Pakkanen oli kytkenyt syksyn likaisen rapakon ja talvi tiheillä
lumisateillaan muodostanut Pohjolan lakeat kentät yhdeksi valkeaksi
lumilakeudeksi.
Joulunpyhät monine iloineen ja hupaisuuksineen olivat olleet ja
menneet. Härkäviikkojen yksitoikkoiseen jonotukseen oli alettu taas jo
tottua. Yksin Teerelän Heikkikin rupesi tyytymään, ensin kyllä
yritettyään joulunpyhiä keinotekoisesti jatkaa. Mutta asettuminen
rehtiin oloon oli kuin kunnianasia, ettei Joonas, joka nyt asui talossa
kotivävynä, saisi Heikistä aivan huonoa käsitystä. Kahden miehen he
päivisin metsässä ajoivat, hyvin sopivat ja tulevaisuutta
suunnittelivat.
Joonaan ajat Teerelässä olivat tähän saakka kuluneet jotenkin hyvin.
Appiukko tosin toisinaan juovuspäissään ollessaan puheli yhtä ja
toista, jota eivät puhu ne ihmiset, jotka sovinnollista ja rauhaisaa
elämää rakastavat, mutta vävyn mieli ei semmoisista pitkiksi ajoiksi
loukkaantunut, koska ukko selväpäisenä oli hänelle moitteettoman hyvä.
Joonaan harrastus oli heti alkanut kiintyä talon kohennusyrityksiin.
Siinä täytyi kuitenkin liikkua varoen, ettei tulinen äijä havaitsisi
että vävyllä on tarkoitus tehdä varsinaisia muistutuksia hänen
asumahommistaan.
Ukolla nyt oli semmoinen "vanhaa hyvää" rakastava luonto. Ei hän
saattanut käsittää syytä, minkä tähden esimerkiksi joku uusi työkalu
olisi vanhaa, moni kertaan paikattua ja korjattua parempi. Kun Joonas
jolloinkin sattui ukolle ehdottelemaan jotain korjausta jonkun
epäkuntoon joutuneen paikan suhteen, ei ukolla ollut juuri mitään
vastaamista; sanelihan vaan: "Olishan se niin, mutta tuommoisena on se
ollut minun aikani ja ehkäpä se semmoisenaan nyt vieläkin jonkun aikaa
menee".
Sattui kuitenkin usein, että Joonas itsepintaisesti, enempää lupaa
kysymättä, ryhtyi parannuspuuhiin, jos ne olivat niin pieniä, että hän
sai ne yksin toimitetuiksi. Ukko ei Joonasta semmoisista toimista
suoranaisesti kieltänyt, vaan ei kiittänytkään. Kiitollisuus ei
kuulunut hänen avuihinsa.
Heikin ja Joonaan väliset suhteet olivat jokapäiväistä
suvaitsevaisuutta. Heikki moitiskeli mielessään Joonasta reheväksi,
itsepintaiseksi mieheksi, joka saatuansa nenänsijan talossa, tahtoi
siellä ryhtyä komennonpitoon, vaikka ei hänellä siihen Heikin mielestä,
olisi ollut enempää oikeutta, kuin vuodeksi pestatulla rengillä. Joonas
puolestaan piti Heikkiä pilalle menevänä miehenä, joka jo nyt on niin
laiska ettei tahdo viitsiä korviansa kantaa. Tästä suhteesta seurasi,
etteivät välit olleet veljelliset. Julkiriitoja ei miesten kesken
kuitenkaan vielä ollut puhjennut. Muistutukset toistensa kompastuksista
tehtiin leikin varjossa. Elämä oli siis oloihin katsoen siedettävää ja
Johanna puolestaan toivoi tulevaisuudelta parasta.
Näihin aikoihin palasi pitkiltä merimatkoilta Suhjalan kylään eräs
sieltä syntyisin oleva mies. Hän oli noin viidenkymmenen ijässä,
enimmän osan näistä vuosista elänyt kaukaisilla merimatkoilla.
Meri-Matti oli miehen nimi kylän kesken. Nyt oli hän päättänyt, niin
kuin itse sanoi, jäädä lahoomaan Suhjalan pellonpientareille ja
vanhoillaan lepäämään kotipitäjän vaivaishoidon niskoilla. Tätä
jälkimäistä ei kuitenkaan tarvinnut pitää muuna kuin paljaana
uhkamielisenä leikkinä, sillä olihan Matilla varoja elää vaikka sadan
vuoden ikään. Hän oli nim. ollut yksi noista harvoista merimiehistä,
joille jotakin keräytyy vanhanpäivän varaksi. Sen lisäksi oli hän
matkoillaan paljon kokenut ja saanut tietoja, joista Suhjalan ukot
eivät olleet tietäneet uneksiakaan. Näitä hän sunnuntaipäivinä yhdessä
oltaessa kyläläisilleen jutteli, merimiesten tavallisella
liioittelevaisuudella.
Ammatissaan oli hän kohonnut ala-perämieheksi ja saanut sen ohessa
monta hyödyllistä oppia. Niinpä oli hän oppinut tuon, siihen aikaan
vielä verrattain harvinaisen kirjoitustaidon, joka Suhjalan oloissa
kohotti hänet kylän ensimäiseksi taitomieheksi.
Koska Joonaalla ei ollut muutakaan sunnuntaihuvia oli hän tottunut
pistäytymään Meri-Matin mökkiin. Pian tuli näistä miehistä parhaat
ystävät, ja Matin monista kertomuksista laajenivat Joonaan näköpiirit
aivan uusille aloille. Hänessä rupesi syntymään tiedonhalua. Kaipaava
mielensä alkoi nauttia niistä jutuista joita paljon kokenut ystävänsä
hänelle kertoeli. Tämä olisi ollut hyvinkin opettavainen koulu
Joonaalle, jos vaan opettajalla olisi ollut käytettävänä edes
välttämättömimpiä opetusvälineitä, kuten karttoja, kirjoja y.m. Mutta
niin ei ollut laita, joten opetus monissa kohti jäi vaan hämäräksi
aavistukseksi. Useat kerrat piirusti Matti pöytäänsä liidulla
Suomenmaan kartan. Kovin mutkallisiksi siinä kuvattiin Suomen- ja
Pohjanlahden rannat, vieläpä virran uriakin vedeltiin, ja järviä
kaavaeltiin sekä kaupungit merkittiin liitupisteillä. Mutta aina
ensimäisenä, sitte kun Pohjanlahden ranta oli piirretty, pantiin muhkea
risti kotipitäjän kirkon kohdalle ja Matti vakuutti, että "kirkko
seisoo ihan tuolla paikalla".
Kuten jokainen arvaa, ei tuo kartta ollut oikein kaikin puolin
luotettava; sattui kyllä, että Helsinki joutui Viipurinläänin rajain
sisään, ja Jyväskylä Karjalaan j.n.e. Mutta niin kauas, kuin läänien
rajain tuntemiseen, ei Matti tahtonutkaan oppilastaan Suomen
maantieteessä johdattaa. Siinä kyllä kun hän oppi tietämään, että
erinimisiä paikkakuntia on Suomenmaassa. Muiden maiden ja valtakuntain
karttoja ei Matti yrittänytkään piirtää, mutta sitä enemmän hän niistä
kertoeli.
Puolinaista oli opetus ja puolinainen siis se käsityskin, jonka Joonas
sai maailmanrakennuksesta ja eri kansojen elämästä. Mutta kasvukykyinen
siemen oli kylvetty ja tilaisuutta sen voimaperäisempään kasvattamiseen
alkoi ilmestyä, koska suomalainen kirjallisuus tähän aikaan rupesi
kapaloitaan katkomaan.
Täydellisin ja hyödyllisin oppi mitä Meri-Matti Joonaalle antoi, oli
epäilemättä kirjoituksen taito. Iso, kattoliuskasta valmistettu
kirjoitustaulu oli kaikkina joutilaina väliaikoina Joonaan enimmin
käytetty huvitusvälikappale. Hiukan opittuaan antoi hän mielellään
kirjaimille monimutkallisia muotoja, pitkät ja koukeroiset hännät.
Lyhyessä ajassa oppi hän välttäväksi kirjoitusmieheksi niin, että
hätätilassa jo kirjoitteli velka- ja kauppakirjoja, kuitteja y.m.
kaavain mukaan.
Tämä kaikki olisi Teerelän isännän mielestä ollut vielä hyvinkin mukiin
menevää. Olihan se mukavaa kun vävymies osasi kirjoittaa, jota ei moni
osannut. Mutta ne muut oppimisen touhut, ne olivat hänen mielestään
turhia. Sulalla mielellä ei hän voinut nähdä sitä, että kirjoja
alettiin vetää taloon, jopa kaupunkimatkoilta omiksi ostaa. Kun niiden
kanssa aikaa kulutettiin, se hänen mielestään oli talonpoikaismiehelle
aivan joutavaa jopa ylellistä ajanhukkaa, varsinkin, kun Joonaksella
oli muitakin vanhoista tavoista poikkeavia hienostelemisen oireita,
niin että tuskin edes yhden ryypyn kerrallaan kakisti. Mitä se
sellainen itsensä erotteleminen merinteeraa talonpoikaiselle
miehelle...
Eräänä iltana kun Joonas oli heittänyt pois tavallisen puhdetyönsä,
joka tällä kertaa näytti olevan tuoli, mikä puolitekosena oli asetettu
höyläpenkille huomista odottamaan, istui hän tulisijan ääressä
lukemassa. Honkainen päre paloi pihdissään valaisemassa. Isäntä istui
toisella puolella tulisijaa ja paistoi jalkojansa. Heikki makasi
penkillä ja säesti kuorsauksillaan naisten rukkien hauskaa surinaa.
"Mikä se kirja nyt taas on?" kysyi isäntä pitkän äänettömyyden perästä,
sylki lattiaan ja laski erityisen painon sanalle "taas".
"Tämä on 'Maunulan Matti ja hänen viimeinen markkinaretkensä'", vastasi
Joonas kohottamatta silmiänsä kirjasta.
"Sepä nyt vasta on kirjan nimi. Mitähän asioita siinäkin puhutaan?"
"Tässä vaan puhutaan sen Matin markkinareisuista".
"Hmh. Mitähän siitä semmoisestakin on kirjoittamista? Mitä sekin kirja
on maksanut?"
"Näkyy olevan hinta 5 penniä, mutta ei tämä ole minun. Se on tuon
naapurin pikkurengin joka oli saanut sen hollissa eräältä herralta.
Sama herra kuuluu niitä jaelleen kulkeissaan monelle muullekin".
"Mä arvasin, jotta se on taas jotain herrain kuria. Mitähän hyvää siitä
on, että tavaransa sillä lailla tuhlaa? Mitä siinä sitten oikein
puhutaan?"
"Jos viitsitte kuulla, niin luen".
"Koetas nyt, onhan tässä vielä iltaa". Ukko tirkisteli tuota sanoessaan
seinäkellon mustaan tauluun: viisari osoitti 8:saa.
Joonas alkoi. Kertomus näytti kiihottavan naistenkin uteliaisuutta
siihen määrään, että rukkien surina usein herkesi. Myös ukko kuunteli,
alussa semminkin, hyvin tarkkaavaisesti, pani tuontuostakin "hmh!" ja
toisinaan naurussa suin: "sepä oli aika poika!"
Heikki kuorsasi yhä kovemmin, niin että se alkoi häiritä toisten
kuuntelemista. Ukko jo vihdoin kyllästyi ja sanoi:
"Johanna, herätä tuo kuorsaamasta, joutaisipa sekin kuulla".
Johanna meni, ja vasta monien yritysten perästä sai veljensä sen verran
heräämään, että tämä päätänsä kohottaen kysyi: "Noo -- mikä nyt on?"
"Nouse kuulemaan, kun Joonas lukee mukavaa juttua", käski isä.
"Perhana huolikoon jutuista!" Heikki painoi uneliaan päänsä takaisin
höylän lastuihin.
Mutta eipä ukonkaan silmät tahtoneet oikein kunnollisesti palvelustaan
tehdä; tuon tuostakin alkoi pää nuokahdella, mutta hän kuitenkin kohta
heräsi. Piika se nojasi päätänsä rukinpyörän päälle ja veteli jo
uskollisesti seinähirsiä, Johanna pysyi täydellisemmästi valveilla.
"Vieläkö te kuulette?" kysyi Joonas naurahtaen ja katsahti ukkoon, joka
paraillaan syvästi kumarteli.
"Hojaa, vaikka silmäni ovat ummessa". Hän kohotti päänsä pystyyn.
"Kuulkaa tarkkaan, tämä on pian lopussa". Joonas alkoi uudestaan lukea.
Ukko rupesi pian nuokahtelemaan, mutta toisinaan raotti hän silmiään,
josta näkyi että hän, ehkä jotenkin hämärästi, seurasi kertomuksen
menoa.
Kirja oli loppuun luettu.
"Joko nyt loppui?" kysyi ukko.
"Jo", vastasi Joonas, "mitä nyt kertomuksesta pidätte?"
"Mitähän minä siitä. -- Onhan se mukavasti komppuneerattu. Mutta
mitähän siitä on hyvää, että noita kirjoitetaan? Tietäähän sen jokainen
ihminen, kuinka markkinoilla ollaan, tapellaan siellä tietysti, kun
vähän ryypyksiin tullaan".
"Kertomuksessahan myöskin tahdotaan näyttää, kuinka se Matti
perheinensä joutui viinan tähden perikatoon".
"Kuka käski ryypätä niin hulluuden päähän!"
"Niin, mutta jos ei olisi ollut ollenkaan viinaa, niin ei hänkään olisi
taitanut jouduttaa perhettään mieron tielle".
"Häh? Viinaa ollut! Mitä sinä nyt taas puhut? Mitä viinan siihen on
syytä, jos sitä ryypätään, eihän se itse kurkkuun juokse?"
"Eipä juoksekaan, mutta sittenkin se houkuttelee ihmiset ryyppäämään,
ja on niin tavoin oikein ihmiskunnan vihollinen".
"Pane nyt järveen! Eihän viina ole kun kuollutta ainetta, joka menee
sisään kun sitä ryypätään ja pysyy pullossa kun ei siitä kallisteta".
"Mutta siihen kasvaa himo".
"Mikä himo? jokaisen tekee viinaa mieli kakarasta asti. Mutta kaikki
eivät saa aina silloin kuin mieli tekee, eivätkä kaikki hallahousut
tohdi ryypätä. -- Mutta kyllähän sekin ilo nyt jää vähemmälle, kun
herrat viinankeitonkin talonpojilta vääräälivät. Eikä jukoliste heistä
yksikään kuitenkaan kykene ikänä tässä maailmassa keittämään sellaista
viinaa kun Kuppilan äijä!"
"Mutta eikö meidänkin kylän elämä tässä pienessä ajassa, kun ei ole
enää saatu niin helposti viinaa, ole muuttunut melkoista
rauhallisemmaksi?"
"Mitä rauhallisemmaksi? Siinä on elämää, jossa asutaan. Sanon vielä
kerran, että eihän se ole viinan syy, että sitä juodaan, vaan se on
ihmisten syy, jotka sitä juovat. Eikä tämä juominen ikänä lopu, vaikka
viina kuinka kalliiksi tulisi. Muuta hyötyä ei tuosta muutoksesta ole,
että talonpojat kiellettiin viinaa keittämästä, kuin se, että herrat
nyt saavat kaiken voiton. Mutta minä en ainakaan rahojani kaupunkiin
pane, sen vannon! Kyllä Teerinevan Kustu vielä Teerelän äijän tarpeista
murehen pitää".
"Mutta kun kaikki salapolttimotkin hävitetään, niin kyllä Teerinevan
Kustunkin tuhostus löydetään", sanoi Johanna nauraen.
"Kyllä se poika panee pannunsa siihen puskaan, josta ei löydetä".
"Olisi parhainta", väitti Joonas, "lakata kokonaan ryyppäämästä, niin
ei tarvitsisi turvautua kenenkään salapränniin".
"Mene järveen! Koeta itse olla ryyppäämättä".
"Mitä olen tähän saakka ryypännyt, ei liene ketään vahingoittanut".
"No jo sinunkin olis pitänyt ehtiä minun ikäisteni verroille, niinkuin
tuo Heikki! Vastahan olet maitohuuli poikanullikka".
Johanna ja Joonas nauroivat.
"Niinpä niinkin", sanoi Joonas yhä nauraen, "mutta en ole aikonut
milloinkaan ehtiä teidän verroillenne".
"Soo soo, kiitoksia", virkkoi ukko rauhallisesti ja pureksi mälliään.
Joonas sanoi taas:
"Helsingissä olen kuullut olevan koko joukon miehiä, jotka ovat oikein
valalla luvanneet, etteivät koskaan juo itseänsä juovuksiin".
Ukko päästi tuon kuultuaan hetkottavan naurun. "Onpa siinäkin vala! Ja
sinä varmaan uskot senkin kuin 'kirveen silmään?'"
"Miksi en sitä uskoisi?"
"Totta se kuuluu olevan, -- olen minäkin tuota kuullut", vakuutti
Johanna.
"Älkäät hullutelko! Kyllä ne juovat kuitenkin parempia juomia".
"Ei niin mitään", väitti Joonas.
"Älä nyt luule minua vanhaa, koeteltua miestä, niin hulluksi, että
tuota uskoisin. Sinä voit sen kyllä uskoa ja Johanna myös. Sinä luet
niin paljon, että vielä järkes sekautuu, niinkuin Mörkölän Hermannin
ennen, joka Raamattu kainalos käveli sinne tänne etsien Raamattua,
eikä huomannut, että se oli kainalos. Samoin käy sinun vielä, jollet
lakkaa vähemmälle. -- Mutta eiköhän nyt jo mennä makaamaan, että
huomis-aamunakin jaksettaisiin ylös".
Levolle nyt siirtyivät kaikki. Heikkikin herätettiin riisumaan vaatteet
pois ja muuttamaan ylisänkyyn. Vähän aikaa vielä sängyssä Joonas ja
Johanna kuiskailivat toisilleen äskeisten keskustelujen johdosta, eikä
ukkokaan heti unta saanut; kai hänkin jotain mietiskeli.