Johannalle oli ukko sairautensa ensipäivänä lausunut arvelun että
huomenna hän jo nousee jaloilleen. Mutta tauti lujitti vain. Se
muodostui yhä vaikeammaksi. Vaari ei ollut juuri koskaan sairastanut.
Sen vuoksi tuntui tämä vielä oudommalle.
Levottomuus lisääntyi mikäli päivät kuluivat. Kuoleman-uhkakin nousi.
Sitä ei Teerelän vaari ollut vielä ajatellut koskaan.
Kuolema? Olisko se mahdollista? Kuulinkohan minä että se Juha sanoi...?
Jumala siunatkoon! Minä en luullut hänen sillä sitä tarkoittavan...
Kuinkahan minä ... mahdoinko minä olla selvänä? Se Juha sanoi ... ja
tuomari kysyi ... ja minä sanoin...
Jesus, olikohan se oikein oikea väärä vala? Mitähän siitä pappi
mahtais...?
Teerelän Matille pappi...! Minä en ole ikänä sitä ajatellut...
Mahtaneeko tuo kuinka kysellä?
Kamalaa kun hiottaa ja pistää ... ja päätä porottaa ... ja jalkoja
painaa raskaasti.
Juha sanoi... Mutta olinko minä selvällä? Kuulinko minä sen? Jos sen
papinkin, mutta jos tästä vielä paranee niin se olis vain turha vaiva.
Sais hiukan nukahtaa...
Väärä vala ... vala ... väärä vala ... huh huh kun hiottaa...
Oi Jumala! Tämäkö nyt on omantunnon tuskaa? Minkähänlaista olis
puhutella pappia...
Kerran Johanna kuuli tämän vaikerruksen.
"Mitä, haluaisitteko pappia?" kysyi hän ja lähestyi. Sairas säpsähti.
"Häh?" kysyi neuvottoman näköisenä.
"Pappiako haluaisitte puhutella?"
"Kuulitko sinä? En häntä nyt tiedä -- luullakseni vähän horajankin".
"Mutta, isäkulta, suokaa nyt, että haetaan pappi! -- Ajatelkaa: entä
jos kuolema lähestyy?"
"Ei sitä nyt tiedä vielä ruveta hätäilemään, jos ei kuolema tulekaan".
"Voi, Jumala olkoon sielullenne armollinen, kun olette niin paatunut!
Mikä häpeä se on, jos syntinen ihminen murehtii aikanansa tulevaista
tilaansa, ennen kun on myöhäistä. Jumala on itse sanonut, että hän
tahtoo hävetä myös niitä tuomiopäivänä, jotka mailmassa ovat häntä
hävenneet. Isäparka, kun olette paatunut!"
"Älä nyt huuda".
"Minä käsken jonkun mennä pappia hakemaan".
"Olkoon nyt edes huomiseen".
"Ei, kun te kerran haluatte, niin se pitää tapahtuman jo tänä päivänä!"
Johanna kiirehti ulos.
"Ei! -- ei! -- huomenna vaata! Kuuletko Johanna! Minä olen jo parempi.
Voih!" Ukko painui uupuneena sängynpohjaan.
Joonas lähti heti, sillä hän toivoi appensa mieli-alan muuttuvan
toisellaiseksi ja luuli papin voivan siihen vaikuttaa.
Kirkkoherran tullessa oli Teerelään jo kokoutunut useita kylänmummoja
katsomaan sairaan ripitystä. Mutta pappi tiesi jo edeltäkäsin,
minkälainen henkilö hänellä oli ripitettävänä ja siitä syystä pyysi
jäädä kahdenkesken sairaan kanssa.
Mummot lähtivät pahoilla mielin, kun eivät saaneet kuulla kuinka
Teerelän paappa pappia vastaa, tuo vanha syntinen ja jumalaton.
"Kuinka täällä voidaan?" kysyi rovasti, kun oli jäänyt kahdenkesken.
"Noo, siinäpähän se, -- minä tulin niin kipeäksi yht'äkkiä, että ...
kyllä se oli vilustumisen tähden".
Kauan -- tavattoman kauan viipyi sielunpaimen kadonnen lampaan tykönä.
Kukaan ei tiedä, mitä siellä keskusteltiin. Mutta, kun kirkkoherra
vihdoin tuli ja meni talontupaan, oli hän hyvin totinen ja kiireissään,
niin että emäntä tuskin sai hänelle kaksi kahvikuppia tupatuksi.
Matkalla pappilaan kysyi Joonas:
"Minun ei tule asiaan mitään, mutta kysyn kuitenkin: mitä piditte
sairaan mieli-alasta?"
"Pahoin elänyt ihminen", huokasi pappi. Sitten jatkoi:
"Jos se rupeaa vielä minua kaipaamaan, niin tule hakemaan".
"Mielelläni", vastasi Joonas, vaan katsahti kirkkoherraan, ikään kuin
aikoen kysyä: "mitenkä ripitys tapahtui?"
Kirkkoherra käsitti Joonaan tarkotuksen:
"Minä en voinut antaa hänelle herran ehtoollista. Toivon, että hän
katuu".