Kului yö, tuli päivä, jona oli ainakin osaksi määrättävä Teerelän
perheen vastaisista olosuhteista ja talonomistuksesta. Äänetönnä
käyskeli isäntä tuvassa ja kartanolla. Kentiesi vaelteli mielessä
huonosti eletyt ajat, joiden hedelmiksi tämänkin, aikaisen isännyydestä
eroamisen-pakon, täydellä syyllä voi laskea.
Joonas vyötti korvea.
"Kestävätkö vyöt?" kysyi ukko muun puheen puutteessa.
"Menevätpä ne tuossa", vastasi Joonas, varovaisesti taivuttaessaan
vanteenpäitä solmuun.
"Kauanpa se Heikki viipyy, kello on kohta 8", sanoi ukko. Sitten pisti
hän kessuja suuhunsa ja kokoili niitä siellä kielellään yhdeksi
mälliksi poskeen. Vähän ajan kuluttua karasi kurkkuaan ja virkkoi:
"No ... otathan sinä Joonas haltuusi koko talon, jos Heikki tulee sillä
päällä, että luopuu pois?"
"Olen miettinyt sitä asiaa, ja olen kyllä halukas ottamaan vastaan koko
talon, koska Johannakin on paremmin sitä mieltä. Mutta sitten on vielä
yksi asia: Heikki voisi vaatia hyvin suuren lunastussumman".
Ukko nähtävästi kuohahti:
"Heikillä ei ole yksinään oikeus määrätä talon hintaa, siinä on muilla
yhtä suuri sananvalta!" sanoi hän.
Johanna kaasi kuumaa vettä padasta korveesen.
"Tule viemään kanssani tämä navettaan", sanoi hän Joonaalle. Joonas
meni. Isäntä jäi nyt tupaan yksin mietiskelemään: "Sekös heille vielä
taloansa kaupittelisi! -- mutta jos tuo Johanna pois viedään, niin kuka
tässä emännyyttä hoitaa? -- Kun saisinkin vielä akan... Mutta taidan
olla jo vanhallainen minkäänlaista saamaan. -- Kyllähän tuo Joonas on
kunnon mies, vaikka onkin vähän liian paljo niitä herrain meininkiä, --
parempi mies se on kun Heikki, varmempi syytingin maksajakin. Vaikka
eihän sitä tiedä mikä Heikistäkin tulee, taitaapa kissa kynnet löytää,
kun puuhun pitää. Mutta en minä sen Miinan kanssa tulisi tässä
toimeen, ne söisivät mun ylös..."
Joonaalla ja Johannalla oli keskustelu navetassa:
"Sanoppas nyt Johanna", sanoi Joonas, "mitä minä teen, jos Heikki tulee
Kuppilasta sillä päällä, että luovuttaa talon meille, oletko
täydellisesti tyytyväinen, jos minä sen otan?"
"Rakas ystävä", vastasi Johanna, "minä tiedän, että teet kaikki parahin
päin, kuten ymmärrät. Kyllähän velka tulee puolta suuremmaksi, kun koko
talon otamme, mutta kokonaisesta on tulotkin kahtavertaa suuremmat; ja
tietäähän sitte huoneetkin omiksensa, ettei niistä tarvitse kenenkään
kanssa riidellä".
"Sepä se juuri onkin pykälä! Muuten olen talon kohtuulliseksi hinnaksi
arvellut 7,000; sen enempää en anna. Jos Heikki tarjoaa enemmän, niin
antaa hänen saada. Kyllä me saamme muita tiloja".
"Niin, kyllä seitsemässätuhannessa on jo minunkin mielestäni hintaa".
"On, siitä en mene penniäkään ylentämään. Aluksi en aio tarjota muuta
kun kuutta tuhatta. Mutta tuossahan Heikki jo meneekin tupaan, minä
lähden katsomaan, mitä hän miettii".
"Millekä kannalle Heikki on nyt asian aprikoinut?" kysäsi Joonas
tultuaan tupaan.
"Olenpa miettinyt sitä sinne ja tänne. Sanoppas nyt mitä sinä arvelisit
talon lunastussummaksi?"
"Sano sinä ensin".
"Kuusi tuhatta", äännähti Heikki ja näytti odottavan mitä Joonas
vastasi.
"Juokse järveen, poika!" ukko huudahti, "ihan leikkiähän sinä puhut,
eihän se ole mikään talon hinta".
"Tarjotkoon Joonas enemmän, jos luulee kannattavan".
"Minä tarjoon kuusituhatta neljäsataa", sanoi Joonas vähän aikaa
mietittyään.
Heikki näytti tuosta vähän oudostuvan, sillä hän oli luullut, ettei
Joonas tarjoaisi niin paljoa. Vähän ajan päästä hän kysyi:
"Paljonko sillä isällä on velkoja?"
"Niistäkö tässä nyt ensimäinen kysymys on?" murisi ukko kärtyisesti,
mutta lisäsi kuitenkin: "Kolmentuhannen viiden sadan paikoille,
luulen".
Heikki laski kauan päässänsä ja sanoi sitten:
"Tulisi jäämään Joonaan tarjouksen kautta perinnöksi minulle ja
Johannalle yhteensä vähän vaille kolme tuhatta".
"Entäs Ville?" huomautti Joonas.
Heikki katsahti kysyväisesti ja kummastuneena Joonaasen, vaan ukko
sanoi:
"Niin, Joonas on oikeassa; jättäisitkö sinä Villen kokonaan ilman?
Vaikkapa hän nyt vankeudessa onkin, niin ei tiedä vaikka jolloinkin
perintöänsä tarvitsisi".
"Hm!" pani Heikki. "Kaksitoista vuotta on pitkä aika ja hän, kuka
tiesi, anoo itsensä Siperiaan".
"Tehköönpä sitten kuinka mielii, mutta minä vaadin, että hän saa tasan
periä", väitti ukko.
"Kolmas osa hänen laillisesta osuudestaan hänelle hyvin piisaa!"
"Emmeköhän kuitenkin määrää hänelle laillista osaansa", lausui Joonas.
"Koska on hyvin otaksuttavaa, ettei hän tule sitä perimään, niin mehän
sen lopultakin tulemme saamaan".
"Ettehän viitsikään kovin omakätistä tehdä", sanoi ukko nähtävästi
rauhottuneena Joonaan ehdotuksesta.
Heikki nousi riuskasti ylös penkiltä. "Panetko kuusi tuhatta
viisisataa, niin tuos on käsi!" lausui hän astuen käsi ojennettuna
Joonaan luo.
"Mitäs vaari sanoo, kun me teemme vaan kauppaa niinkun oman tavaramme
kanssa?"
"Minä en enää puhu mitään, kun olen antanut asian teidän haltuunne.
Mutta toisen puolen irtainta tahdon pidättää itselleni, seuratkoon
toinen puoli taloa. Syytingiksi tahdon sen viisi tynnyriä rukiita ja
yhden ohria, niinkun siitä jo on ollut puhetta, sitten kamarin
syytinkihuoneekseni, johon pitää laittaa muuri, päivässä 1 kannu
maitoa, 1 leiviskä voita ja 5 syltä halkoja vuodessa, puoli leiviskää
kuivia kaloja joka jouluksi --"
"Maitoa ei muuta kun tuoppi päivässä talviaikana. Eihän meidän talo ole
ollut milloinkaan iso särpimien puolesta", keskeytti Johanna, joka oli
jo tullut tupaan.
"Puhutaan näistä ehdoista sitten, kun kauppakontrahtia ruvetaan
laatimaan, tottahan niistä aina sovitaan, ja tietysti on kauppa
mytyssä, jos jostain eripuraiseksi ruvetaan", muistutti Joonas.
"No niin, niin", säesti ukko.
"Mutta irtaimesta vaadin sinulta myös korvausta", muistutti Heikki.
"Sitä paitsi otan navetasta nimike-lehmäni ja tallista pikkuruskian,
joka minulle on jo ennen luvattu. Villelle piisatkoon perinnöksi 300".
"Nuot eläimet ovat tietysti omiasi, mutta irtaimesta en suostu sinulle
lupaamani summan päälle mitään maksamaan. Sen Villen osingon suhteen
kysykäämme neuvoa lakimiehiltä, ettemme suinkaan väärin valtaamme
käyttäisi. -- Mutta asiaan! Annatko sinä talosta irtaimen kanssa
enemmän kuin minä?"
"Minä annan kuusi tuhatta viisi sataa!" sanoi Heikki nousten taas
rivakasti seisomaan.
"Minä en myö taloa alle seitsemän tuhannen", ilmoitti ukko.
"Minä lisään Heikin tarjoukseen vielä viisikymmentä markkaa!" huudahti
Joonas, nousten myös ylös.
"Niin te olette kun huutokaupassa", nauroi Johanna.
Heikki epäröitsi: "En minä ainakaan seitsemää tuhatta anna, mutta
viisikymmentä lisään vielä".
Ukko odotti jännityksellä mitä Joonas sanoisi ja näytti tahtovan
ikäänkuin katseellaan kaivaa häneltä vielä korotetun lupauksen, jonka
ylitse ei Heikki menisi.
"Saat talon, minä en enää ylennä lupaustani. Saatte lyödä käden, jos
kolmea tarvitaan, niin tässä on minun". Joonas tarjosi kättä.
Ukko teki liikunnon, ikään kuin aikomuksessa painaa Joonaan kohotetun
käden alas, mutta hän jäi kuitenkin istumaan nähtyänsä, ettei Heikki
ollutkaan yhtä rivakka kättä ojentamaan kun lupaamaan.
Heikki raapi korvansataustaa. "Saakeli tietää! -- tuota -- annatko sinä
sen saman, niin saat ottaa?"
Joonas katsahti isäntään, joka koetti hänelle silmää iskeä. Mutta
edellä mainittu ei ollut sitä ymmärtävinään, vaan sanoi: "Entä jos ei
vaari luovu talosta vähemmällä kun seitsemällä tuhannella, niin --"
"Anna nyt sinä se sama kun Heikki on luvannut, niin ei tiedä vaikka
luopuisin oikeudestani", keskeytti ukko Joonasta.
"En anna enempää, kun sen mitä jo olen luvannut".
"Olkoon sitten, anna kuusi tuhatta viisisataa viisikymmentä; sinä saat
talon, tuos on käteni!" huudahti Heikki, astuen kättä tarjoten Joonaan
luo.
"Menköön sitte syteen eli saveen!" Joonas huudahti. "Tuokaa vaari tekin
kätenne tänne yhteen nippuun".
"Ja kolme kannua viinaa harjallisiksi!" huusi ukko rynnäten penkiltä
kädenlyönti-ryhmään.
"Harjallisista puhutaan sitten, mutta ensinnä täytyy kaupan
kirjallisesti vahvistaa", muistutti Joonas.
"Kyllä nyt jo sopisi jonkun laittaa viinaa hakemaan; eipä sitä enää
tähän aikaan saada niin helposti kun ennen", intti ukko toimessaan.
"Jos saatte jonkun, joka tietää mistä sitä saa, niin lähettäkää
hakemaan", sanoi Joonas, "kyllä minä panen rahaa puolestani. Mutta
eiköhän kaksi kannua piisaisi?"
"Kyllähän sitä saa olla kolme kannuakin, kun kuitenkin haetaan
naapureitakin harjallisille", arveli Heikki.
"Niinhän toki!" säesti ukko.
"Puoli tuoppia olisi paraiksi", pisti Johanna väliin.
Joonas naurahti ja meni kaappinsa luo.
"Tuos' on sitten minun puolestani", sanoi tarjoten ukolle rahaa,
"tuokaa nyt sitten kolme kannua, taitaapa niitä naapureita keräytyä
useampiakin". Heikki antoi myös rahaa.
"Kyllä minä laitan viinaa ja heiluman pitää kun Teerelän Masa
syytingille erkanee!" toimitti ukko puuhaellessaan vaatetta päällensä
kylään lähteäksensä.
"Kuka haetaan kirjoja tekemään? eiköhän Meri-Matti olisi siihen
sopivin?" kysyi Joonas.
"Sehän niitä täällä tähän aikaan enite kirjoittaa", arveli Heikki.
"Kyllähän nimismieskin, mutta Mattia on lyhempi matka hakea. Enköhän
minä lähde noutamaan häntä tänne?"
"Lähde vaan", kehoitti Heikki.
"Lähde vaan", säesti ukko puuhassaan kun sai molempain poikain luvalla
ja rahalla lähteä viinaa hakemaan.
Joonas astui Johannan luo, joka lapsi sylissä istui penkillä. Lapsi oli
vielä niin pieni, ettei se osannut hymyilläkään, mutta sitä enemmän
osasi isä, joka nyt kaikellaisilla kujeilla lähestyi huulinensa lapsen
suuta. "Lapsellani on nyt koti, Jumalan kiitos!" kuiskasi Joonas
tyytyväisyyden loistaessa hänen kasvoiltaan.
Heikki ja vaari olivat jo menneet ulos.
"Onkos sulla, Johanna, vielä kahvia, taitaa pitää sitäkin harjallisiksi
keittää?" kysäsi Joonas.
"Herranen aika, hyvä ystävä! Toithan sinä Kynttelimarkkinoilta naulan
yhteensä kahvia ja sokuria, mihin ne kaikki nyt olisivat ehtineet
kulua".
"No hyvä kun on! Mutta eiköhän minun pidä kiirehtiä, että löydän sen
Matin kotosalta. Vaan missä Maija on kun sinun täytyy jäädä yksin
kotiin?"
"Panin hänet pyytämään sitä Remppulan kupparia rohtimia kehräämään.
Mutta kyllä minä täällä nyt tulen yksinkin toimeen".
Joonas otti turkit naulalta ja pani päällensä.
"Otamme nyt tämän talon onnensa nojaan", hän puhui. "Mutta kyllä tässä
tulee velkaakin tehtäväksi, ennen kun sen saa oikeaan kuntoon. -- Tuon
Kotonevan laitan ensitilassa kuokituksi ja ojituksi ja näytän
kyläläisille, kuinka hyvän maan he ovat antaneet siinä vuosisatoja
viljelemättä maata. Ja tämä kartano huutaa apua".
Heikki tuli nyt tupaan ja Joonaan täytyi lakata juttelemasta.
"Minä menen nyt sinne Meri-Mattiin, mene sinä Heikki tekemään hevosille
silppua", sanoi Joonas.
Näin joutui Teerelän talo uusille haltioilleen. Vanha aika muutti
Matti-ukon kanssa eläkkeelle kamariin. Uusi aika astui pelloille,
niityille, soille ja kartanolle.