Oli ankara helmikuun pakkas-ilta. Lääketieteen ylioppilas
Niilo Ottelin oli istunut useampia tunteja yhteen rupeamaan
lueskellen luonnontieteellistä kirjaa, joka käsitteli suolenpiin
hiussuoniverkkoja. Aine tuntui hänestä ikävältä ja joutavalta.
Hän veti pitkän haukotuksen ja katsahti taas ulos akkunasta, kuten
hän jo useampaan kertaan oli tehnyt siinä pikkuhiljaa lueskellessaan.
Kadun toisella puolella, aivan hänen akkunaansa vastapäätä, oli
elävienkuvienteatteri, jonka erivärisistä sähkölampuista muodostettu
otsikkokirjoitus »Koko maailma» loisti pimeydessä niinkuin Belsazarin
pitojen tulikirjoitus.
Tämä Söörnäisissä oleva elävienkuvienteatteri oli ainoa, jossa
ylioppilas Ottelin kävi, sillä hän kuului niihin ihmisiin, jotka
löydettyänsä jonkun mieleisensä paikan, oli se sitten teatteri,
ruokala, asunto taikka jokin muu sellainen, eivät sen jälkeen osaa
käyttää toisia.
Ihmisiä meni ja tuli, ja yht'äkkiä ylioppilas Ottelin huomasi, että
huone, jossa hän istui, alkoi taas antaa hänelle iltaisin huomattavaa
päänsärkyä. Hän lopetti lukunsa, paiskasi kirjan kiinni, niin että tomu
pölähti, ja syöksyi kadulle mennäksensä »Koko maailmaan».
Siellä hän katseli ihanaa etelämaalaista rakkausfilmiä, joka rullaltaan
vierien suristen kehräsi hänen silmiensä eteen kauniita kuvia. — Nuori,
häämatkalla oleva pari oli Venetsian Lidolla uimassa. Aurinko paistoi
häikäiseväsi, vesi lainehti ja kimalteli. Niilo Ottelinin valtasi
vastustamaton halu lähteä heti »kuvista» tultuaan saunaan.
»Tohtori» Ottelin oli pienestä maaseutukaupungista kotoisin. Hän oli
kasvanut vaatimattomissa oloissa eikä hän tahtonut millään oppia
elämään niin leveästi kuin useimmat hänen tovereistaan. Mikään varakas
hän ei ollut, mutta ei niin köyhäkään, että hänen olisi ollut pakko
sen tähden asua Söörnäisissä. Häntä miellyttivät pienet rakennukset
ja ahtaat kadut, ja siksi hän oli asettunut asumaan tähän köyhälistön
kaupunginosaan.
Kauan hän oli saanut hakea mieleistänsä saunaa, sillä komeat,
uudenaikaiset saunakasarmit marmorisine pesulavitsoineen,
höyrykaappeineen ja muine mukavuuksineen eivät miellyttäneet häntä. Ne
olivat epäkodikkaita, ja siinä suhteessa hänellä oli suuret vaatimukset.
Lukemattomat olivat ne pienet saunapahaset, joissa hän oli kylpenyt,
mutta ei yksikään ollut tyydyttänyt hänen vaatimuksiaan. Missä oli
kiuas liian hatara ja löyly sen mukaan hikistä ja laimeata, missä
taasen oli liian kylmä ja vetoinen pukuhuone, jota hän tulevana
hermolääkärinä ei voinut hyväksyä.
Mutta löytyipä vihdoinkin aivan sattumalta, kuten useimmiten kaikki
hyvä, tässä suuressa kaupungissa yksi sauna, joka sai armon »tohtori»
Ottelinin silmissä. Kulkiessaan kaupungilla hän oli nähnyt eräällä
rantakaduille vievällä poikkikadulla ränsistyneen puuportin, jonka
päällystää kaunisti puuleikkauksilla koristettu lehtikiehkura, ja
sen alla oli kömpelösti maalattu kyltti: _Sauna_. »Tohtori» Ottelin
puikahti heti portista pihalle ja hämmästyi löytöään...
Korkeitten kivimuurien ympäröimässä, harvinaisen suuressa pihassa oli
villiintynyt puisto, jonka keskessä oli pieni, harmaaksi rapattu, vino
rakennus suurien pihlajoiden ympäröimänä. Sauna, oikein vanhaa, hyvää
mallia. Tämän yksikerroksisen rakennuksen tiilikatto kasvoi sammalta,
seinävieret olivat taikinamarjapensaiden peittämät, ja saunan akkunat
olivat pienet ja vinot niinkuin jonkin maalaistöllin lasit.
»Tohtori» Ottelin astui uteliaana ylös portaita, jotka olivat tehdyt
parista myllynkiven puolikkaasta. Kun hän avasi oven, tulvehti heti
tulijaa vastaan tiivis, kostea lämpö, jossa »tohtori» oli tuntevinaan
koivunlehtien suloista tuoksua. Holvikattoinen käytävä, jonka
kummallakin puolella oli muutamia pieniä, numeroituja ovia, kaareutui
tunnelmallisena niinkuin pienen maalaiskirkon katto.
Pukuhuoneessa kului häneltä paljon aikaa sen tutkimiseen. Sekin oli
holvikattoinen ja matala. Harmahtavaksi maalatuissa seinissä ja katossa
heijasteli kostea kiilto niinkuin itkua teettelevän naisen silmissä.
Vaikka ulkona olikin täysi päivä, paloi katossa pieni öljylamppu
lisäten kodikasta tunnelmaa haalistuneiden karttuuniuutimien läpi
siivilöityvän, niukan päivänvalon kanssa.
Ottelin istuutui leposohvalle, joka muistutti muodoltaan Napoleonin
aikuisia empire-sohvia. Hän kohotti karheata peitelakanaa ja huomasi,
että sohva oli mahonkia ja saattoi polveutua jostain varakkaasta
kodista, vaikka se aikansa palveltuaan vihdoin oli alennettu tähän
ympäristöön.
Hän riisuutui hitaasti, tarkasteli huoneen muitakin nähtävyyksiä, ja
joka paikasta huokuivat häntä vastaan vanhojen esineiden kuvitellut
tarinat. Hän kotiutui tuossa tuokiossa ympäristöönsä ja oli jo
miltei lopullisesti päättänyt rupeavansa tämän kylpylän vakituiseksi
vieraaksi, kun ovelle koputettiin ja saunoittaja kutsui häntä kylpyyn.
Ensi työkseen hän kysyi saunoittajan nimeä ja saatuaan kuulla, että se
oli Mimmi, hän arvosteli kriitillisenä, sopiko Mimmi tälle vanhalle,
laihahkolle saunoittajalle nimeksi.
— Vai Mimmi, sehän sopii, — sanoi hän ääneen ikäänkuin jatkoksi omille
ajatuksilleen ja astui saunaan.
Se sitten oli kodikas ja mukava »kamurkka», pieni ja sumuinen. Tummat,
miltei lahot puuportaat johtivat lavolle, jonka penkki oli kaita kuin
silityslauta. Hän oikaisi itsensä lauteille ja katseli selällään
maaten holvikatossa liikkuvia vesipisaroita. Niin ne siinä pikkuhiljaa
ikäänkuin laskettelivat mäkeä toinen toistansa takaa-ajaen ja
yhdyttyänsä suureksi vesipisaraksi tippuivat somasti nolpahdellen alas
lauteille ja hänen päällensä.
Seinällä paloi kituvaloinen öljylamppu, jonka liekki aina löylyä
lisättäessä pieneni arveluttavasta mutta toipui kuitenkin taas kotvan
kuluttua. Ammeeseen juokseva vesi pauhasi kuin pieni koski, ja kiuas,
jonka päällä vihta oli räytymässä levittäen suloista juhannustuoksuaan,
kähähti aina löylyä lyötäessä kuin villikissa.
»Tohtorista» tuntui olo oikein mukavalta; suloinen raukeus souti
hänen suonissaan, eikä hän malttanut olla hiukan laulamatta siellä
kelliessään.
— Eikös herra tiedä, ettei saunassa passaa hoilata, — sanoi Mimmi
nuhdellen.
— Jaa mikä ettei?
— No, kun haltia siitä säikkyy...
— Eikö muuta, sen vanhan jutun minä kyllä tiedän.
— No miksikäs herra sitten hoilaa?
— Minä olen löylynlyömä.
Molemmat purskahtivat nauramaan, ja siitä hetkestä he tulivat hyviksi
ystäviksi. Kun löylyt oli otettu ja tarpeeksi vihdottu, alkoi peseminen
alhaalla olevalla lavitsalla, joka vapisi kuin lankavyyhti tuulessa.
Siinä pestessä kävi juttuaminen. »Tohtori» kyseli, ja Mimmi selitti
minkä kerkesi.
Kolmekymmentä vuotta hän oli tätä ammattia harjoittanut, ja vaikka
se väliin »otti luille», niin että lihat olivat lohjeta, tuntui se
kumminkin koko joukon mukavammalta ja »metkemmalta» kuin pyykinpesu.
Kahdeksantoistavuotiaana maalaistyttönä hän oli työnhaussa tullut
kaupunkiin ja joutunut heti tälle alalle. Siitä pitäen hän oli
sitten kylvettänyt ihmisiä vuodesta vuoteen yhteen menoon. Täällä
saunassa sitä sitten näki yhtä ja toista, näki ihmiset oikein täydessä
alastomuudessaan sanan joka merkityksessä.
Monet kylpyvieraat, jotka astuivat kadulta pukuhuoneeseen koreina ja
hepeneissään, vasta täällä näyttivät oman hienoutensa valheen. Auta
armias varsinkin niitä naisenpuolisia! Niin nainen kuin hän olikin,
täytyi hänen rehellisenä ihmisenä silti myöntää, että ne ne sitten
vasta saattoivat olla oikeita pintapuolisuuden »mönstereitä». Niin
kauheita alusvaatteita ei olisi luullut niin »fiinillä» ihmisellä
olevankaan, ellei omin silmin olisi niitä saanut katsella, ja sillä
»ootekolonkilla» ne monet koettivat asioitansa »petrata», mutta
auttoikos se...
Ja niitä rasvaisia puheita sitten, joita varsinkin herrat kehtasivat
pitää... Eivät ne liikoja kursailleet tai hävenneet. Saunoittajalle
kait sai syytää suustaan mitä moskaa vaan, sillä olihan sauna yleinen
puhdistuslaitos ja kait siellä täytyi saada likaiset ajatuksensakin
ruumiinsa ohella puhdistaa. Mikäs hänen auttoi, täytyi kuunnella
vain ja aina siihen väliin vielä jotakin tokaistakin, jos tahtoi
saada kunnolliset juomarahat, ja juomarahojenhan varassa täällä
elettiin. Mutta kyllä hän vaan usein ajatteli, että löylynlyömiä nuo
heikkohermoiset ihmiset vissisti olivat, sillä eivät suinkaan ne muuten
olisi arvanneet niin höyniä puhua...
Päätä häneltä sitten kysyttiin, ei siinä löyly saanut liikoja
vaikuttaa, kestä ja kärsi vaan. Tämä oli sitten sitä oikeata
helvetin esimakua, niin että kyllä hän vissisti oli jo täällä maan
päällä tottunut kuumuuteen, jotta kait hän kuoltuaan pääsee vähän
vilpoisempaan paikkaan, vaikk'ei muuta niin vaihteen vuoksi, sillä
rehellisesti ja kunniallisesti hän työnsä oli hoitanut.
Tulla joka jumalan aamu ensin saunaa lämmittämään ja siivoamaan ja
alkaa sitten kello kahdelta tuo jokapäiväinen ihmisten »tiskaaminen».
Kyllä siinä vaan oli touhua ja puuhaa. Ja kaikensorttisia ihmisiä sitä
saikin hangata. Oli lihavia kuin jauhosäkki ja laihoja kuin luukantele,
tavallisia ja epätavallisia, ja olipa hän pessyt pari neekeriäkin, ihan
oli tupannut ylenannattamaan niitä hangatessa, eikä niistä valkoista
saanut millään. Kerran hän oli pessyt sirkuksen jättiläisen, joka oli
suuri kuin kaksi miestä, ja »tupla» juomarahat se oli kouraan tupannut
sanoen nauraen, että olihan hänessä pesemistäkin kahden edestä.
Muuten kyllä suuret ja lihavat olisivatkin saaneet antaa juomarahoja
vähän enemmän. Ei hän nyt sitä työtänsä niin suureksi laskenut, mutta
kun täytyi itse pitää itsensä saippuassakin, niin niihin suuriin
rohjoihin kului sitäkin lyyristä tavaraa niin loputtomasti...
Äkkiä »tohtori» Ottelin keskeytti Mimmin sanatulvan, sillä hän huomasi,
että pitkin lavolle johtavaa kaidepuuta juoksi jono torakoita.
— Vai on täällä tuotakin lajia, — kysyi hän nauraen.
— No onhan toki, kuinkas muuten, eihän tämä olisikaan mikään oikea,
vanha sauna ilman niitä, — sanoi Mimmi rauhallisena.
— Älkääs huoliko, ensi kerralla minä tuon niille oikein suuren
ja komean kuningattaren, — sanoi Ottelin astuessaan kuhmuiseen
metalliammeeseen.
Kun kylpeminen oli suoritettu, antoi herra Ottelin Mimmille hyvät
juomarahat ja sanoipa vielä nimensäkin ja ammattinsa.
— Kiitoksia, paljon kiitoksia, tohtori tulee nyt vaan pian takaisin, —
sanoi Mimmi hyvillään hyvästellessään.
Seuraavalla kerralla »tohtori» toi lasipurkissa Töölön sokeritehtaalta
saamansa peukalonkokoisen elävän sokeritorakan jättäen sen saunan
hyönteismaailman kuningattareksi ja risti sen Anna-Liisaksi, sillä
häntä huvitti toisinaan tehdä pientä viatonta pilaa.
— Voi, voi niitä herrain konsteja, — sanoi Mimmi nauraen, sillä
häntäkin huvitti tämä pieni kuje.
— Mimmi muistaa nyt vaan antaa Anna-Liisalle hiukan sokeria, muuten se
kuolee, — varoitteli »tohtori» mennessään.
— Kyllä minä, paljon kiitoksia vaan, hyvästä...
* * * * *
Parin vuoden aikana kävi »tohtori» Ottelin säännöllisesti tässä
vanhassa saunassa ja muisti joka kerta kysyä Anna-Liisan vointia.
Ja hyvin se näkyi viihtyvänkin tässä kuumassa, kosteassa ilmassa.
Kun Mimmi asetti sokeripalan akkunalaudalle, jossa se kosteuden
vaikutuksesta alkoi sulaa, ilmestyi aina jonkun ajan kuluttua siihen
Anna-Liisa syöden rauhallisesti, ellei sitä häiritty.
Kerran se oli pari päivää kadoksissa, ja Mimmi oli oikein levoton sen
kohtalosta, sillä paljon iloa ja hupia oli hänellä ja kylpyvierailla
ollut kuningatar Anna-Liisasta. Mutta sitten se taas ilmaantui ja oli
nälkäinen kuin susi.
Enemmän kuin Anna-Liisaan oli Mimmi kuitenkin kiintynyt vanhaan
saunaansa, jossa hän oli työskennellyt miltei koko kaupungissa olonsa
ajan. Oli hänelle tarjottu paikkaa muissakin saunoissa, mutta aina
hän vain oli kieltäytynyt, sillä hän oli tohtorini kanssa yhtä mieltä
siinä, että tällainen tuli _oikean_ saunan olla ja että eivät ne uudet
saunat hienoudessaan passanneetkaan kaikille ihmisille.
Kolmas sotavuosi oli kulumassa, ja Mimminkin olo ja elämä alkoi käydä
tukalammaksi, kun se saippuakin niin hirvittävästi kallistui. Mutta
siitä kahvisokerista vasta oikea pula nousi. Kaffeeta hän tarvitsi,
vaikka sitten olisi ollut syömättäkin, mutta se sokeri, se sokeri...
Vähäisestä annoksestaan hän kuitenkin koetti aina antaa silloin tällöin
Anna-Liisallekin pienen murusen, mutta vähitellen sokeri loppui häneltä
aina kesken kuun, ja vihdoin Anna-Liisa kuoli.
Kun »tohtori» Ottelin eräänä iltana saapui saunaan, kysyi hän tapansa
mukaan Anna-Liisaa.
— Vainaja, kun sokeri loppui, — sanoi Mimmi hymähtäen. — Ja pian kait
me kaikki kuolemme nälkään.
— Anna-Liisa taisi olla ensimmäinen suursodan uhri kotoisella pohjalla,
— sanoi »tohtori» nauraen.
— Mutta ei viimeinen. Samaa tietä minäkin tästä kohta menen perässä.
— Ei suinkaan suru nyt niin kovalle ottane, ja eläähän ihminen täällä
saunassa ilman sokeriakin.
— Mutta kun sauna otetaan pois, — sanoi Mimmi alakuloisena.
— Mitä, poisko? — kysyi »tohtori» levottomana.
— Niin, eräs »kulassi» kuuluu ostaneen koko tontin, eikä suinkaan se
rupea pitämään tällaista saunarähjää...
Syntyi hetken vaitiolo. Ammeeseen valuva vesi kohisi yksitoikkoisesti,
sumupilvet leijailivat katossa, ja seinällä palava lamppu valaisi
huonetta heikosti. Mimmi pesi äänetönnä ja huokaili tuon tuostakin.
Pukuhuoneessa sanoi »tohtori» vihdoin:
— Sitäköhän sen Anna-Liisan kuolema oli ennustavinaan, että tämä on
sitten niinkuin viimeistä edellinen saunareisu... Vai gulashi..?
— Niin, vaikkapa olisi ihan viimeinen, — huokasi Mimmi merkitsevästi.
— Eihän toki, vielä tässä ainakin otetaan yhdet hyvät erolöylyt.
— Jaa, kattotaan nyt sitten...
Mieli masentuneena lähti Ottelin saunasta, nosti päällysnuttunsa
karvakauluksen ja istuutui saunan iljanteisille rappusille. Vanhan
saunan katolla olevat lumet olivat jo sen verran sulaneet saunasta
tulevan lämmön ja maaliskuunauringon vaikutuksesta, että pitkien
jääkynttilöiden rivi koristi räystäitä.
Suloinen raukeus sykki hänen suonissaan, kun hän istui siinä
kuulakkaassa illassa katsellen kahden korkean kivimuurin lomassa
näkyvää auringonlaskua ja hengitti vuoroin saunasta tulevaa kosteata
höyryä ja kevätenteistä raitista ilmaa...
Hän istui siinä kauan ja mietti väsähtäneesti elämän menoa ja kaiken
katoavaisuutta. Vihdoin vilu alkoi puistattaa hänen jäseniään, hän
nousi, sulki päällysnuttunsa huolellisemmin ja lähti kaihoisasti
silmillänsä hyväillen vanhaa saunaa ulos portista...
Kun Ottelin viikon kuluttua saapui vanhalle saunalle ottaakseen
jäähyväislöylyt, jäi hän hämmästyneenä tuijottamaan autiolle
pihamaalle. Saunasta ei ollut muuta jäljellä kuin tulen ja savun
mustuttamat seinät. Katto oli pudonnut sisään, ja lasittomat,
mustapieliset akkunareiät tuijottivat aavemaisesti häneen. Saunan
lähettyvillä olevat pihlajat olivat pahasti palaneet ja mustuneet.
— Siis tulipalo, — ajatteli hän katsellessaan vanhan saunan hiiltyneitä
raunioita. — Olikohan tapahtunut jokin onnettomuus, oliko vanha kiuas
pettänyt?
Yht'äkkiä välähti hänen mieleensä kummallinen ajatus, kun hän muisti
Mimmin salaperäisen puheen viime käynniltään.
— Olikohan vanha Mimmi kostanut...? Oliko hän ehkä siten tahtonut
pelastaa saunansa polttamalla sen kuin rakkaan vainajan ruumiin...? Vai
olikohan se sittenkin vahinko...?
Näitä aatoksia hautoen katseli Ottelin kotvan palaneen saunan raunioita
ja poistui vihdoin verkalleen, sydänalassa outo tyhjyyden tunne...