Kahviputkan pitäjätär, lihava, aina herneitä ja ryynejä pureskeleva
matami Iita Fagerlund, oli harvinaisen huonolla tuulella, kun hän
eräänä sateisena lokakuun aamuna siinä kello viiden tienoissa avasi
putkansa »kundeillensa».
Avain ei ottanut mitenkään sopiaksensa ruosteiseen munalukkoon, joita
irtolukkoja paljojen varkaiden takia riippui hänen kojunsa lautaovessa
kokonaista kolme kappaletta. Fagerlundska oli niin kiihtyneessä
mielentilassa, että hän epähuomiossa tuppasi lukkoon väärän avaimen. Se
tarttui niin lujasti kiinni, ettei hän millään ollut saada sitä sieltä
pois.
Hän nyki ja riehui, potki ovea hiljaa sadatellen, niin että koko putka
tärisi. Vihdoin hän sai sen väärän avaimen irti lukosta ja avasi
viimeisen lukon.
— Turkanen, sanon minä, mokomakin pahus, niinkuin minulla ei olisi
muuta työtä kuin loria noita iankaikkisia munalukkoja, — mutisi
hän itseksensä. Hän aukaisi sisäpuolelta suurella säpillä kiinni
olevan luukun, joka paukahtaen putosi saranoillensa varassa ulospäin
katkaisten kadunpuoleisen lautaseinän kahtia.
Pientä protkotusta pitäen hän meni ulos ja kiinnitti kahdella pitkällä
rautahaalla seinänpuolikkaan sellaiseen asentoon, että se muodosti
suuren pöydän kojun eteen. Sitten hän pystytti likomärän, repaleisen
kangaskatoksen tämän »siivun» yli, kuten hän nimitti tarjoilupöytäänsä,
ja raahasi putkasta nelijalkaisen, maalaamattoman rahin, jonka pinta
kiilsi ahkerien istujien likaisten vaatteiden tummaksi »puleeraamana».
Palattuansa kojuun hän äityi yhä enemmän, kun huomasi, että
tervahuovalla peitetty katto oli taas yöllisen rankkasateen aikana
vuotanut ja vesi kastellut hänen piskuisen sokerivarastonsa.
— Kattiako minä tuota kattorähjääkään tässä rupesin tyyriinä
aikana petraamaan, niinkuin se siitä olisi parantunut. Lahoa ja
perstaantunutta se kattohuopakin on kuin Tossavaisen tossut, —
mutisi hän itseksensä pyyhkien joka sokeripalaa erikseen likaiseen
karttuuniesiliinaansa. — Ja jos sitten edes saisi pitää koko höskän,
mutta vielä mun mitä, kehtaavatkin, — hän sylkäisi pitkän syljen ja
puraisi poikki erään pahasti kastuneen sokeripalan.
Kuivattuansa sokerit hän alkoi sytytellä »priimuskyökkiä», mutta sekin
teki tänä aamuna tenää, ei ollut millään syttyä.
— Tuo priikin on kuin silkkaa vettä, ei ota palaakseen, mutta kun ne
miehet sitä niin nahkaansa ajavat, että kait se vähemmälläkin loppuu...
ja sitten sitä vapriikit heruttavat vedellä, — ajatteli hän myrtyneenä
saaden vihdoin priimuksensa vaivalla palamaan.
Hän järjesteli kojussa olevia tavaroita »tiskille» asetellen sille
paperossilaatikoita, suuria posliinisia kahvimukeja ja muutamia
»puntteja» tulitikkuja sekä lopuksi paperipäällisiä karamelleja
puolillaan olevan, ruskean lasipurkin. Priimuskyökki kohisi ja täytti
pienen lautaputkan, jonka seinät olivat paperoidut kellastuneilla
sanomalehdillä, petroolinsavulla ja sikurinsekaisen kahvin höyryllä.
Fagerlundska paiskeli kiukulla kaikkia käsiinsä osuvia tavaroita,
ikäänkuin ne olisivat olleet syynä hänen suureen onnettomuuteensa.
Suoristaessaan tarjoiluaukon edessä olevia punareunaisia
karttuuni-uutimia hän kiskoi toista niin rajusti, että se irtaantui
yläpäästään ja jäi pahasti rempallensa roikkumaan.
— Olkoon ja menköön, — ajatteli hän katkerana. Kolmekymmentäviisi
pitkää vuotta hän oli tässä pienessä putkassaan puutalojen ympäröimän
torin nurkkauksessa harjoittanut pientä kauppaansa ja sillä henkensä
elättänyt. Joka ikinen jumalan aamu hän ilmoista huolimatta oli
kello viiden korvilla saapunut kojullensa liikettään harjoittamaan.
Puuhaa ja vaivaa siinä »Fagerlundskan trahtöörin» pidossa oli ollut,
mutta vaikeistakin ajoista huolimatta hän oli hankkinut kahvit ja
sokerit, tupakat ja limonaadit, karamellit ja muut makeiset, voit
ja »kilopullat» ynnä monet muut liikkeeseen kuuluvat tavarat, eikä
yhdenkään kundin passannut moittia huonosta trahtöörin pidosta...
Hänen putkassaan lähityömaiden sekä miehet että naiset olivat varhaisen
aamukahvinsa hörppineet, ja moni kilopulla sen tiskin ääressä oli
läpensä löytänyt. Ei siinä oltu säästetty rahaa eikä tavaraa, antelias
hän oli ollut. Ei mitään liikoja kiskomisia, kunhan vain tienasi vissit
»rosentit» myydystä tavarasta.
Kunniallisesti ja ihmisiksi hän oli liikettänsä hoitanut, eikä
sitä kukaan merkannutkaan... No jaa, eihän se nyt aina ollut niin
kunniallistakaan ollut, jos nyt oikein syvimpiä sisuksia myöten alkoi
tonkia. Olihan sitä viime vuosina hiukan tullut harjoitetuksi sitä
»viinatrokarinkin» ammattia, mutta minkäs sille mahtoi, kun ne miehet
olivat ihan kuin kipeitä, jolleivät saaneet joskus aamukylmään pientä
»puolikupposta» viinan kanssa...
Jaa, totta puhuen, kyllä vaan tohtoritkin olisivat saaneet häntä
kiitoksella mainita, jos olisivat tienneet kuinka monta vatsatautista
Fagerlundska »suutareillaan» oli parantanut. Eikä hän ollut tästäkään
kaupasta häävisti kostunut, enemmän se vain oli ollut sellaista
niinkuin laupeudentyötä... Ja olipa se juoppo poliisi Närhikin aina
silloin tällöin piipahtanut hänen putkaansa punaisen nokkansa färiä
nostamaan. Oikein tuppasi naurattamaan, kun muisteli kaikkea, mitä
vuosien kuluessa oli tapahtunut...
Hänen putkansa »parasollin» alla oli moni asia puhuttu oikein
täyteen reilaan. Siinä tiedettiin ihmisten asiat ja maailman uutiset
paremmin kuin monen aviisin toimituksessa. Useinpa vaan »etsivänkin»
täytyi tulla hänen putkallensa tietämään siitä ja siitä jätkästä tai
»reissusällistä», joka oli joutunut kiinni pitkäkyntisyydestään,
kuinka se hänen kojullaan oli syönyt ja juonut ja oliko sillä ollut
maksaessaan suurikin raha. Mutta kyllä hän silloin osasi pitää
suunsa kiinni, sillä mitäs sitä olisi pahuuttansa parhaita kundejaan
mokomillekin nuuskijoille kavaltanut...
Näitä miettiessä alkoi Fagerlundskan kiukku hiukan laantua, ja kun hän
oli ryyppinyt pari mukillista kuumaa kahvia, hän tunsi itsensä kuin
uudeksi ihmiseksi. Hän oli juuri alkanut juoda kolmatta mukillista,
kun putkalle ilmestyi silmäpuoli kadunlakaisijatar Mimmi Juslin eli
»Luuta-Jusu», kuten häntä yleisesti nimitettiin.
— No huomentapäivää, mitä hyvää näin aamutuimaan? — sanoi hän veikeästi
vilkuttaen näkevällä herasilmällään.
— Huomenta, huomenta, Jusliinska, kyllä nyt asiat ovat ihan
toptykkönään, että loppu tästä tulee ihan tässä paikassa, — sanoi
Fagerlundska kaataen mukiin Jusliinskalle kuuluvan tavanmukaisen
kahviannoksen.
— No mitäs helkuttia, Fagerlundska, Fagerlundska kertoo nyt vaan?
— Äh, se maistraatti, se maistraatti...
— Niin, sanokaas muuta kuin asiaa, se kirottu maistraatti, — keskeytti
Jusliinska innostuneena, — se sitten on viheliäistä koplaa. Tietääkös
Fagerlundska, ettei ne herrat enää pistoovaa kunnollisia luutiakaan.
Niin ne ovat pieniä kuin vispilät tai vanhat vihdat, lakaise ja kynsi
niillä nyt sitten katuja, jos osaat, ja minkäsorttista jälkeä siitä
sitten tulee, kaduilla on aina rivo uloskatsanto... — puhui Jusliinska
yhteen hengenvetoon.
— Niin kait se on, mutta leipänsä Jusliinska sentään vissisti niillä
luudantyngillä tienaa, mutta toista se on meikäläisen, kun leipä
viedään ihan suusta, ihan tässä oitis saa ripustaa hampaansa naulaan...
— Jestas sentään, Fagerlundska, eihän asiat nyt vaan ole niin hassusti?
— On ne hassumminkin, nälkään ne minut tahtovat tappaa, — kirkaisi
Fagerlundska kiihtyneenä.
— Mutta Fagerlundska toimittaa nyt Herran nimessä minulle asian.
Ihanhan minä voin saada vaikka slaakin, kun te ette puhu...
— No, totta se on joka sana, maistraatti on määrännyt tämän putkan
tästä joko hävitettäväksi tai toisaalle siirrettäväksi. Pois se on
tästä kuskattava.
— Herrajestas sentään, eikö ne yhtään häpee, vai pois, ja mukamas miksi?
— Juu, tässä lossataan ruveta pykäämään uutta kivimuuria ja tämän
täytyy pois, koska tämä herrain mielestä muka on kaupungin arvoa ja
ulkomuotoa alentava myymälä...
— Vai alentava, niinkö Fagerlundska sanoi? Mitäs sitten esimerkiksi se
»narinkka» on, jota ne tuolla Kampin laidassa hyysäävät.
Voi, voi kyllä ne sitten osaavat olla häpeemättömiä, selkäänsä niiden
pitäisi saada...
— Ne pitäisi pistää piikkitynnyriin, — kirkui Fagerlundska raivoksi
kiihtyneenä. Sitten he yltyivät molemmat kilvan haukkumaan
maistraattia. He puhuivat molemmat yht'aikaa, eikä kumpikaan kuunnellut
mitä toinen sanoi. Puhe vain kiihtymistään kiihtyi, eikä siinä sanoja
ja arvosteluja säästetty...
Vain hetkiseksi puheenääni laski, kun he hengästyneinä hörppäsivät
kahvia väliin, ja silloin kuului hörppimisen lomassa priimuskyökin
keskeymätön kohina niinkuin pienen kosken pauhu. Mutta kotvan kuluttua
sanatulvan pyörteet vaimensivat tämän yksitoikkoisen kohinan.
Vähitellen alkoi putkalle kerääntyä joka-aamuisia vieraita, ja
tieto kojun hävittämisestä herätti vieraissa yleistä suuttumusta.
Fagerlundska ei enää jaksanut uudestaan ja uudestaan kertoa uteliaille
kysyjille maistraatin päätöksestä. Hän oli jo puhunut äänensä käheäksi
tässä syyskosteudessa ja istui nyt masentuneena kojun nurkassa olevalla
jakkaralla syöden hermostuneesti auringonkukan siemeniä. Hän sylkäisi
aina silloin tällöin siemenkuoria suustansa ja nieleksi väkisinkin
esillepyrkivää itkuaan.
Mutta Jusliinska oli »ässässään»; hän tarjoili kahvia niinkuin putkan
emäntä ainakin ja kertoi uupumatta kaikille, jotka vain tahtoivat
kuulla, luutajuttunsa ja tämän viimeisen maistraatin hävyttömyyden.
Joka kerta kun hän tuli siihen paikkaan kertomuksessaan, jossa
mainittiin kojun hävittäminen perustuksiaan myöten muka sen tähden,
että se oli »kaupungin arvoa ja ulkomuotoa alentava», sai Fagerlundska
kovan yskäkohtauksen, ja kyyneleet pyrkivät väkisinkin hänen
silmiinsä...
Vieraat panivat ankaria vastalauseita ja kirosivat maistraatin herrat
siihen kuumimpaan paikkaan, ja niin jutellen ja hälyten kului se
aamupäivä. Toisia meni ja toisia tuli, ja muutamassa tunnissa oli
tieto »Fagerlundskan trahtöörin» häädöstä tunnettu koko Fagerlundskan
laajassa kundi-piirissä. Fagerlundska tunsi itsensä heikoksi ja istui
äänetönnä jakkarallaan marttyyrin ilme lihavilla kasvoillaan...
Kuukausi oli kulunut siitä, kun Fagerlundska oli saanut
häätömääräyksensä, ankaran toran ja kiihtymyksen katkera kuukausi.
Muuttopäivä oli koittanut.
Marraskuun tummat, raskaat pilvet satoivat lumiräntää, kun Fagerlundska
apuriensa kanssa ryhtyi muuttopuuhaansa. Muutamat rantajätkät, jotka
olivat olleet putkan uskollisimpia vieraita, olivat lupautuneet
»hantlankareiksi» tänä kohtalokkaana hetkenä.
Fagerlundska oli äyskisellä ja trumantilla tuulella. Hänen surunsa ja
häpeänsä oli kovettunut vähitellen kuukauden kuluessa »sturskiudeksi».
Hän komenteli apureitaan kädet puuskassa niinkuin suuren laivan
kapteeni, ja auringonkukan siementen kuoret pursusivat hänen suustaan
niinkuin akanat viskuukoneesta hänen antaessaan määräyksiään.
»Luuta-Jusu» hääräsi ylinnä; hänestä tuntui, niinkuin hän olisi ollut
järjestämässä joitakin suuria pitoja taikka maahanpaniaisia, ja
hautajaisethan nämä tavallaan olivatkin...
Nelipyöräisille »mööpelivaunuille» lastattiin jos jonkinlaista kojusta
otettua tavaraa. Siinä oli lavitsat ja jakkarat, priimuskyökit ja
pannut; varsinkin suurinokkainen »sumppipannu» vaikutti aika mahtavalta
vaunujen etupuolella.
Jätkät raahasivat muutamia suuria ja painavia pakkalaatikoita,
joissa oli laseja, posliinimukeja, pulloja, teevateja, lasipurkkeja,
tupakoita, tulitikkuja, kaikenlaisia täysinäisiä paperipusseja,
risaisia kirjoja, vanhoja sanomalehtiä, likaisia korttipakkoja,
kynttilänpätkiä, leipää, teepaketteja, öljylamppuja, »tiskipalju» ynnä
muita tähän talouteen kuuluvia tarvekaluja.
Fagerlundska tiuski ja komenteli ja antoi määräyksiään olantakaisesti
niinkuin vallassa oleva keisarinna. Siitä huolimatta oli muuttajien
mieliala mitä parhain, ja monta sukkeluuttakin siinä lasketeltiin,
mutta Fagerlundska pysyi ylhäisen käskevänä ja kylmänä. Nauru ei
koristanut hänen vakavia, lihavia kasvojaan.
Kun kaikki putkan tavarat oli saatu lastatuksi huonekaluvaunuille,
alkoivat miehet nostaa kojua särkyneistä tiilikivistä tehdyltä
kivijalustalta. He olivat hankkineet neljä pientä pyörää, jotka kahden
pitkän rauta-akselin avulla kiinnitettiin putkan alle. Sitten siihen
lyötiin parista rivasta tilapäiset aisat, joilla tämä »omnipussi»,
kuten jätkät sitä nimittivät, kiinnitettiin muuttovaunujen perään.
Kun koju nostettiin paikoiltaan, juoksi sen alta muutamia rottia,
jotka olivat tehneet sinne pesänsä. Syntyi hirvittävän raju ja äänekäs
rottajahti kesken kaiken. Tiilikiviä heiteltiin niiden päälle,
huudettiin ja meluttiin. Taistelutantereelle jäi kaksi ruumista, toiset
pääsivät pakoon erään lähellä olevan talon kellariin.
Nyt oli Fagerlundska valmis lähtöön. Hän istuutui muuttovaunujen
etupuolella olevalle pakkalaatikolle ja piteli sylissään
pientä, harvalehtistä fiikusta, joka kojun hämärässä oli käynyt
kitukasvuiseksi. Muuttojoukko lähti liikkeelle, »mööpelivaunut» edellä
ja koju epävarmoilla pyörillään huojuen ja keikkuen perässä pitäen
pahaa räminää.
Märkää lumiräntää satoi Fagerlundskan silmille, kun hän istui siinä
tavaroittensa keskellä. Hänen keinotekoinen jäykkyytensä alkoi sulaa,
niinkuin alastuleva lumi, ja hänen mielensä herkistyi niin surullisen
haikeaksi.
Ajettiin pikkuhiljaa läpi kaupungin, Söörnäisiin vievä Viertotie
päämääränä, ja jota pitemmälle matka kului, sitä raskaammaksi kävi
Fagerlundskan sydän, kun hän tässä tärkeässä elämänsä käännekohdassa
ajatteli menneitä vuosia...
Nuorena, ihan liiankin nuorena, hän oli joutunut naimisiin parturi
Oscar Fagerlundin kanssa, mutta liian lyhyitä olivat onnen kuukaudet
olleet. Fagerlund oli tienannut paljon, mutta vielä enemmän hän oli
hävittänyt juopotteluun ja kortinpeluuseen. Vuodesta toiseen oli
sentään rähjätty, ja kokonaista seitsemän lasta hänellä oli ollut. Nyt
niistä enää oli elossa vain nuorin poika, muut olivat lapsena kuolleet,
ja Alvar-raasukin istui nyt Hakolassa varkaudesta...
Siihen aikaan kun heillä oli ollut oma parturinliike, olivat asiat
olleet hiukan paremmin, mutta Fagerlundin hulttiomaisuuden takia oli
liike lopuksi mennyt »nuijan alle», ja siitä se kurjuus sitten oli
oikein alkanut... Fagerlundskaa itketti, kun hän ajatteli kaikkia
kärsimyksiensä vuosia. Hän pyyhki vyöliinallaan räntää kasvoiltansa,
mutta taisi siinä samassa joku kyynelkin kuivua...
Vaunu huojui edelleen, ja Fagerlundska jatkoi ajatuksiaan »Luuta-Jusun»
juostessa siinä sivulla koetellen aina vähän väliä saada keskustelua
käymään.
... Kun Fagerlund vihdoin oli kuollut nautittuansa liian paljon
»hiuskonjakkia», oli hän leskenä alkanut elättää itseänsä ja ainutta
lastansa kahviputkan pidolla. Ja hyvin asiat olivatkin käyneet, Alvar
vain vuosi vuodelta oli käynyt pahantapaisemmaksi, ja vihdoin se
raukka oli tehnyt sellaisia kolttosia, että oli joutunut linnaan...
Fagerlundska niisti tässä nenäänsä vyöliinaansa oikein perinpohjaisesti.
Kulkue oli jo saapunut Viertotielle, ja Fagerlundskan mielenkiinto
heräsi, kun hän näki ensimmäisen tien varrella olevan kahviputkan. —
Siinä se »Ruiku-Leenankin» putka vaan näkyy kököttävän. Mahtaakohan
sen koju-rähjä kannattaa? — ajatteli hän verraten katseillaan
»Ruiku-Leenan» ja oman kojunsa ulkomuotoa. Mutta kohdalle tullen hän
jäykisti kasvonsa, kohensi ryhtiään eikä katsonut sinnepäinkään.
Verkalleen jolui muuttojono kaupungin tullia kohti, ja Fagerlundska
itki ääneen peittäen pöhöttyneitä kasvojaan esiliinaansa...