Pitkänsillan eteläisen pään oikeanpuolisen kaiteen vieressä istui
pienellä kankaasta tehdyllä kirkkotuolilla vanha, parroittunut
tupakkakauppias Antti Peltari. Hänen päällään oli paksu,
kulunut talvinuttu, jonka yli oli heitetty vapaasti hartioille
likaisenkeltainen, öljykankaasta tehty sadetakki, sillä lokakuun viileä
ilma tuntui kostealta Kaisaniemenlahden lähettyvillä.
Katukäytävällä hänen edessään seisoivat vanhat, ruskeaksi maalatut
lasten korivaunut, joiden rautaiset linjaalit olivat vanhuuttaan
liian notkeat ja oikoisiksi painuneet. Vaunujen koriin oli sijoitettu
kömpelötekoinen puulaatikko, joka oli täynnä erilaisia paperossi- ja
tulitikkulaatikoita. Huomattavana osana tässä paperossivarastossa
olivat Bergströmin »Kaukasia» ja Rettigin »Beirutski», joita tupakoita
useimmat hänen ostajistaan käyttivät ja joita hän itsekin poltti
ennemmin kuin noita kaikkein uusimpia ja miedoimpia paperosseja.
Lukuunottamatta »Armiroa» ja »Fenniaa» hän suorastaan halveksi
muita varastossaan olevia paperosseja, sillä hänen mielestään ne
pääasiallisesti antoivat paperi- eikä tupakkisauhuja...
Väkevistä »Kaukaassioista» hän ensimmäiset »sauhunsa» poikaviikarina
oli vetänyt ja niistä hän ensimmäisen pahoinvointinsakin oli saanut,
mutta ehkäpä juuri siksi hän pitikin niitä parhaimpina.
»Beirutskin» räikeänsininen laatikko oli aina tehnyt häneen voimakkaan
vaikutuksen. Nytkin, vaikka hän ei enää voinutkaan erottaa laatikkojen
erivärisiä kansia, oli hänellä elävä sisäinen näkemys »Beirutskin»
tummansinisestä laatikosta penniä pienempine kultaisine mitaleineen.
Tänään, lauantaina, kuten koko kuluneena viikkona, oli liian kostea
ilma. Täysi työ oli suojella vanhalla, repaleisella takilla paperosseja
kosteudelta. Ostajat olivat hänelle kiukkuisia, jos paperossit
olivat nuoskeita ja huonosti palavia. Hän koetti aina leikillä
selittää, että silloinhan ne kauemmin kestävät, mutta ei se selitys
rauhoittanut ankaria ostajia, ja sentähden hän nytkin peitti tupakkansa
huolellisesti.
Tämä ainainen kylmä kosteus teki hänet alakuloiseksi, ja särky
jäsenissä yltyi. Istua ikuisessa pimeydessä ja kylmyydessä. Jospa hän
olisi edes nähnyt ne ihmiset, joiden kanssa hän teki kauppaa ja jotka
meluavana jonona hänen ohitsensa kulkivat... Mutta hänen silmiensä
valo oli jo vuosikymmeniä sitten sammunut. Muut ihmiset valittivat
sitä, että kaupunki nykyjään iltaisin ja öisin oli pimeä, mutta hänen
kaupunkinsa oli päivälläkin valoton...
Eilen, perjantaina, viikon onnettomuuksien päivänä, oli hänelle
sattunut järkyttävä tapaus. Hänen entinen asetoverinsa ja monivuotinen
huonekumppaninsa Kustaa Ihantola oli kuollut vuoteeseensa halvaukseen.
Ihantola oli saanut kuolla vuoteeseensa, ja se oli Antista suuri armo.
Mutta tällä hetkellä tahtoivat hänen ajatuksensa väkisinkin palata
niihin aikoihin, jolloin Ihantola ja hän yhdessä nuorina miehinä olivat
lähteneet Suomen kaartin kanssa Turkin sotaan.
Silloin leikattiin vuosi 1878. Reipas ja iloinen oli heidän lähtönsä
Helsingistä ollut... Ensin oli kokoonnuttu kasarmin avaralle pihalle,
ja sitten neljässä eri osassa oli marssittu kasarmin pieneen kirkkoon,
jossa sotarovasti oli pitänyt lyhyen, mutta rohkaisevan saarnan.
Tämä saarna oli haihduttanut viimeisenkin jäännöksen siitä iloon
sekaantuneesta pienestä ahdistavasta tunteesta, joka aluksi oli
tuntunut sydänalassa, kun ilmoitettiin kaartin sotaanlähdöstä, ja
rinnan täytti rohkeus ja uljas riemu...
Sitä väen paljoutta Kaartintorilla ja kaduilla! Kun he marssivat läpi
kaupungin, täyttivät uteliaat, hurraavat joukot katujen syrjäkäytävät,
ja talojen akkunoista kurkottelivat naiset, niin että olisi luullut
niiden sieltä niskaan tippuvan. Sitä riemua ja sitä innostusta!
Musiikki soitti, ja pojat marssivat reippaina...
Veret alkoivat kiertää kiivaammin Antti Peltarin suonissa, kun hän
muisteli sitä lähtöä ja menoa. Ihantola ja hän olivat olleet pulskia
poikia siihen aikaan. He olivat kumpikin pari tuumaa yli kolmen
kyynärän pitkiä, ja poskilla paloi heillä terveet veret. Kookas
ruumis oli notkea ja voimakas, ja paraatiformu keveltyi niin turkasen
hyvin. Moni tyttö heidän lähtiessään oli hyvästiksi huiskuttanut
nenäliinaansa, ja paljon sitä silloin likat olivat murheissansa
»keittäneet hiirenviinaa». Oikein tuppasi naurattamaan...
Sitten kiitivät hänen ajatuksensa sotatantereelle. Olivathan ne kovia
aikoja ja raskaita päiviä. Mutta suurin vaiva ja vastus tuppasi
heillä sittenkin olemaan siitä ainaisesta koti-ikävästä, joka jäyti
sydänalassa yötä ja päivää niinkuin paha omatunto. Hänen korvissaan
soivat vieläkin nuo surunvoittoiset, marssin tahtiin lauletut sävelet,
joihin he iltaisin leiritulilla keksivät yhä uusia värsyjä ja joiden
loppusäkeenä oli aina tuo sydänjuuria hellyttävä kertaus:
»Oi, terve kotimaa,
sulo Suomi, Pohjola,
ei löydy maata sen armaampaa.»
Hänen mielensä valahti äkkiä niin lämpimäksi ja herkäksi. Moni haikea
muisto hiipi mieleen, ja moni kaamea kuva järkytti sydäntä. Hänen teki
mieli miltei itkeä... Jo ammoin unhotetut muistotko sen tekivät, vai
ainoan ystävänkö äkillinen kuolema... Poissa oli joka tapauksessa hänen
asetoverinsa Ihantola. Kaikki hävisi, kaikki pääsivät lepoon, hän vain
yksin kulki täällä ainaisessa pimeydessä...
Vieretysten he olivat seisoneet Gorny Dubniakin luona sinä
kohtalokkaana päivänä, jolloin he urhoollisesti puolustaen asemiaan
ja torjuen vihollisen ankaran hyökkäyksen olivat valmistaneet tietä
Plevnan valloitukselle. Siinä taistelussa oli Ihantola menettänyt
oikean kätensä, ja hän itse oli tullut sokeaksi kranaatin räjähtäessä
aivan hänen edessänsä. Moni reipas toveri oli jäänyt sinä päivänä
ainiaaksi sille tantereelle...
Kylmä innostuksen väre kävi läpi koko hänen ruumiinsa. Ne olivat
sittenkin olleet suurenmoisia, ikuisesti mieleen syöpyneitä päiviä,
vaikka niiden hänelle lahjoittama muisto olikin niin vihlovan raskas
kantaa. Siitä päivästä oli tämä ainainen pimeys alkanut.
Kun he vihdoin monen vaivan ja vastuksen jälkeen olivat palanneet
kotimaahan, ei hän enää voinut palvella kaartissa, vaan täytyi hänen
ryhtyä henkensä pitimiksi kaupittelemaan tupakkaa. Lähes neljäkymmentä
vuotta hän oli harjoittanut tätä ammattia.
Aluksi hänen oli ollut vaikeata liikkua kaupungissa, jonka hän varsin
hyvin tunsi lapsuudestaan, mutta joka vilkasliikkeisyydessään nyt oli
käynyt hänelle vaaralliseksi. Yksitoistavuotias sisarentytär Liisa oli
talutellut häntä, kun hän kulki kaupungilla kauppoja tehden, mutta kun
Liisa varttui aikaihmiseksi, valitsi hän pysyväiseksi myymäpaikakseen
Pitkänsillan korvan. Hänen kuulonsa ja tuntonsa olivat vähitellen
vuosien kuluessa herkistyneet, niin että hän saattoi yksin ilman
kenenkään ohjausta varovaisesti sauvallaan tunnustellen tulla joka aamu
kello neljän tienoissa asunnostaan Hermannista myymäpaikalleen.
Näin varhain aamulla ei kaduilla vielä ollut suurta liikettä,
jotenka hänen oli vaarattomampaa kulkea ja hänelle oli ennen kaikkea
välttämätöntä olla ajoissa paikoillaan, kun tuhannet työmiehet
joka aamu mykkänä jonona kulkivat hänen ohitsensa työmaalleen ja
ostivat ensimmäiset »sauhunsa». Hyvin kauppa silloin luisti, ja
monta sukkeluuttakin siinä lausuttiin aamureippaalla mielellä,
ja sanoipa joku uusi ostaja hänelle jonkun ystävällisen, kehuvan
sanankin nähdessään hänen rinnassaan kuluneessa nauhassa riippuvan
kunniamitalin...
Kuluihan se elämä näinkin kauppaa tehden ja muinaisia muistellen.
Hän oli syntynyt Hermannissa ja rakasti sitä kaupunginosaa, joka on
Pitkänsillan pohjoisella puolella. Poikana hän oli leikkinyt Hermannin
kiveämättömillä, pölyisillä kaduilla ja lähellä olevissa metsiköissä.
Kevään ensimmäiset sini- ja valkovuokot hän oli poiminut kuritushuoneen
lähellä olevasta männiköstä, ja »jääkonttinsa» hän oli heittänyt
»Pyyholman» loivilla, liejuisilla rannoilla.
Hänen kuulonsa ja vaistonsa olivat kehittyneet Pitkänsillan korvassa
istuessa, niin että hän vaivatta saattoi kuulon mukaan päättää mitkä
ajopelit kulloinkin liikkuivat sillalla. Hän tiesi, että korkeassa
pylväässä juuri hänen kohdallaan oli taulu, johon suurilla kirjaimilla
oli kirjoitettu: »Aja hilja sillan yli, 10 markan sakko.» Mutta tästä
varoituksesta huolimatta ajoivat toisinaan raudoitetuilla pyörillä
varustetut maalaisrattaat juoksua kolisevalla sillalla, niin että silta
vapisi.
Eräänä keväänä ilmestyivät sillan keskustaan rautaiset raiteet, joita
pitkin hevosten kiskomat vaunut rullata jyristivät. Tämä lisä-ääni
yleisessä melussa tuntui Antista aluksi häiritsevältä, se sekoitti
kuminallaan kaikki muut äänet, mutta vähitellen hän tottui siihenkin.
Kun vaunuja vetävät hevoset vaihdettiin sähköön, joka rätisten ja
salamoiden, niin että hänenkin silmissänsä tuntui jokin säilähdys,
kuljetti vaunuja yli sillan, ei ääniin sillalla tullut enää mitään
muuta uutta suurempaa ja häiritsevämpää lisää...
Mutta vuosien kuluessa vanha Pitkäsilta alkoi lahota ja ränsistyä
aivan samassa suhteessa kuin Kaisaniemen lahden vesi alkoi tuoksua yhä
pahemmalle. Siltaa korjailtiin tuon tuostakin, mutta siitä huolimatta
alkoi se yhä enemmän vavista ja natista niinkuin lahonnut puujaala
myrskyssä.
Eräänä päivänä Antti Peltari tunsi nenässään tuoreen puupihkan hajua,
ja pian alkoi kuulua sahan yksitoikkoista laulua, kirveitten ja
vasarain pauketta. Kauan kestäneitten tiedustelujen jälkeen hän sai
tietää, että vanhan sillan viereen alettiin rakentaa väliaikaista
puusiltaa, ja vanha silta suljettiin liikenteeltä. Antinkin täytyi
muuttaa paikkaa vaunuineen, telttatuoleineen ja repaleisine
sateenvarjoineen väliaikaisen sillan kupeelle. Hänestä tuntui haikealta
ja turvattomalta, kun hän kuuli vanhaa siltaa purettavan. Kun sillan
palkkeja irroitettiin ja katkottiin, tuntui hänestä, niinkuin hänen
omia kylkiluitaan olisi katkottu, sillä rakkaaksi oli hänelle käynyt
tämä silta, jonka kupeella hän kymmeniä vuosia oli leipänsä ansainnut
ja jonka hän tunsi täydellisesti joka palkkia ja kaiteenristikkoa
myöten. Sitä paitsi hän oli nähnyt sen sillan nuorena ja muisti vielä
hyvin sen ruskean, kiiltävän värin.
Kesti moniaita päiviä, ennenkuin hän oppi taas kopeloimalla ja
tunnustelemalla tuntemaan tämän uuden, tilapäisen sillan. Sen
jyrinäkin, kun sillä ajettiin, oli niin ohut ja väritön. Tuntui aivan
siltä, kuin se ei olisi voinut kestää kaikkea sitä liikettä, mikä sillä
tapahtui, eikä hän voinut kuulonsa mukaan päättää, mitkä ajopelit
kulloinkin olivat sillä tulossa...
Eri kaupunginosia erottavaan salmeen ilmestyi melusta ja pauhusta
päättäen suuria mudannostokoneita, jotka hirmuisesti jättiläisketjujaan
kalistellen suurilla metallisangoilla nostivat pahalta löyhkäävää mutaa
salmen pohjasta. Tätä työskentelyä kesti yöt päivät.
Antti Peltarin mielenrauha oli hävinnyt, ja hän olisi muuttanut toiseen
paikkaan tekemään kauppojansa, ellei tupakalla olisi juuri tässä
sillan korvassa ollut niin hyvä menekki ja elleivät hänen parhaimmat
kauppatuttavansa olisi juuri tästä kulkeneet joka aamu ohitse.
Kun kivimiehet ilmestyivät vasaroineen ja perineen kilkuttelemaan,
arvasi hän, että vanha silta oli kokonaan purettu ja että sen
sijalle alettiin rakentaa uutta kivisiltaa. Hän oli tottunut tykkien
paukkeeseen, mutta joka kerta kun dynamiittipanos räjähti hänen
lähettyvillään, pelästyi hän pahanpäiväisesti, ja hänen sydämensä
jyskytti kiihtyneesti kauan sen jälkeen, ikäänkuin hän olisi ollut
hirmuisesti suuttunut, ja vihainen hän todella olikin niille
jumalattomille ihmisille, jotka olivat särkeneet hänen rakkaan siltansa
ja nyt rakensivat sen sijalle jotain kiviröykkiötä, josta ei tietänyt
edes minkä näköinen siitä tulisi.
Sillan rakentamista kesti pari vuotta, ja Antti Peltari alkoi jo
vähitellen tottua tuohon tilapäiseen puusiltaan. Mutta eräänä
kevätpäivänä tapahtui kaikessa äkillinen muutos. Liikenne avattiin
uudella kivisillalla, ja tilapäistä puusiltaa alettiin hävittää.
Taas täytyi Antti Peltarin muuttaa tavaroineen ja asettua kivisillan
eteläiselle korvalle, mutta vaikeata hänen oli tottua tähän uuteen
rakennukseen...
Hän kulki ensin sen oikeata puolta koetellen tarkasti sen kivitystä ja
leveätä graniittikaidetta pysähtyen jokaisen pilarin ja lyhtypylvään
kohdalla tarkastellen ja tunnustellen niiden muotoja ja arvioiden
niiden etäisyyttä toisistaan. Sitten hän kulki sillan poikki sen
toisessa päässä ja palasi toista reunaa tutkien sen samalla tavalla ja
päätyi vihdoin paikallensa tavaroittensa ääreen.
Hän myönsi kyllä itseksensä, että silta oli lujatekoinen ja tilavakin,
mutta kuitenkaan ei hän voinut sitä hyväksyä, sillä sillan kova kivitys
kolisi jokseenkin samalla tavalla kuin katu. Hänen oli mahdoton
kuulonsa mukaan erottaa mitä liikettä sillalla kulloinkin tapahtui.
Kuorma-ajurien, pika-ajurien, raitiovaunujen ja yleensä kaikkien
ajoneuvojen synnyttämä melu muodostui tällä sillalla yksijaksoiseksi,
kovaääniseksi jyrinäksi ja pauhuksi, jonka kokonaisuudesta ei voinut
erottaa mitään yksityisiä ääniä, aivan samoin kuin torvisoittokunnan
puhaltaessa kaikki torvet sointuvat yhdeksi, valtavaksi marssiksi...
Suurimpana syynä hänen tyytymättömyyteensä oli kuitenkin kaipaus,
jonka oli herättänyt vanhan puusillan menettäminen. Sen hän tunsi
perinpohjaisesti, sen hän oli nähnyt nuorena poikana, ja kaartilaisena
ennen sotaanlähtöään hän oli monasti marssinut reippaan musiikin
pelatessa toveriensa kera Vanhaankaupunkiin ja Fredriksbergiin
aseharjoituksiin. Ja sitten kun hän kovan kohtalon lyömänä oli vihdoin
vaivalloisten harhailujensa jälkeen asettunut ikäänkuin asumaan sen
kupeelle, hän oli eläytynyt koko sen olemukseen ja tunsi itsensä
kuuluvaksi siihen niinkuin simpukka kuuluu kuoreensa.
Hän oli ennen iloksensa kuullut, kuinka pakkas-aamuina pika-ajurien
kulkuset olivat soineet heleästi hevosten koettaessa hiljaisessa
hölkässä täyttää ajureille annettua määräystä »Aja hilja sillan yli».
Hän oli kuullut, kuinka kevättalvella lumien sulaessa reet töyssyivät
ja jyskivät sillan kuoppaisella kannella, ja hän oli tuntenut, kuinka
ilman oli täyttänyt mätänevän maan ja lian kevättäennustava tuoksu.
Hän oli tuntenut, kuinka Kaisaniemenlahdesta oli alkanut nousta yhä
kosteampia, pahanhajuisia huuruja, kuinka jäät olivat ryskineet
tuulisina päivinä lahden suulla...
Kesäisin hän oli tuntenut, kuinka lauhat tuulet olivat nostattaneet
sillan kannella hienoa pölyä ja ajaneet sitä hänen silmiinsä, jotka
eivät vaaran tullessa arvanneet ajoissa sulkeutua. Pakastavina
syysaamuina olivat sillan palkit kolisseet kumeasti, ikäänkuin ne
olisivat olleet kuivempia ja kaikuvia kuin viulun koppa. Jokaisena
vuodenaikana oli sillan kolinalla ollut oma äänensä ja sointunsa, jonka
Antti Peltari oli niin hyvin tuntenut.
Hän oli rakastanut sitä vanhaa, kulunutta siltaa, joka oli ollut
yhdyssiteenä kahden niin erilaisen maailman välillä, hänen oman
lapsuutensa kaupungin, Hermanninkaupungin, ja hänen sotilasmuistojensa
kaupungin, keskikaupungin välillä. Oli ollut niin turvallista kulkea
sen yli ja antaa kätensä hiljalleen solua pitkin sen puista kaidetta,
jonka ihmiskädet olivat kuluttaneet niin tasaiseksi ja liukkaaksi ja
josta ei lähtenyt tikkuja käsiin, vaikka sitä olisi kuinka painanut.
Eikä siinä myöskään ollut tölmännyt kättänsä mihinkään outoon
pylvääseen taikka kylmään, kiviseen korokkeeseen niinkuin tylyssä,
uudessa kivisillassa...
Vuosikymmenien kuluessa oli sen Pitkänsillan yli kulkenut ihmisten ja
eläinten loppumaton jono. Hän ei ollut nähnyt sitä kulkuetta, mutta
hän oli kuullut minkälainen se kulloinkin oli ollut. Siitä olivat
ohitse rientäneet reipastahtiset sotajoukot, meluavat nuorisolaumat,
kovaääniset työväenkulkueet, ja siitä olivat soluneet ontuvatahtiset,
verkat ruumissaattueet... Kaiken tämän hän oli kuullut ja sielussansa
nähnyt...
Mutta ei hän enää kuullut eikä siis myöskään sielussansa nähnyt mitään.
Kaikki ääni tällä uudella sillalla oli yhtenä kovaäänisenä pauhuna,
jonka säveltä hän ei tuntenut.
— Kaikki vanha ja kaunis tässä kaupungissa häviää, ja kaikki kuolee,
— sanoi hän puoliääneen itseksensä istuessaan siinä telttatuolillaan.
Lukemattomia vanhoja, puisia taloja oli säälittä hävitetty siitä
kaupunginosasta, jonne silta johti ja jonka hän parhaiten tunsi.
Jokaisen häviävän puutalon kohdalla hän oli pysähtynyt ja saanut
ikäänkuin piston sydämeensä.
— Senkin näön minä vielä muistan, — oli hän silloin itseksensä puhunut,
— mutta ties Herra minkälainen siihenkin tilalle nousee.
Hänen Helsinkinsä oli alkanut yhä enemmän hävitä. Hän ei enää ollut
tuntea sitä omaksensa. Keskikaupungilla, jossa liike oli kasvanut
niin hirvittävän vilkkaaksi, ei hän enää vuosiin ollut uskaltanut
yksin liikkua. Muutaman kerran hän oli jonkun saattamana käynyt
kaartin kasarmin pihalla silittelemässä Gorny Dubniakin taistelussa
kaatuneitten toveriensa muistoksi pystytetyn patsaan jalustaa ja
samalla hän oli pistäytynyt pienessä kappelissa, jossa kaikki mielen
levottomuus ja ikävä oli haihtunut niinkuin silloin sotaankin
lähtiessä. Mutta eihän hänen enää viime vuosina sopinut sinne
kappeliinkaan nykyisten epämiellyttävien kasarmiasukkaiden takia
pyrkiä. Kaikki muuttui, kaikki hävisi... Tuntui niin kaihoisalta sitä
ajatellessa... Ja nyt oli vanha siltakin poissa.
Tänään hän tunsi sen taas raskaammin kuin moneen aikaan, mutta kait sen
vaikutti ystävän äkillinen poismeno. Poissa oli Ihantola, hän yksin
oli jäänyt jälkeen. Nyt olisi hänkin toivonut, että hänetkin olisi
»haudattu Balkanin santaan toiselle puolelle Tonavaa», niinkuin siinä
kaartilaisten laulussa sanottiin...
Oli alkanut sataa tihuttaa. Antti Peltari avasi reiällisen
sateenvarjonsa ja koetti huolellisesti peittää repaleisella takilla
paperossejaan. Häntä vilusti, ilma oli niin kostea ja kylmä, ja
hänen mielensä oli niin alakuloinen. Poismenneen ystävän kuolema oli
saattanut hänet elämään vanhoissa muistoissa, ja ystävän kuva värjötti
kaipauksena hänen mielessään.
Sade yltyi. Hänen täytyi ryhtyä korjaamaan tavaroitansa kokoon,
ja olihan jo iltakin. Hän peitti vaunut huolellisemmin, nosti
telttatuolinsa vaunuille ja alkoi hiljalleen työntää niitä edellään.
Ilta oli pimeä, vain jokunen himmeä lamppu valaisi suurta kivisiltaa,
jolla siitä huolimatta oli vilkas liike, sillä kaikilla oli kiire
sateensuojaan. Antti Peltaria ei häirinnyt kenenkään kiire eikä pimeä,
sillä hän oli tottunut ainaiseen pimeyteen. Mutta tänä iltana eli hän
voimakkaammin kuin koskaan ennen omaa muistojensa elämää, ja hänen
sielussaan oli entistä suurempi pimeys...
Satoi märkää lumiräntää. Ihmiset tunkeilivat hänen ohitsensa, kaikilla
oli kiire, mutta kukaan ei huomannut häntä, kun hän jolui laahustaen
ja tahdottomana ihmisvirrassa. Antti Peltari sai monta sysäystä, mutta
hän ei huomannut mitään. Hän oli kuuro kaikille äänille ja tunnoton
kaikille kosketuksille. Hänen sielussaan oli ystävän hautajaiset...
Hän kulki ajatuksissaan ja työnsi hitaasti edellänsä korivaunujaan,
eikä hän ensinkään huomannut, että hän sohjuisella sillalla oli
joutunut syrjäkäytävältä sillan ajotielle.
Yhtäkkiä ilmestyi sillan pohjoiseen päähän kovaa vauhtia ajava
yksilyhtyinen auto, jonka silmiähuikaiseva valosuihku ikäänkuin
paljasti kaikkien nähtäväksi elämän koko sillalla. Auton kuljettaja
ei kuitenkaan voinut vastatuulessa nähdä tiheän lumentulon takia
paria metriä pitemmälle eteensä. Matalaääninen auton torvi ammui
kuin tuomiopasuuna. Kuului kauhistuneita huutoja, ja samassa
silmänräpäyksessä Antti Peltari joutui auton alle...
Hänen korivaununsa kaatuivat, ja puulaatikko sisältöineen lensi
kauaksi. Paperossi- ja tulitikkulaatikot sinkoilivat ylt'ympäri.
Auto sätki ja jyrisi, ja kun vaunu oli saatu siirretyksi taaksepäin,
nostettiin korivaunujen sirpaleiden keskeltä pahasti ruhjoutunut sokea
tupakkakauppias...
Kun Antti Peltari kirurgisessa sairaalassa hetkiseksi virkosi
tainnostilastaan, sanoi hän heikolla äänellä:
— Kaikki häviää, vanha Helsinkikin katoaa, ja minä kuuluin siihen...
Ja hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi:
— Jumala on sittenkin armollinen... Tämän sanottuaan hän veti
viimeisen henkäyksensä, ja Pitkänsillan tupakkakauppias oli siirtynyt
katoamattomuuteen.