Vanha neiti Ottilia Silfverbäck istui kymmenhuoneisen huoneistonsa
kaikkein pienimmässä kamarissa. Päivällisen jälkeen hän oli vetäytynyt
tapansa mukaan tähän vanhojen muistojensa ja jo ammoin kuolleitten
suurtoiveittensa hämärään pyhättöön.
Hän oli sulkenut ovensa lukkoon oikein huolellisesti, ettei vaan
kukaan voisi häntä häiriten yllättää, sillä hän oli tänään tehnyt
tavanmukaisen kuukausilopputilinsä, ja tässä tärkeässä tehtävässä ei
kukaan saanut häntä häiritä.
Hän huokasi syvään, pudisti huolestuneena kahdeksankymmenenkolmen
vuoden ikäistä päätänsä, jonka harvenneita, harmaita hiuksia peitti
päälaella mustista pitseistä tehty pieni päähine. Sitten hän asetti
laihalle, kaarevalle nenällensä kultasankaisten silmälasiensa lisäksi
kultaiset pincenez'nsä sekä sytytettyään väkevän Bergströmin »Kaukasia»
paperossin tarkasteli vielä kerran huolellisesti suurennuslasin avulla
tilikirjojansa...
Huolimatta siitä, että tilikirjat vanhan arvioinnin mukaan osoittivat
hänen omaisuutensa osakkeissa, rahoissa ja kaupungintalossa, jonka hän
sisarustensa kanssa omisti, olevan miljoona kahdeksansataatuhatta,
tuntui hänestä, että hän kuitenkin tulisi kuolemaan vaivaistalolla,
sillä tänään oli hänelle kaupungin puolelta tapahtunut huutava vääryys,
jaa, oikea hävyttömyys. Kaupungin maistraatti oli näet kehdannut
huomauttaa hänelle, että hänen monien määräysten jälkeen sakon uhalla
vihdoinkin täytyi korjauttaa katuosa, joka oli hänen kulmatalonsa
kohdalla, sillä ne väittivät, että katu tällä kohtaa oli kerrassaan
liikenteelle sopimattomassa kunnossa.
— Kamppailu olemassaolosta käy päivä päivältä vaikeammaksi, — huokasi
hän puoliääneen. — Minun kotini on vielä varmasti oleva vaivaistalo,
sillä ensimmäiset kahdeksankymmentä vuotta kuluivat jotenkuten,
mutta nyt, nyt on elämä vallan mahdotonta. Nuorempana olin varma
siitä, että minä tästä syntymätalostani, autuaasti nukkuneen Gustaf
Vilhelmin talosta, lähtisin viimeiselle matkalleni, mutta nyt se tuntuu
epätietoiselta. Äh, tämä on todella kauheata...
Köyhyyden ja alennuksen kauhea ajatus aivan pöyristytti häntä ja sai
hänen laihat, luisevat olkapäänsä hermostuneesti nytkähtelemään. Hän
laski laihan, kallisarvoisten jalokivisormusten koristaman ylhäisen
kätensä tilikirjalle ja vaipui mietteisiinsä.
Koko ikänsä hän oli asunut tässä vanhassa, yksikerroksisessa
puutalossa, joka nykyjään oli kaupungin keskustassa ja — kuten
nykyajan ihmiset sanoivat — parhaimmalla liikepaikalla. Paitsi lyhyttä
Ruotsinmatkansa aikaa ei hän ollut asunut muualla kuin tässä talossa.
Heidän vanhalla maatilallaan Uudellamaalla ei hän viihtynyt, sillä
maalaiselämä oli hänestä kovin yksitoikkoista ja vaivalloista, ja
siksipä hän olikin viettänyt useimmat vuotensa kesät talvet kaupungissa.
Ja nyt, tänä kalliina aikana, vaati kaupungin maistraatti häntä
korjauttamaan talon kohdalla olevaa katua. Jospa talon tontti olisi
edes ollut pienempi, mutta ollen kulmatalo oli sen katuosuus niin
hirvittävän pitkä... Ja mistä hän nyt saisi varoja ja työväkeä sen
korjaamiseen näinä lakkojen ja inhoittavien temmellysten aikoina...
Aivan varmaan hän vielä tuli kuolemaan rutiköyhänä. Hänen kuolemaansa
odottavat lukuisat sukulaiset saisivat varmasti vain rahanmenoa hänen
hautaamisestaan. Toiselta puolen hän nautti tästä ajatuksesta, sillä se
olisi ollut oikein niille ahneille ja hävyttömille sukulaisille, mutta
samalla se olisi ollut hänelle itselleen niin hirvittävän suuri häpeä,
ettei hän oikein kehtaisi kuollakaan... Niin, varmasti hän kuolee
köyhänä, mutta hänen oli koetettava välttää tätä häpeällistä kohtaloa
ja ansaita keinoilla millä hyvänsä...
Ottilia Silfverbäck ajatteli niinkuin yleensä useimmat vanhat, että
elämä maksaa. Sen he ovat oppineet pitkän elämänsä taipaleella.
He luulevat elävänsä loppumattomiin ja he tietävät myöskin mikä
voima rahalla on; siksi heidän köyhyydenpelkonsa ja tuskansa on
niin kammottavan suuri ja tosi, siksi he vanhemmiten muuttuvat niin
itaroiksi.
Ovea jyskytettiin rajusti, Ottilia Silfverbäck hätkähti, heitti pois jo
sammuneen paperossinsa sekä piilotti hätäisesti tilikirjansa pienen,
mahonkisen kirjoituspöytänsä »klaffiin».
— Minä tulen, tulenhan minä, minä avaan, älkää nyt Herran tähden
hakatko hajalle minun omaa, kallista oveani, — puhui hän hätääntyneestä
Sitten hän sytytti uuden paperossin ja väänsi lukon auki. Huoneeseen
syöksähti kaksi lasta.
— Täti, täti! — huusivat lapset yhteen ääneen. — Onko täti aatelia?
Tuolla pihalla talonmiehen Helmi sanoi, että täti ei ole aatelia.
Ottilia Silfverbäckin kasvot muuttuivat ylhäisen jäykiksi, kun hän
nuhtelevalla, vihasta värisevällä äänellä sanoi:
— Voi rakkaat lapset, ettekö te tietäneet sanoa, että täti on _enemmän_
kuin aatelia, täti on vapaaherrallista sukua N:o 157. Oppikaa nyt
Herran nimessä se, te suvuttomat vekarat.
Hän kohotti kuihtunutta, kyyryistä vartaloaan ja loi lapsiin samalla
kertaa sekä säälivän että halveksivan, ylhäisen katseen.
Lapset purskahtivat nauruun ja juoksivat meluten ulos, sillä tämä
oli jo viides kerta tänään, kun he olivat tehneet tädillensä saman
kysymyksen, ja joka kerta oli täti ollut yhtä järkytetty.
Ottilia Silfverbäck tuli huoneestaan kiihtyneessä mielentilassa ja
tapasi sisarensa Auroren ja Augusten heidän suuressa salissansa. Tämä
sali oli aikoinansa ollut kaupungin kauneimpia. Se oli kulmahuone,
ja kaksi sen neljästä akkunasta antoi toiselle ja kaksi toiselle
kadulle. Lattia oli maalattu neliöille jäljitellen tammilattiaa, ja
sen kulunut pinta hohti joka-aamuisesta pyyhkimisestä ja öljyämisestä
niinkuin yön vanha, lumeton jää. Pitkin seiniä oli kolme mahonkista
sohvaa, sellaisia, joita Goethen kodissa Weimarissa sanottiin olevan,
ja sohvien edessä oli kaunisjalkaiset mahonkipöydät, joiden päällä
käsinvirkatut pitsiliinat mutkikkaine kuvioineen loivat pöydän
punaista pintaa vasten kuvan vastasataneesta lumesta, jolla linnut
ovat temmeltäneet jättäen siihen mitä ihmeellisimpiä jalanjälkiä.
Kolme vanhaa, mahtavaa palmua levitteli suuria kämmeniään punertavilla
mahonkijalustoillaan, akkunoiden välissä kertasivat lattiasta kattoon
ulottuvat suuret peilit salin sisustaa, ja katossa riippui sadoista
kristalleista kimaltava suuri empiretyylinen kruunu palamattomine,
kellastuneine kynttilöineen.
Ottilia astui varovaisesti punavalkoista kesämattoa myöten, ettei
vaan olisi kuluttanut permannon herkkää vahausta. Hän oli ankaran
mielenliikutuksen vallassa, mutta koetti kuitenkin hillitä itseänsä,
niinkuin hänen vapaaherrallinen kasvatuksensa häneltä vaati. Hän
istuutui peremmällä olevaan nojatuoliin, jonka selustaa koristi
virkattu valkoliina, pyyhki kasvojansa näennäisesti rauhallisena
hienoon pitsireunustaiseen silkkinenäliinaansa, jonka kulmassa hänen
nimikirjaimensa upeilivat vapaaherrallisen kruunun alla ja joka levitti
huoneeseen mietoa orvokin, hyljätyn lemmen, kesäistä tuoksua.
— On kerrassaan sopimatonta, että sinä, Auguste, et ole voinut antaa
niille papinlapsillesi edes sen vertaa kasvatusta, että ne tietäisivät
vastata talonmiehen tytölle tämän kysyessä, että meidän sukumme on
aatelia, jaa, enemmän kuin aatelia, mehän ollaan vapaaherrallista sukua
N:o 157... Vaikka mitäpä ne tietäisivät, nehän ovat aatelittoman papin
lapsia, ja sinun vertasi, Auguste, ei niissä näy olevan pisaraakaan...
Hän lopetti hetkiseksi sanatulvansa ja sytytti sammuneen,
halpahintaisen paperossinsa, jonka väkevästä tuoksusta sisaret niin
sanomattomasti kärsivät, mutta jota ikävää tapaa he eivät uskaltaneet
häneltä kieltää. Auguste koetti heikosti mutista jotain väliin
selitykseksi, mutta tuntien vanhemman sisarensa sekä tavat että tahdon
hän keskeytti lauseensa jo yritykseen ja vaikeni nöyrästi.
— Niin, — jatkoi Ottilia kiihtyneemmin, — enkö minä sanonut sinulle,
Aurore, ja autuaasti nukkuneelle sisarellemme Minettelle, että sinun
avioliittosi, Auguste, oli täydellinen _mésalliance_... Ah, minä
vieläkin punastun häpeästä muistellessani sitä kauheata juttua. —
Hän huokasi syvään, löi käsillänsä kuihtuneita, korkean kureliivin
pönkittämiä rintojansa ja jatkoi:
— Auguste, eikö se ollut kauheata, tunnusta, eikö...? Mehän olimme
kaikki neljä luvanneet autuaasti nukkuneelle isällemme jäädä
neitseiksi, mutta sinä, sinä petit isän ja meidät. Enkö minä silloin
sanonut, kun sinä ilmoitit Aurorelle, Minettelle ja minulle sen kauhean
asian, että sinä olet kihloissa yhden savuttoman papin kanssa, että, se
on skandaali koko meidän suvullemme... Jaa, kuinka minä sanoinkaan...?
Aurore ehätti innostuneena vanhan muisteloissa väliin.
— Näinhän sinä sanoit, Ottilia, juuri näin... Mene sinä Auguste vaan
pappisi luo, mutta me olemme _aatelia, me_...
— Niinhän minä sanoin, — keskeytti Ottilia kiihkoisasti, — juuri
niin, ja sen minä sanon vieläkin. Mitä ovat Pärnäset, Pärnäset...?
Onko koskaan kuultu kauheampaa nimeä, rouva Pärnänen...? Enkä minä
silloinkaan erehtynyt, senhän osoittaa ja todistaa nykyisyyskin, sinun
kauheat lapsesi, ne pikku Pärnäset...
— Mutta rakas Ottilia, — keskeytti Auguste.
— Ei mitään mutta, ei, ei, ei... siitä ei kannata puhua, ja olenhan
minä jo antanut sinulle sen anteeksi, mutta kun ne sinun Pärnäsesi...
Ah, se oli niin suuri, niin kauhea skandaali...
Auguste purskahti itkemään...
— No mutta Auguste, älähän nyt, olenhan minä jo antanut sinulle
anteeksi, olenhan, ja sinähän kuulut leskeksi tultuasi taas meidän
familjaan...
Samassa soitettiin ovikelloa. Kaikki sisarukset vaikenivat ja
kuuntelivat jännittyneinä. Soitto uudistui. Kukaan ei mennyt avaamaan.
Ylioppilasneiti Hilma Orkamo sai odottaa kauan aikaa. Hän soitti vielä
kerran, mutta sittenkään ei kukaan tullut aukaisemaan. Hänestä oli niin
luonnollista, että tässä vanhassa talossa kaikki kävi hitaasti, ilman
kiihkoa ja intomielisyyttä.
Neiti Hilma Orkamo oli juuri hiljan saapunut kaupunkiin, sillä
syyslukukausi yliopistossa alkoi, ja hän haki itsellensä asuntoa. Hän
oli jo aamulla varhain lukenut kaikkien lehtien asuntoilmoitukset ja
juossut itsensä väsyksiin korkeissa portaissa. Hän oli menettänyt
kaiken toivonsa, sillä joko huoneet jo olivat vuokratut taikka olivat
ne niin viheliäisiä, ettei hän parhaimmallakaan tahdollaan voinut niitä
asunnokseen hyväksyä. Nyt kulkiessaan ohi tämän keskikaupungilla olevan
harvinaisen puutalon oli hän päättänyt koettaa vielä onneaan, koska
sanomalehdessä oli ollut ilmoitus vuokrattavasta huoneesta täälläkin,
mutta asunnon saaminen tuntui jo tähän aikaan mahdottomalta, sillä
saattoihan huone jo olla pois vuokrattu.
Talon portti ja piha muistuttivat jotain hämeenlinnalaista taloa
pihoineen. Aivanhan siinä oli samanlainen puuportti puisine,
rautahakoihin päättyvine puomeineen kuin siellä kotona Hämeenlinnassa.
Hän astui kivettyä porttikäytävää pihalle. Mikä näky, keskellä
meluavinta, korkearakenteisinta Helsinkiä? Mikä jumalien suojelema
pyhättö...?
Hänen sydämensä ailahti niin kumman tutunomaisesti. Oliko täälläkin,
tiilikivien, asfaltin ja nupulakivien kaupungissa, jokin paikka, jossa
todella voisi lukea rauhassa...
Tässähän se oli aivan silmien edessä. Yksikerroksisena se siinä kohosi
korkeitten kivimuurien pimentoisessa puristuksessa. Matala kivijalka
kellarinluukkuineen, laudoilla vuorattu, kauhtuneen harmahtava
puutalo, jonka akkunain päälliset kolmikulmiot olivat muisto Engelin
monumentaalisista, julkisista kivirakennuksista.
Hän astui portista pihalle. Ah, kuinka hän oli väsynyt vuokrakasarmien
korkeissa portaissa ja hänen mielestään epävarmoissa hisseissä. Päätä
miltei huimasi ja polvet notkahtelivat. Mutta tässä, kas tässä oli
tutunomainen, oikein herttainen talo pihoineen, puistoineen...
Oliko se mahdollista...? Tuossahan vasemmalla olivat ulkorakennukset
talleineen, vajoineen... Ja siinähän oli oikea tavallinen hämäläisluhti
pystyportaineen, sillä erotuksella vain, että luhdin kaiteen puolapuut
muistuttivat klassillisten parvekkeiden juhlallisia pikku pilaristoja.
Tässähän oli kivetty pihamaa, avara ja väljä, aivan toisenlainen kuin
korkeitten kivitalojen reunustamat asfalttipihat Pihan nupulakivityksen
lomassa kasvoi heinää, voimakastuoksuisia juhannuskukkia ja lusikan
terää muistuttavia rautalehtiä. Tuossa oli talli, jonka ovet kerran
olivat olleet keltaisiksi maalatut. Ovessa oli suuri, varmaankin
kyläsepän takoma avain, jonka mahtava lehti oli kuin äärettömän suuri
kahdeksannumero.
Hän istahti punertavia pihlajanmarjaterttuja kantavan, suuren,
seitsenhaaraisen pihlajan alle, jonka juurella oli vaappuvajalkainen,
vihreä puupenkki. Hän hengitti syvään vihreän ruohon ja tuoreitten
puiden puhdistamaa ilmaa. Penkin säleistä kyhätty, laho istuin taipuili
ja kitisi arveluttavasti hänen siihen istuessaan, mutta hän luotti
kuitenkin, ettei se pettäisi pikkukaupungin kevyttä, väsähtänyttä
tyttöä. Tuntui niin suloiselta istahtaa hetkiseksi tähän kotoisen
pihlajan alle, sillä hänestä tuntui, kuin hän aina olisi asunut tässä
talossa...
Keskellä pihaa oli kaivo, jonka kehys kymmeniä vuosia sitten oli
tervattu, sillä haalakka oli sen tervan väri niinkuin kirkkoveneessä,
joka on vuosikausia kumollansa maannut Vanajaveden valkoisella
rantahiekalla.
Hänen edessänsä kohosi matala asuntoryhmä. Yksikerroksinen puutalo,
jonka kivijalan luukusta valkoinen, räämäsilmäinen kissa kyttäsi häntä
uteliaana. Rakennuksen kaikkien kuistien ovet olivat vinossa eri
suuntiin, niinkuin muodikkaan naisenhatun lierit. Vanhat, askelten
kuluttamat kuistin kiviportaat olivat siirretyt syrjään, ja uudet,
hyvin maalatut puuportaat johtivat kuistin pääsisäänkäytävään. Kuistin
punaisista, sinisistä ja valkoisista laseista muodostetut vinoneliöt
olivat säröisiä ja väriltään kauhtuneita.
Kuistin kupeella kohosivat kattoa kohti puiset tikkaat, joiden terva
oli yhtä haalistunut kuin kaivon kehyksen ja valunut suuriksi, mustiksi
helmiksi niinkuin pihka tervasmäntyjen kyljillä, ja niiden sivussa
maata lohotti jykevätekoinen palokeksi ruostuneine kärkineen niinkuin
jo ammoin käytännöstä poissa ollut tukkipojan jättiläiskeksi.
Pihan perällä oli sammaltuneen, puoleksi kumossa olevan aidan ympäröimä
»trekooli». Veräjän molemmilla puolilla kasvoi kaksi suurta lehmusta,
joiden lehdet olivat jo kellastumassa. Hän uskalsi varovaisesti
sisälle portista, sillä hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi
kotikaupungissaan... Vanhat muistot ja uteliaisuus antoivat hänelle
tavallisuudesta poikkeavaa rohkeutta.
Hän astui villiviinin muodostamaan, lahojen ripojen tukemaan
lehtimajaan. Siellä sammaltuneelta pöydältä hän löysi sateen
käpristämän ruotsinkielisen kirjan, »Tuomas Kempiläisen Kristuksen
seuraamisesta»... Niin, uskonnollisiahan tämän talon asujaimet olivat,
sillä mitäpä muuta ne olisivat voineetkaan olla, he kun kuuluivat
vanhaan, hyvään aikaan, — päätteli hän itseksensä.
»Parkin» keskellä oli kukkivien asterien ja suurten orvokkien ympäröimä
puinen, doorilainen pylväs, jonka latvaa koristi suuri, lasinen
pallo. Hopea oli jo tästä pallosta osaksi kulunut pois, ja sen kupu
hohti kellertävänä niinkuin jonkin vanhan hämäläisen maalaiskirkon
lasiakkunat.
Hänet valtasi sanomaton koti-ikävä, sinne Hämeeseen, Vanajanlinnan
hiljaiseen, helkasavujen jo ammoin pyhällä savullaan siunaamaan
kaupunkiin... Juuri täällä, tässä talossa hän luuli voivansa suorittaa
rohkean unelmansa naisesta, joka kestää siirron työtätekevän luokan
lapsesta sivistysihmiseksi, joka toimii yhteiskunnassa vapaana,
itsetietoisena, ulkopuolella kodin ahtaan piirin...
Vaikka sanomalehdessä oli ollut ilmoitus tässä talossa vuokrattavasta
huoneesta, valtasi hänet kuitenkin aavistamaton epävarmuus ja pelko,
sillä hänestä tuntui tämä talo sittenkin erikoisen rauhoitetulta.
Kuitenkin hän rohkaisi itsensä ja päätti lähteä kysymään, vaikka se jo
olisikin myöhäistä.
Hän soitti kelloa, mutta sai kauan odottaa. Hän uudisti epävarmana
soittonsa, ja vihdoin ilmestyi avaamaan vanha palvelijatar, joka
ketjulla varustetun oven kapeasta raosta tirkisteli eteiseen ja kysyi
mitä hänellä olisi asiaa. Mutta nähtyänsä, että sisään pyrkijä oli
nainen, hän veti oven ensin kiinni, irroitti ketjun ja päästi pyrkijän
sisälle.
Ottilian puhe oli katkennut ovikellon soittoon, ja sisarukset
kuuntelivat henkeään pidättäen mitä vanha Justiina puhui eteisessä.
— Jaa, kyllä friiarinna ei ota tähän aikaan ketään vieraita vastaan,
— kuului Justiinan puhe eteisestä, — mutta jos fröökynä varttoo, niin
minä kysyn friiarinnalta, — kuului saliin, jossa sisarukset istuivat.
Ottilia, joka oli suvun vanhin ja aina tottunut hallitsemaan,
otti helmineuleilla koristellusta käsilaukustaan kultasankaiset
pincenez'nsä, antoi käskevän silmäyksen sisarilleen ja huusi
Justiinalle:
— Antaa fröökinän vaan tulla sisälle.
Auguste ja Aurore poistuivat sanaakaan sanomatta, ja neiti Orkamo
astui hiukan epävarmoin askelin saliin, jossa hänen aavistamattaan
häntä odotti vapaaherratar. Hän punastui hiusrajaa myöten ja olisi
mielellänsä ottanut pois ylioppilaslakkinsa, ellei hiuksiin kiinnitetty
neula olisi sitä estänyt.
— Fröökinä on hyvä vaan ja ottaa sen stoolin. Mikä on fröökinän
nimi...? — sanoi Ottilia Silfverbäck rauhallisen kohteliaasti ja
viittasi kädellään ovensuussa olevaa mahonkituolia.
— Kiitoksia. Minä olen ylioppilas Hilma Orkamo Hämeenlinnasta.
Ajattelin vain kohteliaimmin kysyä, olisiko mahdollisesti täällä vielä
vuokrattavana huonetta, hiljaista huonetta, jossa lueskeleva ylioppilas
voisi rauhallisesti harjoittaa opintojaan.
Ottilia Silfverbäckin kasvot kirkastuivat.
— Jaa, kyllä minä hyyrään kammareita fröökinöille, mutta asiat on
nyt vallan niin hassusti, että minulla ei ole enään yksikään kammari
vapaa, ne on kaikki ylösotettu, mutta kyllä minä mielelläni ottaisin
hyyryvieraat, sillä minä on niin vallan köyhä.
Hän huokasi syvään.
Neiti Orkamo kuuli, että nainen, jonka kanssa hän puhui, käytti
huonosti suomenkieltä, ja ollaksensa kohtelias hän vastasi ruotsiksi:
— Mutta eikö mahdollisesti...
Ottilia Silfverbäck keskeytti samassa hänen lauseensa. Hän huomasi
neiti Orkamon puheesta, että hän hallitsi huonosti ruotsinkieltä, ja
tahtoi ainakin näin kahden kesken olla kohtelias ja jatkoi puhettaan
suomeksi:
— Minä on friihärrinna, mutta minä on vallan köyhä ja minun olis
kanssa tarpeen paljon rahat, sillä maistraatti tahtoo minun vallan
konkkurssiin, ja minä kyllä ottas vähä inakordentti, mutta kun se nyt
on niin hassusti, että minun kaikki kammarit on jo uloshyyrätty, niin
ei minä voi antaa fröökinälle ulos ei niin yks kammari.
— Mutta onhan vapaaherrattarella tämä suuri sali, minä kyllä maksaisin
kunnollisesti, sillä tämä talo on niin kaunis ja hiljainen, täällä
voisi lukea, tämähän on ihan kuin maalla.
— Tämä salongi ei minä voi koskaan uloshyyrätä, sillä vaikka minulla ei
enään ole yhtikääns vastaanotto, niin minä tarvitsen se aina.
— Luonnollisesti, mutta voisinhan minä vallan hyvin nukkua
telttasängyssä, joka päiviksi siirrettäisiin pois, ja tämä sali olisi
silloin täydellisesti vapaaherrattaren käytettävissä.
— Aivan niin, fröökinä on vallan oikeassa, kyllä te on praktillinen,
ja kyllä minä niin tarvitsen ne hyyryrahat, mutta katsokaas fröökinä,
siinä on yksi salaisuus.
Neiti Orkamo vaikeni ja katsoi kysyvästi Ottilia Silfverbäckiin.
— Niin, katsokaas fröökinä, asia on nyt semmoinen, että kun minä
kuolen, niin täytyy minun maata tässä salongissa minun _lit de parade_,
kuinka minä nyt sanois, minun ruumissänky...
— Ah, ymmärrän varsin hyvin, — sanoi neiti Orkamo, kuitenkin
ällistyneen näköisenä tästä kummallisesta mielijohteesta.
— Niin juuri, kun minun koko fiini familja tulee katsomaan minun
ruumis, niin täytyy minun maata _au lit de parade_ tässä salongissa,
sillä minä olen friihärrinna, ja kaikki meidän familja on maannut tässä
oma ruumissänky...
— Mutta voisihan vapaaherratar maata ruumiina tuolla puutarhan
kauniissa lehtimajassa, sehän on niin runollinen, — ehdotti neiti
Orkamo Ottilia Silfverbäckin rahanhimon rohkaisemana.
— Ei koskaan, ei koskaan, yksi friihärrinna ei osaa maata blankin
taivas alla, kyllä se täytyy olla yksi salongi.
— Jaa, voisinhan minä siinä tapauksessa, että vapaaherratar sattuisi
kuolemaan minun teillä asuessani, jota en muuten ensinkään usko, sillä
vapaaherratar näyttää niin terveeltä ja reippaalta, muuttaa heti pois.
— Kiitoksia fröökinä hyvä komplimangista, mutta en minä kuitenkaan osaa
siihen luottaa, jos fröökinä ei sitten muuttas, niin minulle tapahtuisi
yksi suuri skandaali. Suokaa nyt anteeksi, eihän minun passaa uskoa
fröökinä falskiksi, mutta en minä voi, en voi...
— Siinä tapauksessa oli minun pyyntöni aivan turha. Pyydän nöyrimmästi
anteeksi, että olen häirinnyt vapaaherratarta, mutta kun tämä talo oli
niin vanha ja kaunis, — sanoi neiti Orkamo ja nousi teetellen lähtöä.
— Jaa, kyllä se on kovin suuri harmi, ettei minulla ole yhtään kammaria
fröökinälle, sillä kyllä minä olis niin kipeesti kaivannut ne rahat,
tämä aika on ihan vallan liian tyyris.
— Mutta eikö vapaaherratar voisi myydä tätä taloa, tämä tonttihan
mahtaa olla kovin kallis, se kun on näin keskellä kaupunkia? — sanoi
neiti Orkamo.
— Ai, ai fröökinä, ei Herran tähden, ei tätä myydä, minä tulen vallan
kipeeksi, kun minä vaan sitä asiaa vähän fundeeraan. Kyllä tätä härrat
on spekuleerannut ja luvannut minulle paljon rahat, mutta en minä
sentään sitä voi, en voi, tämä on minulle niin rakas.
— Ymmärtäähän senkin, tällaisiin vanhoihin taloihin voi kiintyä
niinkuin rakkaisiin ihmisiin.
— Vallan niin, fröökinä Orkamo, te puhutte vallan viisaasti, tämä on
minulle niin rakas. Kahdeksankymmentäkolme ajastaikaa sitten minä
synnyin tässä talossa; tässä pihassa ja parkissa minä olen leikkinyt ja
näissä kammareissa ja tässä salongissa minä on ollut niin onnekas ja
niin onneton.
Muutamille puheliaille, vanhoille ihmisille ominaisella
ajattelemattomalla avomielisyydellä aikoi neiti Silfverbäck kertoa
neiti Orkamolle elämänsä tarinaa, kun huomasi saaneensa tästä
neitosesta kiitollisen kuulijan.
Nuorena hän oli rakastunut isänsä lapsuudenystävän poikaan, kreivi
Gustaf Enzio Hamilton-Barccaaseen, mutta Tukholmassa, jossa hän
sisarensa Auroren kanssa oli käynyt tervehtimässä sulhasensa vanhempia,
hän oli saanut kuulla, että kreivi Hamilton-Barccaalla ja hovineiti De
la Rochella oli lemmensuhde, jonka koko hovi tiesi.
Samalla matkalla oli kuningas häväissyt heidän vapaaherrallista sukuaan
sillä, ettei ollut hovitanssiaisissa esityttänyt itsellensä hänen
sisartaan Aurorea. Aurore oli syyttänyt häntä tästä skandaalista,
ja riidassa he olivat palanneet isänsä luo Suomeen. Isä samoin kuin
hänkin oli menehtyä kreivi Hamilton-Barccaan halpamaisuudesta ja siitä
häpeästä, joka oli kuninkaan puolelta kohdannut heidän sukuaan...
Heinäkuun loppupäivinä, jolloin pihalla kasvavat kaksi suurta lehmusta
pudottelivat kukintonsa viimeisiä, vaaleita suojuslehtiä, kuoli isä, ja
hänen arkullensa murrettiin Silfverbäckien vapaaherrallinen vaakuna.
Isän kuolinvuoteella lupasivat he kaikki neljä sisarusta Minette,
Auguste, Aurore ja hän pyhästi, etteivät he mene naimisiin. Ja
kauan he uskollisesti pitivätkin lupauksensa, kunnes Auguste lähes
neljänkymmenen vanhana häpeällisesti petti sanansa ja meni naimisiin
suvuttoman papin kanssa...
Tässä Ottilia Silfverbäck hetkiseksi keskeytti kertomuksensa, sillä
kylmä väristys puistatti hänen laihaa ruumistaan, kun hän ajatteli
Augusten häpeällistä tekoa. Hän pyyhki silmiään ja jatkoi:
— Niin, Auguste-sisareni teko oli todella häpeällinen, mutta minä olen
antanut hänelle vallan kokonaan anteeksi.
Samassa tulivat hämärtyvään huoneeseen Auguste ja Aurore, jotka olivat
alkaneet epäillä, että Ottilia oli taas langennut tavanmukaiseen
heikkouteensa ja ryhtynyt kertomaan heidän perheasioitaan.
— No mutta Ottilia, — sanoi Aurore närkästyneenä, — joko sinä taas olet
parjannut ventovieraalle ihmiselle meidän sukuamme?
— Minä puhun mitä minä tahdon, — sanoi Ottilia kylmästi, — ja
muuten kait te tiedätte, että on sopivaa ja ylhäistä puhua omista
sukulaisistaan. Ainoastaan aatelittomat parjaavat ystäviään ja
tuttaviaan, mutta me, jotka olemme »kirjassa», me puhumme omista, sillä
meitä ei suvuttomat liikuta...
Nyt syntyi ankara kiista sisarusten kesken. Molemmat sisaret ryhtyivät
yhdessä selittämään Ottilialle, että hän vanhuuden höperyydessään
käyttäytyi sopimattomasti.
Neiti Orkamosta alkoi tilanne tuntua kiusalliselta. Hän pyyteli moneen
kertaan anteeksi tuloaan ja poistui jättäen nuo ylhäiset, vanhat naiset
kiistelemään siitä, mikä sopii, mikä ei...
* * * * *
Sen illan kiista sisarusten välillä oli ollut niin ankara, että Ottilia
vihdoin oli saanut hermokohtauksen ja hänet oli täytynyt taluttaa
vuoteeseensa.
Ottilia oli itkenyt katkerasti sitä, etteivät hänen sisarensa
osoittaneet hänelle kylliksi kunnioitusta, vaikka hän oli suvun vanhin,
ja että he olivat käyneet antamaan hänelle neuvoja asioissa, joista he
hänen ymmärryksensä mukaan eivät käsittäneet mitään.
Kiista oli kehittynyt niin pitkälle, että Ottilia oli raivoissaan
pilkannut Aurorea siitä, ettei tämä ollut tullut esitetyksi
kuninkaalle, asia, josta he ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta olivat
olleet vaiti monta kymmentä vuotta. Lisäksi oli Ottilia syyttänyt
Augustea hänen isälle antamansa lupauksen rikkomisesta, ja silloin oli
Aurore vetänyt esille Hamilton-Barccas-jutun. Ottilia oli pyörtynyt...
Toivuttuaan pyörtymyksestään oli Ottilia itkenyt hillittömästi, ja
kun sisaret olivat nähneet hänen suuren surunsa, olivat hekin vihdoin
itkeneet. Kun he olivat itkeneet menehtyäkseen ja vanhat kyynelten
lähteet olivat kuiviin noruneet, oli Ottilia vihdoin kysynyt heikolla
äänellä:
— Aurore, onko sinulla puuderia?
Sitten he kaikki puuteroivat itsensä, pyysivät Ottilialta anteeksi,
itkivät taas kotvan ja käyttivät ahkerasti puuteriviuhkaa...
Mutta sydämen pohjasta lähtenyt itku on vanhoille ihmisille
epäterveellistä, ja Ottilia sai kuumetta. Yöllä hän oikein houri ja eli
Tukholmassa nuoruutensa rakastetun, kreivi Gustaf Enzion seurassa.
Ottilian sairaus paheni, ja vaikka lääkärit tekivät parastansa, tuli
hän päivä päivältä heikommaksi, sillä hänen vanha ruumiinsa oli jo
alkanut lahota.
Eräänä aamupäivänä kuuli vuoteessaan makaava Ottilia paitsi
katukivitystä suorittavien ryssien kilkutusta kadulla, joka toi
hänen mieleensä kaikki köyhyyden kauhut, puhetta salista. Hän kuuli
selvästi, että siellä oli eräs herra, jonka kanssa sisaret kiistelivät.
Keskustelu kävi yhä kiihkeämmäksi.
— Me emme suostu, tätä taloa ei myydä, ei hyvällä eikä pahalla, siihen
ei kaupungilla ole oikeutta, — kuului Augusten kiihtynyt ääni.
Ottilia ei kestänyt enää, hän soitti kelloa ja käski Justiinan kutsua
salissa olevat huoneeseensa. Keski-ikäinen, kohtelias herra, jolla oli
suuri, nahkainen salkku kainalossaan, astui hämärään huoneeseen, jossa
sairas makasi. Hän kumarteli moneen kertaan kohteliaasti ja pyyteli
anteeksi tuloaan.
— Selittäkää asianne, olkaa hyvä, — sanoi Ottilia Silfverbäck
käskevällä äänellä.
— Kuten suvaitsette, neiti, — sanoi herra.
— Niin, minä suvaitsen.
— Asia on niin, että yleisten rakennusten hallitus on päättänyt
kohteliaimmin ehdottaa, että tämän talon omistajat hyväntahtoisesti
suostuisivat myymään tämän tontin taloineen kaupungille, sillä
kaupungin uuden asemakaavan mukaan tulee tähän paikkaan rakennettavaksi
tori. Tämä on kaupungin vilkasliikkeisimpiä paikkoja, ja tässä on
avarampi tila aivan välttämätön.
— Me emme myy tätä taloa, niin kauan kuin meistä yksikään elää, — sai
Ottilia Silfverbäck vaivoin liikutukseltaan sanotuksi.
— Jaa, pyydämme arvoisilta daameilta anteeksi, mutta siinä tapauksessa
on kaupunki pakotettu ostamaan tämän tontin käypään hintaan
pakkoluovutuksella...
— Ei koskaan, niin kauan kuin minä elän! huudahti Ottilia Silfverbäck
ja sai samassa ikäänkuin suonenvetokohtauksen. Sisaret kirkaisivat, ja
herra poistui kohteliaasti kumarrellen ja anteeksi pyydellen.
Ottilia Silfverbäck ikäänkuin nukkui lievään kouristukseen...
Kaksi tuntia myöhemmin hän lepäsi _au lit de parade'isiensä_ suuressa
salissa valkoisten lakanoiden peittäessä salin neljää akkunaa, joista
auringonpaiste pyrki tähän kuolemanhiljaiseen salonkiin. Ulkoa kuului
katukivitystä tekevien ryssäin vasarankilkutus, ja sisarukset Auguste
ja Aurora istuivat vainajan arkun ääressä lukien hiljaa mumisten
kultakantisista virsikirjoistaan hautausvirsiä...
* * * * *
Vähäistä myöhemmin kulki saman, vanhan puutalon ohitse ylioppilasneiti
Hilja Orkamo, joka yhä etsiskeli itsellensä sopivaa huonetta. Hän
huomasi hämmästyksekseen valkoiset lakanat salin akkunoissa.
— Nyt siinä hiljaisessa talossa on vielä hiljaisempaa, — sanoi hän
itseksensä puoliääneen, — ja se suuri, kaunis huone tulee nyt varmasti
vapaaksi...