Pääkaupunkilaisen sanomalehden nuori kesätoimittaja Einar Ruth makasi
sairaana suuressa, autiossa huoneistossa, josta varsinaiset asukkaat,
hänen varakas tätinsä perheineen, olivat matkustaneet maalle kesää
viettämään. Huoneistoa vartioi ja kukkia kasteli perheen palveluksessa
vuosikymmeniä ollut keittäjätär Liina, joka nyt hoiti Einar-herran
taloutta näin kesäaikaan.
Ovelle kolkutettiin, ja Liina, joka oli tunnettu tavattomasta
puheliaisuudestaan, astui sisälle kädessään pieni, helmellä koristettu
kultasormus.
— No, tässä se nyt on se Einar-herran rinki. Kun minä tuolla
kylpyhuoneessa siivosin, niin vilahti siellä ammeen alustaa lakaistessa
jokin kirkas esine, ja eikös siellä ollut tämä, sormus. Ai, ai,
kyllä ne nuoret herrat sentään ovat hunttiomia tavaroittensa kanssa.
Tyyrishän tämäkin kalu on ja niin koree päärlykin kun siinä on, mutta
välittääkös ne nuoret herrat semmoisista, — puheli hän innostuneena
kaikki yhteen henkäykseen punniten sormusta kämmenellään.
— Sepä hauskaa, että Liina sen löysi. Kiitoksia vaan, minä olenkin
ollut niin pahoillani sen katoamisesta, se on minulle hiukan niinkuin
rakas, — sanoi Einar Ruth.
— Mutta tietääkös Einar-herra, että minullakin on yksi oikein tyyris
sormus? — kysyi Liina silmät loistaen ja sivellen tyytyväisenä
kädellään vuoroin leukaansa ja suupielihän.
— Vai on Liinallakin sormus? Taitaakin olla oikein kihlakalu, — nauroi
herra Ruth.
— Ja vielä mun mitä! Jestas sentään mitä se Einar-herra minusta luulee.
Johan minä nyt enää kihlakaluja... Ei, se onkin oikea klakkisormus
kiven kanssa, sellainen rupiini sen päällä paistaa, — puhui Liina
ylpeydellä.
— Jopa nyt jotakin, vai oikea rubiinisormus. Keneltä Liina sen on
saanut? — kysyi herra Ruth leikkisästi.
— No eikö Einar-herra sitä ole kuullut,
Alma-rouvaltahan minä sen sain, kun pelastin eräässä höyrylaivan
palossa ne rouvan hopeet, — sanoi Liina hiukan ihmeissään siitä, ettei
Einar-herra todellakaan näkynyt tietävän mitään hänen sormuksestaan ja
koko siitä tulipalojutusta, vaikka hän oli siitä niin monelle kertonut.
— Liina kertoo nyt, enhän minä ole sitä kuullutkaan, — sanoi herra Ruth
silmissä pieni, iloinen veitikka, sillä kertomuksen höyrylaivan palosta
hän oli kuullut Liinalta monta monituista kertaa. Hän tahtoi kuitenkin
tällä tekosyyllä pidättää Liinaa jonkun aikaa huoneessaan, sillä yksin
sairaana olo kuumassa, tuttavista tyhjässä kaupungissa oli niin ikävää.
Liinaa, jolla aina oli olevinaan hirvittävä kiire kotiaskareiden takia,
ei kuitenkaan tarvinnut kehoittaa kahta kertaa, sillä paljon puhuminen
kuului niihin hänen heikkouksiinsa, jotka eivät johtuneet vanhuudesta,
vaan synnynnäisestä taipumuksesta. Hän seisoi keskellä lattiaa, otti
lepoasennon nojaten kättänsä toiseen lonkkaansa, huojutteli hitaasti
ruumistansa ja siveli leukaansa ja suupieliään.
— Voi voi Einar-herra, kun ei minulla olisi oikein tässä aikaa, mutta
kyllä se vaan sitten oli kamala paikka se laivan palo. Mistäs minä nyt
oikein alkaisin, puheli hän ikäänkuin itsekseen ja muutti ruumiinpainon
toiselle jalalle.
— Juu, nyt minä muistankin. Se oli oikein hehkeä juhannusaatto.
Höyrylaivan kansi oli ihan väärällään väkeä, vallan sen olisi voinut
luulla uppoavan siihen paikkaan koko höyrypaatin. Vihreät juhannuslimot
koristivat laivan akteria ja fööriä, ja niitä oli pitkin koko paatin
stakettia. Se oli oikein juhlallista.
Vihdoin sitä monen mutkan ja viivytyksen jälkeen päästiin lähtemään
Helsingin rannasta saaristoa kohti. Laivalla oli sitten yletön
menoaminen ja hoittaaminen. Kolmella hanurilla soitettiin niinkuin
viimeistä päivää, että ihan olivat korvat haljeta niiden nälkäurkujen
pauhuun, ja niin siinä pidettiin pahaa ja rietasta ääntä, niinkuin
Jumalaa ei olisi ollutkaan olemassa...
Meri makasi tyynenä ja kirkkaana kuin hyyhmä lahna-aladobin päällä, ja
kun kapeissa salmissa mentiin, niin rannoilla koivujen kuvat tanssivat
kuin häissä, ja kaislat niiasivat kuin koulutytöt...
Niin oli luonto hehkee ja hellä, että oikein mulle tuli kiitollisuuden
tunto Jumalaa kohtaan siitä, että hän armossaan oli antanut meille
niin suloisen suven. Mutta ihmiset täkillä ja kajuutoissa eivät
piitanneet mistään, hoilattiin ja soitettiin, niin että päätä huimasi
ja sydänalasta eto...
Ja auta armias, kuinka ne muutamat miehet matkan varrella tulivat
hutikkaan. Kaikilla oli mukanaan juhannuseväitä, millä viinaa,
millä konjakkia ja jos jotakin väkevää... Mutta totta sanoen, kyllä
minua äklötti, kun minä näin parinkin retkaleen ryyppivän pullosta
tinatööriä...
Eihän se Einar-herra taida tietääkään mitä »tinatööri» on? Juu, nähkääs
Einar-herra, se on aivan selvää lamppuspriitä, semmosta kun pannaan
priimuskyökkiin. No, eihän ne nyt sitä aivan semmoseltaan latki, kyllä
sitä ensin värkätään ja tisleerataan senkin seitsemällä konstilla.
Ensin halkaistaan hapanlimppu noin pitkin leveyttään ja sen läpi sitten
fadin päällä filtataan eli siivilöidään tenu pariin, kolmeen rupeamaan,
että se paha siitä lähtisi, se myrkky, joka miehen tappaa. Sitten
siihen ajetaan konjakkiesanksia ja kolmensorttiset kuminat, ja kuuluvat
ne sitä vielä kehuvankin. Mutta kyllä niiden henki vaan tulee niin
pahalle, että ihan luulisi nuuskivansa trankkitynnöriä. Mutta siitä
huolimatta näkyi se tinatööri menevän miehiin kuin voi kanaan...
Yhä se meno vaan yltyi ja paheni. Minä ajattelin sydän kurkussa, että
jos Jumala auttais minua vielä sen verran, että antais minun hengissä
päästä maihin tästä uivasta helvetistä.
Mutta herrajestas sentään, silloin se tapahtui. Minä istuin silloin
föörissä Signe-neidin vaatekorilla ja riivin hiljaa oksasta
koivunlehtiä ja nuustelin kämmeniäni, kun ne niin mukavasti tulivat
vihreelle. Kuului kauhea huuto:
»Tuli on irti, laiva palaa, laiva palaa...» Siunatkoon, parkasin
minäkin ja ampasin pystyyn. Yksi akterissa ollut muija juoksi lapsi
sylissä minkä kerkesi fööriin ja kertoi minulle, kuinka valkea oli
päässyt irti...
Ryyppyhommissa olivat miehet sielläkin olleet ja olivat tölmässeet
vahingossa viiden litran spriipulion rikki. Sprii oli tulvinut pullosta
ruutikuivalle täkille kuin kaffi ylikiehuvasta pannusta. Hätäyksissä
oli sitten yhdeltä niistä onnettomista pudonnut palava paperossi
spriihin, ja niin oli tulipalo valmis...
Voi sitä hötäkkää ja äläkkää mikä laivalla nousi. Vanhan laivan kuiva
täkki syttyi tuleen äkkiä kuin rohtimet. Ja valkea otti heti kohta
sellaisen vallan, ettei sitä pitänyt styyrissä kukaan. Ihmiset tulivat
vallan kuin hulluiksi. Vaimoväki huusi ja parkui kuin tapettaessa,
ja osa miehistä oli siksi hutikassa, etteivät voineet ryhtyä paljon
mihinkään. Kaikki koettivat vain juosta alta pois minkä kerkisivät,
mutta juokse nyt siinä, kun laiva oli ahdinkoon saakka väkeä täynnä ja
vielä lisäksi tavaroita, kimpsua ja kampsua jos jonkin sorttista...
Täydellä höyryllä sitä sitten ajettiin suoraan maata kohti kivistä ja
kareista piittaamatta. Mutta kun oltiin merellä niinkin kaukana kuin
me, ei sitä vaan niin yks-kaks rantaan päästy. Laivan pilli vihelsi
ja huusi kuin tuomiopasuuna, ja kyllä vaan siinä oltiinkin tuomiolle
menossa täyttä vauhtia.
Ihmiset tuuppivat toisiaan ihan armotta ja tappelivat vallan kuin
sodassa. Siinä sai jokainen katsoa eteensä. Palava laiva lähestyi
rantaa kuin tuuliaispää, mutta vedosta valkea vain yltyi ja sai lisää
virikettä... Pilli huusi, ja ihmiset huusivat. Ei nyt enää haitaria
soiteltu, vaan kolmella kielellä, suomeksi, ruotsiksi ja ryssäksi,
ihmiset siinä rukoilivat Jumalalta apua, mutta kyllä se nyt tuntui
olevan tulematta...
Hädissään muutamat paiskasivat itsensä mereen, mutta ei se sinnekään
meno niin hääviä ollut, jos ei osannut uida. Toiset viskelivät
tavaroitaan mereen niin paljon kuin vaan kerkesivät, ja tämmöisessä
sekamelskassa laiva viimein pääsi joteskin lähelle rantaa. Sen kone
pysähtyi siinä paikassa, sillä kuumuuden takia täytyi höyry päästää
pannusta, ettei se räjähtäisi. Möljään saakka ei päästy, mutta hyvä
niinkin...
Nyt uskalsivat useammat paiskata itsensä mereen, ja tavaroita tuli
ihan satamalla. Vettä oli rannassa tavalliselle miehelle kainaloihin
asti. En minäkään ollut siinä toimetonna, vaan mitään sen enempää
ajattelematta heitin Signe-neidin vaatekorin mereen. Mutta sitten
minä peljästyin, niin että jalat oli aitani mennä, sillä minä muistin
samassa rouvan hopeet, jotka olivat väskyssä salongissa...
Siinä salongin ovella vasta sitten kävi kova rytäkkä ja käsirysy. Mutta
minä piinasin itseni vaan sisälle kovasta vastavirrasta huolimatta
ja palasin saman tien, vaikka siinä ovessa olinkin niin kovassa
puristuksessa, että henki ei käynyt juuri hiventäkään. Mutta rouvan
hopeet minä vaan sain täkille ja sitten suoraan mereen. Ajattelin,
että kaitpa ne siellä ovat paremmassa tallessa kuin tulessa, niinkuin
olikin...
Sitten minäkin pääsin viime tingassa yhteen pikkupaattiin, jolla
vaimoihmisiä maihin soudettiin. Eikä siinä rantaa keritty varrota,
mereen vaan vyötäisiä myöten, kun paatti palasi toisia noutamaan...
Vihdoin sen valkeankin valta saatiin laantumaan ja laiva hinattiin
lähemmä rantaa, vaikka ei se juuri laivalta näyttänyt, kun sen melkein
kaikki puuosat olivat palaneet karreksi. Siinä se hylky maata kehitteli
mustana ja kamalasti katkuavana kuin pahasti palanut paistinpannu...
Mutta auta armias, minkä näköistä joukkoa sieltä maihin lossattiin.
Minä istuin läpimärkänä valkoisella rantahiekalla ja ihan nääntyneenä,
sillä pitkät hameet päällä vedessä kahlaaminen ei ole mitään
leikintekoa. Ajattelin juuri, että milläs ihmeen konstilla minä saisin
ne rouvan hopeet pelastettua sieltä merestä, kun samassa nostettiin
rannalle eräs oikein hieno venäläinen rouva. Voi, sitä raukkaa,
niin sen vaatteetkin olivat palaneet, ettei ollut jälellä kauniista
protyyrihameesta kuin muutamia siekaleita, mutta jaloissa sillä oli
ehjät, tulenpunaiset kengät kuin keitetyt hummerit. Voi hyvä Jumala
sentään, hengissä se oli ja valitteli ryssäksi, ja ihan minun piti
peittää silmäni, kun näin, että sen reidet olivat palaneet kuin
käristetty rosspiffi. Minä parkasin kauhusta ja olin pyörtyä ihan
siihen paikkaan...
Mutta ei sitä siinä kauan ehtinyt katsella, sillä samassa tuotiin
pari lasta, jotka olivat menneet pieniksi kuin nyrkki, aivan kuin
palaneet pyyt padassa, kuolleet lapsiraukat... Ja niin siihen rannalle
hommattiin ihmistä jos jonkin näköistä. Toiset olivat palaneet enemmän,
toiset vähemmän, mutta palaneita ne vaan olivat...
Kyllä siinä sitten piisasi itkua ja valitusta, enkä minäkään enää
jaksanut itseäni pidättää, vaan porasin ihan ääneen, vaikk'ei minulla
ollutkaan mitään hätää, mutta kun se oli niin ylettömän surkeeta...
Sitten minä rupesin oikein toden perään pelastamaan rouvan hopeita.
Sain erästä pitkää laivamiestä, jonka nimen tiesin olevan Antersson,
sillä olinhan minä niin monasti siinä laivassa reisannut, plyysin
hiasta kiinni. Se oli sellainen sinisen ja valkean raitainen plyysi,
niinkuin Einar-herra tietää merimiesten pruukaavan. Minä pyysin häntä
hakemaan rouvan hopeet merestä paikasta, jonka minä viisaisin. Mutta
se ei ottanut kuuleviin korviinsakaan minun puhettani, nauroi vain ja
nyhtäsi itsensä irti. Silloin mulle tuli ihan hätä ja pyysin oikein
ruotsiksi:
»Säärä Antersson, rettä rouvans hopeet, säärä Antersson, rouvans
hopeet...»
Antersson vain nauroi ja aikoi lipottaa tiehensä, mutta silloin minä
tarrasin häntä plyysinhiaan uudestaan kiinni kuin takkiainen ja
rukoilin oikein poru kurkussa:
»Säärä Antersson, retta rouvans hopeet, retta ny, jaak jeer Antersson
kaffe och allt, retta ny para.» — Ja silloin sen miehen sisu pehmeni,
se nauroi minun uikutukselleni ja alkoi kahlata mereen. Minä seurasin
niin pitkälle kuin uskalsin, ja kun se jonkun aikaa oli siellä meressä
lorinut, niin rouvan hopeet se löysi ja Signe-neidin korin kans...
Voi, voi, kyllä minä sitten osasin olla iloinen ja onnellinen, kun ne
hopeet saatiin merestä ja kun minä Signe-neidin vaatteita levittelin
rannalle kuivamaan. Minä kiehautin oikein väkevää kaffeeta rouvan
tyyriistä kaffeista siinä rantakivien välissä, ja mun mieleeni tuli
niin sanomattoman suuri kiitollisuus Jumalaa ja Anterssonia kohtaan,
että mun täytyi siinä puoliääneen veisata »Sun haltuus rakas isäni...»,
vaikka ihmiset vähän pitkään katselivatkin ja kai maar luulivat, että
minä olin tullut kaistapääksi. Vaikka eihän se mikään ihme olisi
ollutkaan, jos semmoisessa löylyssä olisi järkensäkin menettänyt, ja
taisi se kuumuus siinä höyrypaatilla kysyä monenkin päätä...
Kun me sitten Anterssonin kanssa joimme siinä auringonpaisteisella
rannalla hyvää kaffeeta — kerman minä olin juossut lähellä olevasta
torpasta, — niin minä olin vallan hassusti rakastunut Anterssoniin
enkä malttanut olla hiukan paijaamatta sen suurta, ruskettunutta
kättä, jossa hohti Anterssonin naimasormus. Olihan se oikeastaan
syntinen teko, hyväillä toisen miestä, mutta en minä silloin sille
mitään mahtanut, kun minun kiitollisuuteni oli niin suuri Jumalaa ja
Anterssonia kohtaan...
Tässä Liina hiukan hengähti, pyyhki muutamia liikutuksen kyyneliä
uskollisista, tihruisista silmistään ja jatkoi sitten:
— Ja kun Alma-rouva sai hopeensa takaisin ja kuuli, kuinka minä ne
olin pelastanut, niin hän kiitti mua oikein kädestä ja kysyi, että
tahtoisinko minä palkkioksi rohkeudestani rahalahjan vai jonkin
muistoesineen. Mutta mitäs minä rahoista, onhan minulla muutamia
tuhansia pankkikirjan päällä, ja ne rahat minä olen määrännyt
pakanalähetykselle.
— Vai aikoo Liina ostaa alastomille neekeripojille vaivalla ja hiellä
keräämillään rahoilla taskuraamattuja? — sanoi herra Ruth leikkiä
laskien. — Joutaisivathan ne rahat parempaankin.
— Ai, ai, Einar-herra ei saa pilkata, kyllä kristityn ihmisen
pitää huolehtia siitä, että kaikki kansat tulisivat Jeesuksen
opetuslapsiksi. No niin, minä pyysin Alma-rouvalta sormuksen, kun ei
minulla, naimattomalla tytöllä, ole mitään semmoista. Ja sitten rouva
antoi minulle kultasormuksen oikein rupiinin kanssa, ja siihen oli
kaiverrettu sisäpuolelle »Liinalle uskollisesta palveluksesta».
Kun minä sain sen sormuksen, niin minä niiasin, niin että hameet maata
veti, ja itkin niinkuin ensi kertaa Herran pyhälle ehtoolliselle
käydessä. Minä näytän sen sormuksen Einar-herralle joskus, ei se
nyt ole minulla matkassa, sillä minä pidän tavarani tyystimmin kuin
Einar-herra, joka paiskoo sormuksiaan vaikka ammeen alle. —
Tämän huomautuksen nuorelle herralle piti vanha Liina oikeutenaan,
vieläpä velvollisuutenaankin. Tämän sanottuaan hän pelästyi kauheasti
ja huudahti hätääntyneenä:
— Jestas sentään, kun minä vallan unohdin perunat tulelle! Kait ne nyt
ovat kiehuneet ihan puuroksi.
Samassa silmänräpäyksessä hän livahti ulos huoneesta.
Einar Ruth tunsi väsymystä tämän yksinpuhelun jälkeen. Hän ei kaivannut
enää seuraa. Helteinen, kesäinen aurinko paistoi uuvuttavasti akkunan
edessä olevien keltaisten uudinten lomitse levittäen hiljaiseen
huoneeseen kellertävää tulipalon loimotusta.
Hän vaipui horrokseen ja nukkuen levottomasti tässä kellertävässä
valossa hän näki pahoja unia tulipaloista, merihädästä, tappeluista ja
muista suurista onnettomuuksista...