Muutama päivä oli edellisestä kulunut. Hallaa oli maassa, ilma sumuinen
ja keveästi sekautui Teerelän takanpiipusta pölisevä savu siihen.
Kiinni ollut porstuan ovi avautui jo kello 4 aamulla ja Johanna
ilmestyi portaille. Astui luttirakennusta kohti ja alkoi koputtaa
jauhopuodinoveen:
"Maija nouse ylös!" hän huusi. Vastausta ei kuulu. Kolkutus
uudistettiin lujempaa. Maija jo herää ja vastaa. Samat temput
uudistettiin vähän kovemmassa muodossa toisen lutin ovella, missä
renkipoika makasi. Sieltä vaan ei kuulunut mitään vastausta. Johanna
otti kiven ja heitti sen lutinoveen. "Noh!" kuului sieltäkin. Maija
silloin jo tuli lutista ja meni Johannan kanssa tupaan. Siellä rupesi
Johanna herättämään miehiä:
"Isä, kello on kohta 4, nouskaa riihelle!"
"Nooh! ei sinne nyt niin hätää ole", arveli ukko. Nousi kuitenkin
istuvilleen. Johanna taisteli Heikin kanssa: "Nouse riihelle, muiden
riihistä alkaa jo kuulua varttain ääniä".
"Älä nyt ... kyllähän tässä vähemmälläkin", murisi Heikki ja kääntyi
rauhaa etsien seinään.
Isäukko oli jo sillävälin ehtinyt nousta ja puki vaatteita päällensä.
Poikakin oli jo lutista tullut. Puettuaan isäntä otti viinapullon
kaapista, ryyppäsi itse ja tarjosi muillekin. Jokainen ryyppäsi,
Heikkikin, joka vielä oli sängyssä, sai osansa.
Kaikki toiset olisivat jo olleet valmiit lähtemään, mutta Heikillä oli
vasta housut jaloissa. Hän etsiskeli ympäri huonetta muita vaatteitaan,
silmät harastaen ja tukkapörrössä. Johanna käänsi vesipadan tulelle ja
korjasi puut takassa, etteivät poissa oltaissa vierähtäisi lattiaan.
"Lähdetään menemään!" sanoi isäntä, kun näki toisten olevan valmiina.
"Jos me rupeamme tässä Heikkiä odottamaan, niin on puolipäivä ennenkuin
riiheen ehdimme".
He lähtivät. Hyvä puoli-tuntia sen jälkeen Heikki vasta asteli samaa
tietä.
Johanna ei kuitenkaan kauan joutanut riihessä olemaan, sillä hänen
täytyi palata kotiin laittamaan ruokaa ja korjaamaan karja päiväksi
laitumelle. Tuskin oli hän ehtinyt kotiin ja saanut itseään hiukan
puhdistettua, kun Saaraleena astui tupaan.
"Varhainpa Saaraleena nyt on liikkeellä!" sanoi Johanna pyyhkien
pestyjä kasvojaan.
"Täytyy olla, köyhän täytyy olla aamusta aikaisin myöhäiseen iltaan
liikkeellä, jos elää tahtoo".
"Mitä turhia! Ei Saaraleena vielä niin kovin köyhä ja kurja ole; ja jos
kovin vanhaksi elätte, niin kyllähän ruoti elättää".
"Jumala varjele ihmistä ruotiin joutumasta, kyllä siinä ainakin
tarkenee; tottahan Herra korjaakin omansa pois, ennenkuin niin vanhaksi
tulee!"
Johanna ei tähän vastannut mitään, pesi vain astioita.
"Kuules Johanna!" rupesi muori vähän ajan perästä, "mulla olis sulle
asiaa".
"Ja mitä asiaa sitten?" kysyi Johanna naurahtaen ja silmäili
Saaraleena. Tämä lähestyi, pudistaen leikillisesti nyrkkiään ja ollen
hyvin vakava ja hyvän suopa näöltään, hän alkoi:
"Sinä olet hullu, kun pidät Niemelän Joonaan parempana kuin Kuppilan
Iikan, olet jo. Mitä Joonaan rahat ovat Iikan rikkauksiin verrattuna!
-- Ei mun asiaan tule, mutta minä pidän sinusta niin kovin paljo --
sinä olet kun oma lapsi; olet aina ollut hyvä mua kohtaan ja sen tähden
minä sullen niin kovin soisin hyvää, lapsiparka. -- Eipä sulla ole
monta hyvänsuopaa, jos ei mullakaan. Orpo ja köyhä, ne ovat kun
sisaruksia. Ja jos sinä saat kovasydämisen miehen, etkä uskalla enää,
niin kuin ennen, köyhillekään antaa mitään... Köyhäin siunaus auttaa
paljo, -- auttaa se, usko jos tahdot, lapsiparka", ja muori totisesti
itki ja vuodatti kyyneleitäkin.
Johanna katsahti epäluuloisesti muoriin, mutta rupesi kuitenkin häntä
lohduttamaan ja surkuttelemaan.
"Älkää tyhjää itkekö", Johanna kyllästyneenä sanoi. Saaraleena lähestyi
ja laukasi:
"Ota, kuule, Kuppilan Iikka! Sulta ei tule milloinkaan leipä
puuttumaan, sen tiedät ilman mun sanomattanikin".
"Minä olen köyhä, enkä kelpaa niin rikkaan verroille pantavaksi. Tyydyn
vaan köyhempään ja ajattelen, että Jumalalla on enemmän jakamatonta
kuin jaettua tavaraa".
"Älä, lapsikulta, luule sentään, että Jumala tulee tavaroitansa
maasjalkaisin jakamaan. Ei tule, ei. Mutta Jumala siunaa hyville ja
pulskille tytöille rikkaita sulhasia. Niin, niin siunaa. Joo".
Johanna pani pesemänsä astian pois kädestään ja asettui seisomaan
Saaraleenan eteen, asetti kätensä lantioille ja sanoi:
"Saaraleena! tämä asia rupeaa käymään jo liian pitkälle. Kuppilan
Iikasta en huoli, en, vaikka seisois rahatynnyris korvia myöten. Tämä
on viimeinen sanani tästä asiasta!"
Muori hämmästyi niin, että perääntyi askeleen. "Kuinka on kovapäinen ja
omaa etuansa ymmärtämätön!"
"Oma on asiani!"
"Pahahenkikö sinua siihen Joonaasen kiinnittää!? -- Taidat luulla
että se aina pysyy yhtä nuhteettomana ja juomattomana, mutta odota!
Kyllä vielä juo niin kuin muutkin miehet ja kuuluupa nytkin jo
salaisesti -- --"
"Valehtelette läpi kuuman kurkkunne!" huudahti Johanna tulipunaisena
kiukusta.
"Älä kovin huuda! En minä sitä omasta päästäni sano, olen kuullut sitä
paremmilta ihmisiltä kuin sinä ja minä. -- Vai valehtelen minä! Koska
olet mun valheisiini kompastunut?"
"Jo sata kertaa! Ja kehtaatte vielä kysyäkin".
"Opi puhumaan ihmisittäin vanhemmillesi ihmisille! -- Vaikka olenkin
köyhä, ei ole kukaan mun nenäni päälle astunut eikä ikipitkinä päivinä
valheesta soimannut, vaikka olen näin vanhaksi elänyt. Puhtaat --
Jumalan kiitos -- ovat aina jälkeni olleet; eikä kukaan ole ikänä niin
hävyttömästi valehteliaksi soimannut, kun sinä, -- pyyh, yh, yh, yh,
yyh!" ja muori alkoi itkeä kollottaa.
"Älkää itseänne vain puhki itkekö; sanokaa, kuka teille on sanonut,
että Joonas juo, sillä siitä pääsee".
"En minä ole mikään kielten kantaja, enkä sano, kuka sitä mulle kertoi,
mutta valehtelia en silti ole, sen sinun pitää tunnustaa!"
"Jopa kai!" virkkoi Johanna ivallisella totisuudella, ja jatkoi: "Joko
nyt on asianne sanottuna?"
"Sen vaan sanon, ja muista mun sanani, että vielä sunkin kopeutes
maailma masaa. Masaa! Etkä sinä niin hyvää miestä saa kun luulet".
"Hyvästi nyt!" nauroi Johanna ja puuhaeli perunoita pataan.
"Hyvästi, hyvästi! Mutta katua saat, että mua näin kohtelet, häpeemätön
iso-suu! --"
"Minun olisi kai nytkin pitänyt pistää mosseloonne voit, juustot ja
leivät kieltenkantamisenne palkaksi, ja kiittää vielä! No kiitos vaan
tällä kertaa!"
Saaraleena liikkui ulos talosta niin sukkelaan kuin kipeät raajat
suinkin sallivat, puhisi ja mutisi mennessään.
Tiellä sattui Kuppilan Iikka tulemaan vastaan.
"Tuletteko Teerelästä?" kysyi edellä mainittu.
"Tulen, ja sen sanon myös sulle, että heitä hiiteen sen Johannan
meinaaminen! Tottahan niitä nyt on vielä ihmisiäkin. -- Olin vähällä
pääni menettää. -- Entä se nyt vasta on täysi piru".
"No no!" keskeytti Iikka, "olkoon se nyt sillään. -- Älkää te nyt sitä
vain ympäri maailmaa hoilottako, että minä olen teidät pyytänyt
kosimamieheksi".
Iikka meni jo, eikä kuullut Saaraleenan huutelemisia.
"Kyllä minä olinkin tomppeli!" murisi Iikka hammastapurren mennessään,
"kun tuommoisen panin asialleni".
Hän haukkui ja noitui itseään siitäkin, ettei ollut ennen Johannan
kanssa kauppoja tehnyt kuin Joonas ehti.
Saapui riiheen, alkoi siellä hurjasti lyhteitä paukutella ja katkoi
useita varstan-niskoja. Työtoverinsa katselivat häntä kummastellen.
"Pahahenkikö tuota Iikkaa riivaa?" sanoivat, eivätkä osanneet
aavistaakkaan, että poika koetti tällä tavoin haihduttaa rukkasten
tähden polttavaa kiukkua.