Keskikaupunki, jossa vilkasliikkeiset pääkadut kulkivat pitkinä,
yhdensuuntaisina viivoina seuraten uskollisesti toisiaan niinkuin
rautatiekiskot, oli suuren liikkeen takia käynyt ahtaaksi ja
epämukavaksi. Näitä pääkatuja katkovia poikkikatuja tuntui olevan liian
harvassa, niitä oli saatava uusia, keinoilla millä hyvänsä.
Kaupungin yleisten töiden hallitus olikin päättänyt puhkaista läpi
korkeitten kivimuurien uuden kulkureitin, maksoi mitä maksoi, ja paljon
siihen puuhaan kuluikin sekä päänvaivaa että rahoja...
Vanha, noin seitsemänkymmenen korvilla oleva rappari Kristian Hartzell
oli viisikolmattavuotiaan poikansa Vilhon kanssa purkamassa erästä
nelikerroksista kivitaloa paikalla, johon »Murtokatua» rakennettiin.
Tämä tukeva kivitalo, jota hän nuoruusvuosinaan oli ollut rakentamassa
ja joka kallioperustuksensa ja paksujen seiniensä nojalla hänen
mielestään olisi voinut seistä siinä vaikka tuomiopäivään asti, oli
nyt mitä kurjimmassa tilassa. Ruskea peltikatto oli revitty irti, ja
käpristyneet, risareunaiset peltilevyt olivat sikin sokin pihalla
niinkuin päremyllyn kupeella hylätyt susipäreet.
Ullakko ja ylin kerros olivat jo puretut. Muurien epätasaiset reunat
muistuttivat jättiläissahanterää, josta muutamia hampaita on katkennut.
Surkeilta ja avuttomilta näyttivät paljastuneet huoneiden seinät, sillä
rakennusta ei oltu purettu kokonaan, se oli ikäänkuin leikattu poikki.
Huoneistojen sisustat tulivat näkyviin niinkuin muurahaispesän kammiot,
jotka ilkivaltainen, sydämetön ihmiskäsi on väkivaltaisesti saattanut
päivänvaloon.
Repeytyneet, likaiset seinäpaperit lepattivat epätoivoisesti tuulessa.
Taulujen ja huonekalujen jäljet antoivat katselijalle täyden kuvan
asunnoissa valinneista huonekaluasetteluista.
Hartzellin sydäntä vihlaisi, kun hän katseli tätä hävityksen
kauhistusta. Hän istui poikansa kanssa pihalla, erään lautakasan
päällä suurustamassa. He söivät ääneti niukkaa aamiaistaan, jona oli
pääasiallisesti kuiva leipä ja makkara. Palanpaineeksi he ryyppäsivät
samasta himmentyneestä läkkikannusta heikkoa, hapanta kaljaa.
Hartzellista tuntui, niinkuin tuo hajoamaisillaan oleva kivimuuri
lasittomine akkunoineen olisi muistuttanut hirvittävän suurta
pääkalloa, jonka silmäreijistä aivot olivat valuneet ulos. Hänestä
tuntui, niinkuin sen epäsäännölliset hampaat olisivat irvistelleet
kuoleman ja häviön kaameata virnistystä...
Hänen oli oudon paha olla tuota säälimätöntä hävitystä katsellessaan.
— Mitä varten kaikki tämä? — ajatteli hän itseksensä ja huokasi
syvään lopettaen syöntinsä. Samassa hänen katseensa kirkastui, sillä
rakennusta ympäröivän lankkuaidan portille ilmestyi hänen nuorin
lapsensa, Santra, joka oli tullut tuomaan Vilholle ja hänelle kahvia.
Santra oli yhdeksäntoistavuotias, punaposkinen tyttö, joka oli
kauniisti puettu. Hän oli erään pankin palveluksessa, mutta vietti nyt
kahden viikon kesälomaansa hoitamalla isänsä ja veljensä hunningolle
joutunutta taloutta. Iloisesti nauraen hän tuli pihalle ja hyppeli
ketterästi yli kalkin peittämien tiilikasojen ja heilutteli kädessään
villasukkaan pistettyä posliinitulpallista limonaadipulloa.
— Tulitpa sinä tänäänkin, Santra. Enkös minä sinua kieltänyt, likaat
vain vaatteesi täällä, ja onhan sinulla parempaakin tehtävää, —
sanoi Hartzell lempeästi nuhdellen ja alkoi mielihyvällä hörppiä
kuumaa kahvia pullosta, johon kerma tai oikeammin maito oli valmiiksi
sekoitettu. Hän joi puolet pullon sisällyksestä ja tarjosi sitten sen
Vilholle, joka paperossistaan pitkiä sauhuja vedellen nautinnolla joi
loput siskon tuomasta kahvista.
Mieliala oli mitä parhain. Hartzellkin elpyi huolimatta
päivänpaisteesta ja väsymyksestään ja suostui polttamaan Vilhon
tarjoaman paperossinkin, vaikka hän aina periaatteen vuoksi soimasikin
ankarasti poikaansa tämän suuresta rahan haaskauksesta. Vihdoin
Hartzell oikaisi itsensä pitkäkseen korkean muurin pimennossa olevalle
lastukasalle.
Nuoret väistyivät syrjemmälle puhelemaan mukavia ja nauraa kikattamaan.
Hartzellia ei nukuttanut, hän vain muuten tunsi itsensä niin lopen
väsyneeksi. Hänen ajatuksensa tuppasivat väkisinkin siihen yhteen ja
samaan. — Miksikä näin hyvin rakennettu ja kestävä talo purettiin?
Mokoman kadunko takia, niinkuin rakentamattomia maita ei olisi
löytynyt kaduiksi. Siinä missä rakennus seisoi piti sen saada olla.
Ei nykyaikana näin kunnollisia ja tukevia taloja pykättykään...
Harakanpesiä ne nykyiset rakennukset olivat kaikki järjestänsä
verrattuina oikeihin vanhan, hyvän ajan kivimuureihin. Ja nyt niitä
revittiin vallan turhanpäiten. — Hän ihan kiihtyi sitä haaskausta
ajatellessaan.
Nuorena poikana hän noin viisikymmentä vuotta sitten oli ollut
rapparinopissa sen oikean miesten miehen, rappari Raskin johdolla.
Siihen aikaan sitä osattiin tehdä työtä, ja rahoja tuli kanssa, niin
että hurisi, mutta kyllä siinä urakassa heiluttiinkin ja hikoiltiin...
Rask oli ottanut koko rakennuksen urakalla sisältä rapattavaksi. Siinä
lokakuussa se taksvärkki alkoi. Vastamuuratut, paksut tiiliseinät
eivät vielä olleet täysin kuivuneet, kun yläkerran akkunareiät lyötiin
laudoilla umpeen ja keskelle lautaluukkua pistettiin pieni, jostain
vanhasta rakennuksesta otettu lasiruutu. Eihän siinä paljon valoa
tarvittukaan, sillä olihan jo syksy, ja pahasti käryävän, lasittoman
öljylampun kanssa siinä pääasiallisesti häärättiin.
Hän muisti vielä nyt niinkuin eilisen päivän, kun hän Raskin kanssa oli
saanut erääseen suureen saliin rakennetut lankkutelineet valmiiksi.
»Pruukijamakka» oli kantanut tiinut pruukia täyteen. Se sitten oli
»jyry» muija se »Laulaja-Miina». Se kiipesi vakavasti kuin lastattu
aasi »lankonkia» pitkin täysinäinen »pruukikontti» olkapäällään
ja laulaa heläytti siinä samassa hauskan viisun niinkuin herran
Siionissa...
Ja sitten se työ alkoi. Rask oli juuri saanut paikallensa passattua ne
vaikeat »sampluunalistat» katon koristelistaa varten. Hän hääräsi ja
heilui kuin hullu myllyssä, haukkui koko ajan, mutta valmista siinä
tuli.
Sitten he rupesivat yhdessä oikein olan takaa mätkimään pruukia
suurilla metallilastoilla katon ja seinän kulmaukseen, ja kun hän ei
oikein jaksanut mäiskäyttää pruukia niin kovasti, että se heti olisi
tarttunut kiinni päreiden muodostamaan katto- ja seinäsäleistöön,
kirosi Rask, niin että »tellinkit» vapisivat. Hyvä Jumala, kyllä se oli
menoa, mutta sellainen pitää oikean rapparin ollakin...
Rask lykkäsi »sampluunaa», niin että listat taipuilivat, ja hän taas
keräsi lastalla »tellinkeille» valunutta pruukia minkä kerkesi.
Sitten alkoi taas uusi rappaaminen samaan listaan, ja hyvää jälkeä
siitä tulikin. Listan pullea »makkara» oli ehjä ja täyteläinen kuin
parhain »metvursti». Kun Rask sitten viimeiseksi itse rappasi listan
kipsinsekaisella pruukilla ja varovaisesti veti »sampluunalla» pitkin
tehtyä rataa, niin kaunis, monipoimuinen lista loisti sileänä ja
valkoisena kuin vastasatanut lumi.
Sitten huilattiin hetkinen ja juotiin »Laulaja-Miinan» kanssa pari
»purkkia» olutta. Se sitten oli poikaa, kun »tellinkien» alla
oleva peltikamiina läpi huoneen johdettuine savutorvineen hohti
kuumuutta niinkuin seitsemän leivän uuni, ja rautakourissa roikkuvat
petroolilamput antoivat katkuista savua, min että kurkkua kirveli ja
sieraimet oli noesta mustana kuin riihimiehillä.
Nyt alkoi se kaikkein tärkein ja vaikein työ. Rask käski hänen ottaa
esille »värkkilootasta» ne kaikkein pienimmät ja hienoimmat lastat ja
»putspulikat». Niitä sitten oli monensorttisia, oli suoria ja vääriä,
kuperia ja koveroita, suurempia ja pienempiä, ja kaikki ne piti latoa
hyvään järjestykseen nelikulmaiseen plootulaatikkoon, jossa oli hiukan
kipsinsekaista pruukia.
Rask hieroi ja putsasi, leikkasi ja rappasi käyttäen taitavasti milloin
mitäkin pulikkaa ja lastaa. Siinä sitten kysyttiin sorminäppäryyttä,
tarkkaa silmää ja kättä. Hän seisoi vieressä pidellen laatikkoa ja
ihmetellen sitä taitavuutta, jolla mestari valmisteli listan nurkkaa.
Aikaa siihen meni, mutta valmiiksi se vaan tuli ja niin hyvää jälkeä
siitä lähti, että olisi voinut luulla nurkankin olevan tehdyn
»sampluunalla», jos se vaan olisi ollut mahdollista. Mutta mistä sitä
sellainen »sampluuna» saataisiin, jolla listojen kulmiakin tehdään...
Kun tämä tärkeä ja vaikea työ oli suoritettu, alkoi taas »krouvimpi»
työ. Lujasti töitä siihen aikaan tehtiinkin, ja Raskin viikkopalkka
saattoi parhaimpina aikoina nousta alulle kolmattakinsataa markkaa...
Tässä Hartzellin ajatukset hetkeksi keskeytyivät, sillä iastukasa,
jolla hän oli rentonaan, tuntui hänen vanhalle, jomottavalle
ruumiilleen epämukavalta. Hän pöyhi ja järjesteli lastuja ja muutti
asentoa.
— Jopa se vanhuus tuppaa jäseniä vaivaamaan, — ajatteli hän siinä
lojuessaan.
— Vaikka olisiko tuo nyt mikään ihme, jos alkaisikin herpaantua, sillä
onpa sitä kanssa aikalailla vuosien kuluessa rääkätty.
Ja sitten muistuivat hänen mieleensä menneet vuodet, kuinka hän
viidenkymmenen vuoden aikana oli ahertanut rakennuksilla. Hän oli
ansainnut paljon rahaa, mutta juomiseen ne kaikki olivat kuluneet,
sillä eipä koiran kaapissa luut säästy.
— Akoittunutkin hän oli, mutta akka oli häijy ja ahne. Aina se vain
kärkkyi rahoja ja koetti niitä häneltä keplotella käyttääksensä sitten
omiin »hepeneisiinsä», sillä kaksi perisyntiä sillä Ulla-vainaalla oli,
silkkipuserot ja pitkä aamu-uni...
Kun se ei enää millään onnistunut vikittämään häneltä rahoja, keksi se
kärmeellisen konstin. Se tuli joka »litviikipäivänä» työmaalle kannun
viinapullo matkassaan. Sitten se lirkutteli ja maklakoi, ottipa vielä
itsekin ryypyn, pari, ja niin se sai narratuksi hänet kotiin, jossa
jatkettiin ryyppäämistä, kunnes hän nukkui, ja sitten se pulitti hänen
taskunsa tyhjiksi ja pani rahat pankkiin omalle nimelleen, vaikka
hänelle selitti käyttävänsä niitä kotitarpeisiin.
Tämän kaiken hän vielä olisi kärsinyt, mutta sitten selvisi hänelle
vallan sattumalta koko salaisuus. Se akka riiviö pitikin seuraa erään
nuoren konttoristin kanssa ja sille se niitä rahoja tuppasi, sillä
eihän mokomalla retkulla mitään rahoja ollut.
Hän vihastui, niin että oli tappaa ne molemmat siihen paikkaan, mutta
malttoi kuitenkin mielensä eikä sen koommin palannut kotiinsa...
Päivät hän oli töissä ja yöt makasi niinimatolla kosteissa
kivihuoneissa kuuman kamiinin kupeella. Kun toista kylkeä paleli,
niin toinen kuumotti kuin tulessa, eikä siinä uni tahtonut silmiin
tulla. Aina sen Ullan ja sen kelvottoman Söderholmin kuvat tulivat
väkisinkin mieleen juuri sellaisina kuin ne istuivat siinä hänen omassa
keinutuolissaan sylikkäin, ja silloin sisuksia poltti enemmän kuin
kamiininpuoleista kuvetta...
Hän oli ensin murheessaan juopotellut enemmän kuin koskaan ennen,
mutta sitten oli omatunto herännyt ja hän oli liittynyt niiden
lestadiolaisten eli hihhulien seuraan. Pyhät pitkät hän kuunteli
seuroissa sananselittäjien puhetta Jeesuksen veren puhdistavasta
voimasta ja Jumalan armosta Jeesuksessa Kristuksessa... Ja kun
kanssaveljet seuroissa ääneen todistivat, että kaikki synnit olivat
anteeksi annetut Jeesuksen veressä, niin vaiva sielussa helpotti, ja
olipa hän muutamia kertoja ratkennut riemuunkin. Monena iltana hän
nukkui hyräillen mielilauluaan:
»Jeesuksen veri,
se lasinen meri,
jonka päälle seurakunta rakettu on.
Sillä sitten seilaa
se uskovaisten laiva,
ja Jeesus on itse sen perämies...»
Hän oli käynyt hyvin säästäväiseksi, sillä hän oli päättänyt kerätä
jotain vanhain päiväinkin varaksi. Joka maanantai hän osti itsellensä
kilon ameriikanläskiä ja ryssiltä kolme ryssänlimppua. Lisäksi hän osti
kaksi litraa paksua piimää, johonka hän joka aterian jälkeen lisäsi
vettä hiukan vähemmän kuin oli siitä sillä kertaa ryypännyt. Näin oli
se tilkkanen piimäsintua, jonka hän pyhäiltana viimeiseksi nautti,
jokseenkin sinistä, heikkoa ja hapanta. Mutta eli sitä vaan niilläkin
muonilla, vaikka vatsassa tuppasikin toisinaan olemaan polttoja.
Näin olivat vuodet kuluneet hiljalleen. Mitään erikoisempaa ei
tapahtunut, paitsi että se Ulla eräänä juhannusaattona hukkui ollessaan
purjehdusmatkalla sen Söderholmin kanssa. Viinoja kuuluivat silloinkin
molemmat nauttineen, ja siitä se onnettomuus lienee koitunutkin.
Kauheata oli ajatella, että nekin ihmisparat niin surkeassa
suruttomuuden tilassa saivat astua kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen
eteen...
Ahkerasti hän oli tehnyt työtä ja pysynyt kullakin työmaalla niin
kauan kuin vaan siellä työtä riitti. Olipa hän viime vuosina väsyneenä
liiallisiin ponnistuksiin palvellut yövahtina uutisrakennuksilla. Eikä
se yövalvominen ollutkaan niin erikoisen rasittavaa, sillä vanhemmiten
ei nukkumisesta muutenkaan tahtonut mitään tulla, ihan sitä mielikseen
käveli joka »vartin» päästä vetämässä niitä vahtikelloja...
Näin olivat kaupungin monet uutisrakennukset käyneet hänelle tutuiksi
ja rakkaiksi. Hän seurasi niiden syntyä aina perustuksien kaivamisesta
asti, ja harjakannuja juotaessa hän tunsi rintaa paisuttavaa iloa
uutisrakennuksen komeudesta, tukevuudesta ja korkeudesta. Hän muisti
hyvin, minkälainen maapohja kullakin rakennuksella oli. Missä oli
louhittu pois suuri kallio, missä taas oli liejupohjaan juntattu satoja
hirsiä.
Kaikilla rakennuksilla oli oma syntymis- ja rakennushistoriansa.
Kaikilla niillä oli omat etunsa ja varjopuolensa, ja hänestä
tuntui, vastoin jumalansanan kieltoa ja opetusta, niinkuin niissä
kaikissa olisi asunut jonkinlainen haltia, joka määräsi rakennuksen
ominaisuudet...
Siksipä hänen mielensä oli niin sanomattoman apea ja katkera, kun
tätä »Murtokatua» varten hävitettiin useita kunnollisia taloja. Oli
kerrassaan sopimatonta häätää niin monta hyvää talonhaltiaa taivasalle,
kadulle... Kostamatta ne eivät sitä jättäisi...
Ruokakello, jona käytettiin tukevan hirren nokassa riippuvaa
rautakiskonpätkää, alkoi soida tuttua kalkutustaan häiriten työmiehiä
heidän parhaassa ruokalevossaan ja katkaisten Hartzellin ajatukset.
Pian oli taas koko häviöön tuomittu rakennus vilkkaan elämän vallassa
niinkuin säretty muurahaispesä. Kuului pauketta, ryskettä, kilkutusta
ja romahduksia, kun hajoavista tiiliseinistä kalkkilaastin ympäröimät
tiilet putosivat korkeudesta särkyen maassa ja kohottaen ilmoille
valkoisia kalkkipilviä, keveitä kuin heinäkuun ukkospilvet.
Hartzell seisoi ylimmässä kerroksessa leveällä muurilla ja irroitteli
hiljaa rautakangellaan lujasti toisiinsa liittyneitä tiiliä. Hänen
poikansa Vilho oli uhkarohkeasti kiivennyt kadunpuoleisen akkunan
puisen kehyksen kamanalle ja siellä seisten hakkasi rajusti kangellansa
päätä poikki eräältä suurikokoiselta kipsikuvalta. Hän liikutteli
kankeansa rajusti ja uhmaten, sillä muutamissa ihmisissä asuva
luontainen hävittämisen halu oli saanut hänet kokonaan valtoihinsa.
— Oleppas varovaisempi, poika siellä, — huusi Hartzell Vilholle
nähdessään hänen uhkarohkean asentonsa.
— Ei hätää mitään, — huusi Vilho ja hakkasi rajusti kangellansa
korinttilaista pylvästä, jonka puolitiessä oli kipsistä tehty
isorintainen naisen vartalokuva. Hän hakkasi niin, että hiki valui
pitkin poskia, kaulaa ja paljaita ryntäitä.
Hän suuntasi voimakkaan iskunsa kipsinaisen vasemmanpuoliseen silmään,
mutta isku oli liian raju ja kipsipää onttoudessaan liian heikko.
Kanki syöksähti voimalla silmästä sisään ja lävisti vinosti oikean
posken. Pylväs liikahti, ja Vilho menetti tasapainonsa pudoten
selälleen huimaavasta korkeudesta rakennuksen sisäpuolelle läpi kolmen
kerroksen...
Kuului kamala parkaisu, ja korinttilainen pylväs syöksyi putoavan kera
maahan haudaten siruihinsa onnettoman miehen. Hartzell kirkaisi, hän
oli pudota leveältä muurilta ja vapisevin polvin hän vaivoin pääsi alas
korkealta paikaltaan.
Tultuaan maahan hän kiiruhti poikansa luo, jonka ympärille oli
kerääntynyt paljon työmiehiä. Nämä poimivat tiiliä hänen päällänsä.
Tiedotonna lepäsi Vilho siinä silmät ummessa, ja suusta pursusi veristä
vaahtoa. Ohimossa oli suuri, ammottava reikä, jonka sortuneen pylvään
kipsinen akantuslehti oli siihen iskenyt. Veri syöksyi haavasta
punaisena suihkuna ja valui pitkin paljasta rintaa, jossa se sekaantui
kuivan kalkinporon kanssa tahmeaksi hyyhmäksi...
Hartzell polvistui poikansa ääreen.
— Hän elää vielä, hän elää, — sanoi hän läähättäen ympärillä oleville,
— auttakaa. Jumalan nimessä auttakaa, — vaikeroi hän käsiään väännellen.
Kun suuri tiilikasa oli saatu onnettoman ruhjoutuneen ruumiin päältä,
kantoivat miehet hänet muurin pimennossa olevalle lastukasalle ja
alkoivat odotellessaan paikalle kutsuttua lääkäriä pestä ja virvoittaa
haavoittunutta kylmällä vedellä.
Loukkautuneen hengitys kävi heikommaksi. Onneton isä painoi likaisen
kätensä poikansa ohimohaavan tulpaksi, ettei veri olisi kuiviin juossut.
Onnettomuuspaikalle saapunut lääkäri ei voinut tehdä mitään, sillä
mieheltä oli pudotessa selkäranka taittunut ja sen mukana pidennelty
selkäydinkin. Vilho oli auttamattomasti kuollut...
Vanhus oli polvillansa kuolleen poikansa ruumiin ääressä ja väänteli
valitellen vapisevia käsiänsä, jotka olivat veren tahraamat.
Itkettyänsä kotvan hän kääntyi muutamien paikalle jääneitten puoleen ja
sanoi syyttävästi:
— Sellaista se on, kun rupeavat suottaspäiten hävittämään näitä
vanhoja, oikeita taloja. Sen minä aina olen tiennyt, että haltia
sellaisen kostaa... niin, haltia kostaa, mutta mistä se vihansa minuun
nakkas, kun sen kosto koski näin kauheasti juuri minuun...?
Hän vaikeni hetkiseksi ja katseli tylsästi eteensä. Ympärillä olevat
pudistelivat merkitsevästi päätänsä, ja yksi kuiskasi toisen korvaan:
— Voi sentäänkin sitä Hartzell-raukkaa, nyt sen järki vissisti sekos.
Ei se uskovainen mies muuten puhuisi tuommoista haltian kostosta...
Mutta Hartzell jatkoi:
— Siitäköhän se suuttui, kun minä onneton ollenkaan suostuin
hävittämään tätä samaa taloa, jota itse olen ollut rakentamassa...
Hän istui kotvan ääneti ja höpisi hiljaa itseksensä. Toiset
olivat poistuneet hänen lähettyviltään ollen vakuutettuja hänen
mielenvikaisuudestaan. Mutta heidän luulonsa oli turha, sillä todella
hän uskoi tämän suuren onnettomuuden johtuneen siitä, että vanhaa,
kunnollista taloa oli ryhdytty hävittämään, hänen käsityksensä mukaan,
aiheettomasti.
Kun vainajan ruumis oli viety kotiin, otti Hartzell esille
lestadiolaisten laulukirjan, asetti nenällensä messinkisankaiset
silmälasinsa ja alkoi väräjävällä äänellä laulaa:
»Kun kutsumuskellomme
kerta vaan soi,
tuo Jeesuksen tulkaatte ääni,
niin silloinpa koittavi Eedenin koi,
ja ilolla kallistan pääni...»
Hän lauloi tämän laulun alusta loppuun useampaan kertaan. Vähitellen
kuitenkin huoneessa hiljeni vanhuksen väräjävä ääni. Kuului vain
Santran pidätetyt itkunnyyhkytykset, kun illan hämärä tummana hiipi yli
kattojen ja katujen...
Hiljaisuuden katkaisi yht'äkkiä voimakas tärähdys, joka sai huoneen
akkunat vapisemaan. Santra ponnahti kirkaisten pystyyn.
— Älä huoli säikähtää, Santru — sanoi Hartzell rauhoittaen, — tuolla
kadunpäässä ne vain poraavat kalliota uutta katua varten. Jospa olisi
tyydytty vain uusien katujen tekoon, niin Vilhommekin vielä eläisi.
Sitten hän alkoi taas laulaa:
»Kun kutsumuskellomme
kerta vaan soi...»
»ENKELTENSÄVEL»
Oli kevät. Peltiseppä Evert Pettersson ja maalari Anton Silvo olivat
juuri kumpikin saattaneet vaimonsa lapsinensa asemalle. Perheet asuivat
naapuruksina Hermannissa, ja Petterssonin ehdotuksesta he olivat
yhdessä vuokranneet eräästä Kirkkonummen talonpoikaistalosta saunan
ja kamarin, joihin molempien vaimot ja lapset oli päätetty sijoittaa
pariksi kuukaudeksi. Nyt oli sinne iltajunassa matkustanut koko rääkyvä
»rajamäenrykmentti», kuten Petterssonilla oli tapana nimittää vaimoaan
ja lapsiliutaansa.
— Helkkarinmoisen hien se mööpelien muutto hattuuni nostikin, — sanoi
maalari Silvo, joka oli ottanut pienen ryypyn »murheeseen». — Kyllä
niiden klonttien ja akkaväen kanssa on helisemässä.
— Jumal’auta, sanos muuta, ehätti peltiseppä Pettersson. — Siinä sitten
on kimpsua ja kampsua, kun ne lähtevät. Ota mukaasi pannut ja padat,
lusikat ja lasit. Jumaliste, se sänkyvaatenyytti sitten oli raskas ja
pullea kuin torimatami Läskeläinen. Sen hynttykasan kanssa minä sain
pulata, niin että olin revetä, mutta minä ajattelin, että »sorovnoo»,
pulataan nyt vaan, kyllä siitä vielä litviiki lähtee...
— Ja luuletko sinä, että minulla oli yhtään helpompaa, kun se akkapahus
tahtoi sen sinkerimasiinansakin mukaansa, se kun sanoi, että voisi
sillä maalla vähän neuloskella kirkonkylän herrasväille alusvaatteita
ja tienata jonkun pennin. Ota, ota koko roska, sanoin minä ja
aloin traisata sitä masiinaa käsikärryille, mutta silloin se pahus
ilkamustui ja karjaisi, että jos et sinä senkin viinalekku paremmin
hantteeraa sitä lyyristä kalua, niin minä vedän sinut oikoseen tuohon
piha-asfalttiin, ja sinähän tiedät, Silvo, että kun minä vaan aion,
niin minä klippaan jo. Mutta minä olin vain hissuksiin, vaikka maksani
kiehui kuin spakkeli palavassa seinässä, ja asemalle minä sen sain, ja
nyt ajöös koko protupuulaaki...
— Kuules, Silvo, — sanoi Pettersson, — puulaakista johtui mieleen ne
oikeat »puulaakit». Mitäs jos mentäis vähän pesemään hikeä kurkuistamme?
— No se sopii, selvähän se, ei minulla koskaan ole mitään oikeata asiaa
vastaan. »Purkki kaljaa» ei tekis näin kuumalla pahaa.
He vihelsivät ajurin ja käskivät ajaa »Karuselliin». Ajuri, nuori
kokematon poika, maiskautti suutaan ja alkoi ajaa Töölöön päin.
— Mitä helkkaria, mihinkäs sinä vuovaat? — huudahti Pettersson.
— Ka, karuselliin...
— Mene hiiteen, eihän se sielläpäin ole.
— On maar, missäs se sitten olis, — tiuskaisi poika ärtyneenä. — Kait
minä sen tiedän, että siellä se pyörii ja helisee joka Jumalan ehtoo.
— Pyöri sinä missä pyörit, mutta meidän Karuselli pyörii Rööperillä,
Punavuorilla, ymmärrätkö, häh? Stop, veivaappas nyt vaan koreesti
ympäri ja sassiin, — sanoi Silvo.
Ajuri käänsi muristen hevosensa, ja sitten sitä lähdettiin täyttä ravia
ajamaan Punavuoria kohti.
»Karuselli» oli tavallinen Anniskeluyhtiön kolmannen luokan kapakka,
jossa tarjoiltiin olutta ja viinaa annoksittain. Sen avarassa salissa
oli liinaton pöytä pöydän vieressä. Huone oli täynnä vieraita, pelkkiä
miehiä, ja pöydät ihan notkuivat suurten, iltavalossa mustilta
näyttävien olutpullojen painosta, joita kukin vieras sai itse noutaen
»bufetista» yhden itsellensä, mutta joiden poiskorjaamisella ei pidetty
kiirettä.
Sali oli täynnä tupakansavua, äänekästä puhetta, naurunhohotusta ja
kaikenlaista melua. Kaksi sähkölläkäypää ilmanvaihtoluukkua surisi
metallisine myllyineen kuin kaksi raivostunutta, huoneeseen eksynyttä
jättiläisampiaista... »Karuselli» oli oikea paholaisen keilarata,
jossa keiloina olivat mustat olutpullot ja palloina karusellin tahtiin
huojuvat vieraitten humalaiset päät...
Pettersson ja Silvo asettuivat tiskin eteen jonottamaan ja pyysivät
neidiltä kumpikin »purkin kahdenhevosenkaljaa». Silmänräpäyksessä
olivat he juoneet oluensa, ja Silvo ehdotti, että he pyytäisivät
neidiltä vielä »kirstunnaulankin», sillä eihän olut näin paljaaltaan
tuntunut miltään.
Hetkisen jonotettuaan saivat he kumpikin pienen viina-annoksensa ja
valitsivat tiskillä olevasta voileipäläjästä itsellensä ryyppyyn
kuuluvan »sakuskan», jonka päällä oli viipale amerikanläskiä tai
»metvurstia». Istuuduttuaan pöytään ottivat he pienet naukut.
— Vot,-se oli poikaa, se oikein vahvisti, — sanoi Silvo ja kulautti
heti koko viina-annoksensa yhdellä hotkaisulla ja haukkasi päälle palan
»sakuskasta».
— Saamari, se oli väkevää kuin »tenu», — sanoi Pettersson, naukkasi
vain puolen pikaria ja kakoi kauheasti suutansa vääristellen ryypyn
päälle.
— No, olet sinäkin heppu. Mikä mies ryypyn poikki puree! No, terveeks
vaan, otetaan ryyppy toisellekin jalalle, — sanoi Silvo ja kulautti
alas kurkustaan Petterssonilta jääneen ryypynpuolikkaan.
— Sinä se osaat nauttia viinakullasta, — huomautti Pettersson.
— Jaa mutta totisesti, minä nauttisin vielä enemmän, jos tuo
kurkkupahus olisi edes tuumankaan pitempi, noin niinkuin sinulla, jolla
on oikea kuikan kaula. Juuri kurkussa viina tekee niin hyvää, että se
väkisinkin vetää varpaat käppyrään. Jaa-a olisikin sitä kurkkua vähän
viljemmältä, niin hekkuma ei loppuisi niin äkisti.
Koska annokset olivat määrätyt, käväisivät he yläkerrassakin, aivan
kuin vasta kadulta tulleet, ja saivat sielläkin annoksensa. Heidän
mielialansa alkoikin käydä jo koko joukon hilpeämmäksi, ja puhe sujui
kuin itsestään.
— Nyt en minä enää ole köyhä enkä kipee, — sanoi Silvo. — Tuossa
matkalla sen akkapahuksen sturskius minua hieman vielä jurnutti,
mutta nyt se on juur yhtä lystiä. Kyllä tämä kesäleskenä olo sentään
on poikaa, ei ole naista naukumassa eikä lasta parkumassa. Enhän
minä sen akan partasaarnoista nyt juuri niin suuria piittaa, mutta
tuppaa se sentään toisinaan, varsinkin noin krapula-aamuina, käymään
sisuksille, kun muutenkin sydänalassa niin kääntää ja päässä takoo
oikea kupariseppä... Niin, niin, kyllä te peltisepät sentään olette
koko joukon keljumpaa ja köykäsempää väkeä kuin oikeat kuparisepät...
— Meinaatko sinä maalihousu ruveta minua tässä nälvimään? — kysyi
Pettersson kasvoilla kiihtymyksen puna.
— Stop, stop, äläpäs nyt kirmase... enhän minä... leikki sijansa
saakoon, sanoi akka kun sika nokan vei.
— Jaa, se oli akka, mutta minun nokalleni ei saa edes hypätä, saatikka
sitä vielä viedä, taikka minä leikkaan peltisaksilla toiselta kurkut
poikki, kas näin, — hän jäljitteli peltiöljyn mustuttamilla sormillaan
saksien liikettä. He purskahtivat molemmat nauramaan ja tyhjensivät
loput olutlaseistansa. »Karusellin» pyörryttävä hälinä ja melu
lainehti jo salaisesti heidänkin olemuksissaan. He alkoivat käydä
kovaäänisemmiksi.
— Nyt piipahdetaan pikimmältään katsomaan »Kukkuvan kellon» Mantaa, —
sanoi Silvo, — se sitten on pulska ja hemaseva vaimoihminen, ja sydän
sillä on aina selällään kuin maantienveräjä...
»Kukkuva kello» oli samanlainen »puulaakin» kapakka saman kadun
toisella puolella, ja se oli saanut nimensä salin seinällä olevasta
sveitsiläisestä kellopahasesta, jonka puuveistosten koristamasta
kaapista joka kellonlyönnillä puinen käki pistäytyi pienestä luukusta
ulos kukkuen kellonlyönnit.
Kun peltiseppä Pettersson ja maalari Silvo astuivat »Kukkuvan kellon»
saliin, kukkui käki parast’aikaa kymmentä. Käen kimakka ääni kuului yli
meluavan joukon heikosti kuin kohisevan meren saaresta. Kaikki paikat
pöytien ääressä olivat täynnä istujia, ja »Kukkuvan kellon» Mantan
ympärillä liehui ja huojui miestä kuin heinää.
— Turkanen, täällähän on miestä kellaritöissä kuin talkoissa, — sanoi
Pettersson närkästyneenä, — eihän täällä ole platsia yhdellekään...
Maalari Silvon katse oli tarkkaavaisesti kiintynyt maalattuun
kiviseinään, jolla kello juuri piti ääntänsä. Hän huomasi, että kellon
soidessa sen kaapin takaa tulvehti pelästyneitä torakoita pitkin seinää
säteittäin niinkuin vesihanasta vettä, kun sen päällä pitää peukaloaan.
Kun käki lopetti kukuntansa, muuttivat torakatkin suuntaansa ja
alkoivat varovaisesti pyrkiä takaisin kellokaapin alle.
— Tuokin tuossa olisi spaklattava, — mutisi hän siinä itseksensä.
— Mitä sinä siinä höpiset? — kysyi Pettersson kärsimättömänä. —
Etkö sinä näe, ettei täällä ole platsia, ja täällähän on väkeä kuin
helluntaiepistolassa?
— Näenhän minä, ei meidän passaakaan jäädä tänne, huomasin juuri,
että täällä ei ole muita kuin torakoita. Jumaliste, niitä on seinillä
ja joka lävessä... kaikki nämä ovat minusta torakan veroisia. Mutta
me ollaan herroja, ettäs tiedät, ei me viitsitäkkään jäädä tänne, me
mennään »Enkeltensäveleen»....
— Oikein puhuttu, — sanoi Pettersson.
— Ajöös, »Kukkuva kello», kuku sinä vaan kundeillesi, — sanoi Silvo, ja
he hoipertelivat ulos kapakasta.
Kadulle tultuaan he pysähtyivät erään porttikäytävän eteen, sillä
Pettersson muisti äkkiä erään tärkeän asian.
— Minullahan ei ole kauluksia, eikä niin fiiniin paikkaan pääse ilman
maitolänkiä.
— Ykskaikki, ole huoletta, kyllä se jenkkaantuu, — sanoi Silvo ja
kaivoi taskustansa jotakin. — Kas tässä on palanen valkoista paperia,
äläs huoli nyt, kyllä minä värkkään...
Silmänräpäyksessä hän taittoi maalarin paperinkäsittelytaidollaan
paperin kolminkertaiseksi, taivutti sen kaarelle ja vetäisi
takinpielestä Petterssonin luoksensa. Hän asetti paperin toverinsa
kaulaan, nosti hänen takinkauluksensa ylös, pisti kauluksen rinnustasta
säppineulalla kiinni, taivutti takinkauluksen taas alas puolitiehen ja
sanoi:
— Siinä sitten on kaveri, jonka nyt veisi vaikka vihille.
Kaikki tämä oli tapahtunut niin nopeasti, että Pettersson ei vieläkään
täysin tajunnut muutosta, joka hänen ulkomuotonsa eduksi oli
tapahtunut. Silvo vihelsi ajurin, ja sitten lähdettiin oikein herroiksi
»Enkeltensäveltä» kohti.
Silvo maksoi ja koetti käyttäytyä niin hienosti kuin osasi ja säläsi
parhaansa mukaan pientä päihtymystään. Ovenvartija loi heihin pikaisen
silmäyksen ja avasi kohteliaasti kumartaen »herroille» oven.
»Enkeltensävel» oli yksikerroksisessa puutalossa sijaitseva toisen
luokan ravintola, joka käsitti kaksi huonetta. Etuhuone oli suuri,
salin tapainen. Peräseinällä oli punaisesta koivusta tehty »bufetti»
tiskeineen, jolle oli ladottu runsaasti kaikenlaisia, eriarvoisia
väkijuomapulloja. Bufetin takana istua lohotti lihava »frouva», kasvot
kömpelösti maalattuina, halliten tätä punaisten samettisohvien,
rautaisten pöytien ja savustuneiden uudinten koristamaa salia. Vieraita
oli runsaasti, ja kaikkien edessä höyrysi sikurille tuleva, väkevä
kahvi, ja punssi helmeili matalissa pikareissa.
Tulokkaat tervehtivät »frouvaa», joka armollisesti hymyillen näytti
kellastuneita tekohampaitaan ja sanoi ranskanpullaa muistuttavalla
kädellään viitaten:
— Härrat on hyvä ja astu vaan kammarin päälle, siellä vielä pitäisi
olla joku platsi.
Pettersson seurasi Silvoa, ja he asettuivat pienen pöydän ääreen,
jonka marmorilevy oli halki. Huoneen seinät olivat paperoidut
tummanpunaisilla tapeeteilla, ja katossa riippui punakupuinen lamppu,
joka levitti huoneeseen salaperäistä hohdettaan. He tilasivat kahvia ja
puolikkaan punssia. Kun he olivat kallistelleet muutamia laseja, sanoi
Pettersson:
— Jumaliste, tämähän on kaikki kuin unta, punaista unta, ja sen
fröökinänkin povi kun on niin korkee ja valkee, että ihan minua
pyörryttää.
— Äläs turhia, mitäs tyhjästä pyörtyy, saahan sitä hiukan taputella,
jos näyttää lompsasta setelinkanttia...
Samassa alkoi kuulua etuhuoneesta soittoa. Orkesteriin kuului piano,
viulu ja harppu. Kappale, jota soitettiin, oli jokin surunvoittoinen
valssi, ja Pettersson vaipui suloisen raukeaan tunnelmaan. Kun soitto
oli loppunut, huokasi hän:
— Jaa, kyllä täällä todella on kuin taivaan ilossa, ei tämän nimenä
suotta ole »Enkeltensävel». Se soitto niin sulatti sydänalaa.
— Älä sinä Pettersson puhu pehmeitä... tavallista rämpytystä... sinussa
vaan ei ole yhtään taiteilijaa, mutta me maalarit ollaan, jumaliste,
tarkkoja konstin päälle... meitä ei turha huimase.
— Tilataan lisää, — sanoi Pettersson alistuvasti, ja lisää tilattiin.
Nyt alkoi viulunsoittaja näyttää suurta taitoaan. Pettersson näki
avoimesta ovesta, kuinka hän asetti jousen polviensa väliin ja
alkoi hangata viulunkieliä paikallaan olevaa jousta vasten soittaen
reipastahtista polkkaa. Soitto sujui mainiosti, sen loputtua oli yleisö
haltioissaan. Kättentaputukset olivat myrskyisiä, ja sama kappale
vaadittiin uudestaan.
Pettersson riehui ylinnä, tämä soitto oli hänestä taiteen huippu.
Silvo oli moisesta esiintymisestä närkästynyt, sillä jouduttuansa
alkoholin nauttimisesta vissille asteelle, herkistyivät hänen
taiteilijavaistonsa. Hänen musikaalinen korvansa tuli tavallista
tarkemmaksi, niin että hän kuuli paremmin kuin muulloin epäpuhtaudet
soitossa.
»Enkeltensävel» oli täydellisesti pikkutuntien tunnelmassa. Nautitut
juomat ja intomielinen soitto olivat irroittaneet kaikkien kielet ja
vapauttaneet kaikkien mielet jokapäiväisten huolien pimennoista elämän
päivänpaisteisille rinteille. Laulajia esiintyi tuhkatiheään, ja
toisinaan tahtoivat kaikki laulaa yht'aikaa.
Vihdoin sai Petterssonkin tilaisuuden esittää oman lempilaulunsa. Hän
nousi seisomaan ja horjui kuin »tärpästikkeli». Hän huusi minkä jaksoi:
»Merelle, merelle mennä aion,
merelle mieleni palaa...»
Hän joutui voimakkaan tunnelman valtaan, vaikka joku viereisessä
pöydässä huomauttikin kärmeellisesti, että niinhän se heiluu kuin
laivan kannella, ettei sen enää merelle tarvitse vuovatakaan.
Kun Pettersson oli lopettanut laulunsa, soimasi Silvo häntä siitä,
että hän oli laulanut »falskisti», niin turkasen keljusti, ettei sitä
viitsinyt kuulla kukaan... sehän oli selvää sikolahtia...
— Sinä olet itse sika, pahuksen maalihousu, sinut minä lahtaan, —
karjaisi Pettersson ja löi nyrkkinsä pöytään, niin että lasit hyppivät.
— Stop, stop, Pettersson, ollaanpas nyt herroiksi, tämä ei olekaan
mikään puulaakin poksi.
Herroiksi, kyllä minä sinulle herrat näytän, perhanan keljunkreeni...
Samassa Silvo mitään ajattelematta ponnahti pystyyn ja karkasi
Petterssonin kaulukseen. Silmänräpäyksessä sieppasi hän paperipalasen
Petterssonin takinkauluksen alta ja alkoi juosta ympäri huonetta
heilutellen paperia ilmassa ja huusi nauraen:
— Hei, kattokaas sällit Petterssonin maitolänkiä! Tämä kraaku on minun
uuden hilsuni kirjeen takapuoli...
Aluksi Pettersson jäykistyi hämmästyksestä, mutta sitten hän karkasi
pystyyn ja kaatoi pöydän, niin että halkinainen marmorilevy putosi
kovalla melulla kahtena kappaleena lattialle.
Syntyi yleinen hämminki. Pettersson ajoi horjuen Silvoa, joka
luikerteli ketteränä kuin kärppä pöytien välissä. Pettersson kaasi
vielä pari pöytää saavuttamatta Silvoa, joka riehui paperikaulus
kädessään. Samassa tarttuivat voimakkaat kädet Petterssonin niskaan
takaapäin ja hänen rimpuilemisestaan huolimatta ovenvartija raahasi
hänet ovelle ja heitti kadulle potkaisten perään.
Silvo nauroi ja ilakoi:
— Tällä paperilla se peltiseppä pääsi tähän herrassakkiin, mutta ilman
tätä se passitettiin ulos...
— Mutta te saatte pitää sitä paluupilettinä, — huusi ovenvartija
ja heitti Silvon samaa tietä ulos. Kun rauha »Enkeltensävelessä»
oli palautettu, soitti orkesteri Porin marssin, ja yleisö osoitti
myrskyisästi suosiotaan.
* * * * *
Mitenkä peltiseppä Pettersson vihdoin aamuyöstä oli saapunut kotiinsa
Hermanniin, sitä hän ei muistanut. Mutta kun hän vaatteet päällään
makasi omassa vuoteessaan, joka heilui niin, että hän lujasta
pitelemisestään huolimatta luuli siitä putoavansa, lauleli hän
väsyneesti:
»Merelle, merelle mennä aion,
merelle mieleni palaa...»
Ja hänen sielussansa soi vieläkin suloisen keinuttavana
»Enkeltensävelen» pianon-, viulun- ja harpunsoitto. Vihdoin hän nukkui
tähän suloiseen sävelaallokkoon...
Kun Pettersson seuraavana aamuna heräsi siihen, että aurinko kehtasi
paistaa suoraan hänen kasvoihinsa, ihmetteli hän sitä, että huoneessa
oli niin kuolemanhiljaista. Ei kuulunut lasten melua eikä akkapahus
pitänyt tavanmukaista »partasaarnaansa».
— On niin suloista olla kesäleskenä, — ajatteli hän ja oikoi särkeviä
jäseniään; varsinkin istumalihaksissa tuntui kipeää jomotusta.
Siitä hän muistikin osan eilisestä retkestään, mutta muisto
»Enkeltensävelestä» jäi kuitenkin suloisena hänen mieleensä väikkymään.
— Jospa mamma tietäisi, kuinka hassusti pojan asiat nyt ovat, niin
hän varmasti möisi viimeisen hameensa ja ostaisi pojalleen viinaa,
— huokasi Pettersson noustessaan istumaan. Ja pidellessään kuumaa
päätänsä, jossa »kuparisepät» takoivat, hän myönsi, että kyllä Silvo
ainakin siinä oli oikeassa, kun oli sanonut, että peltisepät ovat koko
joukon keljumpaa väkeä...
Sitten hän nousi ja riensi ensimmäiseen »puulaakiin» juomaan »purkin
kaljaa», sillä niin häntä janotti...
* * * * *
Viisitoista vuotta oli kulunut. Sen ajan oli peltiseppä Pettersson
perheineen asunut Oulussa, jossa hänellä oli ollut hyvää työansiota,
mutta nyt oli liike, jonka palveluksessa hän oli ollut, tehnyt
vararikon, ja häneltä oli työ siten Oulussa loppunut.
Pettersson kulki taas pitkästä aikaa ensi kerran syntymäkaupunkinsa
tuttuja katuja. Suuresti oli kaupunki näinä vuosina muuttanut
ulkomuotoansa, mutta kuitenkin tuntui se niin tutunomaiselta ja
rakkaalta.
Peltiseppä Petterssonia janotti. Hän päätti pistäytyä »puulaakiin»
ja ajatteli tänä iltana käydä niissä kaikkein tutuimmissa. Kun hän
tuli »Karusellin» ovelle, huomasi hän hämmästykseksensä, että
sisältä kuului voimakasta soittoa ja että koko kapakka oli muuttunut
elävienkuvienteatteriksi. Häntä vihlaisi sydänalasta.
— Mitä hemmettiä? Olisivat nyt edes pitäneet nimen »Karuselli», sehän
olisi hyvin passannut. Mitä tuo »Biograf» muka on olevinaan, — mutisi
hän harmistuneena.
Hän suuntasi kulkunsa kadun toiselle puolelle »Kukkuvaan kelloon».
Kas helkkari, — sanoi hän itseksensä, onkos sekin käki lakannut
kukkumasta, ja nyt siinä kukoistaa panttilainasto, tuo tyhjätaskujen
kurjuuden pankki ja onnettomuuksien itara »roikutuskonttoori», tuo
riistäjien kultainen »kani»...
Hän oli ihan haljeta harmista sitä katsellessaan.
Pettersson jatkoi matkaansa mieli kuohuksissa, ja kuivuus hänen
kurkussansa alkoi tuntua sietämättömältä. Hän joudutti askeleitaan
mennäkseen »Enkeltensäveleen», sillä nyt hänellä oli oikea kauluskin
kaulassansa. Mutta kun hän tuli sille kadulle, jossa »Enkeltensävel»
oli ennen ollut, oli hän jäykistyä mielenliikutuksesta. Sen puutalon
tilalla, jossa tämä muistojen suloinen ravintola oli ollut, kohosi nyt
viisikerroksinen kivitalo, oikea vuokrakasarmi.
Ilokseen hän huomasi kuitenkin, että eräästä suuresta lasiovesta
meni ja tuli runsaasti ihmisiä. Hänessä heräsi pieni toivo, että
»Enkeltensävel» sittenkin on tässä uudessa talossa. Suuri oli hänen
pettymyksensä, kun hän huomasi, että se olikin vain tavallinen
automaatti...
— Kaikki tutut paikat ovat hävinneet kuin tina tuhkaan, — ajatteli hän.
Eihän koko kaupungissa enää ole ainuttakaan paikkaa, jossa viitsisi
ottaa ryypyn murheeseen.
Hän kulki kauan katua ylös ja toista alas alakuloisen haikea tunne
rinnassaan, sillä nyt hän vasta huomasi, kuinka tuttu kaupunki
sittenkin oli ehtinyt käydä oudoksi ja muuttaa ulkomuotoaan.
Joksikin aikaa hän oli unohtanut janonsa, mutta yht'äkkiä hän tunsi sen
kahta kauheampana. Kuivuus kurkussa poltti miltei yhtä kovasti kuin
sisuksissakin. Oli kuin hänellä olisi ollut kurkussa pala, jota hän
lakkaamatta koetti niellä. Hän tarvitsi välttämättä palanpainetta ja
poikkesi ensimmäiseen toisen luokan ravintolaan, joka hänen tiellensä
osui.
Ravintola oli uusi nykyaikaisine kirjavapäällystäisine huonekaluineen.
Koko sali oli jaettu pieniin osastoihin niinkuin tallin pilttuisiin.
Hän valitsi itsellensä yhden sellaisen komeron salin perältä ja
tilasi itsellensä olutta, viinaa ja punssia. Mutta hänen oli siinä
sanomattoman ikävä, pala kurkussa ei tahtonut millään painua alemmaksi.
Tuntui niin yksinäiseltä ja katkeralta. Ei ollut edes soittoakaan
niinkuin »Enkeltensävelessä»...
Kun hän oli istunut siinä pari tuntia, alkoi olo tuntua hiukan
helpommalta, mutta ei häntä nyt haluttanut laulaa, vaan hän muuttui
mieleltänsä pehmeämmäksi, ja kyyneleet pyrkivät väkisinkin esille
silmänurkista.
Häntä alkoi lopuksi harmittaa.
— Täysi mies ja ämmän meiningit, — sanoi hän puoliääneen. Kirosi,
maksoi, nousi ja lähti ulos kaduille, jotka olivat samoja kuin
ennenkin, mutta jotka kuitenkaan eivät enää olleet samoja...