Eräänä sunnuntaiaamuna tuli Teerelän sanomalehtien joukossa kirje
vaarille.
Joonas käänteli ja tutkisteli sitä kaikin puolin, arvaillen mistä se
tuli.
"Mistäpäin kirje on tullut?" kysyi Johanna, joka juuri tuli tupaan ja
uteliaana otti pöydältä käteensä Uuden Suomettaren.
"Se on vaarille", sanoi Joonas.
Nyt vasta tuli Johanna kirjeen suhteen uteliaammaksi. "Vaarille?" kysyi
hän huudahtaen ja meni katsomaan kirjettä.
"Oliskohan Villeltä?" arveli vähän ajan kuluttua.
"Varmaan!" päätti Joonaskin nyt, "mene sinä viemään sitä isälles".
"Etkö sinä? Mene nyt", ehdotti Johanna.
"En minä oikein ... hän on niin kummallinen, se ukko, ettei puhu
minulle juuri mitään. En tiedä tuleeko se jostain sitkeästä
sydän-vihasta, vai mistä. Sillä vaikka hän nyt on olevinaan
herännytkin, niin yhtä hyvin hän karttaa ja kammoo minua, ikään kuin
syntiä, enkä minä luulisi hänelle mitään pahaa tehneeni, josta olisin
tuommoista kohtelua ansainnut", Joonas kiihtyneenä puhui.
Johanna kuunteli harmistuneena. Näytti siltä, että hän aikoi sanoa
jotain, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä. Joonaan odottavista
katseista voi myös huomata, että hän luuli Johannan jotain sanovan, kun
sitä ei tullut, jatkoi hän:
"Etkö sinä tiedä, mikä on syynä isäukkos kummalliseen käytökseen minua
kohtaan? Jos hän ensiaikoina vihas minua pyrintöjeni tähden, niin miksi
hän nyt vieläkin sen tekee, kun kyllä näkee, etten minä taloa niiden
kautta häviöön saata? Vieraan kaltainen väli hänen kanssansa myrkyttää
koko elämäni ja sitä pidän naapurienkin silmissä suurena häpeänä, kun
he kyllä näkevät, että meidän välimme on kaikkea muuta, paitsi
ystävällinen. Olen monasti koettanut saada hänen kanssansa jostain
asioista keskustella, mutta aina hän välttää ja pakenee".
"Minä luulen, että hän pelkää sinua", arveli Johanna.
"Pelkää!" huudahti Joonas. "Miksi? Olenhan nyt, erittäin viime aikoina,
ollut hänelle niinkuin... Ja mitä entisiin riitoihin tulee, niin ne
ovat jo ainakin minun puolestani aikoja sitten unohdetut. Ei, se on
mahdotonta että hän minua pelkää. Mutta jotain heillä on minua vastaan,
niin ukolla, kun Heikilläkin. Heikki on tuskin kaksi kertaa avannut
meidän tuvanovea sen jälkeen, kun muuttivat Rupelaan".
Johanna sanoi:
"Mene nyt sinä isän tupaan ja koeta ruveta puhumaan hänelle näistä
asioista. Sovintoa riitaisten välille ei tule milloinkaan, jos ei
toinen alistu niin paljoa, että rupeaa toiselle sitä ehdottamaan".
"Olet oikeassa", tunnusti Joonas, "mutta kyllä minä olen siitä varma,
etten saa puheisiini ukolta minkäänlaista vastausta". Vähän aikaa vaiti
oltuaan jatkoi vielä:
"Taitaa hän vihata vielä sen käräjäasian tähden. -- Mutta jos niin on,
niin sitten ei hänen heräämisellään ole ainakaan perustusta", Joonas
arveli.
Joku tuli ulkoa ja ilmoitti, että Rupelan isäntä meni vaarin tupaan.
"Mutta minä menen nyt sinne", sanoi Joonas, "en ole pitkään aikaan
saanut tavata heitä yht'aikaa".
Hän lähti. Monen kaltaisia mietteitä risteili päässä, miehen mennessä
appensa tupaa kohti. Kun hän astui sisään, näytti jonkullainen hämminki
valtaavan Heikin ja ukon.
"Hyvää päivää", sanoi Joonas.
"Jumal'antakoon", sanoi ukko ja hivutteli sormiensa nenillä pöytää,
jonka vieressä istui.
"Päivää", murahti Heikkikin ja tirkisteli ikkunasta ulos.
"Tässä olis teille kirje", lausui Joonas antaen kirjeen ukolle, joka
vitkaan otti sen ja katseli sitä kummastellen.
"Mistähän se tulee?" kysyi.
Joonas oli istunut penkille.
"En tiedä", viime mainittu vastasi, "avatkaa nyt se, että saadaan
nähdä".
Ukko näytti hetkisen mietiskelevän. Kentiesi arveli hän, josko antaisi
kirjeen Joonaalle luettavaksi, taikka lähtisikö muualle ottamaan siitä
selkoa. Pian hän kuitenkin teki päätöksensä.
"Tuos on", sanoi, ojentaen kirjeen Joonaalle. "Lue sinä, en minä siitä
kuitenkaan mitään ymmärrä".
Heikki oli koko ajan istunut hiljaa ja enimmäkseen tirkistellyt
ikkunasta ulos. Nyt hän äkkiä kopeloitsi lakkaristaan piippunsa ja
tulppasi sen täyteen navetantakaisia isänsä tuohipöntöstä.
Joonas repi kuoren auki ja katsahti ensimmäisenä kirjeen alla olevaa
nimeä.
Toiset odottivat uteliaasti, saadakseen kuulla, mistä kirje tuli.
"Tämä on Villeltä", virkkoi Joonas.
"Hoo!" äännähti ukko. "No mitä se nyt kirjoittaa?"
"Vai saa sieltä Kakolastakin kirjeitä lähettää", ihmetteli Heikki.
"Onko se itse sen kirjoittanut, vai taitaakohan se?" kyseli ukko.
"En luule, että hän itse on tätä kirjoittanut, tuskinpa hän osaa".
Joonas luki:
"Tässä lähestyn teitä minun isäni näillä muutamilla rariilla
ja tietä annan minun elämästäni, että se käy hyvin pitkäksi
täs kolkos kivimuuris ja sentähren olen anonut itteni Siperiaan,
sillä minä meinasin, jotta siälä ei ole niin paha olla kun
täällä. Ja minä meinasin, että jos sieltä kotoa sopis mullen
vähä rahaa lährättää. Minä olen kuullut toisilta fangiilta,
jotta siälä kotona on asiat aivan toisin päin muuttunut, kun ne
silloon oli, kun minä tänne lährin. Olen kuullut, että Niemelän
Joonas on sisarella miehenä, ja jotta se on nyt koko taloos
isäntänä, ja että te isä oletta syytingillä. Minä en tohri
toivoakaan, että minua varten olis talon lunastukses pantu
mitään rahaa kasvolle, eli minulle mitään perintörahaa määrätty,
mutta minä rukoilen nöyrimmästi, että panisitta nyt minulle eres
vähän rahaa, kun pitää kuukauren päästä lähteä matkustamaan
Siperiaa kohti. Ja nyt jättelen teidän hyvästi iäksi, teidän
isä ja sisar ja sen mies ja velii Heikin. Voikaa hyvin toivoo
kolkossa vankeudessa oleva poikanne
Vilhelmi Teerelä".
Tämän jälkeen oli kirjeessä osoite, jonka mukaan piti rahat ja
vastineen lähettää.
Kun kirje oli luettu, istuivat kaikki kolme vähän aikaa hiljaa, kukin
kannaltaan sen asiallista sisältöä miettien.
"Vai Siperiaan nyt on itsensä anonut", lausui Heikki, yhä ahkerammin
piippuaan imeskellen. Joonas käänteli kirjettä kädessään, ikäänkuin
jotain luettavaa siitä vielä etsien. Ukko oli laskenut molemmat
kyynäspäänsä polviaan vasten ja nojasi päätään käsiinsä, Joonas
tarkasteli häntä salavihkaisilla silmäyksillä ja näytti odottavan, että
ukko rupeaisi jotain puhumaan. Vihdoin nosti viime mainittu päätänsä ja
kasvonsa näyttivät vaaleanharmailta.
Joonas huomasi sen.
"Hänellä on sentään sydän", ajatteli Joonas, eikä katkaissut vieläkään
hiljaisuutta, vaan odotti, että ukko rupeaisi puhumaan.
"Mistähän hänelle nyt sitten lähetettäisiin rahaa?" sanoi ukko viimein
ponnistetulla äänellä ja näyttäen todellakin epätietoiselta, mistä
noita rahoja pitäisi saada. Samassa vierähti silmästä helmeilevä pisara
poskelle, mutta likainen luiseva kämmen sen siitä heti korjasi.
Joonas oli kummastuksissaan vanhuksen mielen liikutuksesta, mutta
närkästyi hieman tämän kysymyksestä rahojen suhteen.
"Mistäkö rahoja?" virkahti hän tavallista korkeammalla äänellä. "Eihän
se ole teidän asianne murehtia siitä, mistä hänelle rahoja pannaan, se
on minun velvollisuuteni; olenhan hänelle velkaa hänen kokonaisen
perintö-osuutensa".
Ikäänkuin kavahtaen väärin tehneensä, sanoi ukko:
"No niin, mutta onkos sinullakaan nyt rahoja varalla tätä tarvetta
varten?"
"Jollei ole, niin täytyy hankkia; se on minun velvollisuuteni".
"Ei niitä tarvitse hänelle kaikkia lähettää, juo se ne kumminkin",
tuumaili Heikki.
Ukko ja Joonas iskivät häneen yht'aikaa tuikean silmäyksen, mutta
Heikki se istui vaan huolettomana, kädet taskuissa ja yksitoikkoisena
luki lattianrakoja.
"Koska hän sitte saa perintönsä, jollei nyt? Siperiasta ei hän enää
milloinkaan tule sitä pyytämään", lausui Joonas.
Ensikerran tämän kohtauksen ajalla katseli ukko nyt pitemmältä vävyään,
ja noiden harjaksen tapaisten ripsien alta loisti kiitollisuus, vaikka
muuten ei ollutkaan niin helppo lukea tunteita niistä silmistä.
"Kyllä kaksisataa markkaa liiaksikin riittäisi sille juomarahoiksi",
tuumaili Heikki taas hyvin totisen näköisenä ja pullautti ilmaan
kiehkuran harmaata kessun-savua.
"No kenellä olisi sitten sydäntä omavaltaisesti omistaa hänen
perintönsä, joka nykyään nousee 800 markkaan?" kysyi Joonas.
"Kylläpä meitä on perijöitä", arveli Heikki viattomasti hymyillen.
"Se on ihan sopimatonta ja laitonta", sanoi Joonas päätänsä ravistaen,
"että me menemme häntä elävänä itsevaltaisesti perimään, silloin kun
hän kentiesi hyvinkin kipeästi itse omaisuutensa tarvitsee; se olisi
ikään kuin Juudaksen kauppaa, vai mitä vaari arvelee?"
"Kyllä se niin on", vastasi tämä totisesti.
"Mutta yhtä hyvin", jatkoi Joonas puhetta, "koska ei hän näytä
ollenkaan tietävän, että hänellä on täällä kasvamassa niinkin iso
rahasumma, niin minä ehdotan, että lähetämme hänelle nyt aluksi vaan
pienemmän summan, vaikkapa sen kaksisataa markkaa, ja ilmoitamme
rehellisesti hänelle kuinka suuri hänen perintönsä on. Vaatikoon hän
sitten, jos tahtoo, koko summan itselleen lähettämään; kyllä kuukaudes
on vielä niin paljo aikaa, että kirjeet ehtivät edestakaisin kulkemaan.
Jos hän sitte lupaa lopun omaisuudestaan meille perinnöksi, niin
saatamme sen hyvällä omallatunnolla jakaa; taikka jos hän sen vaatii
itselleen lähettämään, niin on se lain ja oikeuden kannalta katsoen
hänen käteensä toimitettava viimeiseen ropoon asti".
Joonas odotti, että Heikki tuohon jotain vastaisi, mutta niin ei
tapahtunut. Ukko ei myöskään virkannut sanaakaan, vaan istui hiljaa ja
silmäili toisinaan salavihkaa Joonasta, sekä näytti olevan tunteiden
vallassa.
Ei Joonas huomannut appensa mielenliikutusta. Senpä vuoksi hän tältä
kysyi:
"Mitä arvelette?"
"Minä arvelen, että kyllä se niin on tehtävä kun sinä sanot", vastasi
ukko.
Seurasi vähän aikaa kestävä äänettömyys, jonka ajalla Joonas rupesi
miettimään, että nyt olisi ehkä sopiva aika raottaa sitä vieraaksi
tekevää sulkua, joka häntä ja noita toisia eroitti.
"Hyvät ystävät", alkoi hän sanoa, "minulle rupeaa käymään kovin
rasittavaksi tämä tämmöinen olo ja elämä, kun me, jotka olemme niin
läheisiä, olemme kuin vieraita toisillemme". Heikki ja vaari
liikahtivat hiukan levottomasti.
Joonas jatkoi:
"Mieleni on paha kun näen usein, kuinka te molemmat kartatte minua.
Vaarikin käy niin harvoin meillä, Heikistä puhumattakaan. Minä ainakin
luulisin, että joka ihmisellä on halua käydä joskus istahtamaan ja
entisiä aikoja muistelemaan syntymäkotinsa penkeillä. Vaikka ei Niemelä
mun syntymäkotini olekkaan, käyn usein siellä ja olen aina sieltä
palattuani, ikäänkuin vuotta nuorempi. Muuten on kyläläisilläkin meistä
hyvin paljon puhuttavaa tämänkin asian tähden. Meidän pitäis saada tämä
jollain tavoin korjatuksi".
Heikki rykäsi ja sanoi:
"Etpä sinäkään ole käynyt meillä, niin en minä ole viitsinyt tulla
teille".
"Sehän on aivan toinen asia, käydä kyläs taikka entises kodis. Jos vaan
sinä olisit useammin tullut meille, niin kyllähän minäkin puolestani
olisin voinut..." Joonas vastasi.
"Taitaapa olla", myönsi Heikki, "mutta minä olen ajatellut, että kun
sinä olet ruvennut niiden komiain ystäväksi, niin et taida enää paljoa
tämmöisistä huolia. Sen vuoksi en ole pakannut joukkoon. Lienenkö sitte
väärin käsittänyt".
"Komiain ystäväksi", matki Joonas. "Älä sinä puhu aina niin
pistelemällä. Eihän meillä ole kumpasellakaan oikeus määrätä
toisellemme, kenenkä kans saamme seurustella, eli ketä pitää
ystävänämme".
"Enpähän minä niin paljoa ystävistä välitäkään, vähä niistä on hyötyä".
"Etkö siis tahdo kanssani sovintoon käydä?"
"Miks'ei, en suinkaan minä vihata pyydä, enkä ole vihannut tähänkään
asti".
Joonas rupesi nyt puhumaan ukolle:
"Eikö meidänkin sopisi...?" kysyi.
Ukko lepäsi vielä käsiensä nojaan kyyristyneenä.
Vastausta ei kuulunut. Vävy luuli tuon äänettömyyden vielä
vihollisuuden osoitukseksi ja hämmästyi.
"Mutta sanokaa, mistä syystä olette niin äänetön ja vastaamaton?" kysyi
Joonas melkein huudahtaen ja siirtyi lähemmäksi ukkoa. Nyt nosti
viimemainittu päänsä. Kaikki merkit todistivat, että hän oli itsensä
kanssa taistellut kovan taistelun. Peläten, että toiset hänen
liikutuksensa huomaisivat, kiirehti hän sanomaan:
"Muistin tuossa Villeä ja ajattelin kuinka kurjas tilas se mahtaa
olla". Mutta omituisesta hätäilemisestä voi huomata, että tuossa tuli
pieni, vaikka hyvin peitetty hätävalhe.
Hajamielisenä katsahti vanhus ympärilleen. Joonas huomasi kyllä ukon
häiriön, ja uskoi täydellisesti sen syntyneen tämän itse selittämästä
syystä. Katsoen velvollisuudekseen osoittaa jollain tavalla
osanottavaisuuttaan, sanoi Joonas:
"Kyllä se tosiaankin on hirmuinen kohtalo, kun ihmisen täytyy koko
elämänsä viettää vankeudes".
Taas seurasi äänettömyys.
"Niin, mitä sanotte äskeiseen kysymykseeni?" Joonas kysyi puolittain
nöyrästi ja vaateliaasti.
Ukko havahti kuin horroksista.
"Ei minulla tietääkseni ole sinulle mitään vihaa, mutta ... en tiedä
kuinka sitä on tullut niin olluksi", vastasi hämillään.
"No, jollei siinä muuta ole, niin lyökäämme sovinnonkättä ja eletään
ystävinä tästälähin!" lausui Joonas innokkaasti, ojentaen kättä ukolle.
Viimemainittu otti vastaan tarjotun käden ja koki hymyillä, mutta se
kävi väkinäisesti. Epäileväisesti ja hiljaa hän sanoi:
"Annatko sinä minulle anteeksi kaikki, mitä olen sinua vastaan
rikkonut?" Loppulauseessa sortui ääni.
"Kaikki!" vakuutti Joonas huudahtaen. Hän jatkoi vielä: "Olkoon tämä
kätteleminen nyt välillämme ikuisen sovinnon solmuna. Koettakaamme
ymmärtää toisiamme tästälähin".
"Noo, johan se niin on", sanoi ukko, nähtävästi vain sanoakseen jotain.
Mutta ajatus kierteli muilla aloilla ja kielen päällä näytti pyörivän
vielä tärkeätä sanottavaa, -- niin tärkeätä, että sen ajatteleminen
häntä oikein vapisutti. Vaan katsahdettuaan Heikkiin ja huomattuaan,
että tämä uteliaisuudella häntä tarkasteli, pudistelihe hän ikäänkuin
vilussa ja samassa näytti tuo kieleltä ulos pyrkivä sana kadonneen.
Joonas tuskin huomasi tätä. Hän astui nyt Heikin luo.
"Ja me Heikki, lyökäämme veljesten kättä!" tarjosi hän.
"Noo -- lyödään vaan, en minä joukaan tahdo riidellä, en jo", vastasi
Heikki, tapansa mukaan hyvin vitkaan tarttuen Joonaan käteen.
Ukko katseli myhäillen, sanaakaan virkkaamatta langosten käden lyöntiä,
mutta vaikea oli noista ryppyisistä kasvoista huomata, josko se oli
täydellisen onnen ja tyytyväisyyden hymyilyä, vaiko jotain muuta.
Joonas oli iloisella tuulella.
"Mennään nyt meidän tupaan ja juodaan pienet harjalliset", ehdotteli
hän naurahdellen.
Heikkikin oli toisellainen kuin ennen.
"Mitäpäs tässä nyt", esteli hän, "minun pitäisi jo mennä, kohta on
keski kirkon-aika".
"Ei meidän tarvitse kirkon-aikaa meidänkään tuvas millään
jumalattomuudella viettää; tämä itsestään on jo Jumalan mielen jälkeen
oikein, että veljekset keskenänsä sovinnossa asuvat", selitti Joonas.
"Samahan tuo on, mennään vaan, onhan siitä jo aikaa kulunut kun teillä
kävin.
"Senpä vuoksi! Mutta mikä siihen on ollut syynä kun olet niin visusti
pysynyt pois?"
"Niinpä sitä on vieraannuttu. Olen myös luullut, että sinä kannat
jotain vihaa minua kohtaan ja, niin kun äsken jo sanoin, sulla on niin
paljo niitä isoja tuttuja, että..."
Joonas nauroi.
"Kylläpä sulla on ollut luuloja! Mutta pankaa nyt paappa vaatetta
päällenne ja tulkaa mukaan".
Melkein vihaisesti ärähti ukko:
"En minä tule. Jumala varjelkoon minua enään viinaa ryyppäämästä!"
Heikki purskahti vallattomasti nauramaan:
"Ha ha haa, vanha juoppo!"
Merkillinen ilme kasvoilla katsahti isä polkkaansa.
"So, so!" varoitti Joonas, "älä pilkkaa isääs. -- Tulkaa vaan vaari,
eihän meidän ole pakko ryypätä. Juodaan kahvia".
Ukko mietiskeli.
"Jos tuota sitte..." sanoi ja lähti.
Heikki hohotteli vielä:
"Ha, ha, kylläpä se olis maailman kumma, jos te kuolemaanne asti
pysyisitte ryyppäämätönnä --"
"Älä nyt kovin -- taidatpa sinäkin tulla vielä huomaamaan, mihin se
sinua vie".
Kun ukko tuon lausui, olivat miehet jo tupaan menossa. Joonas ja Heikki
astuivat edellä vierekkäin. Kun viime mainittu kuuli isänsä lauseen ja
huokauksen, sanoi hän pilkaten:
"Kylläpä rakkaat veljet antavat synnin päästön, jos joskus rikkookin".
Hän pisti kielensä suusta ja katsoi veitikkamaisesti Joonaasen,
ikäänkuin toivoen tältä kannatusta ilveelleen.
"Te saatte kärsiä vainoa ja pilkkaa omilta lapsiltannekin minun
tähteni", mutisi ukko itsekseen aivan yksinkertaisesti ja rauhallisena.
Joonas katsahti nuhtelevaisesti Heikkiin. Viimemainittu, joka nyt
todella näytti olevan mielissään lankonsa ystävyydestä, ei näin hevin
tahtonut sitä kadottaa, vaan poistaen ivan huuliltaan, pisti piipun
hampaisiinsa, rykäsi ja alkoi katsella ylös, oliko taivas pilvessä.
Kun miehet astuivat tupaan, oltiin siellä hiukan ällistyksissään. Ukko
ja Heikki olivat hämillään ja käyttäytyivät ihan vieraan tavoin, juuri
siitä syystä, että he aavistivat talonväen pitävän heidän tuloaan
omituisena. Pelastuakseen renkien tutkivista silmäyksistä pujahtivat he
mielellään kamariin.
Joonas palasi vähän ajan kuluttua sieltä tupaan ja sanoi Johannalle:
"Keitä nyt kahvia".
Iloisesti vastasi Johanna:
"Tietysti. Mutta mistä se kirje tuli?"
"Ka kun en lähtenyt huomata sanoa, -- se tuli Villeltä. Tule itse
katsomaan".
Joonas palasi miesten luo. Heikki oli jo hyvin siellä perehtynyt ja
katseli seinillä olevia kuvia. Joonaan tultua kysäsi hän:
"No, ensi viikollako se kansakoulu nyt alkaa?"
"Niin, ensi viikolla".
"Saatiin se tänne meidän kylään".
"Saatiin se vihdoinkin".
"Kyllä sinne nyt maksaakin vähän mielummin, kun tulee omaan kylään.
"Niinkö luulet?" nauroi Joonas.
"Niin minä luulen; näkeehän edes mitä siellä tehdään ja mihin rahojansa
panee", tuumaili Heikki.
"Onpa tuo niinkin", myönsi Joonas.
Vaarikin sekautui puheesen:
"Kyllähän se koulu muuten olis kun ei siellä opetettaisi lapsille niin
paljon kaikkia turhanpäisiä mailman viisauksia", hän tuumaili.
Heikin teki mieli ivata, mutta ei Joonaan tähden uskaltanut. Joonaalla
oli taasen halu ruveta järjellisesti ukkoa vastustamaan. Mutta katsoen
velvollisuudekseen pysyttää äskeistä sovintoa voimassa niin paljo kun
mahdollista, jätti hän ukon mietteineen rauhaan.
Johanna tuli ja alkoi lukea Villeltä tullutta kirjettä. Nähtyään, että
veli oli anonut itsensä Siperiaan, valahti kyynel poskelle. "Vai
Siperiaan se veli raukka..." Sisar itki.
Ukko näki, miten Johannan sydäntä liikutti.
Hänen kyynäspäänsä vaipuivat taas polvia vasten ja kasvot peittyivät
käsiin. Joonas muuttui entistä totisemmaksi. Mutta Heikki sanoi:
"Mitä siitä surraan, työmies on palkkansa ansainnut".
"Niin, niin, mutta hän on kuitenkin meidän veljemme!" muistutti
Johanna.
"Noo, vaikka", intti Heikki, mutta jätti sitte siihen.
Kirkonaika oli jo hetkestä ohi mennyt, kun Heikki vasta lähti kotiinsa
Teerelästä, vakuuttaen Joonaalle, että tämän pitäisi ehtoommalla tulla
heille.
Vaari pysyi koko ajan jotenkin harvapuheisena. Omaan tupaansa mentyään
istahti raskaasti pöydän viereen tuolille ja voihkasi:
"Oi jumala, kun ei tuo asia mielestäni katoa, se ikään kuin polttaa
sydänalustaani. Nyt olin juuri tunnustamaisillani sen Joonaalle, mutta
oli tuo Heikkikin ja se ei ymmärrä mitään... Minä en saa muuten rauhaa,
ei tunnu auttavan veljienkään anteeksianto, ei... Jumala yksin tietää
kuinka se mua vaivaa..."
* * * * *
"Minun on nyt niinkuin suuri taakka hartioiltani poistettu", lausui
Joonas, jäätyään Johannan kanssa kahden kesken kamariin. "On ollut niin
ikävää kun vihamiehinä on täytynyt toisiaan kohdella näin läheisten. --
Mutta se vaari näytti niin hiljaiselta ja surulliselta, etten ymmärrä
mikä hänen oli; taisivat ne Villen terveiset koskea".
"Varmaankin", arveli Johanna. Mutta taas näyttäysi hänessä tuo
kummallinen salaperäisyys, jota Joonas oli hänessä jo joskus ennenkin
huomannut, ukosta keskusteltaessa.
"Mitä sinulla on salattavana?" kysyi Joonas
Johanna vähän säikähti.
"Salattavaa!" huudahti vikkelästi.
"Niin, sinä näytät semmoiselta kun olis sinulla joku asia sydämmelläs",
vakuutti Joonas.
Johanna oli hetkisen vaiti, sanoi sitten.
"Minä tiedän sen asian, mutta isä on kieltänyt sinulle sanomasta. Älä
viitsi sitä udella. Kyllä hän sen sanoo vielä sinullekin".
"Mikähän erinomainen asia se on?" ihmetteli Joonas.
"Kyllä sinä sen vielä tietää saat. Kumma, ettet osaa sitä jo aavistaa".