"Tuota", sekaantui Teerelän vaarikin taasen puheesen, -- "tuota noin,
sen meidän Heikinkö tähden tämä Joonas on kiinni? Mitä lempoa! Kyllä
meidän Heikki tarvitsisi semmoisia löylytyksiä joka päivä. Ei se
kannata semmoisista asioista miestä kiinni panna; laskekaa irti vaan".
"Niinkö tekin arvelette?" kysyi nimismies naurahtaen.
Tuosta naurahtamisesta tuli ukko niin hyvilleen, että kessutteli, kädet
housuintaskuissa, hyvin lähelle nimismiestä.
"Niin, laskekaa irti vaan. -- Saakeli soikoon! kyllä niin paljon pian
tulee toista koskemaan joka mies".
Äkäisillä silmäyksillä katsahteli Ville isäänsä, nimismiestä ja
Joonasta. "Olisipa tuota nyt vähän aikaa saanut tehdä seuraa", hän
ajatteli. Sillä tuossa kun hän istui ja katseli miten nimismies väänsi
auki kahleitten lukon, ei hän voinut olla tuntematta kateutta
mielessään, kun näki toista vapaaksi laskettavan. Ja vaikka hän
ylvästellen kerskaili hurjuudestaan, niin huomasi kuitenkin
käytöksestä, että hänkin tunsi vapauden autuaallisuuden, vankeuden
kurjuuteen verrattuna. Hän oli nojautunut pöytää vasten ja pää lepäsi
käsien nojassa. Siitä näki hän, vaikka ei ollut katselevinaankaan,
miten kahleet hellitettiin Joonaan jalasta ja heitettiin loukkoon.
Ville tunsi että olisi voinut syleillä nimismiestä, jos tämä olisi vaan
voinut samoin loukkoon heittää hänenkin kahleensa. Tuota hän nyt
mietti, koska siihen oli tilaisuutta, kun ei enään juopuneita tovereita
ympärillä rähissyt. Kohtalonvarjot levisivät hänen ympärilleen synkkinä
ja poistamattomina.
Ukko oli nukahtanut pöytäpenkille, ja kuorsasi siinä, vaahtopursuja
suupielessä.
"Niin, nyt lasken sinun kotiisi", sanoi nimismies Joonaalle,
heitettyään kahleet nurkkaan. "Minä kävin Teerelän Heikin luona ja sain
tietää, ettei hän ole saanutkaan mitään vaarallisempaa vammaa.
Kuitenkin saat kiittää häntä siitä, ettei hän vaadi enään mitään
kannetta sinun päällesi nostettavaksi. Varo itseäsi toiste tappeluun
menemästä, sillä minä tiedän, että sinulla on luja käsi, joka saattaa
pian aavistamattasi tuottaa itsellesi turmion".
"Minä menin sinne ainoastaan hakemaan pois veljeäni, enkä ensinkään
tappelunhalussa; vaan ne alkoivat ahdistaa niin, että minun täytyi
vähän puollustaa itseäni".
"Niin, niin, minä tiedän sen; sepä syy sinun nyt juuri vapaaksi
auttoikin".
"En minä ymmärrä, kuinka voisin teitä kyllin kiittää --".
Joonas hapuili nimismiehen kättä.
"Ei mitään kiittämistä. Mene nyt vaan kotiasi, ja pidä tämä tapaus
varoituksena koko elämäsi aikana". He pudistivat toisensa kättä.
"Kyllä, kyllä, -- hyvästi nyt vaan ja kiitoksia".
Joonas lähti keveillä askeleilla ja keveällä sydämellä.
Ville kavahti kuin syvästä unesta, kun nimismies Joonaan lähdettyä
astui hänen luoksensa ja lausui:
"Mitäs mietit?"
"Enpähän juuri mitään", vastasi Ville, karttaen niitä silmäyksiä, jotka
häntä ahdistivat.
"Joko alkaa selvitä työsi kauheus omissakin silmissäsi?" uteli
nimismies.
"En minä ole ensimäinen, enkä viimeinen, joka on murhan tehnyt, enkä
minä ole yksin syypää, kyllä muutkin löivät sitä, vaikka ei niiden
päälle voi kukaan todistaa".
"Etkö kammoksu edessäsi olevaa retkeä?"
"En. Hurja luonto ei vähistä surkeile!"
"Vai niin; sinä olet erinomaisen raaka niin nuoreksi".
"Tottapa olen tullut sukuuni; -- isäni makaa tuossa niinkuin sika, ja
hänen isänsä veli on murhasta mestattu".
Nimismies nyökytti päätänsä ja poistui. Ville laski taas päänsä
käsiensä nojaan. Oltuaan vähän aikaa siinä asemassa putosi pari suurta
kyynelpisaraa pöydänkannelle. "Voi nuoruuttani, voi nuoruuttani!" hän
huokasi raskaasti. Nousi ylös ja rupesi kävelemään lattialla
edestakaisin.
Kaikki vieraat olivat jo silloin menneet, paitsi ruotimummoa, joka
istui vielä pakallaan, ja Teerelän ukkoa, joka penkillä nukkui.
"Jokohan rupeaa joltakin tuntumaan?" mutisi ruotimummo, kun näki Villen
kasvoista, että hänellä oli jotain sisällistä tuskaa.
Ville painoi kädellään polttavaa rintaansa ja lauloi:
"Linnan klasin kalterilla
Mä seison suruissani,
Siinä mä vuodatan kyyneleeni
Ja muistelen ystävääni".