Oli sunnuntai. Joonas oli tapansa mukaan ollut Meri-Matissa.
Tavallisuuden mukaan oli siellä ollut muitakin miehiä koolla ja aika
oli hupaisesti kulunut. Talvi oli vielä samanlainen katkeamaton
lumi- ja pakkastalvi. Kiireistä puiden ajoa kesti yhä, ja lepopäivinä
oli pidettävä tarkka huoli hevosten ruokinnasta. Tästä syystä
ei Joonas ehtinyt kauan viipyä Matin luona, koska tiesi, että
isäntäukko ainoastaan aniharvoin viitsi talliin mennä ja Heikistä ei
sunnuntaipäivinä näkynyt kotona häntääkään. Johanna oli saattanut antaa
heinätukon, mutta se ei pitkälle riittänyt. Kotiin riensi siis Joonas
ja huomasi aavistuksensa todeksi, sillä tyhjät olivat hevoisten seimet
ja silppuastiat. Hän taputteli hevosten lautasia ja kiitollisina
äänsivät elukat hoitajalleen. Kunnollista silppua ne nyt saivatkin. Sen
jälkeen loi Joonas lannan tarhaan ja lakaisi lattian. Sitten alkoi hän
joutessaan tarkastella tallin parsilattioita, jotka hevosten
terävähokkaisten kenkäin kuluttamina olivat joutuneet kovin
kelvottomaan tilaan.
"Saakeli!" paneskeli hän korvantaustaa kynsiskellen. "Huomispäivänä
korjaisin tuon lattian, kun isäntä ja Heikki menisivät kahden metsään.
-- Mutta ne eivät mene. Kuka tiesi ei Heikki taas tule kotiinkaan. --
Ei moni mies uskaltaisi pitää hevosiaan tuollaisella lattialla. --
Vaari ei kärsi korjauksista puhuttavankaan, niin kauan kuin vähänkin
pääsee retuuttamalla eteenpäin". Hän lähti tallista, sulki oven ja meni
puuliiteriin katselemaan puita, joita oli tallinparsi-lattiaa varten
varustanut. Ne näyttivät häntä tyydyttävän, koska itsekseen sanoi:
"Kyllä niistä tulee lattia, jahkapa vaan saisin aikaa sen tekemiseen!
Täytynee taas kerran pakottaa ukko suostumaan, muuten ei siitä tule
mitään, ennenkuin joku hevosista murtaa jalkansa ja puoskarinpalkat
tulevat paljoa kalliimmaksi, kuin lattia".
Hän katseli uhkeata halkopinoa sekä rankaläjää pihalla, arvellen: "On
noita puita kokoutunutkin, vaikka syksyllä olikin kaikki niin lopussa.
-- Äijä on niidenkin ajoa vastustellut ja olis tahtonut vaan hirsiä
kaupunkiin ajaa, vaan olenpa nähnyt hänenkin toisinaan salaisella
mielihyvällä katselevan tuota halkopinoa". Sitte hän innostui. "Mutta
voi kun saisin tästä talosta edes toisen puolen haltuuni, niin
tahtoisin näyttää kuinka oikein taloa asutaan!" Ikään kuin elähytettynä
tuosta toivosta, meni hän tupaan. Siellä oli kaikki hiljaisen
rauhallista, ainoastaan Johanna oli kotona ja luki hiljaisella
veisaavalla äänellä "Uutta Testamenttia".
"Kauanpa viivyitkin taas Meri-Matissa", virkkoi Johanna raukaisevan
unisesti haukotellen. -- "Kauanpa kylläkin", vastasi Joonas. "En
ymmärrä mikä minua sinne niin erinomaisesti vetää, vaikka hänen
juttunsa ovat jo ennestään tuttuja. Missähän vaari lie?"
Johanna muuttui totiseksi:
"En tiedä. Vähän aikaa sitte lähti tästä kylään. Kun ei vaan olisi taas
joutunut Tervahaudan Juhan joukkoon koska se kuuluu tulleen juovuksissa
kylään".
"Vai niin".
"Se on yksi pahuudenalku, se Tervahaudan Juha! Aina hän tulee tänne
viinapulloinensa ja saa houkutelluksi isänkin juominkiin".
"Hänen salaprännistään ne juopot sitä viinaa niin helposti saavat. Jos
ei sitä olisi, niin kyllä moni ryyppy jäisi ryyppäämättä. Jos panen
pahat päähäni, niin ilmoitan ensi tilassa sen nimismiehelle. On oikein
häpeällistä, jos ei sitä joku tee".
"Älä tee sitä Joonas", Johanna vihdoin virkkoi, "sillä, vaikka
salaisestikin sen teet, niin rupeavat juopot kuitenkin sinua
epäilemään, he tuntevat jo mieli-alasi. Sinä saat niistä semmoisen
vihollisjoukon, joka ennen pitkää kostaa". Ajatus näytti Johannaan
kipeästi koskevan.
"Sitä ei nyt niinkään tarvitse peljätä, turhan vuoksi", lohdutti
Joonas.
"Tarvitseepa, sillä ne miehet tekevät vaikka mitä! Lupaa nyt, ettet
puhu siitä mitään, kyllähän nimismies sen muutenkin tietoonsa saa".
Joonas oli vastahakoinen lupaamaan.
"Olkoonpa nyt sitten tahtosi mukaan", hän myönsi, "mutta jos vaan
Teerinevan Kustu yhä rohkeammaksi tulee, niin en minä sitä viitsi
kärsiä".
Epäselviä ääniä rupesi kuulumaan ulkoa, Tuvanovi paiskattiin selälleen
ja tupaan astuivat Teerelän isäntä ja Tervahaudan Juha.
"Täällä ne ovat poijat Pohjanmaalta, jotka eivät miestä pelkää!" rämisi
Tervahaudan Juha hoippuroidessaan sisään.
"Onpa Joonas kotona", sanoi isäntä jo ovesta tullessaan. "Oletko ollut
tallis? Mene ruokkimaan hevosia. Huomenna pitää taas metsään". Tämä
kaikki tapahtui näytteeksi Tervahaudan Juhalle. Vaarin itsetunto yhä
nousi.
"Minä aivan äsken tein niille silppua", ilmoitti Joonas
nöyränkaltaisesti.
"Vaikka! Mene nyt kun käsken, kyllä ne ovat sen jo syöneet".
Joonas pani taulun pöydälle ja enemmän kärsimättömyydestä kuin käskyä
totellen aikoi mennä talliin, mutta Tervahaudan Juha pidätti häntä
tervehdellen:
"Päivää Joonas! Anna kättä köyhälle, köyhäll' on lämmin käsi".
"Päivää".
"Älä moiti meidän sikaa, vaikka siin' on vähä vikaa!" jatkoi Juha.
"Mitäpäs siitä".
"Kyllä sinä moitit, sinä isottelet, et meikäläisille juuri puhele, et
puhele, et".
"Vai niin". Joonas naurahti ja meni ulos. Vähän aikaa tallissa
seisottuaan ja katsottuaan hevosten syöntiä palasi hän tupaan.
"Naa!" huusi ukko, "oliko hevosten hännät ylös vai alaspäin?" Hän iski
silmää Tervahaudan Juhalle.
"Tuommoisia kysymyksiä tehdään pikkupojille", vastasi Joonas
ulkonaisesti tyynenä, mutta hyppyset pudistivat lujasti rihveliä ja
tauluun tuli syvä vako.
"Häh!" karjui ukko kallistaen korvaansa, vaikka kyllä kuulikin
vastauksen.
Joonas oli vaiti. Mutta Johanna luuli nyt tarpeelliseksi hänen
sekautumisensa asiaan.
"Mitähän siinä taas ilkeilette, olkaahan jolloinkin ihmisittäin".
"Tuki sinä suus; vai en enää saisi puhuakaan".
"Ei tuommoisia nilkun puheita".
"Kuka täs komenteeraa? Sanoppas se!"
"Kukahan se nyt on, joka komenteeraa", matki Johanna. Äijä kääntyi
Joonaaseen:
"Mene valjastamaan tamma, minä lähden tätä Juhaa kyyditsemään".
"Eikö se ole sopimatonta", arveli Joonas. "Tammalla pitää aamulla
lähteä kaukaiseen metsään".
"Kyllä se jaksaa".
"Onko tämä sun kuraatoris?" kysyi Tervahaudan Juha suu ilkeässä
ivankierteessä.
"Ole siinä! Mene vain Joonas asettamaan tamma ja ruoki sitten
paremmin", käski ukko.
"Milläpä niitä sen paremmin ruokitaan, kun ei ole suurusta".
"Joutavia lorinoita! Mene, mene jo!"
"En mene. Tämän kerran kiellän käskynne täyttämisen; huomatkaa itsekin:
matkaa on kolme pitkää virstaa ja ihan tarpeeton, tuollainen mies
joutaa maata kylässä viinan pois päästänsä ja mennä sitte käyden".
Merkillisellä tavalla hillitsi ukko itsensä. Kenties hän pelkäsi, ettei
kuritus auttaisi Joonaan nöyryyttämisyrityksessä. Aivan sievästi
päättikin hän hellittää riidan ja kiertää.
"En pyydäkään sinua, saatan itsekin valjastaa", sanoi lähtien
kiukkuisesti liikkeelle.
"Ottakaa sitten salviaruskia, mutta ei tammaa", Joonas muistutti.
"Se ei tulekaan kysymykseen sinulta", ärjyi isäntä.
Joonas lähti suuttuneena ulos, Johanna seurasi jälessä ja rupesi
kehoittamaan:
"Älä vastustele sitä, anna mennä. Tiedät kyllä kuinka ilkeä hän on,
ilman väkivallatta et saa häntä peräytymään".
"Mutta hän niin rääkkää hevosen".
"Vaikkapa! Ei sinulla ole siitä mitään edesvastausta, rakas ystävä.
Anna hänen vieläkin olla niin kuin tahtoo, --" Johanna teetteli itkua.
"Älähän nyt taas turhia. Menköön minun puolestani mihin tahtoo". Asia
oli sovittu. Toinen meni tupaan toinen talliin.
Isäntä ja Tervahaudan Juha tulivat pihaan. Työreki makasi siinä
kellellään, se käännettiin anturoilleen. Tallin seinustaa vastassa oli
aisoja pystössä, siitä heitettiin yksi pari luokkineen, ränkineen
pihaan.
Talliin meni ukko, siellä Joonas paraillaan hevosia suki. Sanaakaan
puhumatta, vei ukko tamman ulos. Uskomattomalla ketteryydellä puettiin
länget hevosen kaulaan, suitset sen suuhun ja kepittiin kakkula-aisat
vetolenkistä reenjukoon.
"Istu päälle!" käski Teerelän ukko toveriaan.
Toinen sovitti itsensä reen peräpuoleen nojailemaan pankkaan.
"So tamma!" Riuska hevonen riensi portista tielle. Vähää puuttui, ettei
reki käänteessä viskautunut seinään.
"Saapa nähdä, kuinka tuossa polskassa käy", arvaili Joonas,
tirkistellessään tallinoven raosta lähtevien hurjaa menoa.
Kun Joonas tuli tupaan, näki hän heti Johannan silmistä, että tämä oli
itkenyt. Etsi käsiinsä erään kirjan ja alkoi lukea, sen ohessa
salaisesti silmäellen Johannaa, joka tuon tuostakin pyyhkäsi kyyneleen
poskeltaan.
"Älä nyt turhista itke, vaikka äsken vähän kiivastuinkin. En kuitenkaan
viitsi milloinkaan häntä lyömään ruveta", sanoi Joonas.
"Sitä en erittäin epäilekään, onhan sinulla miehen mieli ja voit kärsiä
isäni oikkuja, mutta minun päässäni risteilee monenkaltaisia ajatuksia
siitä, kuinka tässä ruvetaan elämään ja olemaan, jos tuo Heikkikin
todenteolla rupeaa akottumaan. -- Minä epäilen, etten voisi Kuppilan
Miinan kanssa tulla ikinä toimeen saman katon alla".
"Älä huolehdi, aika tuo uusia neuvoja. Tosin minäkin toisinaan mietin,
mihin laitaan tässä elämä rupeaa lyömään, mutta --". Joonaan lause
katkesi. He olivat taas menneet istumaan vierekkäin.
"Mutta -- mitä?" uteli Johanna.
"Aattelen vaan, että kun vaari suostuisi talon jakamiseen ja antaisi
meille toisen ja Heikille toisen puolen. Kun me kunnollisesti
hoitaisimme puolikkaamme, niin tulisi siitä varmaan yhtä hyvä talo
tulojensa puolesta, kuin tämä nyt on kokonaisena". Joonas pudisti
päätään. "On ihme ja kumma kun tämä talous on näinkin kauan pystyssä
pysynyt niin huonolla hoidolla".
"On se ihme, mutta kylläpä se onkin mennyt takaperin. Ei äitini
kuollessa ole ollut velkaa muuta kun sataviiskolmatta ruplaa ja nyt on
jo luullakseni likemmäksi kolmetuhatta markkaa".
"Heikkiä minä erittäin kummastelen, että hän nuorena miehenä viitsii
olla niin tuiki laiska ja talonhoitamisessa huoleton".
"Lastu ei lennä kauas puusta".
"Isäs on kuitenkin vielä vanhoillaankin Heikkiä paljoa miehuullisempi".
Vähän aikaa tämän keskustelun jälkeen tuli Heikki kotiin kahden toverin
kera. Jokainen oli juovuksissa. Heikki aikoi ottaa hevosen ja lähteä
ajolle, mutta Joonas pisti tallinavaimen lakkariinsa eikä laskenut
häntä hevosten pariin. Tästä Heikki raivostui ja aikoi oikeuttaan
pienellä käsikähmällä voittaa. Mutta se päättyi pakoretkeen, jolle
toverit häntä vikkelästi seurasivat.
Oli jo ehtinyt yö tulla. Kaikki muut, paitsi Johanna nukkuivat Teerelän
tuvassa.
"Kuule!" virkkoi hän ja sysäsi Joonasta kylkeen. "Minä luulen, että isä
on tullut, korvaani kuului tamman riimukulkusen helinä".
Joonas kuunteli.
"Kyllä, olen minäkin kuulevinani". Samalla kuului hevosen hirnunta
pihalta, kaksi kertaa peräkkäin.
"Kumma ettei hän jo melua", ihmetteli Joonas.
"Voi Joonas-kulta, etkö sinä menisi sinne katsomaan?" pyysi Johanna.
Joonas ähkyi tyytymättömästi.
"Täytyyhän sinne mennä". Hän nousi, puki vaatteita päällensä, sytytti
talikynttilän vanhassa mustuneessa lyhdyssä ja meni sen kanssa ulos. Yö
oli pimeä ja ilma leudonpuoleinen. Tultuaan tallin luo, näki Joonas,
että hevonen seisoi oven edessä ja nuuski heinäntähteitä maasta.
"Hevonen on täällä", puheli hän itsekseen, "mutta miestä ei näy -- vai
kuinka? On kun onkin! Tuossa se nyt makaa, voi miesrukkaa tuotakin!
Onkohan edes henkeä?"
Ukko makasi reellä vatsallaan. Joonas käänsi kasvot ylöspäin ja laski
korvansa lähelle suuta. Hiljainen koriseva hengitys ilmaisi, että
asianomainen vielä eli. Huomattuan pikaisen avun olevan tarpeellisen,
juoksi Joonas tupaan ja käski Johannan kiireesti ulos. Käskyä ei
tarvinnut kertoa.
"Älä kovin pelkää. Reellä hän tosin nukkuu, mutta ehkä hän siitä
saadaan virkoamaan, kun vaan nostamme tuvan lämpimään", arveli Joonas.
Johannasta ei kuitenkaan ollut suurta apua ukon nostamisessa, vaan
tupaan mies saatiin. Tarkastettiin sitten, josko jäsenissä olisi
kylmetyn vikaa. Sormet olivat vähän epäilyttävän valkoiset. Niitä
hierottiin lumella. Johanna sytytti tulen, lämmittääksensä maitoa, jota
annettaisiin sisään. Kun hieromisen kautta näytti elonvoima alkavan
sormiin palata, lähti Joonas hevosta vihdoinkin korjuunlaittamaan.
"Hevos-parka!" hän itsekseen jutteli päästellessään hevosta valjaista.
"Märkänä kuin uitettu kissa!" Huolellisesti pyyhkieli hän härmistyneen
vaahdon elukan karvasta ja peitteli selän kahdella paksulla loimella.
Silpun hyvästi jauhotettuaan ja vedettyään vesikorvon pois, ettei
hevonen saisi kuumiin sisuksiinsa kylmää vettä juoda, meni hän tupaan.
"Tuletpa paraiksi sisään", sanoi Johanna. "Koettakaamme saada lämmintä
maitoa hänen suuhunsa".
"Kun ei vaan olisi liian kuumaa, että polttaa", epäili Joonas.
"Ei se ole".
"Mutta tämä suu ei pääse auki, tuoppas tukeva lusikka, jolla saan
vääntää hampaat auki".
"Voi sen tähden kumminkin!" Johanna vei lusikan.
"No! Koetapa kaataa tuota lusikan lapaa myöden, kaada hiljaa, että ei
mene syrjään".
"Vielä hiukan paremmin auki".
Monien yrityksien perästä saivat he maitoa vihdoin valumaan ukon
jähmettyneiden leukain välitse, niin että tämä alkoi purkaa kun maitoa
valui henkikurkkuun.
Juopunutta koetettiin nyt saada jalkeille.
"Mikä herran tähden?" kysyi piika, joka oli herännyt ja katseli
kummastellen outoa touhua.
"Käskenkö tulla vähän auttamaan?" kysyi Johanna Joonaalta.
"Tulkoon".
"Tule Hessa vähän meitä auttamaan, koska heräsit. Niinkuin näet, on isä
taas juopumisen kautta kuolemankielissä. Koettaisimme saada häntä vähän
liikkeelle, mutta minä en voi yksin toiselta puolelta kannattaa".
"-- Kun ei saa öitänsä nukkua", murisi Hessa, mutta meni kuitenkin,
siunaillen, Johannan kanssa kannattamaan ukkoa toisesta käsipuolesta.
Vähänajan kuluttua alkoivat terveelliset seuraukset näkyä siten, että
juopunut alkoi jo päästellä suustansa epäselviä ääniä. Jäntereisiin
näytti palaavan paossa ollut elo.
Loppuseuraus näistä yrityksistä oli se, että mies saatettiin jotenkin
hyvillä toiveilla parantumisesta jättää yksikseen makaamaan. Ei
uskallettu kuitenkaan heittää itsekseen, sillä vuoronsa jälkeen kävivät
Joonas ja Johanna tarkastelemassa hänen nukkumisensa luonnetta.
Aamulla oli ukko jo täydellisesti tolkussaan vaan ei kyennyt nousemaan
ylös, sillä ruumista kolotti ja päätä porotti.
Heikkiä ei maanantaiaamuna kuulunut niin aikaisin kotiin, että olisi
ehtinyt metsään. Joonaan täytyikin siis vielä toistaiseksi heittää
kauan aikomansa tallinparsi-lattian teon ja lähteä metsään, kun ei
hevosia kuitenkaan sopinut kokonaista päivää laiskana seisottaa.
Johanna ei saattanut tänä päivänä olla isällensä mainitsematta sitä
yksinkertaista ihmettelyänsä, ettei vanhuuskaan jo anna mieltä hänelle,
vaan aina "kun vaan paikalle sattuu, niin vetää itsensä täyteen kuin
merisieni".
Ukko kärsi sen rauhallisesti. "Kerranko tuollaista nyt sitten miehelle
tapahtuu", arveli vaan. "Teillä oli turhanpäiväistä hätää minun tähteni
-- olisitte antaneet vaan maata sängyssäni, niin kyllä siitä olisin
vironnut. -- En muista yhtään, kuinka olen tullut. Jäikö se Juha kotia,
vai tuliko minua saattamaan? No hama hänestä, kun vaan tuo pää paranis.
Luulenpa melkein, että se on tullut siitä kipeäksi, kun te olette sitä
maitoa kaataneet väärään kurkkuuni. -- Peeveli, kun repii..."
Näin haasteli ukko vuoteellaan. Naiset, jotka tuvassa kehräsivät,
nauroivat salaa.