Oli pimeänlainen syysyö. Poikajoukko seisoi erään talon pihassa,
Suhjalan kylässä, vihellellen, haastellen, laulellen ja viluansa
valitellen. Siinä vanhoja tuttaviakin, Kuppilan Iikka, Niemelän Joonas,
Teerelän Heikki ja Pikkusuutari.
Sanasutkaukset olivat pisteleviä ja kaivelevia. Joonasta ei näyttänyt
ollenkaan huvittavan. Kuppilan Iikka vihelteli ja pyörähteli
saappaankorkolla ympäri, ja joku hyppeli natkua. Vähän juovuksissa
näyttivät useat olevan. Muutamat näyttivät salaperäisiä juonia punovan,
koska kuiskuttelivat ja tirskuivat.
Vihdoin Joonas lähti kävelemään tiellepäin, josta ohjasi askeleensa
Teerelää kohti. Kun Joonas oli näkyvistä pois ehtinyt, rupesi Kuppilan
Iikka juoksemaan erään välyysen kautta vainiolle ja ne kaksi poikaa,
joiden kanssa hän oli teikaroinut, seurasivat muassa. Näytti siltä, kun
olisi jostain kujeesta edeltäpäin sovittu. Jälelle jääneet alkoivat
kummastellen toisiltaan kysellä: "mitä tuossa nyt oikein
tarkoitettiin?"
"Kyllä siellä nyt koetetaan", yksi salaperäisesti silmiään vilkuttaen
sanoi.
"Varmaan!" toinen lisäsi.
Vähitellen joka mies hiipi edellämenneiden perään, nähdäkseen mitä
seuraa.
Joonas käveli yksinään vähääkään aavistamatta toisten vehkeitä.
Kiireesti hän astui ja itsekseen mutisi, toisinaan nyrkkiä heristäen.
"Musertaisin kaikki maailman pitkäkieliset ämmät! -- Miksi sekaantuvat
he muiden asioihin? Jos he vallan perättömästi niin kauheasti parjaavat
Johannaa, niin onhan maailma täynnä paljaita piruja! Mahtaneeko olla
Johannakaan vallan viaton? Herra varjele! Kyllä nyt otan selvän, tutkin
ja tunnustelen; minä haen käsiini hänen sydämensä syvimmänkin sopukan.
Ja jos -- _jos_ -- eron teen vaikka sydän vuotais verta! -- Tätikin jo
puhumaan rupesi, ovat hänetkin saanet epäilemään ja se mua paraiten
kaivaakin. -- Sitä juomista ei nyt kukaan usko ... ja kun ne vietävät
valehtelevat -- va-leh-te-le-vat että Johanna itseänsä Iikalle
kosituttaa, jumaliste!
"Joskus sen Saaraleenankin juttujenpää täytyy tulla". Joonas nauroi
omille ajatuksilleen: "Oli se sekin lystiä kun menin kerta sinne
Kuppilaan ja saatoin ajatella Miinaa".
Hän kopeloi taskussaan sormusta:
"Nyt se jää -- jos jää... Täytyy jäädä! Tähän peliin tulee saada
loppu".
Joonas astui muutaman askeleen rauhallisen näköisenä, mutta sitten hän
äkkiä kohotti vimmastuneena nyrkkinsä ja sorisi hampaitten välistä:
"Jos Kuppilan Iikka olisi minua onnellisempi ja Johannan saisi, niin
kummia asioita silloin pitäisi Suhjalasta kuulua!"
Pikkusuutari saavutti nyt juosten Joonaan ja kuiskutti hätääntyneenä:
"Katso eteesi, sinua aiotaan lyödä!"
"Kuka?"
"Kuppilan Iikka ja ne toiset, joidenka kanssa hän oli niin henkenä".
"Nekö? Eikö heidän joukossaan ole muita?"
"Ei".
Joonas nauroi:
"Onpa siinäkin kurittajia!"
"Katso vaan eteesi!" varoitti suutari.
"Missä ne ovat?"
"Luulen, että ne juoksivat Teerelän kartanoon".
"Saisin edes kangen", äänsi Joonas ja koetti tähyellä pimeässä
ympärilleen.
Suutari osotti tien vieressä olevaan aitaan. "Tuoss' on", sanoi Joonas
taittoi siitä seipään, suutari teki samoin. Niin lähdettiin
Teereläänpäin. Kun tultiin kartanolle, alkoi suutari jäädä; kentiesi ei
hänellä ollut aivan varma luottamus kankeensa. Joonas ei odotellut,
eikä kehoittanut, vaan meni. Keskipihalla hän seisahti ja kuunteli.
Huomasi, että lutinoven raosta pilkisti valkea. Mieli kuohuksissa astui
hän likemmäksi lutinrappusia. Seisahtui taas, sillä lutista kuului
melua. Johanna käski kiivaasti:
"Pois, älä tule mun sänkyyni! -- Iikka, kuulitko! Lähden paikalla
tupaan jos tulet".
Iikan ääni kuului aina väliin: "Älä nyt ole niin kovin ... vieläpä
kun... Ka, enhän minä sinua syödä pyydä!"
Sitten oli taasen hiljaista. Joonaan sydän tykytti kiivaasti. -- "Mitä
merkitsee tuo hiljaisuus? Kysymys kävi kuin salama hänen sielunsa
läpitse. Aluksi päätti hän rynnätä väkivallalla sisään, vaan huomasi
heti, että olisi edullisempaa mennä sinne hiljaisesti koputtelemaan,
kentiesi päästäisivät arvelematta sisään. Nousi rappusia lutineteiseen
ja alkoi koputtaa ovelle.
"Pois Iikka! Minä avajan oven!" kuului Johanna sanovan. Vastaukseksi
kuului hiljaista kuisketta vaan.
Joonas pusersi kankeaan niin lujasti, että sormet melkein vajosivat
puunsisään.
"Mene pois siitä!" kuului taas Johanna sanovan. Heti sen jälkeen
napsahti haka ja ovi aukesi. Kaikki sisällä olijat katsoivat
ovellepäin. Kuppilan Iikka seisoi sen vuoteen vieressä, jossa Johanna
makasi; toiset pojat istuivat vaatekirstun kannella. Talikynttilä paloi
tuolilla. Johanna koetti kurkistaa vuoteenetehisen takaa ovelle. Joonas
seisoi oviaukossa muutaman silmänräpäyksen ennenkuin astui sisään.
Sitten, ikäänkuin jonkun äkkinäisen päätöksen tehtyä, hän kiivaasti
astui huoneesen suu onnettomuutta ennustavassa hymyssä. Seipään oli hän
jättänyt oven ulkopuolelle. Kukaan ei puhunut sanakaan. Joonas käveli
pari kertaa edes takaisin lattialla kiivaasti viheltäen. Sivutse
kulkeissaan polki hän tahallaan kirstulla istuvain poikain jaloille. Ne
eivät paheksumistansa ilmoittaneet, vetivät vain nöyrästi töppösensä
syrjään. Näytti siltä, kuin pojat olisivat tällä hetkellä olleet
mieluisammin peninkulman päässä Teerelän lutista. Oli kulunut noin
minuutti siitä kun Joonas luttiin tuli ja Iikka seisoi vielä vuoteen
vieressä. Silloin viimemainittu äkkiä jalallaan potkaisi kynttilän joka
heti sammui. Yksi pistolin laukaus, kirkumisia, kirouksia ja Johannan
hätähuutoja -- kaikkia näitä kuului ankaran töminän ja ryskeen seasta,
joka pimeän tultua lutissa syntyi.
Vaatekirstulla istuneet pojat puikkasivat sellaisella kiireellä, jonka
ainoastaan hätä saa aikaan, lutin ullakkoon ja siitä yhdellä
harppauksella maahan. He seisahtuivat erään nurkan takana, tähdäten
katseensa luttia kohti. Jyry niiden kahden välillä lutissa ei kestänyt
monta minuuttia, kunnes toinen tuli jo rappusista alas semmoisella
vauhdilla, jota mieluummin näkee kuin kokee. Alastuleva päästi
suustansa vihlovia kirouksia ja jäi muutaman henkäyksen ajaksi
makaamaan maahan. Sitten nousi ylös ja koetteli noituen jäseniänsä,
sekä lähti ontuen ja hammastapurren poispäin, uhaten ja panetellen
karanneita kumppaleitaan. Kun hän oli näkyvistä ehtinyt pois, pistäysi
erään liiterin avonaisesta ovesta pihalle useita poikia, joiden
joukossa oli Teerelän Heikki ja suutarikin. Nämät hiljaa toisilleen
kuiskailivat ja nauroivat.
"Saipa pojat löylyn", arveli yksi.
"Sen olis heidän jo pitänyt mennessäänkin tietää", toinen sanoi.
"Se kävi oikein!" nauroi suutari. Kun tämä joukko oli jo mennyt,
tulivat taas piilostaan esiin Kuppilan Iikan pakoon lähteneet
kumppalit.
"Hyi kun minun on vilu", valitti toinen pudistellen itseänsä ja tukkien
käsiänsä housuntaskuihin.
"Niin minunkin", tunnusti toinen, "minnekähän menisimme yöksi?"
"Pahuus, kun mentiinkään tuonne".
"Lähdetään pois, mutta ei mennä enään toisien näkyviin. -- Hyh, kun on
vilu; ja jalkanikin tärähtivät ettei tahdo oikein saattaa astua".
"Samoin minunkin, kun ei vaan olisi nilkkani tilaltaan. -- Mennään
nyt".
Kun Joonas oli Kuppilan Iikasta selvinnyt, palasi hän luttiin ja sulki
oven. Etsi sitte rikkoutuneen kynttilän lattiasta, ja sai siihen
valkean. Johanna istui vavisten vuoteellaan, vaan valkean tultua
nähtyään, että Joonas oli lutissa, hän naurahti ja sanoi:
"Hyi kun minä pelkäsin!"
"Vai pelkäsit!" Joonas hieman naurahtaen vastasi. Sitten istui hän
vaatekirstun kannelle ja veti esiin hopeahelaisen piipun takkinsa
povitaskusta. Piipun pitkänlainen notkovarsi oli pistetty napinläpeen.
Piippu täytettiin punaisista langoista kudotusta kukkarosta ja
sytytettiin kynttilästä. Koko tuon toimituksen kestäessä ei puhuttu
sanaakaan. Johanna vaan väliin käänsi hätäisesti päätänsä ja katsahti
Joonaasen.
"Kuinka sinä nyt noin puhumattomaksi olet tullut?" kysyi Johanna
vihdoin, alakuloisen tunteen valtaamana.
"Puhumattomaksi?" Joonas astui vuoteen viereen ja koki tekeytyä
leikillisen näköiseksi.
"Muuten vaan". Johanna rauhottui kuitenkin nyt. Vähän ajan kuluttua hän
taas sanoi:
"Tuo Iikka on jotenkin hullu!"
"Mitä vasten?"
"Mitä hänen tänne tarvitsisi tulla, niin kuin äskenkin".
"Miksi ei hän tulla saisi?"
"Mitä hän täällä tekee!"
"Kun on kerran tapa".
"Vaikkapa! Mutta äskenkin tuli niinkuin puolimielinen, ja alkoi
vuoteelle pakata".
"Iikkako? Ja etkö sinä häntä laskenut?"
"Vuoteeseniko? Kuinka sinä tuollaisia kyselet? Kuinka minä ketään muita
vuoteeseni laskisin?"
"Kun ketä?"
Johanna naurahti:
"Vissihin sitä".
Joonas rupesi askelillaan mittailemaan lattiata ja näytti olevan vielä
kuohuksissa.
"Käviköhän Iikan huonosti, kun sinä sen heitit?" kysyi Johanna taas.
"En tiedä! Olisko mieles paha?"
Johanna katsahti taas kummastellen Joonasta.
"Mitä minä siitä pahoittelisin; hän olisi jo ennen tuollaista
tarvinnut, kun ei nyt vaan olisi liian kovasti käynyt".
Joonas käveli yhä lattialla ja hyräili jotain laulun nuottia.
"Mutta mikä sinun on Joonas?" kysyi Johanna kohoten istumaan
vuoteellaan.
"Ei mikään! Tekee vaan mieleni mennä löylyttämään koko maailmaa".
"Mitähän tuosta nyt enää, tule makaamaan ja rauhoitu. Minä käyn
katsomassa, onko se edes päässyt jaloillensa, se Iikka".
Joonas katseli tuikeasti, kun tyttö pistäysi ovesta ulos. Samaa perää
tuli hän takaisin.
"Makasiko siellä?"
"Ei, mennyt oli".
"Minun mielestäni ei sinun tarvitsisi hänestä noin suurta huolta
pitää", murisi Joonas.
"Siunatkoon, kuinka olet nyt kummallinen. Enhän minä hänestä muuten
mitään huoli, mutta jos olisi kuollut --"
"Entää sitten?"
"Herra varjele! sinähän olet nyt oikein hirmuinen. Tiedäthän mikä
murhamiehen palkka on?"
Joonas oli taasen istunut kirstunkannelle ja katseli maahan.
"No mutta oletko sinä minullekin vihoissasi Joonas, kun olet noin
kummallinen?" Johanna huudahtaen kysyi.
Ei mitään vastausta kuulunut.
"Vai niin! ja mikä on syynä?"
Nyt Joonas vähän kavahti. Hän nousi ja astui puoleksi
sovitetun- näköisenä Johannan luo ja sanoi:
"Et sinä ole minua vihoittanut, en minä sinulle ole vihoissani
-- -- --"
Äänensä oli kuitenkin omituisen ontelo.
Johannan epäluulo oli nyt myöskin herännyt, eikä sitä voinut yhdellä
vakuutuksella poistaa. Hän vaikeni ja huokaili.
Joonas kysyi Maijaa.
"Naapurissa yötä".
Taas hiljaisuutta.
"Sano nyt vihdoinkin mikä sinua vaivaa? Tuon äskeisen tähden et sinä
olisi tuollainen. Jotain olet kuullut taas, -- jotain parjausjuttuja".
"Niin olenkin!" huudahti Joonas nyt pakotuksesta valittavalla äänellä.
"Enkö minä sitä arvannut. Ja tietysti kaikki tosia". Joonas purkautui:
"Rakas ystäväni! Mitä sanot kaikkeen siihen, jota minä olen kuullut?
Kuka selittää, jos niissä on totta eli ei?"
"Tietysti Saaraleena".
"Älä, älä!"
"Mitä olet kuullut?"
"Mutta jos sinä paheksut kun minä kerron?"
"Mitä minä siitä, tiedänhän sen ennakolta. Kerro jos tahdot,
yhdentekevä minulle". Äänessä oli jo kolkko sävy.
Nyt alkoi Joonas kertoa. Hänellä olikin tuotavana esiin mitä
mustankirjavin joukko hävyttömimpiä juttuja, mitä vaimoväki osaa
naimisenjuoruina yhteenkeittää. Johannan suu vetäysi katkeraan hymyyn,
kun Joonas kertoi hänen juoppoudestaan, laiskuudestaan, rajusta
luonnostaan ja lopuksi siitäkin, että hänen sanotaan kosituttaneen
itseänsä Kuppilan Iikalle, ja ennenkuin pääsi kertomuksensa loppuun,
rupesi Joonas häpeemään kertomustaan. Hän jo katui, että oli
alkanutkaan ja mieli teki jo katkaista ja sanoa, että hän oli vain
leikkiä laskenut. Mutta katse Johannaan esti tekemästä asiaa leikiksi.
"Uskotko niitä?" kysyi Johanna kun Joonas oli lopettanut.
"Uskomisesta ei olisi puhettakaan, jos olisin näitä ainoastaan yhden
taikka kaksi kertaa kuullut, mutta kun alituiseen soitetaan korvaan,
yksi yhtä, toinen toista, niin ei ymmärrä mitä on tekeminen; uskoako
vai olla uskomatta", hätääntyi Joonas vastaamaan.
Nyt oltiin taas vähän aikaa hiljaa. Johannan mieli oli kuohuksissa.
Kooten malttia, jota itku yritti murtamaan, hän vihdoin sanoi:
"Minä huomaan, että sinun sydämeesi on myrkkyä kylvetty; katkerat
epäluulot ovat siellä juurensa ottaneet. Huomaan kyllä, että olet
tullut eroa tekemään. Hyvästi siis! Tarjoo kättä. Etsi itsellesi
elämänkumppali, joka on juttu-ämmäin kanssa paremmassa suosiossa.
Ehkäpä Jumala minustakin huolen pitää".
Johanna ei itkenyt, mutta kasvojen vaalea väri tulkitsi syvää
loukkausta ja kärsimystä.
Joonas oli melkein sanattomaksi hämmästynyt. Rukoilevalla äänellä hän
puolittain änkyttämällä vihdoin sanoi:
"Sitä en tarkoittanut! Eroa en ajatellutkaan. Pyysin vaan sinulta
selvitystä näihin juttuihin. -- Sano vaan yhdelläkin sanalla, ettei
näissä puheissa ole totuutta, niin minä uskon; -- ketäpäs minä muita
uskoisin, jos en sinua?"
"En voi todistaa omasta puolestani. Ja jos sinulla kerran epäluuloa on,
niin se ei sillä katoa, että minä syyttömäksi itseni sanon".
Joonas näytti olevan neuvoton.
"Enhän minä usko niitä, kun sinä vaan sanot sanallakin, että ne ovat
valheita", sanoi hän ja tarttui toisella kädellään Johannan käteen ja
toisella kohotti tämän alas vaipunutta päätä. Johanna loi paljon
sanovasti silmänsä Joonaasen:
"Kutka ovat ne, jotka sinulle ovat näitä asioita kertoneet?" kysyi hän.
Joonas oli hämillään ja näytti muistelevan. Sitten luetteli hän,
ensiksi Saaraleenan ja useita muita kielenpieksijäin arvoisasta
ammattikunnasta.
Joonas alkoi hävetä luetteloaan. Johanna muisti, että useat noista
samoista henkilöistä olivat myös hänelle Joonasta parjanneet. "Mitähän
jos sanoisin sen Joonalle?" ajatteli hän. Ensin hän ajatuksen hylkäsi,
mutta muutti kohta mieltä ja virkkoi:
"Vai niin, et taida tietääkään, että nuo samat henkilöt osaavat
sinustakin rokkaa keittää?"
"Häh? minusta, minustakinko?"
Kiivaus, jota Joonas osoitti kuullessaan, että hänestäkin osataan
kielitellä, huvitti Johannaa, niin että hän naurahti sanoessaan: "Niin,
sinusta itsestäsi".
"Mitä hittoa se on, jota minusta on sinulle valehdeltu?"
Johannaa melkein huvitti tuo miespuolen arka kunniantunto. Hän sanoi
rauhallisesti:
"Mutta sano kuitenkin jotain, jota muistat", keskeytti Joonas.
Johanna kertoi muutamia juoruja.
"Ja tästä et ole minulle mitään puhunut ennen! Kuka on niitä sinulle
sanonut?"
"Saaraleena ja ehkä muutkin".
Joonas oli vimmoissaan.
"Älä nyt tyhjästä" lauhdutteli Johanna. "Mitä tuollaisista huolitaan,
joiden annetaan toisesta korvasta tulla ja toisesta mennä, ja joita ei
vähääkään uskota".
"Etkö ole uskonut?" kysyi Joonas tutkivasti katsellen Johannaa.
"Älä minulta sellaista kyselekään!"
Joonas oli vähän aikaa hyvin miettivän näköinen.
"Anna anteeksi!" pääsi häneltä kuin tulvahtaen. "Minua hävettää. Sinä
osasit antaa juoruille oikean arvon, minä niitä puoleksi uskoin".
"Ei ole mitään anteeksi pyydettävää", vastasi Johanna, "mutta voisitko
sinä entisellä vilpittömyydellä kohdella minua?" Hän silmäili
kiinteästi edessään seisovaa poikaa.
"Älä kysele enää tuollaisia, jos et tahdo kiduttaa minua. Tehkäämme
liitto, ettemme enään milloinkaan tämmöisistä asioista toisillemme
puhu. Saattaisi käydä, että niiden kautta tulis sokaistuksi koko
elämämme onni!"
Joonas hapuili syleilläksensä Johannaa, joka vastustelematta laski
päänsä pojan rinnalle.
"Ja nyt lopuksi", alkoi Joonas lemmenkuiskausten perästä taas
järkevästi puhua, "on ehkä parasta, että ensi sunnuntaiksi toimitamme
itsemme kuulutuksiin".
"Se on sinun tahtosi", vastasi Johanna punastuen kasvoilta.
"Mutta mitähän sinun isäsi sanoo?"
"Hän on niin välinpitämätön, ettei ole milloinkaan minulle sanaakaan
virkannut näistä asioista".
"Huoliikohan hän minusta vävyksensä?"
"Kylläpä meillä tarvitaan miestä. Mutta, taitaa sinun kärsivällisyytesi
tulla koetelluksi?" arveli Johanna surullisesti.
"Aika tuopi uusia neuvoja. Ehkäpä sitä toimeen tullaan, jos ei, niin
onhan sitä tilaa maailmassa".
"Toivokaamme sitä".
"Niin, toivossa on hyvä elää!" säesti Joonas. Hän etsi Johannan käden
ja painoi sormeen kultaisen ja kaksi hopeaista sormusta. Sitten veti
hän povestaan esiin paperimytyn ja pani sen Johannan syliin. Seurasi
sydämmellinen kädenpudistus ja herttaisia naurahduksia. Monen
kursastelemisen perästä aukasi Johanna paperikäärön. Sieltä tuli esiin
kaksi punanukkaista silkkihuivia.
"Voi kun on kauniita!" kehui Johanna.
"Ei ole!" väitti Joonas.
"Ovat ne, liian kauniita minulle".
"Vielä kauniimpia ostan kun kaupunkiin menemme".
"Et saa ostaa!"
Tuohon suuntaan nyt väittely kävi, ja keskustelu iloisempaa laatua
kesti vielä hetkisen aikaa. Äskeisen pienen kinastuksen perästä tuntui
sovinto ja rauha niin herttaiselta. Utukuvat, joita toivova
mielikuvitus tulevaisuudesta loi, näyttivät niin selviltä ja varmoilta.
Uni, joka vihdoin suloiseen vaippaansa heidät kääri, jatkoi valveilla
syntyneiden mielikuvien hupaisaa leikkiä.