hän tulisi asumaan. Se oli
pieni, valoisa ja iloinen suoja, josta oli näköala kirkolle ja joelle.
— Ja tämänkö saan oikein omaksi huoneekseni! Stella ihmetteli ja
taputteli pieniä käsiään. Tuolla raukalla ei koskaan ollut ollut mitään
erityistä suojaa, eikä hän edes ollut asunutkaan sellaisessa, paitsi
joskus jonkun päivän.
— Ja tämä pieni kaappiko on minun? Ja pian ehkä saan jotain siihen
panemistakin.
Tässä keskeytti hänet Harald, joka puhui pastorille suomeksi, jottei
Stella sitä ymmärtäisi:
— Varmaankin lupaat suostua pyyntööni. Anna minun täyttää tämä pieni
kaappi.
Pastori naurahti. Hän tiesi aivan hyvin, että lahjoittaminen tässä
suhteessa oli heille kumpaisellekin yhtä mieluista kuin saaminenkin.
Eikä hän kadehtinut ystävältään tätä pientä iloa, koska ei tahtonut
pitää kaikkea hyvää omaa itseänsä varten.
— Olkoon menneeksi, koska näin tahdot, veli kulta! Mutta vain
ensimäiset vaatteet sinä saat ostaa.
— Ja osaksi toiset ja kolmannetkin? väitti Harald.
— Jopa nyt jotakin! No, saadaanhan nähdä, vastasi pastori nauraen.
Ei viipynyt kauan, ennenkuin muuan keski-ikäinen rouva kirkonkylästä
tuli pastorin pyynnöstä ottamaan hameiden mittaa y. m. Stellan
nähdessään hän hämmästyksestä huudahti, tämä kun oli aivan jonkun
naisen näköinen, jonka hän nuoruudessaan oli nähnyt, vaikka ei
muistanut, kuka se oli.
Pastori tunsi rouvan kelpo ihmiseksi, jonka vuoksi hänelle uskottiin
Stellan pitovaatteiden tekeminen, jonka ohella hän sai toimekseen
kaikkien kankaitten ostamisen j.n.e. Laskettiin, paljonko tulisi
maksamaan määrätty luku hameita, saaleja, liinavaatteita y.m., joiden
laatu myös määrättiin. Harald, joka tässä tilaisuudessa oli mielestänsä
hyvin rikas, arveli että neljäsataa markkaa koko vaatetuksesta ei ollut
lainkaan liikaa. Rouva taas puolestansa sanoi saavansa voittoakin,
niin että tyytyväisyys oli molemminpuolinen. Harald maksoi etukäteen
suuren osan sovitusta rahamäärästä, eikä se ollenkaan pilannut asiaa.
Rouva läksi tyytyväisenä ja ihmetellen, kuka tämä salaperäinen tyttö
oikeastansa oli. Vähän hän tosin oli saanut kuulla pastorilta, mutta
tämä ei hänen mielestänsä läheskään riittänyt.
Tänä merkillisenä päivänä, jonka kuluessa kolmesta siihen asti
toisilleen aivan ventovieraasta ihmisestä oli tullut miltei sisarukset,
olivat niin hyvin pastori kuin Haraldkin illalla huomaavinaan, että
Stella jo paremmin ymmärsi heidän puhettaan sekä myös itse vähän osasi
käyttää ruotsia. Olipa siinä nyt perää tai ei, mutta ainakin pastori
siitä sai hyvää toivoa Stellan opinhaluun nähden.
— Kuinka nyt ensi alussa aijot hänen suhteensa menetellä ja mitä
opetustapaa tulet käyttämään? kysyi Harald, joka opetustapaa
mainitessaan naurahti vähän ivallisesti, osoittaen kuitenkin samalla
täyttä luottamusta vanhemmalle ystävälleen.
— Kuinkako alussa aijon menetellä? Kuljettaa häntä ihanassa
luomakunnassa ja, näytellen hänelle pellot ja niityt, metsät, vuoret
ja laaksot, puhella hänen kanssansa. Täällä kotonakin tulemme
keskustelemaan oppiaksemme toisiltamme, hän minulta ja minä häneltä.
Pastorin näin puhuessa olivat hänen kasvonsa miettiväiset ja
miellyttävät. Aivan hyvin hän aavisti, kuinka paljo hänelläkin oli
oppimista tältä lapselliselta ja tietysti sangen taitamattomalta
tytöltä.
— Varmaankin olet tänä ainoana päivänä tullut huomanneeksi, kuinka
kiihkeästi minä rakastan maamme kieltä, Suomea, jatkoi pastori,
puheenaihetta muuttaen. Kuitenkaan ei minun — ainakaan ensi alussa
— sovi puhua tätä kieltä Stellalle, vaikka ensin olin niin aikonut.
Luontoni ei sallisi minun antaa valistuksen tarpeessa olevan ihmisen
vaivata itseään kielellä, joka on hänelle aivan vieras. Opetusaikana
voisivat kentiesi siten monet taipumukset, monet uudet ja arat, ehkäpä
vielä epäselvät käsitykset haihtua ja kovettua. Mutta hänen korvansa
on jo tottunut ruotsinkieleen ja kuukauden kuluttua hän jo osaa sitä
välttävästi puhua. Ruotsia siis aluksi aijomme käyttää.
— Suo anteeksi että ollenkaan otin puheeksi, kuinka aijot menetellä,
sanoi Harald. Huomaanhan yhä selvemmästi, että sinä jos kukaan olet
sopiva tähän toimeen ja toivotanpa sinulle siinä Jumalan siunausta ja
hyvää menestystä. Ja sinusta, Stella, minä toivoisin että rupeaisit
pitämään Erkistä enemmän kuin kenestäkään muusta ihmisestä maan päällä.
Katsein, joka siirtyi toisesta toiseen, Stella vastasi:
— Te molemmat olette ainoat ystäväni ja teistä minä pidän kaikkia muita
enemmän.