Teerelässä kävi ukon sairauden aikana paljon vaimoväkeä sairasta
katsomassa, etenkin sitten kun alkoi liikkua huhu, että Matti-paapassa
oli tapahtunut muutos: synti oli alkanut näyttää synnille, entinen
elämä oli ruvennut tuntumaan karvaalle. Niin pitkälle kuin sinne
taaksepäin katsoikin, näki vain pahojatöitä ja syntiä. Ja sitte kaiken
huippuna väärä vala -- josta ei edes vielä kertaakaan ollut uskaltanut
kenenkään kanssa puhua.
Kirkkoherran käynnin jälkeen näytti ukon sielunelämään avautuneen tämä
uusi ura. Johanna sen ensinnä tarkalla vaistollaan huomasi. Isä, näet,
silloin tällöin kyseli häneltä uskonasioita. Kerrankin tuli puhe näin
alkuun:
"Onko sulla kiirettä, Johanna?"
"Kuinka niin?" kysyi Johanna ja pysähtyi lattianlakaisussa.
"Minä vaan".
"Mitä?"
"Luuletko että minä olen kuolemansairas ... että minä, tuota..."
Johanna tuli viereen.
"Jumala yksin sen tietää, isä rakas. Mutta kuinka teidän sielunne..."
"Sitä minä ajattelinkin".
"Isä rakas..."
"Mahtaako näin suurelle syntiselle olla..."
Johanna rupesi itkemään. Vaari ei liikutukseltaan voinut jatkaa.
"Kun minä olen niin huono neuvoja, kokematon sellaiseen..."
"Niinhän sinä ... eikä sulla ole paljo syntiäkään... Sinähän olet..."
"Älkää isä rakas sanoko. Kaikin olemme syntisiä, vikapäitä Jumalan
edes. Mutta niinhän aina sanotaan että Jumalan armo ulettuu kaikille".
"Luuletko että minunlaisellenikin... Mitä arvelet?"
"Minä uskon varmasti sen, rakas isä! Vaikka teidän syntinne veriruskeat
olisivat ne pitää lumivalkeiksi puhdistettaman, sanotaan".
"Lumivalkeaksi ... lumivalkeaksi..." mumisi vanhus ja kädet rinnan
päällä ristissä tirkisteli vuoteen kattoon.
Tuli muuan laestadiolainen ukko, vaarin ikätoveri. Sairas kävi
iloiseksi, ojensi kätensä vieraalle ja pyysi istumaan sängyn viereen.
Johanna poistui talonpuolelle ja jätti vanhat kahdenkesken.
Tämän jälkeen alkoi laestadiolaisia yksi toisensa jälkeen käydä sairaan
luona ja kylä tiesi pian kertoa että Teerelän paapasta oli tehty
"hihhuli".
Joonas oli ankarasti kirkollinen. Karsain silmin katseli hän kaikkia
lahkolaisilmiöitä, varsinkin laestadiolaisuutta. Usein oli hän
koettanut väittelyä näiden kanssa, mutta ei tullut puoleen. Jäi
sittemmin vain tuomitsevalle kannalle.
Kun laestadiolaiset nyt alkoivat tiheämmin käydä vaarin luona, teki
Joonaan mieli sulkea heiltä ovi. Hän tunsi ikään kuin jotain rikkovansa
yhteiskuntajärjestystä, kirkkoa, kirkkoherraa ja Jumalaa vastaan, jos
sallisi ukon käännytyksen jatkua ilman vastaanpanoa. Asema oli kovin
kiusallinen. Vaikea oli nostaa julkista taisteluakin sairaan sielusta,
varsinkin kun hän tunsi itsensä kylmäksi ja saamattomaksi muuhun kuin
järkiperäiseen väittelyyn.
Jonkun aikaa sairastettuaan alkoi ukko parantua. Jo monennen kerran
tarjousi Joonas hakemaan pappia, mutta ukko kielsi. Joonasta harmitti.
Kaikesta näkyi että muutos oli ukossa tapahtumassa. Hän ei enää ollut
vävylleen yhtä töykeä vaan koetti tavotella ystävällisyyttäkin, mikäli
se oli mahdollista vanhalle, paatuneelle miehelle. Joonas ihmetteli
tuon havattuaan. Joskus hän jo yritti keskusteluakin uskonasioista,
mutta siihen osoitti vaari aina tympeätä vastenmielisyyttä.
Laestadiolaisia kävi yhä useammin sairaan luona. Aina kuin heitä tuli
elähtyi ukko aivan huomattavasti. Keskustelut näiden kävijäin kanssa
olivat ensimmältä salaisia, mutta muuttuivat vähitellen julkisemmiksi.
Uteliaisuudella seurasi Johanna, joka useammin oli tilaisuudessa niitä
kuunnella, mihin suuntaan ukon puhelut menevät. Pian saikin hän
havaita, että vaari oli jo vakaumuksensa löytänyt. Hänestä oli tullut
laestadiolainen.
Joonaalla oli tämän johdosta aluksi raskas mieli, eikä Johannakaan
iloinnut. Kun isästä olisi tullut "uskovainen", kun hän olisi halunnut
pappia, silloin olisi nuorten mieli ollut hyvä.
Ukko oli jo alkanut vähin jalkeillakin olla ja kylässä liikkua.
Äskeisten vastenmielisyyksien vaikutelmia oli aika jo huuhtonut
mennessään ja kaikki alkoi taas kulkea tavallista menoaan.
Eräänä ehtoona kun Joonas ja Johanna istuivat kamarissa, alkoi kuulua
kovaäänistä puhetta tuvasta.
"Leena on palannut hihhuli-seurasta ja kuuluu siellä toisille sitä
kertovan", sanoi Johanna.
Joonas lähti tupaan, missä paraillaan kovaäänisesti naurettiin.
"Mikä nyt?" kysyi hän.
Leena otti puhuakseen:
"Minä tässä vaan kerron, että äsken, kun minä menin seuraan, niin
meidän paappa meni edelläni ja kohtas tiellä Tervahaudan Juhan, joka
näytti olevan vähä juovuksis. 'No etkö sinäkin jo palaja syntisiltä
retkiltäs ja rupea kuolemaasi ajattelemaan?' kysyi meidän paappa. 'Joo,
niin olen täs meinannut', sanoi Juha. Paappa otti sen leikiksi, mutta
yhdes ne seuraan tulivat. Nyt minä sitte oikein näin meidänkin paapan
ottavan synninpäästön, niin että nyt saatte uskoa hänen olevan hihhuli.
Kohta, kun meidän paappa tuli pois pöydän äärestä, meni sinne
Tervahaudan Juha. Meitä oli loukos iso joukko suruttomia, jotka heti
rupesima nauramaan. Mutta se Juha meni vain hyvin totisen näköisenä
pöydän ääreen ja pyysi nöyrällä äänellä synninpäästöä. No ei muuta, kun
kädet Juhan pään päälle ja siunattiin niin, niin kalliisti. Toiset ne
hyppelit lattialla ja huusit: Mutta tuskin oli Juha saanut vähän
suunvuoroa, niin se rupesi puhumaan kaikellaisia hullutuksia. Voi
herra, kun me rupesimme nauramaan --"
"No ole nyt jo vaiti! Siellä te kuljette pilkaten ja rähisten. Mitähän
luulette siitä olevan hyötyä itsellenne? Parasta on, että pysyy
tästälähin kotona", nuhteli Joonas. Toiset edelleen nauroivat. Leena
luuli ettei isännällä niin vakava totuus ollutkaan nuhdellessaan ja
alkoi jatkaa kertomustaan:
"Se Juha sanoi, jotta --"
"Enkö minä sanonut, ettei sanaakaan enään siitä asiasta! Kukin on itse
omia asioitaan likinnä. Minä en kärsi ylellistä pilkan tekoa
kenestäkään, kaikis on vähän vikaa. -- Onpa kuin mieskin, Tervahaudan
Juha, jonka sukkeluuksille nauretaan".
Isäntä pistäysi kamariin. Niin tarkkaan kuuliaisuuteen olivat palveliat
tottuneet, etteivät enään kuiskauksillakaan koettaneet jatkaa äskeistä
puhetta.