Kivijalkakerroksessa olevan pesutuvan ovi oli selkoselällään. Ovesta
tulvehti vesihöyryä, keveätä kuin vaaleat poutapilvet. Mahdotonta oli
nähdä sisälle, sillä maaliskuun aurinkoinen päivä oli vielä siksi
kylmä, että ovesta tuleva kuuma, kostea ilma heti muuttui sankaksi
sumuksi. Tuvassa vallitsi usvainen hämärä, sillä huoneen ainoa akkuna,
joka antoi viereisessä talossa olevan hautakiviveistämön pihalle, oli
paksussa hiessä. Hämärässä pesutuvassa oli kaksi pesumatamia, jotka
käsivarret kyynärpäitä myöten saippuavaahdossa pesivät kolmijalkaisissa
»punkissaan» vaatteita. Suuren muuripadan alla paloi rätisevä tuli,
joka loi märälle asfalttilattialle salaperäistä hohdettaan.
— Vallanhan tässä saa flunssan, — sanoi Vepsäläiskä, roteva,
keski-ikäinen nainen Sundbergskalle, — kun te aina tuota ovea pidätte
läämällänsä.
‒ Mitäs siinä turhia toimitat, tiuskaisi Sundbergska, alulla
kuudettakymmentä oleva pienehkö eukko. — Nuori ihminen ja kehtaakin
pitää tuosta ovesta aina sellaisen äläkän...
— No tartteekos Sunbergskankaan aina olla niin hassu niiden
hautajaisten perään?
— Jotain vaihtelua kait minäkin sentään tarvitten. Tänään pitäisi olla
oikein hauskat hautajaiset flakujen ja kranssien kanssa. Lehdissä luki,
että ylioppilaatkin ottavat osaa professori Lindevallin hautajaisiin,
ja tästähän niiden täytyy mennä ohi.
Sundbergska kuivasi käsiänsä esiliinaksi vyötäisille sitaistuun paitaan
ja asettui pesutuvan ovelle, josta pihan yli pitkin porttikäytävää
saattoi nähdä kadulle. Hän jäi siihen kotvaksi seisomaan ja puheli
jotain itseksensä.
— Ihmeellinen ihminen tuo Sundbergska, — ajatteli Manta Vepsäläinen
siinä pestessään. — Lähes viisikolmatta vuotta se on tässä pitänyt
tuota peliään. Aina, jok'ikinen Jumalan päivä, se kyttää ja vahtaa
hautajais-saattoja. Ihan se on kuin kipee, jos joku ruumis pääsisi
livahtamaan tästä ohi hänen sitä näkemättään...
— Merkillistä kun ei niitä jo kuulu eikä näy, vaikka kello on jo
kolme... Tähän aikaanhan niiden pitäisi tästä tulla, sillä ruumis
kuulemma siunataan haudalla, — puheli Fiina Sundberg ikäänkuin
itseksensä ovella.
Mutta Manta Vepsäläinen ei kuullut hänen puhettaan. Hänen ajatuksensa
kulkivat omia latujaan. — Ja on se sentään ihmeen paikka, kun se ei
väsy tuohon yhteen ja samaan. Aina se vaan jaksaa niitä varrota ja
sitten se ampasee kuin vapsahainen portille ja katselee siinä syömättä
vaikka koko päivän... Samassa Vepsäläiskän ajatukset katkesivat
jostain hänelle tuntemattomasta syystä, ja hän rupesi hyräilemään:
»Saammeekoohan tulla yhteen tuolla puolen Joortaanin...»
Maaliskuun aurinko paistoi lämpimästi. Räystäitten jääkynttilät
kiloilivat kuin kristallipuikot ja tippuivat vettä. Muutamia kyyhkysiä
kuhersi jossain akkunalaudan päällä, ja etäämmällä olevasta korkeitten
kivimuurien ympäröimästä pihasta kuului posetiivin soittoa.
Sundbergskaa alkoi unettaa. Hän nojasi ovenpieleen, risti kätensä
yli rinnan, ummisti silmänsä ja antoi auringon paistaa kurttuisille,
laihoille kasvoillensa. Talon tumma tiiliseinä hohti suloista lämpöä,
pesutuvan ovesta tulvehti lämmintä höyryä, ja ikäänkuin sen mukana tuli
Sundbergskan korviin tutun laulun harras sävel ja sanat: »Yhteeheen,
yhteeheen...»
Hänen oli lämmin ja hyvä olo, hän raotti silmiänsä niinkuin kissa
auringon paisteessa ja näki jonkun lipun liehuvan silmiensä ohi. Hän
huudahti hätääntyneenä:
— Auta armias, Vepsäläiskä, Vepsäläiskä, tulkaa herran nimessä, nyt ne
ajaa ohitte...
Hän riensi portille minkä vanhoilla, luuvaloisilla jaloillansa pääsi,
ja Vepsäläiskä seurasi käsiänsä pyyhkien perässä.
— Jestas sentään, kun olin aivan torkkua ohi koko hautajaiset, mutta
kun kevätilma tuppaa niin ramasemaan. Onneksi kerkesin sentään nähdä,
se oli sellainen vaalea tamminen kirstu, oikein niitä neljänsadan
markan arkkuja pislaakeineen ja hanttaakeineen. Annas olla nyt kun
lasken flakut, yksi, kaksi, ... jaa-a, kokonaista seitsemän riepua.
Kyllä professori-vainaa näkyy olleen tykätty ihminen, — puheli
Sundbergska hengästyneenä, silmät ihastuksesta ja innostuksesta
hehkuen, vaikka kasvoilla väreilikin tekopyhä hautajaisilme.
— Noi on niitä ylioppilaita ja tossa vissiin ajaa professorska
flikkansa kanssa, synti niitä rassuja, — sanoi hän nyökäyttäen
päätään hartaalla osanotolla. — Ja noi on niitä professoreja ja muita
opettajia, ai, ai, kyllä siinä sitten ajaa järkeä... Vepsäläiskä,
kattokaa nyt totakin kranssia, se on vissiin yliopiston kranssi,
semmonen maksaa parisataa, niin että präikää; köyhä sillä rahalla
eläisi puhtaasti puolisen vuotta, kyllä se sentään on synti
sellaisia rahoja... Olkaas vai nyt, etten vaan sekoo laskussani,
kaksikymmentäseitsemän, kaksikymmentäkahdeksan, kaksikymmentä... no on
siinä hevosta ja saattajaa... Tossahan tulee pastori, ai, ai, rikas
ruumis, rikas ruumis, ei tämä pastori köyhiä hautaakkaan. Kovin on
tykätty rikkailta, kuuluu tekevän sen kaidan tien hiukan leveämmäksi,
ja kannattaahan siitä vähän maksaakin, jos toi nyt sitten auttaa. —
Hän puhui koko ajan ja viittoili käsillään tehden kaikesta havaintoja.
Manta Vepsäläinen ei saanut suun vuoroa.
— Viisikymmentäkolme hevosta, olipa siinä, pariton luku... taisipa
joutua helvettiin, sillä niinpä sitä vaan sanotaan, että suruttomien
saattoon aina tuppaa väkisinkin epätasainen luku, vaikka mene nyt ja
tiedä hänestä, — puheli Sundbergska asiantuntijan tavoin.
Saattue oli jo kaikonnut hautausmaan portille asti, mutta yhä seisoi
Sundbergska paikallaan ja katseli päinvastaiseen suuntaan, näkyisikö
sieltä toista saattoa, sillä tähän aikaan niiden kaikkien oli tapana
siitä ohi jolua.
Portti, jonka pielessä Sundbergska seisoi, oli pimennon puolella,
ja maaliskuun tuuli oli vielä kylmä. Sundbergskaa paleli. Hän aikoi
poiketa portista sisälle, mutta samassa näkyi kadunkäänteessä uusi
ruumissaatto, ja hän jäi paikalleen.
Kylmästä huolimatta hän teki tästäkin saattueesta kaikki samat
havainnot kuin edellisestäkin. Hän arvosteli arkun hinnan, vainajan
yhteiskunnallisen aseman ja varallisuuden ja luki nimen seppeleitten
nauhoista sekä laski samaan aikaan saattojoukon hevosluvun.
Nyt hän tällä kertaa olisi ollut jo tyytyväinen näkemäänsä, sillä niin
häntä vilutti, mutta vielä ilmestyi yksi ruumissaatto. Kaikkienhan
niiden täytyy mennä siitä ohitse, jos mielivät kaupungin vanhalle
hautausmaalle.
— Köyhää väkeä, köyhää väkeä, — mutisi hän itseksensä, mutta ei
malttanut kuitenkaan poistua, ennenkuin oli laskenut hevoset, joita
oli kahdeksan kappaletta. Sitten hän riensi hampaat loukkua lyöden
pesutupaan, jonne Vepsäläiskä jo heti ensimmäisen saattueen nähtyään
oli rientänyt. Hän oli sulkenut oven, ja tuvassa tuntui miellyttävän
lämpimältä, kun tuli ulkoa.
— Eihän ne tahtoneet tänään loppua millään, paljon niitä ihmisiä näkyy
kuolevan näin kevätpuoleen, — sanoi Sundbergska ja lähestyi muuripataa
lämmitelläkseen itseään. — Ihan olin paleltua pilalle, niin mua
vilutti...
— No ja tartteeko Sundbergskan kanssa siinä vahdata tuntikaupalla ihan
kuin palkan edestä, vaikka saisitte kuolemantaudin.
Sundbergska ei ollut kuulevinaankaan koko huomautusta, vaan alkoi
kaataa kiehuvaa vettä »punkkaansa» ja ryhtyi pesemään vaatteita...
* * * * *
Kolme vuorokautta oli kulunut.
Viimekeskiviikkoisen kylmässä kevättuulessa seisoskelemisen jälkeen
oli Sundbergska saanut niin pahan yskän, että hänen täytyi pysytellä
huoneessaan. Hän oli ahkerasti nauttinut »Tanskan kuninkaan
rintatippoja», mutta siitä huolimatta oli yskä vain yltynyt, niin
että henkeä toisinaan salpasi vallan tukehtumiseen saakka. Ja hän kun
oli toivonut toipuvansa edes sen verran, että sunnuntaina kykenisi
hautausmaalle katselemaan ja kuuntelemaan hautajaisia.
Aurinko paistoi lämpimästi akkunasta, joka antoi kadulle. Oli varhainen
kevät ja kelirikon aika. Suuria lätäköltä näkyi likaisessa, pahalta
tulevassa lumessa. Räystäät tippuivat, auringon säteet kimaltelivat
putoilevissa vesipisaroissa ja heijastelivat kadun tummissa
vesilätäköissä.
Sundbergska nojasi kyynärpäillään akkunalautaan ja katseli kaihoten
ulos. Hän painoi kasvonsa lujasti ruutuun ja koetti kurkotella
nähdäksensä, oliko kadulla mitään suurempaa liikettä.
Mitään erikoista ei näkynyt. Vain jokunen sunnuntai-aamupäivän
kävelijä tai muutamia pika-ajureita, joissa istui
mustiinpuettuja naisia sylissään kukkaruukku tai havuista ja
keinotekoisista pihlajanmarjatertuista tehty seppele. He ajoivat
sunnuntaitervehdykselle omaistensa haudoille.
Oli ikävystyttävän hiljaista. Aurinko paistoi raukaisevasti.
Sundbergskan mustanjuovikas, puolisokea kissa lojui lattialla auringon
paisteessa ja kehräsi kuuluvasti... Hiljaisuutta häiritsivät vain
toisinaan ohitse ajavan raitiovaunun kellonkilahdukset ja öljyn
puutteessa kiljahtelevan vanhan herätyskellon vongahdukset...
Samassa alkoivat kaupungin suurimman kirkon kalseaääniset kellot
soida. Niiden tutut, kumeat lyönnit saivat Sundbergskan levottomaksi,
sillä hän tiesi kokemuksesta, että nyt oli varmasti jokin suuri
ruumissaatto tulossa. Eikä kestänytkään kauan, vaikka odottavan aika
tuntui pitkältä, kun kadulle ilmestyi komea ruumissaatto. Siinä oli
suuri joukko jalankävelijöitä, paljon hevosella-ajajia, kokonaista
neljäkymmentä hevosta ja runsaasti seppeleitä.
Sundbergskan tuli paha olla, sillä hän saattoi arvata, että haudalla
tullaan pitämään kauniita puheita. Pastori, jonka hän tunsi
persoonallisesti, tulee pitämään oikeaan jumalansanaan perustuvan
saarnan, kuoro tulee laulamaan, seppeleitä lasketaan, kukat tuoksuvat
sulavan lumen kanssa kilpaa, ja kyyneleitä vuotaa runsaasti tänä
kauniina sunnuntaina... Monta kertaa hän oli ollut syrjemmällä
mukana itkemässä tällaisissa tilaisuuksissa, sillä se oli niin
tunnelmallista...
Nytkin hän herkistyi pelkästä mielikuvituksesta miltei kyyneliin.
Hänen päänsä oli niin hirvittävän kuuma, ja ohimot takoivat rajusti.
Hän painoi otsansa ruutuun, mutta sekin tuntui näin auringonpaisteessa
liian kuumalta. Saatto jolui verkalleen ohitse, ja viimeisen ajurin
reen perässä oleva numero muuttui epäselväksi häipyen olemattomaksi.
Kumeat kirkonkellojen lyönnit värisyttivät vieläkin keväistä,
kuulakasta ilmaa, ja Sundbergskan mielen valtasi syvä hartaus. Hänen
herkistynyt, kuumeinen mielikuvituksensa vieritti muistista kuluneen
elämän monia raskaita muistoja hänen siinä nuokkuessaan aurinkoista
akkunaa vasten.
Työtä, köyhyyttä ja ainaista ponnistelua oli elämä läpeensä ollut.
Muiden hyväksi oli saanut raataa, niin että oli katketa, ja vaivoin
henkensä pitimen oli ansainnut. Tuskinpa sitä muisti olleensakaan
nuori, sillä niin varhain oli saanut alkaa taistella leipäkannikasta.
Mutta olihan sitä sentään, vaikkapa vain lyhyeen, oltu nuorikin, ja
silloin oli pidetty seuraa nuoren miehen kanssa niinkuin muutkin
nuoret. Niitä herttaisia aikoja, sydänalasta oikein hemasi, ja komea se
rakennusmestari Nordlund oli ollutkin. Siinä sitten oli ollut miesten
mies, kun sen vain näki, niin polvet veti heikoksi, ja jalat olivat
lentää alta. Ja vaikka se olikin ollut niin ylettömän nuori, niin
oli se ollut niitä ensimmäisiä siinä ammatissaan ihan. Hyvät heidän
välinsä olivat olleet, ja omaan kotiin oli päätetty muuttaa heti kun se
osaketalo vain tulee valmiiksi...
Mutta toisin oli kaikkivaltias armossaan säätänyt. Kun sen osaketalon
harjakannuja oli juotu, oli Nordlund hutikkapäissään pudonnut korkeilta
tellinkeiltä ja itsensä kuoliaaksi satuttanut...
Auta armias niitä kauheita aikoja. Ihan sitä oli luullut tulevansa
kaistapääksi, ja muutama kuukausi sen Nordlundin kuoleman jälkeen
oli vielä syntynyt tyttölapsi. Voi sitä häpeää ja alennusta, mutta
Jumalalle kiitos, lapsi oli heti pienenä päässyt tämän maailman
pahennuksesta...
Toisten ihmisten likaisia vaatteita oli sitten pesty päivästä toiseen,
vuodesta vuoteen, ja niin oli hiljalleen elää kituutettu. Mutta niistä
ajoista pitäen olivat hautajaiset ja haudat käyneet rakkaiksi. Niitä
katselemalla, niitä seuraten oli elämä sentään tuntunut ikäänkuin
paremmalta, helpommalta, ja olihan siinäkin jotain sisällystä.
Ihmisten hautajaiset osasivat sentään olla niin erilaisia. Vuosien
kuluessa hän oli pannut merkille, mikä niissä todella oli tähdellistä,
mikä itse vainajia, mikä jälkeenjääneitä ihmisiä varten... Mutta
yhteistä kaikissa oli ollut se juhlallisuus, jonka herättää
itsekussakin asustava tunto siitä, että kerran meidän kaikkien on
kuljettava sitä tietä.
Harvoin oli tullut kirkossa käydyksi, vaikka uskovaisten kirjoihin
itsensä lukikin, sillä selvempää ja enemmän sydämeen käypää sanaa
sai hautuumaalla kuulla, ja siksipä oli tullut tavaksi aina liittyä
ruumissaattoihin. Varsinkin keväällä, kun luomakunta oli heräämässä
uuteen elämään, saattoi haudalla puhjeta ankaraan synnintuntoon ja
ratketa katumuksen karvaihin kyyneliin. Silloin parhaiten tunsi elämän
turhuuden ja kuoleman varmuuden...
Näin olivat hänen ajatuksensa kulkeneet, kun ankara yskäkohtaus
herätti hänet mietteistään; päätä huimasi ja hänen täytyi kiiruhtaa
vuoteeseensa.
Kun hänen asuinkumppaninsa Vepsäläiskä iltahämärissä palasi kaupungilta
kotiinsa, löysi hän Sundbergskan ankarassa kuumehoureessa, ja vielä
samana iltana vietiin Sundbergska yleiseen sairaalaan.
Fiina Sundberg houraili ankarasti koko seuraavan yön ja eli mukana
lukemattomissa hautajaisissa. Muutaman päivän kuluttua Sundbergska itse
oli valmis haudattavaksi.
Seuraavana sunnuntaina lähti pitkä ruumisjuna Malmin hautausmaata
kohti. Juna oli ahdinkoon saakka täynnä mustapukuisia ihmisiä, jotka
saattoivat omaisiaan viimeiseen lepoon. Eräässä kolmannen luokan
vaunussa istui Vepsäläiskä erään tuttavansa kanssa ja puheli tälle
matalalla äänellä:
— Äkkiä sen Sundbergskankin lähtö täältä tuli, mutta tarvitsiko sen
kanssa itsensä vilustaa niitä ainaisia maahanpaniaisia vahdatessaan
siinä portinpielessä.
— Mutta kun sillä nyt kerran oli sellainen luonto ja hinku niiden
hautajaisten perään, — sanoi Vepsäläiskän seuralainen.
— No, sehän se oli, mutta synti minun sitä, sittenkin käy, kun se saa
näin viheliäiset hautajaiset, sillä kait se oli toivonut parempiakin,
se kun pani niin suuren arvon komeuden päälle.
— Minkäs sille mahtaa, kun on köyhä eikä ole sukulaisiakaan.
— Niin, jokaisellahan meillä on säätynsä mukainen loppusaatto.
He vaikenivat ja ajattelivat itsekseen tämän maailman menoa.
Malmilla kannettiin ruumiit kappeliin, jossa pappi siunasi ne kaikki
yhdellä kertaa ikäänkuin summakaupalla. Sitten alettiin ruumiita
kärrätä kapearaiteisilla vaunuilla avaran hautausmaan eri osiin.
Ruumis numero kolmetoista, jonka Vepsäläiskä tiesi
Sundbergska-vainajaksi, laskettiin monien muiden kanssa pitkään
linjahautaan.
Hautaa umpeen luotaessa sanoi Vepsäläiskä toverilleen:
— Kovin paha numero sen Sundbergskan kohdalle sattuikin. Se väitti
aina eläissään, että kolmetoista oli paha luku hautajaissaatossa.
Sielunvihollisen luku. Mahtoikohan se nyt joutua helvettiin?
— Kuka sen tietää, — sanoi Vepsäläiskän toveri rauhallisena, — mutta
jonkun kait sekin numero pitää osalleen saada...
— Niin, ja jonkun kait vaivanpaikkaankin pitää joutua, oma vika, —
lohdutteli Vepsäläiskä itseänsä.
Kun hauta oli luotu umpeen ja pehmeään, valkoiseen hiekkaan oli
pistetty maalaamaton riuku, johon oli mustalla merkitty numero
kolmetoista, kiinnitti Vepsäläiskä siihen pienen seppeleen, joka oli
tehty kuivaneista lehdistä ja valkoisista vahakukista. Sitten hän
kääntyi toverinsa puoleen ja sanoi:
— Ikävät hautajaiset, olisi Sundbergska itse sanonut hautajaisistaan...