Vihdoinkin alkaa aikakausien välinen taistelu kertomuskentällämme
asettua ja myrskyävät intohimot löytää uomansa. Minkä kuohuva elämä on
tuominnut väistymään, se aikansa taisteltuaan hiljaa ja meluttomasti
vaipuu lepomättäälleen. Mikä elää, sitä vie vauhti eteenpäin mielessä
ainainen edistymisen halu.
Kansakoulu, josta monta katkeraa ja myrkyllistä ajatusta oli
kylänmiesten kesken lausuttu, oli vihdoinkin alottanut toimensa.
Oppilaita siellä oli runsaasti. Monet, jotka olivat kiivaimmin vastaan
taistelleet, antoivat poikainsa mennä kouluun ja lakkasivat siksi
ajaksi siitä pahaa puhumasta. Toiset kyllä jatkoivat pilkkojaan ja
vihojaan, mutta nyt enempi suukovun yllyttäminä, kuin todellisesta
taisteluhalusta.
Koulu sellaisenaan toi uutta elämää kylään. Iltasin ilmestyi
takkapieliin joka talossa koululukujaan lukevia lapsia, jotka ajan
tavan mukaan kovaäänisesti täyttivät tuvat lukumelullaan. Omien lasten
lisäksi olivat etäisemmät koululaiset sijoitettuina asumaan
koulukylään. Siten useissa taloissa oli 5-6 kortteerimiestä. Yhden osan
illasta ne lukivat. Mutta runsas joutoaika pitkinä puhteina riitti
hyvin muuhunkin, kylänjuoksuun, myöhemmin illalla tupaleikkiin.
Talvi-iltoina kuului kylän raiteilla raikas-ääninen lapsimelu. Sieltä
se makuuajan lähestyessä siirtyi tupiin. Miesväki puhdetyönsä silloin
työnsi syrjään ja juttu koulupoikien kanssa alkoi. Moni nuori mies
näinä iltoina kivitaululla kirjottelemaan oppi koulupoikien opastamana.
Sadunkerronta oli koulun kera kylässä uudistunut, sillä pitäjään eri
puolilta tulleet pojat toivat uusia mukanaan. Näinä iltapuhteina niiden
juttelu luisti. Se kävi laatuun naisten kehrätessäkin. Ja kun vihdoin
makuulle käytiin ja tulet sammuivat, vielä silloin sai joku uuden
satunsa alkaa. Herkin korvin vuoteissaan sitä kuuntelivat miehet ja
naiset, kunnes yksi ja toinen kuorsaten ilmoitti lakanneensa
seuraamasta.
Ne olivat tuoneet mukanaan kylään uutta ja miellyttävää, nuo
koululapset. Vaikka joskus tekivät "pahaakin", ei Suhjalan kylässä
yleensä koulua vastaan vihaa haudottu. Koululla edelleen oli monta
periaatteellista vastustajaa, mutta vilkas lapsielämä näissä koulun
luomissa uusissa muodoissa heitäkin ikään kuin pehmitti.
Teerelän perheessä olivat suhteet sitten viime sovintoillan pysyneet
hyvinä. Vaari ja Heikki kävivät tiheästi Teerelän tuvassa ja Joonaskin
koetti pitää huolta vastavuoroista. Sovinto näytti muodostuneen
vakavaksi kahden puolen.
Heikki ja Miina jatkoivat kyllä kotoisia taisteluitaan. Mutta niitä
paeten Heikki sangen usein pistäysi Teerelään. Vaimoansa vastaan piti
hän, tämän syyttämistuulelle joutuessa, jonkullaisena puollustuksena
sitä, että häh kävi Teerelässä ja oli Joonaksen kanssa väleissä.
Sanoaksemme senkin: Saaraleena oli päässyt ruotiin johon oli pyrkinyt.
Nyt hän kaikkialla kehui Teerelän Johannaa parhaaksi emännäksi mitä
Suhjalassa oli. Kutka muistivat entisiä, ne nauroivat, mutta myönsivät
monet toki Saaraleenan puheessa perää olevan.
Villeltä oli tullut heti vastaus ja kiitos rahakirjeestä. Oli pyytänyt
lähettämään vielä 200 markkaa, joten hän saisi puolen perintö-osastaan.
Loput testamenttasi tasan veljen ja sisaren lapsille, "muistoksi
onnettomasta enosta ja sedästä joka viinan ja hurjan luonnon tähden
joutui elävänä haudatuksi", kuten kirjeessä sanottiin. Hänen pyyntönsä
lisä-rahalähetykseen nähden oli heti täytetty. Mutta vaari sairasti
usein ja vanheni nopeasti. Hän oli entisestään enää varjo vain. Poissa
oli luonteen tulinen kiukku, poissa terhakka väittelyhalu. Kumaraan
painui niska, hitaammaksi kävi askel. Vähä hän puhui, usein istui ja
suurta virsikirjaa luki, virrenvärssyjä ja raamatunlauseita laususkeli.
Tämän ohella tuntui siltä, kuin hän olisi päivä päivältä siirtynyt
lähemmäksi Joonasta. Melkein aina kun tupaan tuli, isäntää kysyi. Mutta
kun puheisille sattui, kävi vaiteliaaksi toisinaan, toisinaan taasen
asettui kuin lapsen kannalle... -- -- --
Oli muuan ilta. Joonas palasi pari päivää kestäneeltä matkalta. Heti
tupaan tultuaan sai kuulla, että vaari oli sairastunut vuoteenomaksi ja
oli useita kertoja häntä kysellyt. Joonas meni pihatupaan.
"Jopa olet tullut!" huudahti Johanna, joka oli vaarin tuvassa, eikä
tiennyt Joonaan kotiin saapumisesta.
"Johan viivyinkin kokolailla", vastasi Joonas ja astui vuodetta kohti.
Ukko jo raotti esirippua.
"Olet vihdoinkin tullut", sanoi hän.
"Noin kipeäksikö nyt olette...?" kysyi Joonas.
"Niin olen, minä olen nyt kovin kipeä".
"Jokohan kuolema lähestyy?"
"Tiedä, hyvin tämä nyt kummalta näyttää, ei taida kuolemakaan enää
kaukana..."
"Eipä sitä tiedä", sanoi Joonas ja istui.
Oli vähän aikaa hiljaista. Ukko veti usein henkäyksiä niinkuin olisi
aikonut jotain sanoa. Käänsi vihdoin päänsä äkkiä Joonaasen päin ja
ojensi kättä.
"Joonas", sanoi, "anna mulle kätes".
Johanna aikoi lähteä huoneesta, vaan isänsä kielsi:
"Älä mene Johanna, ole vaan täällä. Kyllä sinä tiedät jo entisestään
tämän asian".
Ukko hengitti raskaasti ja rupesi sitten puhumaan.
"Oi hyvä mies. Nyt vasta saatan sinulle ilmoittaa, että minä -- silloin
kun tiedät, tein tahallani -- väärän valan, sen Tervahaudan Juhan
puolesta. -- Minä kyllä muistin kaikki, mitä hän yöllä minulle kertoi,
mutta sokeuteni saattoi minun semmoiseen työhön. Minä en osannut
aavistaa näitä -- seurauksia. Ja kun minä vielä rupesin väittämään,
että sinä valehtelit!" -- Hän pudisti kovasti Joonaan kättä. "Voitko
antaa minulle ikänä anteeksi tätä rikosta? Sinä yksin tiedät kuinka
ehdollinen se oli. Kaikki muut ihmiset luulevat, että minä olin silloin
niin juovuksis, etten voinut muistaa koko asiaa. Annatko anteeksi?"
Ukko katsoi rukoilevin silmin Joonasta.
Tämä oli kummastunut ja liikutettu.
"Annan kaikesta sydämestäni, mutta sopikaa siitä asiasta Jumalan
kanssa". Joonaan silmissä kiilui kyyneliä.
"Jumalan anteeksiannosta olen varma, kun vaan sinä ... sillä veljeni
ovat minulle monasti vakuuttaneet ja nyt, kun sinä sen vielä vakuutat,
niin saan rauhan. -- Ja sinä annat?"
"Varmasti".
"Sitten on rauha tunnollani..." Ukko pani kädet ristiin rinnalleen ja
lepäsi kauan silmät ummessa.
"Kiitos että vapautit". Vanhus katsoi Joonasta kirkkain silmin ja
hymyili.
Johannakin pyyhki kyyneliä silmistään.
"Enkö saa noutaa pappia luoksenne?" kysyi Joonas.
"Älä huoli siitä. Täällä on monta kristiveljeä, jotka voivat lohduttaa,
jos hätään tulen. Mutta nyt on minun sydämelläni lepo, täydellinen
lepo. Minun on niin hyvä olla, hyvä..."
Johanna aikoi sanoa jotain kehoittaakseen pappia hakemaan, mutta
silmäyksellään kielsi miehensä häntä puhumasta.
"Hyvä olla ... hyvä..."
Nuoret katselivat kyyneleet silmissä vanhusta, jonka huulet yhä
kertosivat sitä samaa ja raottuneista silmistä tirkisteli onnellinen
hymy.