Sinä iltana oli monella likiseutulaisella asiaa pitäjään
vankikulettajan taloon uusia vankeja katsomaan. Tämän päiväinen tapaus
ei kuitenkaan ollut niin tavaton, eikä murhamiehen näkeminen siihen
aikaan niin harvinainen, että sen vuoksi olisi sinne niin riennetty,
päinvastoin olivat semmoiset tapaukset hyvin jokapäiväisiä; mutta
uusien vankien katsominen oli tullut niin yleiseksi tavaksi, että sinne
mentiin niinkuin kirkkoon, ainoastaan tavan vuoksi. Tietysti oli
jollakulla erityisiä syitäkin.
Sinne oli saapunut useita Teerelän Villen "vanhoja ystäviä" ja tuoneet
kukin taskumattinsa muassaan. Näistä sai Ville auttavaa helpotusta
sydämensä surulle, joka alussa tahtoi kokonaan lannistaa hänen uhmaavan
luontonsa. Ville alkoi pian juopua ja rupesi tanssimaan ja hyppimään
hurjana ympäri huonetta, kerskuen urotyöstään. Lähelle sattuvia hän
ylpeästi sysi ja näytti olevan siihen aikaan koko talon herrana.
Kahleitaan pudisteli hän yhteen jaksoon ja ihanteli niiden heleätä
soittoa.
Joonas istui synkkämielisenä loukossaan. Joku ystävä, Joonasta itseään
vähän vanhempi mies, istui hänen vieressään ja koki saada lohduttamalla
häntä vähän iloisemmalle tuulelle.
"Älä nyt sentään niin kovin sure, en minä luule sen niin vaarallista
olevan", kuului ystävä sanovan.
"Niin luulen minäkin", Joonas vastasi alakuloisesti, "mutta se on
kuitenkin varmaa, että hän kantaa lujasti päälleni, ja minun täytynee
jonkun ajan istua linnassa".
"Vaan mitäs tuosta suret, jos täytyykin jonkun aikaa ruunun leipää
syödä, kun tietää kuitenkin, että siitä pian loppu tulee; toista se on
Villen, joka varmaan saa täyden pasman vuosia, eikä hän ensinkään näytä
surulliselta".
"Mutta hänellä onkin toinen luonto kuin minulla; hän pitää kunnianansa
saada kuulua murhamiesten joukkoon vaan minua hirmustuttaa kun
ajattelen, että minunkin pitää semmoiseen seuraan".
"Onhan se vaikeata rehelliselle ja aralle luonteelle, mutta täytyy
kantaa miehen tavalla kohtalonsa taakkaa ja kylläpä siihen vähittäin
tottuukin".
"En minä voi milloinkaan tähän tottua ja Jumala minua siitä
varjelkoonkin!"
"No niin, mutta niin paljon täytyy siihen kuitenkin suostua, ettet
siellä oloajalla kuoliaaksi itseäsi murehdi".
"Taitaapa niin olla, mutta vaikeaksi se kuitenkin käy".
Puhe keskeytyi nyt, sillä kumpasenkin huomio kääntyi ulos, kun pihaan
ajoi Teerelän isäntä. Hänen rattaansa jyskyivät kovaäänisesti pihan
kiviä vasten ja sen kuulivat jo muutkin tuvassa olijat.
"Siellä tulee isäsi!" huudettiin Villelle.
"Niin siellä tulee Teerelän isäntä!"
"Jopa tulee vanha Masakin!"
"Kas äijää!" virkkoi Ville, katsoen myöskin ikkunasta pihalle, -- "entä
hänkin tulee. Katsokaapas te siinä, jotka paremmin näette, kommottaako
povessa viinapullo, -- haa, luulen minä ettei se tyhjin käsin tule, se
poika!"
"Hänen housujensa lakkari kommottaa, niin kuin ainakin. Kas sitä!
Sieltä välkähti pullonsuu kun ukko tarkasti korkkia, ja poves on toinen
pullo. Kas vaan kuinka on varaa". Näin haasteli muuan Villen ystävä.
"Ha haa!" nauroi Ville. "Ukko on silloin aina tavallisenansa kun pullo
lakkaria kommottaa, ja silloin on hän tavatonna kun lakkari on tyhjänä.
Ei se tule huonosti poikaansa katsomaan. Mutta onpa hän jo itsekin pari
kertaa heluja kannellut, se äijä".
Ville istui pöydän edessä olevalla penkillä ja lauloi:
"Kakolamäki on komea taloo,
Vaikk'ei se tänne näjy,
Siell! on monen likan henttu
Ja monen mamman vävy".
Poika lauloi vielä kun isä astui tupaan.
"Se on oikein, poika! Onpa vielä vähän jälellä karskia luontoasi!"
sanoi ukko tullessaan tupaan.
Kaikki läsnä olevat odottivat ukon tulevan sisään hurjana ja
kiroilevana, mutta suureksi kummastuksekseen näkivät he hänen menevän
hiljaisesti vangin luo istumaan, ja tuijottavan sanaakaan virkkaamatta
tämän rautoihin. Tuo hiljainen käytös kummastutti kaikkia, enimmin
Villeä, joka ivaten sanoi:
"Mitä nyt tuossa niin surullisena arvelette?"
Ikäänkuin horroksista kavahtaen, huudahti ukko:
"Kun niin nolosti löit, että siitä kohta elämä-ikuinen reisu tulee!"
Villeä vähän hämmästytti ukon lause, sillä hän oli pitänyt melkein
varmana, että vanhus tulisi hänen töitään ylistelemään ja kehumaan, --
ukko tulikin moittivana ja nuhtelevana.
Nuorukaisen otsa synkistyi ja suuremmalla vakavuudella, kuin hänessä
tähän asti oli huomattu, hän virkkoi:
"Nuhteitten kanssako tänne tulette? Se nyt on jo myöhäistä ja turhaa;
antakaa pikemmin ryyppy jos teillä on".
"Oikeastaan en tahdokaan nuhdella sinua, sillä mies lyö ja miestä
lyödään. Lyön minäkin kun paikalle passaa ja lujasti lyönkin. --
Viinaako kysyt? Oleman pitää, enhän muuten olisikaan Teerelän Masa",
puhui ukko ja nosti pullon taskusta pöydälle.
Nyt tuli pöytäpenkille istumaan muuan juopunut vetelys, jonka suu oli
monessa vintturassa. Hän tarjosi kättä Teerelän ukolle, ja sammalsi:
"Ky-kylläpä tuotkin p-pojallesi lohdutusta oikeaan aikaan, va-vanha
veli".
"Mitä, oletko täällä sinäkin? Kai tekee mieles viinaa? Tule nyt, niin
saat tilkan suuhusi".
"Tiedät sen itsestäsikin, vanha juoppo". Vetelys lähestyi jo pöydällä
olevaa viinapulloa.
"Pahuus vieköön!" kirkui toinen, "sinunko siitä, aivan alkamattomasta
pullosta pitää ensimmäisenä kostuttaa mädänneitä huuliasi! Ventta holl!
minä ensin. -- Äh! Hyvää se keittää ainetta, se Kuppilan Simuna. -- No
Ville! ota nyt kulaus tuosta, äläkä hiidessä vaan minulle suruasi
näytä".
Ville otti pullon ja nieli siitä useita kulauksia.
"No maistuuko?" kyseli ukko.
"Väkevää on", tunnusti Ville.
"He heh! Minä takaan Simunan, että kun siltä saa sitä paremman tapin
takaista, niin tuntuu se miehessä, sen takaan", jutteli isä. "No tule
nyt sinäkin Jussi saamaan paikalle".
Jussi tuli irvistellen, asetti pullon huulillen ja rupesi juomaan.
Teerelän ukolle tuli hätä käteen, kun näki, mitä luikoa viinansa
klunkahdellen solui alas toisen kulkusta. Hän tarttui kiinni pulloon ja
veti sitä pois juojan huulilta, riidellen.
"Tänne pottuni! -- Vai sinä sen kaikki joisit! -- Stop! sanon minä, ja
nyt ei enään tippaakaan sinun suuhusi".
Se toinen maiskutteli huuliansa ja näytti ikävällä katselevan pulloa,
joka vietiin pois.
Isä ja poika kallistivat ahkerasti pulloa, ja tulipa useat läsnä
olioistakin tuon tuostakin ryypyn saamaan.
Ville lauleli, ja näytti olevan tavattoman iloisella tuulella.
"Saakelin hurja luonto tuolla pojalla!" myhäili isäukko.
"On, ei häntä näy huolet painavan", kehui joku ryypyn toivossa.
"Saakelin vahinko vain, että noin nuorella ijällä pitää niin pitkälle
reissulle", arveli toinen.
"Niin se on", myönsi Teerelän ukko. "Mun pistää vihakseni kun niin
nolotteli! Toista olis, jos minä sinne olisin menevä, minä, vanha
kanto, josta ei kenellekään olisi mitään kaipausta".
"Mitäs minä muuta kun laulelen vaan,
Näin hurjanlainen poika,
Kun ei mull' ole kotoa
Eikä kultaa suremassa".
"No älä nyt, ... koto sulla on yhtä hyvä kuin monella muullakin",
nuhteli isäukko.
"Se on kumma, ettet sinä ole jo ketäkään saanut tapetuksi, vaikka et
elämänijässäsi olekaan muuta tehnyt kun tapellut", sanoi muuan, joka ei
ollut mielestään saanut kyllä usein Teerelän ukon viinapullosta
maistella.
"Mitä sanot, sinä lökäpöksy? tahtoisitko tapella, vai mitä?" Matti ukko
kavahti vihaisena penkiltä.
"Mikä lökäpöksy? Mikä sika? Sanoppas se toisen kerran, sinä Teerelän
retu-Matti!"
"Sinä sika! Tahdotko tapella vai mitä mötköttelet?"
Vähällä oli tappelu syntyä, mutta miehet kokivat asettaa Teereläisen
äkeätä mieltä ja tuo riitaveli johdatettiin pois koko talosta.
Edellinen kuitenkin vielä hyvän aikaa hyppi ja kerskaili sekä piti
puhetta siitä, joka oli pois, pakoon, lähtenyt heti kun hän, karhu, oli
ylös kavahtanut.
Niemelän Joonas istui vielä yhtä hiljaisena loukossaan, ja nyt vasta
huomasi Teerelän ukko hänet.
"No Joonas!" huudahti hän ja kävi tämän luo. "Kuinka, oletko sinäkin
täällä? Mitä sinä olet tehnyt? Otappas täältä kulaus, heh!"
"Enpä juuri välitä kulauksesta", Joonas vastasi synkästi.
"Etkö välitä? Ota vaan, äläkä ylpeile. Mutta sano nyt jo ketä sinä olet
löylyttänyt, taikka mitä varten sinua on tänne tuotu?"
Joonas maistoi viinaa. "Ettekö te sitten tiedä ketä minä olen lyönyt?
Eikö poikanne Heikki ole jo kotiin tullut?"
"Ryökäle, sitä en muistanutkaan! -- Entä se Heikki voivotteli siellä
sängyssä, että häntä on Niemelän Joonas lyönyt. Mutta minä en ymmärrä
mitä sinua sentähden tänne on tuotu".
"Sitä en minä tiedä myöskään. -- Oliko Heikki hyvin heikko?"
"Joutavia! Se on turhaa meidän Heikin tähden tuossa noin murheellisena
istua. Nouse ylös ja ryyppää tästä Villen mukana. Katso eipä hänkään
sure, vaikka luultavasti on pitempi reisu edessä kuin sinulla. Hei
poika! ylös tänne ryyppäämään Villen kanssa! Te olette molemmat aika
poikia, kunnon poikia!" Ja ukko koki innoissaan vetää Joonasta penkiltä
pöydän luo.
"En lähde, ei minun haluta viinaa", vastusti Joonas jäykästi.
"Älä nyt vastustele, poika, tule!"
"En".
"Antakaa olla, älkää haastako riidanpäälle", esteli Ville, joka ei
näyttänyt yhtä suosiollisella mielellä kuin isä, odottavan Joonasta
pullovieraaksi, sillä hänellä oli jotain vanhoja sakkoja muistissa.
Ukko kuitenkin repi yhä Joonasta takin rintapielestä, vaatien häntä
lähtemään pöydän luo. Mutta Joonas piti hyvästi paikkansa ja vakuutti
usein tuskastuneena: "Päästäkää irti, minä en huoli viinastanne, johan
ryyppäsin".
Sillä välin ryypiskeli Ville toisten tovereinsa kanssa pöydän luona.
Muuan iäkäs ruotimummo istui oviloukossa katsellen miesten elämää, ja
virkkoi huoaten:
"Voi tuota hirmuista elämää, kun murhaajaa vaan ylistetään ja
surkutellaan, eikä kukaan näy muistavan sitä onnetonta, joka jo
vaeltelee ijankaikkisuudessa, jonka tuon hirviön puukko hänelle avasi!
-- Voi hurjia ihmisraukkoja, kun ovat hirmuisempia kuin metsän pedot.
-- Oih voih tätä maailmaa! Loppu on käsissä, loppu on käsissä, kaikki
tunnustähdet ja merkit siihen viittaavat -- ho hoi!" -- Mummo ei
kuitenkaan uskaltanut ajatuksiaan muiden kuultavaksi ilmoittaa.
"Vallesmanni tulee!" virkkoi joku, joka katseli ikkunasta pihaan.
Tuo sanoma toimitti jokaiselle huoneessa olialle ainakin pienempää
huolta ja puuhaa. Teerelän vaarikin jätti Joonaan rauhaan, hokien: "No
kun et tule, niin ole tulematta". Sitten meni hän poikansa luo ja
kuiskasi korvaan: "Ole rohkea vaan, äläkä hämmästele kun vallesmanni
tänne tulee, älä säiky, saakelin poika!"
Kaikkein huomio kääntyi nyt oveenpäin, kun kuultiin nimismiehen
tulevan. Tupaan astuessaan tervehti hän tuikeasti pöydän ympärillä
istuville miehille. Miehet sivaltelivat lakkeja päästänsä ja
etsiskelivät sopia syrjäpaikkoja.
"Missä isäntä on?" nimismies kysyi.
"Ei häntä ole nyt kotona", vastattiin joka taholta, ja sitten ryittiin.
"Kukas täällä on, joka pitää huolta vangeista?"
Vähään aikaan ei kuulunut mitään vastausta. Näytti siltä kuin olisi
joka mies halunnut sanoa: "minä" -- siinä kun he nimismiestä
töllistelivät. Mutta emäntä, joka istui takkakivellä lapsi sylissä,
sanoi vihdoin:
"Minä niitä nyt olen tässä katsastanut, kun ei ole isäntä kotona; mutta
hän tulee pian".
Nimismies väänsi päätänsä.
"Oletteko te mikään vanginvartia!" Sitten kääntyi hän pöytään päin ja
sanoi miehille, jotka siinä noloina ja nyt todellakin hiljaisina
istuivat.
"Teillä ei luullakseni ole täällä mitään tekemistä, jonka tähden on
parasta, että menette kukin kotiinne".
Miehet näyttivät vastahakoisilta tottelemaan tuota käskyä; varmaankin
ajattelivat he jotain oikeudestaan, olla missä tahtoo. -- He eivät
kuitenkaan ruvenneet vastustamaan ruununpalveliata, vaan rupesivat
hiljalleen hinkkailemaan ovea kohti.
"Pitääkö minunkin mennä?" kysäsi Teerelän isäntä, joka kuitenkin näytti
otaksuvan hänellä olevan etuoikeuden olla huoneessa.
Nimismies ei vastannut, vaan loi tuikean katseen kysyjään.
"Menkää ulos!" ärjäistiin, kun joitakuita miehiä vielä töllisteli
sisällä, näyttäen olevan toivossa saada jäädä. Penkillä oli istunut
pari selväpäistä miestä, ja nekin nousivat nyt ylös, poislähteäkseen.
"En minä teitä käske, jotka näytätte olevan selvällä päällä, vaan noita
juoppoja", sanoi nimismies näille. Ne istuivat takaisin penkille.
"Häh, pitääkös munkin mennä?" uudisti Teerelän isäntä kysymyksensä.
"Teette kuinka tahdotte -- -- ettepä taida saada enään kovin useasti
olla poikanne parissa".
Tämä oli asianomaiselle tyydyttävä vastaus, ja hän rupesi piippua
lataamaan. Sitten meni hän nimismiehen luo ja paksuja savukiehkuroita
puhallellen alkoi jutella:
"Poikani on vähän kovakourainen, samoin kuin minä itsekin. -- Kuuluu
lyöneen vähän liian lujasti, -- taitaa olla pitkällainen reisu edessä?
-- Minua vähän surettaa, -- olisin suonut itse olevani poikani sijassa.
-- Näin vanhana ei olisi enään lukua missä aikansa viettäisi, -- mutta
kun nuoren pojan pitää sinne mennä, niin sapettaa sentähden, kun ne
ovat sellaisia heikkohenkisiä, että niin pienestä haavasta kuolevat".
"Älkää lörpötelkö", keskeytti nimismies äreästi. "Murhattu on murhattu,
eikä se siitä enään eläväksi tule, vaikka kuinka poikaanne
puollustaisitte. Ajatelkaa vähän kuinka katala työ tuo on, kun
katkaisee toisen elämän parhaassa iässä! Jos osaatte ajatella, niin
ajatelkaa kuinka hirmuista tuo on!"
Ukko etääntyi nimismiehestä, hokien: "no niin". -- Mutta sen enempää ei
siitä tullut.
Nyt vihdoinkin meni nimismies Joonaan luo.
"Kuinkas täällä sinun aikasi kuluu?" kysyi hän.
"Meneehän tuo niinkuin märkä palaa", vastasi Joonas hiljaa.
"Kuka on sinun kiinni pannut?"
"Vankivartia".
Nimismies kävi emännältä ottamassa kimpun kahleitten avaimia. Huoneessa
oli jotenkin hiljaista, jota ainoastaan Teerelän ukko tahtoi
lorinoillaan häiritä. Kaikki odottivat uteliaisuudella, mitä nimismies
avaimilla tekisi. "Se kytkee vangit seinään", kuiskasi joku, ja sitä
näytti aavistavan Joonaskin. Katkerasti hymyten sanoi hän kolkolla
painuneella äänellä, kun nimismies häntä lähestyi:
"Panetteko minun vielä seinään kiinni? Kyllä ilman sitäkin täällä
pysyisin. -- Onko pahatekoni todellakin niin hirmuinen, että epäillään
minun karkaamistani? Jos niin on, niin viekää minut heti linnaan, ettei
tarvitsisi täällä tuttuin ja ystäväin keskellä kärsiä".
"So, so! älähän nyt niin hätäile, -- minä lasken sinut vapaaksi".