Hyvin hauskaa on, tammipakkasen nurkissa naskuessa, istua lämpimällä
porokivellä selkäänsä lämmitellen. Tämän oli Rupelan Heikki huomannut
myöskin ja siitäpä hänet nytkin tapaamme harmaan mirrin vieressä
istumasta ja katselemasta kädessään olevaa ruununverolappua. Tuon
tuostakin raapasee kynsi korvantaustaa ja hiljainen selittämätön murina
kuuluu.
"Niin, kynsi nyt päätäs. Olisit voinut olla ostamatta kirkkoreen, jonka
kuitenkin heti uutena juovuksissa särit, niin olis nyt rahaa
veronmaksuun", sanoi emäntä nakellen nenäänsä, polki rukkia ja väänsi
tukevaa hurstinkudetta.
"Vai niin, sinäkö estit sitä ostamasta -- jopa kyllä! Kuka se oli, joka
sanoi: 'hae isältä rahaa lisäksi', kuka jo?"
"Täytyihän mun kun näin, kuinka kovin sun teki sitä mieles".
"Älä valehtele! En minä olisi lopulla halunnut koko rekeä, mutta kun
sinä tahdoit".
"Mutta kylläpä sä kehtaat valehdella! En minä puhunut aluksi reen
ostoon mitään, kun mies tuli sitä kauppaamaan".
"Niin noh! Kyllähän minä alussa rupesin kaupasta puhumaan, mutta en
ollenkaan sillä aikomuksella, että ostaisin. Tarjosin piloillani 70
markkaa, kun se 85:ttä pyysi".
"Ja sitte ostit, kun mies möi sillä".
"Kun sinä käskit, muuten en olisi sitä ostanut. Mutta mitäs tuosta nyt
puhutaan; rekeä tarvittiin, kun vanhan reenrauta oli poikki, eikä ollut
seppää saatavilla. Eikä tuosta yhdestä reenostosta nyt talo häviä.
Toista se on, kun sinä vedätät aitasta kaikki jyvät kahvien, ryynien ja
nisujen pantiksi, siitä hävitään".
"Joko taas siitäkin! Eikö sulle itselles maistu kahvi ja ryynipuuro
yhtä hyvältä kuin mullekin? Kyllä sinä ainakin osas saat siitä
viljasta. Ja kaikkiko jyvät minä sillä tavalla panen menemään? Eikö
mitään syödäkään? Ja viethän aina, kun kaupungis käyt, tynnyrin ja
puolitoista, kerrallaan. Mitä sinä niistä kotiin tuot? Sanoppas!"
"Rahaa, ja -- --"
"Joo'o, rahaa se Heikki tuo! Entäs vielä?"
"No viinaa, mutta kyllä sinä siitäkin osas saat. Ja tuodaan sieltä aina
kaikenmoisia muitakin tarpeita, joita tarvitaan, mutta en minä
milloinkaan aja omaisuuttani mihinkään turhiin".
"Soo, soo, -- etkö milloinkaan rahataskuaskaan hävitä?"
"Älä kiusaa! Ei se nyt niin usein tapahdu, että siitä aina kannattaa
puhua. Muistele vaan ja tee tiliä, kuinka monta makkaraa ja juustoa
olet heittänyt Saaraleenan reppuun, pussinjuoksuttamisen palkaksi".
"Miks'et vie heti riihestä saatuas kaikkia jyviä kaupunkiin, etten minä
saisi pussittaa?"
"Mitä sitten syötäisiin?"
"Kas, nyt puhui pussiin! Äsken sanoi, että minä ne kaikki pussitan ja
nyt niitä jo kuluu syömälläkin, ha haa! Sinä olet hyvin tarkka,
nahjusparkani, huomaamaan mitä puhut".
"Älä hauku, muutama! Kyllä minä tiedän, kuka talosta enimmän osan
tuhlaa ja tiedän myöskin, mitä puhun".
"Se tuhlaa, jolla on! Ei sulla ole ollut mitään".
"Aina sinä sen rikkautes vedät, mutta kyllä olet sen jo monikertaan
syönyt ja pussittanut. Sen sanon vaan, että kahvipannun lyön
kuudentuuman rautanaulalla seinään".
"Lyö vaan! Sittepähän saadaan nähdä, kuka ensimäisenä irti kiskoo".
"Sen teen huomispäivänä".
"Tee kohta".
"Ei, huomenna vasta. Nyt menen kylään".
"Kuppilasta verorahaa hakemaan".
"Mitä sun siihen tulee? Itse mä asiani vastaan".
"Ei mitään, mutta mene nyt kerrankin hakemaan rahaa Teerelän paapalta".
"Älä pistele".
"Mitä pistelemistä se on?"
Heikki lähti ulos. Hetkisen kumpanenkin kinaansa maisteli, mutta
tavallisuuden mukaan pian unohtivat.
Kuppilan isäntä oli tasapuolisimpia vanhoillaanolijoita. Hän ei esim.
kansakoulua vastustanut, vaan pikemmin puollusti. Teerelän Joonasta
piti hän kunnon miehenä ja heistä oli tullutkin jonkullaiset ystävät.
Vävynsä asumapuuhia katseli hän sitävastoin vihaisin silmin ja usein
muistuttelikin tälle huolimattomuuden ja laiskuuden suurista virheistä.
Tähän aikaan oli Kuppilan isäntä sairastanut rintatautia ja arveltiin,
ettei hän enää kauan voi elää. Tuosta Rupelan Heikki jo monasti
sydämessään piti iloa, sillä appensa kuoleman jälkeen tiesi hän
saavansa periä kelpo omaisuuden.
Kuppilaan tultuaan tällä kertaa ilmoitti Heikki asiansa vasta hyvin
pitkien venyttelemisien perästä. Sen kuultuaan, mietiskeli appi-ukko
ensinnä vähän aikaa synkän näköisenä ja lähetti sitten Teerelän
Joonasta noutamaan.
Kun Joonas tuli, nojaili Kuppilan isäntä vuoteen laidalla, hyvin kipeän
näköisenä.
Rupelan Heikki istui tuolilla ja imi vahvasti vaskihelaista piippuaan.
"Hyvää ehtoota", tervehti Joonas tullessaan.
"Jumal'antakoon", äännähti sairas.
"Iltaa", murahti Heikki, neuvottoman näköisenä mulauttaen.
"Pane piippuun ja käy istumaan", kehoitti isäntä. Joonas totteli.
Siinä juteltiin nyt kaikellaista, mutta Heikki otti osaa keskusteluun
hyvin vähä.
Hetkisen kuluttua nousi Kuppilan isäntä heikkovoimasen tavalla ylös
sängystä ja käveli huoneen nurkassa olevan vanhanaikuisen kaapin luo,
avasi sen oven ja veti esiin laatikon, joka näytti olevan täynnä
papereita. Ison aikaa selailtuansa, löysi hän vihdoin erään käärön,
jonka luuli oikeaksi.
"Katsoppas Joonas, ovatko nämä velkakirjat tämän vävymiehen? Minä
luulen, että ne ovat, mutta en ole oikein varma", sanoi isäntä,
ojentaen käärön Joonaalle.
Heikki rykäsi ja alkoi silmäillen lukea kattolautoja.
"Kyllä nämät näkyvät olevan", ilmoitti Joonas vähän ajan kuluttua, kun
suurella vaivalla oli saanut selvän huonosti kirjoitetuista papereista.
"Onhan niitä seitsemän?" kysyi sairas taas.
"Joo", vastasi Joonas.
Isäntä pani laatikon pois ja oven kiinni sekä kävi vuoteelle istumaan.
"Ota ja laske, mitä ne tekevät yhteen summaan korkoineen", käski.
"Jos minulla on edes lyijykynä? On se, näemmä", sanoi.
Joonas alkoi laskea. Toiset miehet olivat silläaikaa hyvin hiljaa,
Heikki piiputteli ja kakasi kurkkuaan silloin tällöin.
Laskeminen kesti kauan.
Vihdoin nousi Joonas ja rupesi piippuun panemaan.
"Joko nyt laskit?" kysyi Kuppilan isäntä.
"Jo".
Heikki liikahti levottomasti istuimellaan.
"Nämät tekevät yhteensä korkoineen tuhat yksisataa kolmekymmentäkaksi
markkaa ja kahdeksantoista penniä", sanoi Joonas.
"Vai jo se on niin paljo", äännähti Heikki, imi muutaman savun ja sanoi
sitte: "Se velka se kasvaa kuin synti. Minä aioin jo viime syksynä sitä
lyhentää, mutta en ole malttanut myödä jyviä, kun ne ovat niin alhaises
hinnas. Ja eipä se appivaari taida niin kipeästi rahoja tarvitakaan,
sitäkin olen meinannut". Hän vähän naurahti ja raapasi korvajuurtaan.
"Pitää sitä ruveta lyhentelemään", sanoi ja muljautti sivuilleen.
"Joo'o", äänsi Joonas. Mutta hän tiesi aivan hyvin, että Heikki puhui
sellaista jota ei ajatellut.
Puheenainetta alkoi puuttua. Joonaalle kävi äänettömyys tuskalliseksi.
"No Kuppilan isäntä", virkkoi vihdoin, tarttuen puheaineesen, joka
sattumalta mieleensä muistui, "hyyräättekö nyt ylikerran kansakoululle?
Tämänpäiväises kokoukses päätettiin asettaa koulu meidän kylään, tänne
teidän saliin, koska olette sen luvannut hyyrätä. Huomenna tullaan
siitä kauppoja hieromaan".
"Hoo, vai jo se koulu nyt vihdoinkin ... noo, en minä sitä nyt
vastaankaan juuri ole".
"Paljonko vaatisitte hyyryjä?"
"Saadaanpa nyt nähdä, kuinka mä hänen mietin". Ukko puheli
vastahakoisesti ja näytti muuta ajattelevan.
"Kyllä sitte tulee tähän taloon elämää, niin ettette saa öitänne
nukkua", innostui Heikki omalta kannaltaan kuvaamaan.
"Lapset kulkevat koulus ainoastaan päivällä, eivätkä yöllä. Yököt öisin
lentelevät, päivin piilossa pysyvät; lapset päivin oppimassa, öisin
unta ottamassa". Joonas lainasi tilaisuuteen sopivan vastauksensa
Länkelän Ensimäisestä Lukukirjasta.
Taas seurasi äänettömyys.
Joonas alkoi huomata, että hänen läsnäolonsa oli liikaa, jonkatähden
lähti pois, jäähyväisiä sanoen.
Heikki oli jo vähän pelännyt, että appensa panisi Joonaan kirjottamaan
velkakirjaa siitä summasta, jota hän tällä kertaa oli lainaksi
pyytänyt. Tilansa paljon helpottui, kun Joonas pani kamarin oven
jälkeensä kiini. Puhe ei tahtonut sittenkään alkuun päästä, jonkatähden
kamarissa vallitsi tyven hiljaisuus, jota ainoastaan pesävalkean rätinä
hiukan häiritsi.
"Mikähän siihen on ollut syynä, että velkasi ovat vaan enentyneet?"
virkahti appi vihdoin ja silmäili vävyään.
Tämä teki neuvottomia liikkeitä.
"En tiedä, tahtoo olla niin huonot ajat, että --"
"Sinun ei sovi aikoja syyttää, ei ne sen parempia ennenkään olleet.
Katso tuota lankoas, katso jo. Hänelle jäi iso velka silloin, kun talon
sai ja ihmiset sanovat, että on jo kelpolailla sitä maksanut".
"Hänellä on parempi talo kuin minulla", tuumaili Heikki.
"Turhia loruja!" väitti sairas ja nousi kiivaasti sängyltä. "Turhia
loruja, sanon minä! Rupelas elettiin ennen helposti ja isäntävainaja ci
milloinkaan ollut rahanpuuttees. Mutta te tuhlaatte ja jakelette
omaisuutenne laukkuryssille ja porvareille koristuksia ja muita
turhuuksia ostaessanne. Helvettiin semmoinen elämä! Teistä tulee ennen
pitkää maantien kerjäläisiä".
Ukko oli lähestynyt pöytää ja kokoili siitä äskenmainituita
velkakirjoja.
"Tuota", yritti Heikki sanoa, "akka se on, joka tuhlaa".
"Akka!" matki toinen. "Minä tiedän kyllä, että hänellä on hyvä taipumus
siihen, mutta koska olet sinä koettanut järjellisillä keinoilla
vastustaa hänen turhamaisuuttaan? Luulenpa, että et milloinkaan, vaan
riitelette ja soimaatte toisianne ja sen ohessa harjaannutte yhä
pahemmaksi tuohon vikaan. Toinen paha vika vaivaa myös sinua samoin
kuin ämmääsikin ja se on laiskuus. Luulenpa, että ette ole kumpanenkaan
tehnyt kunnon päivätyötä sen jälkeen, kun Rupelaan menitte. Häpeä
sellaisille laiskureille! Ilmaiseksi saitte talon ja nyt jo tuommoinen
velka".
Heikki kuulteli vaieten.
Tuli räiskyi vielä pesässä ja lattialle lenteli kuumia poukkoja.
Kuppilan isäntä katsahti tuleen päin ja näytti tekevän äkkinäisen
päätöksen. Hän pudisti kädessään olevat velkakirjat myttyyn, lähestyi
uunia ja viskasi paperit sinne. Tuli poltti ne ahnaasti, ikään kuin
peläten, että niitä voitaisiin vielä pois temmata. Mustana kartena ne
pysyivät jonkun hetken haamullaan ja hajosivat hitaasti, juuri kuin
varmana siitä, ettei heitä enään semmoisina voida käyttää. Appi loi
vävyynsä halveksivan katseen samalla nähdäkseen, minkälaisen
vaikutuksen hänen työnsä toiseen teki.
Vaikka Heikki oli kaiken aikaa kiinteästi katsovinaan lattiaan, seurasi
hän kuitenkin tarkalla silmällä ukon liikkeitä. Nähtyään, että paperit
viskattiin pesään, liikahti hän, mutta asettui kohta entiseen
asemaansa, kun huomasi, että toinen loi katseensa häneen.
"No siellä ne nyt ovat", sanoi appivaari ja näytti olevan valmis
vastaanottamaan Heikin kiitoksia. Heikki kohotti hitaasti päätänsä.
"Velkakirjat, -- missä?" kysyi hän venyttäen ääntänsä ja ollen
olevinaan, aivan kun ei olisi koko asiasta mitään tietänyt.
"Pesässä! Minä poltin ne".
"Mitä varten te ne poltitte?" kysyi Heikki, nyt vasta näyttäen jotain
kummastuksen oireita.
Taisi jo katumus välähtää Kuppilan isännän mielessä, mutta sitä ei hän
tahtonut toiselle näyttää, vaan päätti koettaa kurittaa
kiittämättömyyttä sananruoskalla.
"Minä ajattelin", alkoi hän tyynellä äänellä puhua, "että taidatpa sinä
vastakin ehtiä tekemään maksettavia velkoja, kun tästä minun pääni
kaatuu jos nimittäin sinä ikänä kykenetkään velkoja maksamaan, jota
kovin epäilen".
"Sitäkö varten te nyt nuo velkakirjat poltitte, että saisitte noin
haukkua?" kysyi Heikki.
"Häpeä, kun kehtaat tuommoisia puhua, vaikka nyt taasen lahjoitin
sinulle kaksitoistasataa markkaa. Saisitpa olla edes hiukan kiitollinen
sen edestä".
"Eihän se ollut täyteen kaksitoistasataa?"
"Eikö? No minä annan sen täyteen, että saat verorahan. Minua hävettää,
jos vävyltäni otetaan elukoita takavarikkoon ruununverorästistä". Ukko
meni kaappinsa luo ja toi sieltä kahdennentoistasadan täyteen.
"Heh, tuos' on".
Heikki otti rahat.
"No, kiitoksia paljon nyt ensiksi", sanoi hän, "kyllä minä maksusta
murheen pidän, kun täs nyt ehdin vähän alkuun pääsemään. Minulle tulee
keväällä iso tervahautakin".
Heikki näkyi aikovan sovittaa riitaa lupauksilla.
"Mitä sinä maksusta turhia lörpöttelet, kun tiedät, ettei sitä nyt enää
vaaditakaan ja itsekin olet varma siitä, ettet koskaan tule niitä
maksamaan. -- Iikalle ei tästä asiasta tarvitse mitään puhua, kyllä
hänkin tulee talosta osansa saamaan. -- Mutta mene nyt jo! Tottahan
jotain työtä on kotonas, -- kun olet kokopäivän kylässä. Minuakin
rupeaa jo niin väsyttämään, että täytyy mennä sänkyyn".
"Kiitoksia paljo nyt", murahti Heikki ja lähti. Ukko ei tietänyt
varmaan kiittikö vävy lahjan vaiko haukkumisen edestä, tuskin tiesi
Heikki sitä itsekään.
"Kyllä siitä parista tulee ennen pitkää maantien kerjäläisiä, mutta
eläessäni en anna heille enää penniäkään -- muutamat kiittämättömät
laiskat!" mietiskeli appiukko yksin jäätyään.
Heikki käveli hyvin rivakasti kotiinsa päin.
"P----n äijää, kun kehtas haukkua", murisi itsekseen. "Mutta se oli
saakelin kumma, kun se ne velkakirjat poltti! -- Vaikka ei se nyt
paljon ollut, että hän sen teki, kyllä Iikka enemmän saanut on kun
meidän ämmä! Kumma se vaan oli, kun se kitupiikki, tuota... Mitä se
mahtoi sillä kuriitella kun Joonaan sinne laittoi; kun kerta polttaa
meinas niin mitä lempoa niistä laskea? Mutta se taisi vain pelätä,
ettei polttaisi muiden velkakirjoja, kun ei se osaa, äijäpaha, yhtään
kirjotusta, ei enempää kun täs minäkään. -- Jos täs pahat päähäni
panen, niin saa poika mennä kouluun kun kasvaa, niin että tällaisis
asiois edes toimeen tulee...
"Nyt olen velaton mies! Ämmä saa keittää kahvipannun harjallisiksi, ja
-- peru kun olis vähä viinaakin!"
* * * * *
Kotiin tultuaan pistäysi Joonas kamariin, missä Johanna oli jo
puhdistanut äskeisiä jälkiä sen verran, kun sitä näin lyhyessä ajassa
ehti.
Lankomiehen raha-asiain tila oli saattanut Joonaan miettimään
omiansakin. Hän alkoi selailla muistikirjaansa, sekä tehdä numeroita
pienelle paperilapulle.
Johanna tuli lapsi sylissään sisään. Pienoinen kykeni jo omin voimin
epävarmoja askeleitakin ottamaan. Johanna istuutui pöydän viereen ja
otti käteensä sanomalehden. Tyttö alkoi sitä heti vaatia.
"Ei, ei, isä piiskaa!" varoitteli äiti.
"Ä-- --ä-ä-ä" huusi tyttö, yhä vakinaisemmin vaatien sanomalehteä.
"Ei, ei!" vakuutti äiti, pitäen lehteä niin kaukana, kun käsi ulettui.
Joonas lopetti laskentonsa ja katseli hymyillen riitelijöitä.
"Eikö äiti anna Maijan lukea? Tule isälle!" kehoitti Joonas tyttöä,
kohottaen käsiään lasta kohden. Maija päästi raikuvan ilohuudon ja
alkoi pyrkiä isän syliin. Hänen tahtonsa täytettiin heti. Mutta
sanomalehti ei sittenkään unhotuksiin jäänyt, vaan pieni itsepintainen
kirkui ja kurotti yhä käsiään sitä kohti.
"No no! Maiju repii sen, poppaa!" puheli isä. Äiti nauroi.
"Kas täällä!" huomautti isä ja antoi tytölle taskukellonsa, pitäen itse
peristä kiinni. Nyt unohtui sanomalehti, tyttö sai tarpeeksi tekemistä
kellosta.
"Mitä sinä nyt laskit?" kysyi Johanna.
"Enpä juuri mitään. -- Ai, ai, tyttö, sinä lyöt kelloni mäsäksi"
Äiti nauroi; tyttö nauroi myös ja heilutti kelloa.
"Älä vaan lyö rikki!" varoitti äiti.
"Ää-ää-ääte!"
"Sinne se nyt taas tahtoo", sanoi isä, kun tyttö rupesi sylistä pois
pyrkimään.
"Ääte", matki äiti ja otti lapsen.
"Pidä kiinni niistä vitjoista, ettei se lyö kelloa rikki", varoitti
Joonas.
Tyttönen oli taas tyytyväinen, päästyään äidin syliin ja näytti
unohtavan kaikki ympärillä olevat, askaroidessaan kellon kanssa.
"Mitä siellä Kuppilas nyt oli asiaa?" kysyi Johanna.
"Arvaapas!"
"Mitä sitten?"
"Minua haettiin laskemaan korkoja veljes velkakirjoista".
"Kuule! Oliko paljokin velkoja?"
"Niitä oli korkoineen lähes kaksitoista sataa. Isonlainen summa, tehty
niin lyhyes ajas, eikä ole sillä mitään päällepäin näkyvää tullut".
"Voi ihmeellistä! Talon saivat ilmaseksi tavaroineen". Kumpanenkin
näytti miettiväiseltä. Kotvan kuluttua sanoi Joonas:
"Kun tulin kotiin, aloin laskea, millä kannalla ovat omat asiamme.
Sillä minä oikein todella hämmästyin Heikin velan suuruutta".
"No paljonko?"
"Minä vaan laskinkin, kuinka paljon olen saanut maksetuksi velkaa".
"Kuinka paljon, en minä ainakaan muista?"
"Eihän sitä ole niin paljon tullut maksetuksi, kun olis muuten sopinut
ja tarvinnut, -- ainoastaan vähän toista tuhatta markkaa ja korot.
Mutta meiltä on nyt myös mennyt niin paljon kartanon korjauksiin ja
muihin asumisiin, että ehkä tulevaisuudes, kun ei enään ole niin suuria
menoja, saamme vähän joutuisammin velkaa maksetuksi. Ei sitä nyt
sentään enää olekaan kuin vähän kolmattatuhatta".
"Kyllähän me sen maksetuksi saamme, kun ei vaan enene niinkuin Heikin
ja Miinan".
Kääntäen puhetta toisaalle, virkkoi Joonas nololla äänellä:
"Jopa olet saanut tämän huoneen siivotuksi".
"Vähän; mutta ei lattia lähdekään ilman pesemättä, eikä loimetkaan".
Joonas hyhkyi ja kuulteli hämillään. Johanna jatkoi:
"Kyllä tuokin on mies, kun kehtaa vetää itsensä niinkuin rakko. Ja
tuommoinen lautamieheksikin pannaan".
"Mistäpä niitä toisenmoisia saadaan. Kaikki isännät osaavat punssia
tehdä", arveli Joonas.
"Sivistyneitä mukamas", möhisi Johanna, "ja sinä kun annoit vielä
toisen pullon, kun yhden olivat tyhjentäneet".
"Mikäs auttoi! Eihän sitä viitsinyt muuten olla".
"Mitä juopoista tarvitsee huolia. Olisit vaan antanut olla ilman ja
istua niinkauan kun olis hyvättänyt; tottapa joskus olisivat pois
menneet".
"Kuka sitä semmoista viitsii".
"Miks'ei", nauroi Johanna, mutta siinä oli jo helpottavampi sävy.
Joonas virkkoi:
"Kun ei sitä viinaa tarvitsisikaan tuoda tuttavia varten, niin en ikänä
toisi. Itse en sitä kaipaisi, mutta kun sitä täytyy pitää seuraa".
"Mitä tuollaisestakin seurasta on iloa, kun nuokin olivat?" nauroi
Johanna.
"No ei mitään", sanoi Joonas pitkään ääntänsä venyttäen ja happamesti
hymyillen. "Mutta jos ei niiden viinasuolta täytä, niin ne haukkuvat".
"Onhan se sinne päin", myönsi Johanna. "Kun isäni ennen, ja niinkuin
köyhemmät nytkin vielä, ryyppäävät paljasta paloviinaa, niin sanotaan
kohta, että ne ovat juoppoja. Nyt nuo 'komiat' ovat ruvenneet taitamaan
valmistaa 'punssia' kahvista ja rommista, niin se muka ei olekaan enää
häpeällistä juomista, vaan jotain siistimpää. Mutta sama sika se on
juoppo, josko se juopuu paloviinalta, rommilta tai konjakilta".
"Niin onkin. Se on ihmeellistä kuinka se meidän vaari on voinut niin
lakata ryyppäämästä. Ei hihhulien kirkkokuri ainakaan siinä mene
liikoihin, kun ne vaativat ehdotonta luopumista viinasta. Ei meidän
paapankaan jumalisuus olisi muuten ainakaan pennin arvoinen".
"Niin, varkaan vala ja juopuneen jumalanpalvelus ovat yhtäläiset. Mutta
tottahan uskostansa saakin voimaa".
"Hm", pani Joonas syvissä mietteissä. Sitte hän jatkoi vitkaan: "Siihen
väkevänpuoleen menee meiltäkin paljo rahaa vuodes. Kun senkin panis
velan eteen, niin aina lyhenis".
"Tottahan lyhenis!"
"Kun minä pääsisin kuntalaisteni keskuudes niin hyvään arvoon, etteivät
he paheksuisi, jos en aina tänne tultaissa olisikaan viinapullo kouras,
niin minä heti muuttaisin sen tavan. Mutta jos minä nyt rupeaisin niin
tekemään, etten antaisi ryyppyjä, niin varmaankin alkaisivat minua
sanoa kitsaaksi, tikkukynneksi, täinnylkijäksi ja miksi hyvänsä,
vieläpä hihhuliksikin. Kadottaisin monta hyvää ystävää, joista en halua
luopua".
Johanna sanoi:
"Enhän minä nyt muuten tuosta niin paljoa välitä, jos annatkin muille,
kun et vaan rupea itse kovin..."
"Jumala varjelkoon!" huudahti Joonas.
Tyttö alkoi lattiaan pyrkiä, jonka vuoksi keskustelu loppui, kun
molemmat vanhemmat alkoivat sen kanssa leikkiä laskea.