Joonaan opilliset harrastukset eivät pitkiksi ajoiksi jääneet pitäjän
kermaväeltä huomaamatta. Erittäinkin kirjoitustaitonsa hänen mainettaan
levitti. Kummastellen kysyi moni: "Missä hän on kirjoittamaan oppinut?"
Joonasta puhuteltiin kun tavattiin, kyseltiin vointia y.m. Suosion
osoitukset kiihoittivat Joonasta yhä innokkaammin opiskelemaan. Hän
luki kirjoja mitä käsiinsä sai ja harrasti.
Mutta appi-ukon nyreys tuota "riivattua opinhalua" vastaan kasvoi päivä
päivältä ja jopa se toisinaan, erittäinkin viinapäissä ollessa, alkoi
puhjeta julkiripiksi. Tämä oli turkinpippuria Joonaan vapautta
rakastavalle luonnolle. Yhä useammin rupesi hänelle ilmestymään
appelasta eroomistuumia. Ja olihan niitä muitakin syitä. Kovin
pisti hänen vihaksensa, kun naapurit kulkivat melkein kuin
kilvassa muistuttamassa Teerelän isäntää raja-aitain korjauksesta,
siltainteosta, lasku- ja raja-ojain luonnista ynnä lukemattomista
muista yhteistöistä. Ukko vastasi useinkin vahvalla lupauksella,
toisinaan ankaralla väitteellä, ettei työ kuulu hänelle. Valitettavasti
oli hänellä kovin huono muisti, niin että unohti pian lupauksensa.
Kyläläiset muistuttelivat ja hätyyttelivät lupauksista Joonasta, joka
asiaintilasta kärsi ja suututteli, yhä hautoen mielessään miten saisi
isännyyden käsiinsä.
Vihdoin näytti kohtalo itsestänsä johdattelevan aina likemmäksi ja
likemmäksi uudistuksen hetkeä Teerelän perheessä, sillä Heikki oli
todenteolla ruvennut naimispuuhiin. Morsiamensa oli Kuppilan Miina.
Sitkeyttä oli tämän asian aikaan saaminen Heikiltä vaatinut. Monta
kertaa oli Miina antanut hänen tiima-kausia koputella luttinsa ovella
ja palata sittenkin takaisin. Mutta Heikki ei tuommoisista ijäksi
suuttunut, meni viikon tai parin päästä uudestaan koputtelemaan. Jos
hyvin sattui, pääsi taas sisälle. Tällä tavalla kehittyi suhde sille
kannalle, ettei hänen enää koskaan tarvinnut tyhjänpäälle koputella
ovea. Nyt he olivat kihloissa.
Tätäpä nyt kummasteltiin. Keksittiin syyksi, ettei Miina olisi muita
saanutkaan. Lieneekö asia niin ollut, on vaikea tietää. Näiden
kihlattujen välillä oli aivan samallaisia helliä tunteita kuin monen
muunkin kihlatun parin välillä. Miina näytti täydellisesti tyytyvän
Heikkiin ja tämä taas tahtoi oikein teossa näyttää jokaiselle, että hän
oli Kuppilan Miinan sulhanen, sillä hän oleili näihin aikoihin melkein
kokonaan Kuppilassa ja ihmisten jo sopi sanoa: "siinäpä ollaan kovin
touhussa".
Tähän aikaan oli kulumassa toinen talvi siitä, kun Joonas oli Teerelään
tullut. Miesten välillä rupesi useasti olemaan vakaisia keskusteluja
talonkaupoista.
Eräänä ehtoona, kun Teerelän väki oli kaikki tuvassa ja kukin toimitti
askareitansa, Joonas teki korvea, Heikki väänsi vitsaksia, piika
karstasi villoja ja Johanna -- istui lähellä tulisijaa, sylissä
vaatteisiin käärittynä pieni poikanen, joka vasta oli muutamia viikkoja
näillä mailla oleskellut; ukko makaili pöytäpenkillä pöllytellen
paksuja savupilviä vaskihelaisesta piipustaan.
Tavallista harvasanaisempaa oli keskustelu. Kentiesi vaikutti siihen
Joonaan yksitoikkoisuus, sillä hän oli muulloinkin aina tämmöisten
iltakeskustelujen puheenjohtajana. Äkkiä heittäen pois höylän
kädestänsä, istahti Joonas penkille ja alkoi, kyhöstäen tupakkaa
piippuun, jutella:
"Niin miehet". Heikki väänsi vitsaa kiivaammin ja ukko pöllytti
paksumpia savupilviä, sillä he aavistivat mistä aineesta Joonas alkaisi
puhua. Joonas jatkoi: "Ehkä on parhainta, että vihdoinkin rupeamme
tekemään päätöstä siitä asiasta, josta jo kauan olemme keskustelleet,
nimittäin talonkaupasta, sillä minun mielestäni olisi pikainen päätös
kaikkein parahin. Sanokaa nyt vaari, mitä te ajattelette siitä talon
kahtia jakamisesta?"
"En tiedä, mitä hänestä sanoisi", äännähti isäntä. "Mitä se Heikki
siitä arvelee?"
Heikki lakkasi vitsaa vääntämästä ja meni takan luo piippuansa
koputtelemaan. Vähän ajan päästä hänkin sanoi:
"Tiedä, -- kyllähän tämmöiset maatilkut nyt yksikin mies hoitaisi,
mutta --". Lause katkesi.
Joonas otti pulmaksensa:
"Mutta minä arvelen puolestani, että tässä talossa olisi kyllin tointa
ja puuhaa kahdeksikin jaettuna. Olen tarkastellut avarain nevojemme
laatua ja huomannut niiden olevan suureksi osaksi hyvänarvoista
viljelysmaata. Teille", sanoi Joonas isäntään kääntyen, "voisimme
kernaasti maksaa yhteensä paria, kolmea tynnyriä enemmän eläkettä, kuin
talon kokonaisena ollen".
"Niin taitaa olla. Mutta olisitte te saaneet nyt vielä muutaman vuoden
tyytyä..."
"Olisin minäkin toivonut", kiirehti Joonas sanomaan, "mutta meidän
kunkin välisuhteemme ja perheelliset olomme ovat jo osaksi tulleet ja
vielä enemmän tulevat sille kannalle, että kaikin emme voi yhdessä
asua, kun meille kumpasellekin, niin minulle ja Johannalle kuin
Heikillekin rupeaa ilmestymään yksityisiä huolia ja tulevaisen
toimeentulon murheita. Jokainen on vapaampi toimimaan mielensä
mukaisesti, ollessaan isäntänä itsensä ylitse. Sanoppas Heikki, eikö
sinullekin ala ilmestyä tämän kaltaisia mietteitä nyt, kun aiot ennen
pitkää avioliittoa rakentaa?"
Heikki hymähti. "Kyllähän, mutta arvelen vaan, että tässä tulisi kovin
suuret kustannukset, kun täytyisi ruveta toiselle talolle ihan juuresta
saakka uutta kartanoa rakentamaan".
"Jaa'a, se kysyy varoja", säesti ukko.
"Aivan niin", myönsi Joonas, "mutta jos nyt kuitenkin ensin aluksi
koettaisimme varustaa suutuvan asuttavaan kuntoon ja ulkohuoneiden
kanssa koettaisimme tulla jotenkuten toimeen, onhan niitä luvultaan
koko joukko. Ymmärrän kyllä, ettei tämmöinen yhdessäasuminen
ajanpitkään voi käydä laatuun, mutta saammehan sitten päättää, kumpi
meistä jää vanhalle kanta-tilalle asumaan ja kumpi tahtoo uuden
kartanon rakennuksen vaivat päällensä ottaa. Se tietysti, joka tämän
perintökartanon omistajaksi lopullisesti jää, on velvollinen pois
menevälle suorittamaan sen toisesta puolesta kohtuullisen maksun".
Vähän aikaa nyt äänettöminä istuttiin, kukin omalta kannaltaan
puheenaolevaa asiaa aivoissansa aprikoiden. Joonas rykäsi ja alkoi taas
puhua:
"Niin, jos ehdotukseni teidän mielestänne kovin sopimattomalta näyttää,
niin en minä tahdo kehoittaa talon jakamiseen. Kyllä Heikki saa sen
minun puolestani täydellisesti pitää yksin ja minä saatan hankkia
jonkun toisen tilan. Taikka kyllä minäkin otan koko tilan, jos niin
sovitaan, mutta kaikessa tapauksessa annan etu-sijan Heikille. Sopii
myöskin niin, että vaari on vielä isäntänä, koska häntä haluttaa, ja
minä menen hieromaan Riemulan Hermannin kanssa talonkauppaa".
"Ei, ei!" keskeytti ukko melkein huudahtaen, "minä en laske Johannaa
pois. Kuka sitten enää vähänkään minua viitsisi hoivata!" Ukko näytti
kummallisesti heltyneeltä. Joonastakin tuo mielenosoitus liikutti ja
ihmetytti. Hän katsahti hellästi puolisoaan, joka lapsen oli jo kehtoon
laskenut ja itse kangaspuissa vikkelästi sukkulaa liikutti. Joonas
lähti soutamaan lapsenkehtoa.
Heikki katsahti nyreästi isäänsä ja oli juuri sanomaisillaan jotain,
mutta hillitsi itsensä.
"Miksi et sinä sano", puhkesi ukko taas puhumaan Heikille, "miksi et
sano, jos suostut talon jakamiseen, taikka annatko sen kokonaan
Joonalle? -- Minä tunnustan, että toisinaan olen ilkeänluontoinen, niin
ettei kukaan tule kanssani niin toimeen kuin Johanna. Hän yksin voi
kärsiä minua. Heikin tuleva muija on minulle vieras, vaikka kohta onkin
naapurin tytär. Minun puheeni eivät ole aina niin punnituita, vieras
voisi hyvinkin pian minua kärsimään kyllästyä. -- Jos sinä Heikki annat
tämän talon Joonaalle, niin voithan rahalla ostaa itsellesi toisen;
onhan sillä morsiamellasi rahoja nätti summa".
"Näyttää siltä, että minusta jokainen tahtoisi päästä", virkkoi Heikki
katkerasti.
"Älä hulluttele!" huudahti ukko, "etkö ymmärrä, kun sinulle annetaan
ehto --"
"Sinä Heikki", keskeytti Joonas, "ymmärrät tarkoitukseni kokonaan
väärin, taikka ehdollasi tahdot sen siksi vääristää. Mutta jos niin on,
minä en missään tapauksessa muuta ehdota, kuin että sinä jäät taloon ja
minä menen pois".
"Mitä se Heikki siinä nyt turhia, eihän tässä kukaan sinua hylkiä
tahdo. Mutta pannaan nyt kirkko keskelle kylää ja jaetaan talo.
Luulenpa, että siinä sentään olisi teille kummallekin työtä", puhui
ukko kiireesti, peläten että Joonas taas keskeyttäisi häntä.
"Noo tuota, -- eiköhän jätetä nyt huomiseen, että saan vielä miettiä
näitä asioita", ehdotti Heikki jo lauhtuneena.
"Parahinta on, että päätämme sen nyt heti", vastasi Joonas tylysti.
"Olemme niin monasti näistä asioista puhuneet, että minun mielestäni on
jo ollut kyllä mietinnön aikaa. Minä sanon sinulle vielä kerran: ota
sinä talo".
Oli ihmeellistä, että ukko melkein vapisi, kun hän, katsoen Heikkiin,
odotti tältä vastausta.
"Älä ole niin kiivas", sanoi Heikki nuhtelemisen aikomuksessa, "etkö
voi antaa asian päättämisen olla aamuun asti?"
Johanna ei ollut koko keskustelun ajalla ottanut osaa miesten puheesen,
mutta nyt hän sanoi, ikäänkuin Joonaalta kysyen ja ehdottaen: "Mitä
sillä nyt sitten on väliä, jos asian päättäminen jääkin vielä
huomiseen?"
"Olkoonpa vaan. Mutta luonteeni on semmoinen, että mitä kerran rupean
puuhaamaan, sen pitäisi tapahtua pian. -- No huomen aamuna päättäkäämme
asia!"
Ukko huoahti ja alkoi täyttää sammunutta piippuansa.