Kummastukseksensa näki Johanna tupaan tullessaan, että Heikki oli
noussut vuoteeltaan, ja etsiskeli pöytälaatikoista ja kaapeista ruokaa
suuhunsa.
"Joko se äijä meni?" kysyi Heikki, nähtävästi hämillään. Sillä hän
aavisti, että Johanna kummasteli hänen pikaista parantumistaan.
"Jo", vastasi Johanna, katsellen todellakin kummastuksella veljeänsä.
"Mitä siinä töllöttelet? Laita että saan syödä!" hurisi sairas jotenkin
terveesti.
"Eikö se saa vähän kummastuttaa, kun sinä niin heikosta lyödystä tulit
noin pian terveeksi?"
Johanna puhui ivallisella äänellä.
"Terveeksi! -- Kuka sanoo, että minä olen terve? Mutta täytyyhän
yrittää edes syödä, jos ei mieli nälkään kuolla".
"Mutta eikö vähän niinkuin kaivele omaatuntoasi, kun sinun tähtesi
täytyy toisen istua vankeudessa, eikä sinulla luullakseni ole
kirpunkipua, ainakaan enää huomenna?"
"Vai niin. Sinä tahtoisit, ettei kenenkään, joka minua lyö, tarvitseisi
saada siitä mitään rangaistusta. -- On siinäkin sisaren luontoa, on! --
Luulet kai saavasi Niemelän Joonaan mieheksesi, epatto! Mutta sitäpä
luullakseni saatkin odottaa, tunteehan sinun ilkeän luontosi jo kaikki
ihmiset. -- Jos on minulla luontoa, niin on sinulla kahta hirveämpi --"
"Hillitsehän jo suus, kelvoton! Ja sano milloinka olen ajatellut
saavani Niemelän Joonasta valehtelija! -- Jospa jolloinkin olisinkin
sitä ajatellut, niin tiedänhän, että semmoiset toiveet olisivat turhia,
kun sinä ja Ville olette hurjalla elämällänne saattaneet koko perheen
ja talon perikatoon. -- Joonas on kunnon mies, eikä luultavasti halua
milloinkaan semmoisen miehen langoksi kuin sinä olet --".
"Kas kas kas! Ottipa luontoon, niin kuin pitikin, mutta --"
"Salata en tahdo sinultakaan, että surkuttelen Joonasta, joka ei ole
milloinkaan ennen tappeluihin sekautunut, kun hänen täytyy nyt istua
raudat jaloissa semmoisen miehen tähden, joka ei muuta osaakaan, kuin
juoda ja tapella --"
"Etkö sinä tuki nyt jo suutasi!" huusi Heikki ja ryntäsi sisartaan
kohti. Mutta tämä nähtyään, että vihuri lähestyy, pakeni ulos kovalla
vauhdilla ja löi oven perässään kiinni. Portailla tölmäsi hän yhteen
sisään pyrkivän nimismiehen kanssa. Kumpaseltakin pääsi huudahdus.
Heikki, joka aikoi rynnätä sisarensa perään, kuuli jo, kun hän oli
tuvan kynnyksellä, että Johanna sattui portailla jonkun kanssa yhteen.
Sen johdosta teki hän viisaan päätöksen: veti oven kiinni ja meni
sänkyyn vällyjen alle odottamaan mitä tuleva oli.
Hämmästyneinä tuosta aavistamattomasta yhteentörmäyksestä, ponnahtivat
Johanna sekä nimismies takaperin.
"Mitä elämää te täällä pidätte?" kysyi viimemainittu vihdoin.
Johanna ei vastannut mitään, vaan astui häpeissään silmät alaspäin
luotuina tupaan; nimismies seurasi jälestä.
"Käykää istumaan", kehoitti Johanna matalalla äänellä.
Vieras seurasi kehoitusta ja istahti penkille. Johanna katseli
ikkunasta ulos; hyrähti vihdoin itkuun.
Nimismies katseli sääliväisesti tyttöä, ja kysyi:
"Kenenkä edellä sinä äsken ulos juoksit?"
Johanna katsahti epäröiden ovisänkyyn päin. Kyselijä seurasi Johannan
silmäin kulkua ja kysäsi vihdoin:
"Missä Heikki on?"
"Tuolla", vastasi Johanna matalalla äänellä, ja viittasi kädellään
sänkyä kohti.
"Onko hän hyvin heikko?"
"En minä tiedä".
Nimismies astui vuoteen luo, raotti esirippua ja kysyi:
"Kuinka sinä nyt voit?"
Heikki makasi kasvot seinäänpäin käännettyinä ja oli nukkuvinaan.
"Onko täällä huoneessa ketään muita?" kysyi taas nimismies Johannaan
kääntyen.
"Ei", vastasi tämä,
"Heikin edelläkö sinä äsken ulos juoksit?"
Johanna tyrskähti taasen itkemään ja peitti kasvonsa esiliinallaan.
"Jos sinä menisit vähäksi aikaa ulos, meillä olisi Heikin kanssa kahden
kesken puhuttavaa".
Johanna lähti ja otti lypsin-astiat mukaansa, sillä Maija jo kuului
ajavan lehmiä tarhaan.
"Kuinka sinä voit?" kysyi nimismies taas, päästyään Heikin kanssa
kahdenkesken. Kysymys koski kuuroja korvia.
"Kuuletko sinä!" Tämä lausuttiin jo kiivaanlaisesti, ja Heikki sai
luultavasti tuntuvan töytäyksen kylkeensä, koska kiljasi sairaan
äänellä:
"Ai-ai!"
Nimismiehen silmät iskivät tulta, mutta hän hillitsi kiukkunsa ja
jatkoi kyselemistään ivaillen:
"Vai niin, koskiko se noin? Oletko siis hyvin kipeä?"
"Minä olen aivan kuin rikki piiskattu".
Heikki käännähtihe nyt jo lattialle päin.
"Sait luullakseni oikein lämpimän saunan?" jatkoi nimismies.
"Olihan sitä siinä".
"Voitko nousta ylös?"
"Vaivalla kyllä".
"Koetappa nyt nousta, jos voit".
Heikki väänsi itsensä nähtävällä vaivalla sängynlaidalle ja valitteli
kyljessään olevaa kovaa pistosta.
"Oih oh oh!"
"Todellakin näytät kipeältä".
"Oih! niin olen. -- Kyllä se oli kolahdus".
Heikki valitteli kipeällä äänellä yhteen jaksoon. Nimismies alkoi
taasen puhua:
"Oikeastaan tulinkin tänne puhumaan kanssasi tämän päiväisistä
tapahtumista, ja kysymään sinulta josko sinä vaadit pidettäväksi
Niemelän Joonasta vankeudessa?"
Potilas veti syvään henkeänsä, sillä hänessä näytti elävän se toivo,
ettei tuo odottamaton vieras ollut huomannut häntä, kun hän sisarensa
perään kipaisi. Ottaen vielä entistä kituvamman muodon ja äänen, hän
virkkoi:
"Te näette itse, hyvä nimismies, kuinka minä o-ai! kun taas pisti --
olen heikko. Voiko jättää semmoisen työn rankaisematta?"
Nimismiehen poskilihakset nouseskelivat. Vähän ajan kuluttua hän äkkiä
kysyi:
"Kuka se oli, joka äsken tuota tyttöä takaa ajoi, kun minä tänne
tulin?"
Sairas kavahti, vilkasi nimismiestä hätäisesti:
"Mitä tyttöä takaa ajoi?"
"Sitä tietysti, joka tässä oli. Oliko se sisaresi, vai?"
"Taisipa olla, mutta en minä tiedä kuka häntä olisi takaa ajanut",
jutteli Heikki viattoman näköisenä.
"Sinä tietysti, kun ei täällä muita ole".
"Minäkö? -- Jumalan tähden! Kuinka minä nyt ketään kelpaisin takaa
ajamaan?"
"Mutta kukas se sitten oli?"
"En tiedä, herra vallesmanni, minä olen nukkunut vähän, enkä siis tiedä
mitä täällä on tapahtunut".
"Minun siis täytyy kysyä sisareltasi!"
"Ei, älkää tehkö sitä kunnioitettava nimismies. Sisareni on ilkeä
ihminen, ja saattaisi valehdella minun päälleni".
"Mutta minä tahdon selvän, ja pian!"
"Voi! -- olisinkohan ollut houreessa -- ja --?"
"Ja sitten juossut sisaresi perässä".
"Niin --".
"Oletko usein houreessa?"
"Olen hyvin usein, näin kipeänä ollessani, -- oih!"
"Ja luulet siis nytkin olleesi houreessa?"
"Niin, -- en tiedä, josko olisin ollut --"
"Täytyy kysyä sisareltasi".
"Hyvä kunnioitettava vallesmanni, hän valehtelee".
"Entäs, jos sinä valehtelet?"
"En minä -- -- kuinka minä näin kipeänä".
"Kurja heittiö!" karjasi nimismies täydessä raivossa ja hapuili
poveansa kädellään.
"Sinä tunnustat siis, että sinussa oli alkusyy siihen, että Niemelän
Joonas sekaantui tappeluun ja että sinä löit häntä puukolla?" sanoi
nimismies hohuuttaen ja pisti kasakanpiiskan takkinsa hihaan.
"Tun-nus-tan korkeasti kun-nioitettava -- nimismies", hynkkäsi Heikki,
seisoen nöyränä nimismiehen edessä lattialla.
"Sinä menet myöskin huomenna työhön, etkä enään ruikuttele
olemattomasta kivustasi?"
"Menen", lupasi toinen, vilkaisten pelokkaasti kurittajansa
takinhihasta vähän näkyvää piiskan vartta.
"Minä lasken siis Joonaan vankeudesta, jossa hän on tämän päivän saanut
olla, suoraan sanoen, sinun konnuutesi takia".
"Päästäkää vain. Mutta kyllä hänkin jouti vähän saada, kyllä siinä niin
paljo syytä oli, oli jo".
"Sinä siis tahdot että ruvetaan prosessaamaan?"
"Enhän minä, mutta, antaisitte hänellekin vähä..."
"Tätäkö?" kysyi nimismies ja osoitti sormellaan pamppua.
"Niin meinaan".
"Se on minun asiani. Mutta sinä kai et tästä asiasta enää virka?"
"Enhän minä, jos te nyt niin tahdotte... Minä en ole pitkävihainen".
"Hyvä! Mene nyt siis makaamaan pohmelo pois päästäsi, että huomenna
kykenet työhön, kun minä kentiesi tulen katsoman".
Heikki alkoi heti täyttää nimismiehen käskyjä, laskeutumalla takaisin
vuoteelle, todellakin nyt ruumiin puolesta sen verran sairaana, että
täytyi muutamia paikkoja vähän aristaa.
Nimismies lähti. Kun hän astui pihan yli, näki Johanna hänet tarhasta,
missä oli. Tytön mielessä välähti ajatus, eikö hänen pitäisi mennä ja
sanoa totuus, ettei se Heikki niin kipeä ole... Sydäntä kouristi tieto
että Joonas istui vankikulettajalla tuon lurjuksen takia... Mutta jos
nimismies aavistaa, että Joonas ja minä... Ei! En mene. --
Nimismies katsahti pihan yli mennessään karjatarhaan Johannaa: "Kaunis
tyttö!" ajatteli hän, "kuinkahan tullee toimeen noiden petojen kanssa?
Vai lieneekö saman luontoinen kuin miehetkin tässä talossa? Kasvonsa
näyttävät sävyisiltä". Nimismies nyökkäsi sivumennessään Johannalle,
joka ei sitä kuitenkaan huomannut, taikka ei ainakaan vastannut.