(Prologi)
Hän seisoo eräässä Helsingin edustalla olevassa merensaaressa korkean
hotellirakennuksen ylimmällä parvekkeella. Keskipäivän aurinko loistaa
täydellä terällään tänä heinäkuun kuumana päivänä. Häikäisevät auringon
säteet kiloilevat kultana merellä, jota kevyt kesätuuli nostattaa
pienille laineille, ja valaisevat voimallaan koko laajan näköalan.
Jos katsoo merelle päin, kukkii siellä saari saaren vieressä. Viaporin
saariryhmästä suurin lukuisine rakennuksineen lepää rauhallisena
ympärillä olevine pienempine saarineen niinkuin sotkaemo poikasineen
jossain sisäjärven aurinkoisessa poukamassa, missä kytän luoti ei
häiritse auringossa lekottelevien vesilintujen suloisen raukeata oloa.
Mutta jos kiinnittää huomiotaan yksityiskohtiin, huomaa pian, että koko
merenselkä poukamineen on täynnä liikettä ja elämää.
Lukemattomat höyrypurret halkovat aaltoja tupruttaen ilmoille sankkoja
savupilviä, ja pienet purjealukset leppoisan tuulen kiidättäminä
paistattavat valkoisia purjeitaan kesäauringossa. Mutta näköpiirin
rajalla lepää raudanraskaina muutamia harmaita möhkäleitä tuijottaen
joka suuntaan tykkiensä mustilla kaukoputkilla. Kaiken yllä heloittaa
aurinko, ja meren ja taivaan välillä liitelee valkosiipisiä kalalokkeja
vuoroin nousten ja laskien sekä päästäen ilmoille milloin nälän,
milloin riemun synnyttämiä huudahduksia.
Hän katselee kauan tätä aavan merenselän ja sen lukemattomien poukamien
elämää ja auringon säteiden leikkiä aalloilla. Hän katsoo ja katsoo...
Moni haikea ajatus ja muisto läikkyy hänen mielessänsä niinkuin meri,
jonka kuvaa hän sieluunsa painaa. Mutta voimakkain kaikista ajatuksista
on kaipaus vapauteen, ulos näköpiirin rannan taa, jossa aurinko aina
paistaa... Hän on katsellut silmänsä uuvuksiin, niin että ohimoita
pakottaa tässä häikäisevässä auringon paisteessa, ja lepuuttaaksensa
silmiään hän suuntaa katseensa mannermaata kohti.
Hänen eteensä avautuu hurmaava näköala. Ikäänkuin Suomenlahden
merenrannalle heittämä kaunis helmi hohtaa hänen edessään suuri
kaupunki. Sen täydessä vihreydessä olevat lukemattomat puistot lepäävät
rauhallisina, silmää viihdyttävinä täplinä tässä tuhansien rakennusten
suuressa sikermässä.
Aurinko valaisee rakennusten päätyjä, ja tummat, kiiltävät katot
sekä tuhannet akkunaruudut heijastelevat auringon kirkasta valoa.
Hän saattaa selvästi nähdä, kuinka leveät, suorat kadut johtavat
rantalaitureilta kaupungin sydämeen niinkuin suuret, vastakaivetut ojat
hyvin viljellyillä vainioilla.
Ilma on niin seesteinen ja kirkas, että hän saattaa selvästi
huomata vilkasta liikettäkin kaduilla. Eteenpäin rientävät ihmiset
näyttävät täältä etäisestä korkeudesta muurahaispesän toimellisilta
työntekijöiltä. Autot ja muut liikkuvat ajoneuvot muistuttavat suuria
koppakuoriaisia tässä elämää ja liikettä täynnä olevassa järjellisten
hyönteisten suuressa yhteiskunnassa...
Siellä täällä yli kattojen ja puistojen latvain kohoaa korkea torni,
joka ikäänkuin nousseena elämän yläpuolelle nostaa runkoaan kohti
jumaluutta upottaen kärkensä taivaan mittaamattomaan sineen, jonne
ihmisen sielukin aina kaipaa...
Kaiken tämän, mitä hän näkee, yhdistää ehjäksi kokonaisuudeksi
kaupungin ympärille kultavanteeksi kietoutunut aurinkoinen meri,
ikäänkuin se olisi kihlannut toivikikseen tämän Suomenlahden merestä
nousseen tyttären. Ja kaiken tuon kauneuden ja monivärisen helmihohteen
yllä lepää tuhansien savutorvien ja lukemattomien katujen vähitellen
nostattama siintävä huntu, joka lepää miltei liikkumattomana kaupungin
yllä niinkuin vihille käyvän morsiamen huntu hänen kulmillansa...
Rannaton riemu valtaa hänet. Aikaisemmin herännyt kaipaus tuonne
ulapalle näkörannan taa on kadonnut, ja hän tuntee sanomatonta onnea
ja kiitollisuutta siitä, että tuo hurmaava kaupunki tuolla on hänen...
Jo hänen syntymästään saakka sen sielu on sointunut samaan vireeseen
hänen olemuksensa kanssa, sillä onhan hän osa tuosta kaupungista, jos
kohtakin vain mitättömin murto-osa. Mutta siihen hän kuitenkin kuuluu —
‒ ‒
Merenhiomat rantakalliot siellä ovat hänen lapsuutensa uimarantoja,
ja kaikki leikkitantereet ovat siellä. Hänen nuoruusvuosiensa
kuutamounelmat kuuluvat sen puistoihin ja tanssisaleihin, ja
hänen elämäntaistelunsa, surunsa ja ilonsa ovat tapahtuneet sen
autereisen vaipan alla, joka nytkin värjyy kaupungin yllä... Siellä
hän on syntynyt ja elänyt ja siellä hän toivoo löytävänsä viimeisen
leposijansakin...
Hän istahtaa korkean parvekkeen leveälle kaidepuulle ja sulkee silmänsä
katsellaksensa sisäisessä näkemyksessään edessään olevaa kaunista
kaupunkia. Hän tietää, kuinka siellä muutamien katujen varsilla matalat
puutalot laajoine, huonosti hoideltuine puistoineen uinuvat keskellä
kaupungin melua ajastaikojen romanttista untaan, ja hän tietää myöskin
mielipahakseen, että ne ovat häviävään Helsinkiin kuuluvina tuomitut
pikaiseen kuolemaan.
Hän näkee kellertävistä lasiruuduista sisälle vanhoihin huoneisiin,
joissa ikäloppuihmiset hiljaa liikkuvat vanhanaikuisten huonekalujensa
keskellä...
Hänen sisäinen katseensa osuu esikaupunkien mutkikkaitten kujanteiden
varsilla oleviin työläiskoteihin, ja sieltä se siirtyy aivan kaupungin
reunamille, jossa metsä äänetönnä kuolee ja paljastaa korkeita
kallioita, jotka louhitaan pois jättääkseen tilaa uusille kaduille.
Verkalleen joluu hänen katseensa keskikaupungin vilkasliikkeisimmille
seuduille, joilla toisia taloja puretaan, toisia rakennetaan, ja
kaikkien näiden ulkonaisten puuhien yhteydessä hän näkee kaupungin
asukkaat eri tasoilta ja mitä erilaisimmissa tilanteissa...
Äkkiä hän heräsi ajatuksistaan, sillä korkean parvekkeen portaita
kiipesi meluava muukalaisjoukko, joka äänekkäästi ilmaisi ihastustaan
nähdessään edessään olevan näköalan.
— Ihanaa, suurenmoista...
— Mikä kaunis kaupunki! — huomautti toinen.
— Ja merikin on kuin Rivieralla...
— Mikä onnellinen maa, jolla on näin kaunis pääkaupunki! — sanoi joku.
Hän ei tahtonut enempää kuunnella muukalaisten äänekkäitä
ihastuksen ilmauksia, sillä hän ei kaivannut mitään vierasmaalaisia
todistuksia siitä, että hänen edessään oleva kaupunki oli kaunis.
Ylpeänä sydämessään siitä, että maan pääkaupunki oli ihana
niinkuin Suomenlahden merenrannalle heittämä helmi, hän laskeutui
alas parvekkeelta, sillä hänelle oli tullut vastustamaton halu
todellisuudessa päästä unelmiensa kaupunkiin, sen erilaisten ihmisten
pariin.
Mutta palatessaan kaupunkiin hän mietti kauan epätietoisena, oliko tämä
maa sittenkään niin onnellinen...