Jäätyään yksin kotiin, kului Johannalta aika hitaanlaisesti. Isä nukkui
koko päivän ja ainoastaan joitakuita kyläläisiä sattui pikimältään
pistäytymään. Johanna kutoi sukkaa ja mietiskeli. Toisinaan, kun ei
isäkään sattunut kuorsaamaan, oli tyttö nukahtamaisillaan, mutta
silloin hän meni ulos, huuhtoi kaivo-vedellä kasvonsa ja tuli
virkeämmäksi.
Johanna oli juuri kasvojensa pesun päättänyt, istunut uunipenkille ja
alkanut rivakasti kutoa sukkaansa punaista raitaa, kun ovi avautui ja
sisään astui vaivalloisesti liikkuva vanha eukko, jota kylän kesken
nimitettiin Saaraleenaksi.
Tuskin oli Saaraleena saanut oven sen verran raolleen, että siitä sopi
pään sisään pistää ja nähdä Johannan, kun jo alkoi:
-- "Siunatkoon! -- pitääkö mun uskoa silmiäni, että Johanna olis pois
kisalta. -- Totta totisesti, mitähän nyt pojat sanovat, kun ei tuo
lintujalka ole siellä valssaamas. -- Kyllä Siipelän Kallella ja
Kuppilan Iikalla on ikävä! Tiedän sen varmaan, koska ovat monta kertaa
pyytäneet mun -- mutta mitäs tuosta puhun. -- Kylläpä sinä jo
ymmärrätkin. -- Mutta on siellä vaan monella muullakin kaipausta.
Kehutaan, että Niemelän Joonaskin meinaa, mutta sitä en minä ikänä
usko... Köyhä! Millä se komiain korvalle, sellaisten kuin Kuppilan
Iikka ja Tammiston Samppa? -- Noo, johan sekin nyt mies miehenänsä
menee ja sanotaan, että sillä on rahaakin neljä tuhatta markkaa. Mutta
pian se raha on mennyt, kuin ei ole taloa niin kun tälläkin Kuppilan
Iikalla ... puoli manttaalia, lapsi! -- Se on jo koto se, johon sopii
emännäksi mennä. Kyllähän Kuppilas on Miinakin, tytär-Miina, mutta sen
isäntä suoraa rahalla, kun on kyllä sitä". -- Saaraleena levitti
käsiänsä. "Sen vain sanon sulle: 'valitse parahin puska, kun on kyllä
valikoiman varaa!' -- No Maija on kisalla? Se on tietty, missäs kauha
on muualla kun padas. On sekin laitaa, kun piikaleppana on kisalla ja
tyttären täytyy olla kotona. -- Mutta sellaisiahan ne ovat tämän
aikaiset piiat. En minä koskaan lähtenyt, jos tytär kotona oli, e-en!
Sen verran häpyä mulla oli".
Nyt vasta tuli aikaa Johannalle jotain vastata, sillä muori alkoi
kaivaa nuuskarasiaansa.
"En minä halunnutkaan kisalle, käskin Maijan vain mennä, hänen teki
mielensä". Mutta Johanna puhui kuuroille korville, sillä muorin kaikki
aistit olivat kiinnitetyt omiin asioihinsa.
"Noh -- noh -- mitä -- missä -- missä --?" äännähteli hän, kun monista,
kaikenlaisella kamalla täytetyistä taskuistaan etsiskeli tuohista
ystäväänsä, eikä tavannut sitä.
"Mutta -- voi tyrä sekänä! Missä juuttahilla on nuuskatoosani?"
Saaraleenan hätä oli sydämellinen. Uskollinen toveri, lääkäri,
lohduttaja, ruoka ja juoma; kaikkein näiden sijassa on köyhällä
vaimolla nuuskarasia. Nyt pelkäsi Saaraleena sen kadottaneensa.
"Oletteko kadottanut?"
"Älä puhu, lapsikulta! Tulispa siinä vahinko. -- Mutta tu -- tuolla se
pahahenki nyt vihdoinkin on! -- Tule nyt sieltä käsiin, nokkani on
tyhjä kun pesty kastrulli. -- Kas niin, ota nyt vastaan kuonokulta mitä
tässä tarjotaan! Ota Johanna sinäkin, se on oikein kanvertilla
kryydättyä, ja siellä on 'tunkkapöönäkin'".
"Vai on tunkkapöönäkin, mikä se on?"
"Se on ympyräinen niinkuin papu; -- kaiva sormellasi sieltä toosasta,
kyllä sen löydät".
"Ka, niin on; -- sepä on!"
"Mitä sinä siitä Maijasta tykkäät, onko se hyvä piika?"
"En minä hänestä ainakaan mitään moiti".
"Joo'o, mutta kamala se on, kun kisalle menee, eikä tytär".
"Eihän se mitään ole".
Saaraleenan silmät vilistelivät nyt jo viililautasilla ja hän alkoi:
"Teillä on paljo särvintä, mutta eihän ole kummakaan, teillä on hyviä
lehmiä ja hoidetaan hyvin. -- Sisar-Tiina sanoi, että Teereläs on niin
hyvää piimää, ettei koko kyläs semmoista, niinkuin tervaa, niin
toimitti sisar-Tiina. Mä sanoinkin jotta tarvittispa sitä saada
maistaa. -- No Heikki ja Ville ovat tietysti kisalla. Kumma kun eivät
ne jo ole akkoihin sekaantuneet, vaikka en minä tiedä jos ovat jo
yrkämiehinä. Minä niin vähä kuulen ihmisten asioita, en tiedä niin
mitänä -- en mitänä, -- mitäpäs minä tietäsinkään, -- kukapas
tämmöiselle semmoisia puhuisi". Saaraleena huiskutteli ruumistansa ja
näytti tuntevan itsensä hyvin hyljätyksi samalla, kun taas antoi
silmäinsä vilistää pitkin viilipyttyriviä.
"Kukahan huolisi semmoisista juopporateista, kun veljeni ovat".
"Se vasikka elää, joka juo. -- Mutta kuinkas isä vaari jaksaa? Eipä
häntäkään kotona näy". Saaraleena tirkisteli salavihkaan myyrän
silmillään sänkyyn ja taas hyllykaapin päälle jossa oli erillaisia
ruokapyttyjä.
"Makaa". Johanna näytti jo alkavan tuskastua uteliaasen vieraasensa.
"Joo'o, vanhat tarvitsevat lepoa. Kun minäkin menen kylästä mökille,
niin täytyy panna aina vähäksi aikaa levolle sänkyyn. Olen jo ruvennut
väsymään. -- Olisko sinulla Johanna kaljaa? Antaisit mulle vähän juoda,
kurkkuani niin kuivaa".
Johanna otti tuopin pöydältä ja antoi muorin käteen. Kova näytti jano
olevankin, sillä Saaraleena veteli aika siemauksia.
"Uh huh huh, kuinka mä kovin join. Sepä nyt vasta oli hyvää kaljaa,
oikein juhlajuomaa. -- Tuhansia kiitoksia, Johanna-kulta".
"Oliko edes kyllä? Minä menen lisää laskemaan", keskeytti Johanna, kun
sai käteensä tyhjän tuopin.
"Ei ei, sitä oli kyllä. Älä mene ainakaan minua varten laskemaan. Mutta
jos sinulla on piimää, niin pane sitä vähä tuonne leiliini. Täytyy jo
ruveta kotiinpäin hankkimaan". Johanna sai leilin käteensä, ja muori
jatkoi: "Niinkuin äsken sanoin, ota vaan mieheksesi Kuppilan Iikka,
niin et kauppaas kadu!"
Mummo olisi kentiesi vielä jatkanut, mutta hän keskeytyi siitä, että
Maija tuli suurella kiireellä tupaan.
"Lakatkaa jo noista hullutuksistanne!" käski Johanna kun kuuli Maijan
tulevan.
Maija oli hätääntynyt ja palavissaan.
"Voi hyvä Jumala!" hän huusi ovesta tultuaan, "voi Johanna parka, mitä
nyt on tapahtunut! -- voi, voi! Älä nyt sentään kovin pelästy -- --"
Maija istui hohuuttaen penkille. Johanna jäi hämmästyneenä leili
kädessä seisomaan keskilattialle ja Saaraleena repi huivia korvainsa
päältä, että paremmin kuulisi.
"Mitä, mitä on tapahtunut?"
"Ville on tehnyt murhan".
"Murhan!" äännähti Johanna ja leili putosi kädestä lattiaan.
Muori oli kiintynyt tarkastelemaan Maijaa. "Voi armahda, voi armahda,
voi armahda!" huokaili hän ja huiskutteli hartaasti ruumistaan. "Ja
nyt joutuu poikaparka kiinni, voi laupias isä!"
"Ja kenenkä on hän...?" änkytti Johanna kasvoiltaan vaaleana.
Maija mainitsi murhatun nimen.
"Missä on Heikki?"
"Niin, -- Heikkiä on lyöty, häntä tuodaan pian kotiin".
Tämä sanoma Heikistä ei juuri näyttänyt erityisesti Johannaan
vaikuttavan, eikä hän edes kysynyt, kuka oli Heikkiä lyönyt.
Kuvapatsaan tapaisena seisoi hän tuijottaen Maijaan.
"Laupias Jumala!" hän huudahti, "mitähän hirmuja se viina vielä
saattaakaan matkaan tässä kurjassa talossa..." Hän tyrskähti itkuun ja
peitti kasvonsa esiliinallaan.
"Lapsi-parka, kyllä sulla on suruja, mutta pane nyt piimää sinne minun
leiliini, että pääsisin -- ka tuollako se leili onkin, lattiassa? Mitä
varten sinä sen sinne heitit? -- Voi kummaa! Entä ei ole kuitenkaan
mennyt rikki", pani Saaraleena ja tarkasteli vanhaa likaista leiliänsä.
Johanna rupesi nyt kiireesti liikkumaan, ikäänkuin jotain etsien.
"En ehdi, en ehdi nyt, -- oi! tulkaa toiste Saaraleena, niin minä annan
teille piimää, mutta nyt en ehdi, minä menen katsomaan sinne tappelu
paikalle -- --"
"Mutta Johanna! Mitä sinä teet siellä? Heikki tuodaan pian kotiin ja
Ville viedään vankivartijan luo, ja muuten on enin osa jo lähtenyt
sieltä pois", selitti Maija.
"Mutta murhatun tahtoisin nähdä, että oikein veljeni tuntisin. Mitä
Ville sanoi kun kiinni pantiin?"
"Mitä hän sitten sanoi ... kerskaili vaan".
"Ja vielä kerskaili! -- Voi hirmua, kun aavistukseni kävi toteen! --
Miksi juuri pitää minun sukukuntani olla tämmöistä?"
Johanna riensi ulos.
Saaraleena oli myöskin jo pois lähdössä.
"Tuopa nyt vasta on riivattu tuulihattu, kun oli vähällä särkeä hyvän,
Matti vainajan tekemän leilini. Ei Teerelän juopoista olisi ainakaan
ainoakaan kyennyt semmoista sijaan tekemään. Se meidän vainaja olikin
hyvä tekomies; pappilan rouvakin osti kerran kolme hänen tekemäänsä
askia, ja kehui niitä. -- -- -- Tämäpä nyt vasta on konstia, kun
viivyttää ja odotuttaa ihmistä täällä koko päivän, eikä sitten annakaan
piimää, muutama trulli! Lähtee vaan. -- Mutta oma syyni, olisihan minun
pitänyt jo tullessanikin tietää kuinka täällä käy, aina täällä
tapellaan. Täytyy nyt jo mennä, niin kauan kun edes pääsee eheällä
nahalla".
Näin haasteli muori itsekseen, mutta kuitenkin niin kovalla äänellä,
että Maijakin sen taisi kuulla. Sitte alkoi liikata pois.
Maija huokaili vaatteita muuttaessaan ja lähti ulos, luultavasti
lehmiä noutamaan.
Vähän aikaa sen jälkeen heräsi isäntä-ukkokin pitkällisestä unestaan.
Hän oihkasi pari kertaa sängyssään, sillä helteisen ilman vuoksi oli
hyvin palava. Raotti vähän etehitten syrjää, ja äyhkäsi karkealla
äänellä:
"Juotavaa!"
Vastaukseksi ei kuulunut muuta kuin kärpästen surinaa, joista parvi
etehitten avattua lensi julkeasti ukon nenälle.
"Sooh!" pani ukko ja pyyhkäsi pois.
"Onko ketään siellä?" huusi hän ja kurkisteli pitemmälle sängystä.
Ei vastausta kuulunut.
"No ovatko ne hiiden kattilassa joka sorkka?" hän sitten myrisi, ja
alkoi kömpiä lattialle. Asteli pöydän luo ja tirkisteli juotava
tuoppiin joka vielä oli äskeiseltään tyhjänä; se lennätettiin nyt
takapenkille, niin että kaksi rannetta katkesi. Oviloukossa seisoi
vesikorvo. Täytyihän ukon nyt veteen tyytyä, kun ei kuitenkaan
viitsinyt mennä kellarista kaljaa laskemaan. Vaan vesinappo oli poissa.
Väsyttävää oli etsiminen, täytyi ottaa tuon tyhjän puutuopin
takapenkiltä, johon se äsken heitettiin.
"Niinpä sekin vuotaa kun kassi, menivätkö ne vanteet nyt poikki?
Löyhiäpä ne olivatkin!" paneskeli ukko, kun vesi norona juoksi
uurteista lattiaan. Sammutettuaan janonsa, heitti hän tuopin
pöydälle. --
Pihalta rupesi kuulumaan ihmisääniä.
"Ketähän sieltä on tulossa? Lienevätköhän poikia, vai onko Tervahaudan
Juha liikkeellä? -- Onkohan tuolla pullossa vielä viinaa?" Näin
itsekseen haastellen, asteli kaappinsa luo. Vaan tyhjänä oli joka ainoa
pullo. Useammista koki hän kallistaa suuhunsa, jos sattuisi jotain
valumaan, mutta kaikki turhaan.
"Kaikki on tyhjänä, ei niin tippaakaan. -- Taitaa olla parasta, että
menen uudestaan sänkyyn, koska niin rasittaa ja painaa", puheli
kömpiessään vuoteelle. Sitten veti hän esiripun tiukasti kiinni ja
rojahti selälleen puhkuen ja ähkyen.
Rähinätä, jonka ukko sattui pihalta kuulemaan, pitivät Heikin
saattajat. Johanna oli tullut näiden vastaan, vaan palannut siitä
takaisin, kun oli kuullut, että murhattu ja murhaaja olivat jo sieltä
kukin paikoilleen korjatut.
Äänettömänä ja sanaakaan virkkaamatta kulki Johanna rattaiden sivulla,
joissa Heikkiä kotiin kuletettiin.
Heikki makasi rattailla ja vilkasi toisinaan arasti sisartaan, sillä
hän luuli huomaavansa, että tämä liian tarkoin hänen menetyksiään piti
silmällä.
"Kuka sinua on lyönyt?" kysyi Johanna.
Heikki katsahti ilkeästi Johannaan.
"Niemelän Joonas".
Johanna näytti joutuvan hämille.
Heikin olisi tehnyt mieli katsoa Johannan kasvoihin, mutta tämä oli ne
toisaalle kääntänyt.
"Oih!" oihkasi Heikki.
Johanna oli taasen saanut sisällisen riehunsa osaksi asettumaan. Taasen
katseli hän veljeänsä ja pudisti päätänsä.
"Niin kipeä ei hän ole kuin hän tahtoo luulotella, vanha
teeskentelijä", mutisi Johanna.
Kun oli päästy Teerelän pihalle, kannettiin Heikki tupaan.
"Oih, oih!" valitti tämä.
"Oletko tosiaankin niin huono, ettet kykene itse tupaan menemään?"
kysäsi Johanna, ja pieni ilveily näytäikse suun sopissa.
Heikki purasi huultansa, mutta ei vastannut mitään.
Johannan silmät iskivät kiukkua. Hän valmisti kuitenkin sijaa
ovisänkyyn, kun ei tahtonut vieraitten nähden ja kuullen ruveta
paljastamaan veljensä luultua halpamielisyyttä.
"Oih, voih!" pani Heikki kun laskettiin vuoteelle, ja oli vaipuvinaan
kokonaan uuvuksiin.
Peräsängyn esiripun raosta tirkisteli kaksi silmää, ja tirkistelijä
murisi hiljaa itsekseen:
"Mitä onko tuo nyt saanut rykäänsä? Sepä sattui kohdalle!"
Heikin tuojat lähtivät pois ja Johanna pistäysi ulos.
Silloin, yhtä aikaa, tempaistiin molempain vuodetten esivaate syrjään.
Isä ja poika silmäilivät toisiaan.
Kun tätä katselemista oli hetkinen kestänyt, virkkoi isä, ikäänkuin
paremman puheen puutessa:
"Onko sinua lyöty, vai mikä sinun on?"
"On", kuului vähän ajan kuluttua murahtava vastaus.
"Kuka?"
"Tiedättehän, ettei niitä miehiä kasva joka mättäällä, jotka tätä
poikaa lyömään kelpaavat".
"Kuitenkin lie se nyt kuitenki joku ollut, joka siihen on kyennyt!"
"Niemelän Joonas", laski Heikki hammasten välistä. Sitten käänsi
kasvonsa seinään päin, ikäänkuin merkiksi, ettei hän enään halunnut
jatkaa puhetta siitä aineesta.
Mutta ukolla oli vielä kysyttävää.
"Missä Ville on? Toivoakseni ei hänen ole asiat yhtä huonosti kuin
sinun, sillä hänessä luulen löytyvän kuitenkin miehen vastusta".
"Liiaksikin".
"Mitä sanot?"
"Sanon, että hänessä on miehen vastusta liiaksikin!" Poika matki isänsä
äänen painoa.
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Sitä, että hän istuu vankivartijan luona murhasta".
"Mitä sanoit?!" kiljasi ukko, mutta ylöskavahtaminen sängystä sekä
hämmästys kasvoilla merkitsivät, että hän oli oikein kuullut.
Johanna tuli samassa sisään, hänelle huusi ukko vastaan:
"Johanna! Onko totta mitä Heikki sanoo, että Ville on tehnyt murhan?"
"Kuuluupa olevan".
Johannan ääni oli valittava, ja itku, joka jo ulkona oli vuotanut,
puhkesi nyt entistä katkerampana. Tyttö vaipui penkille istumaan.
Saamainsa tietojen nojalla kertoi Johanna isällensä tämän tapauksen
erityis-seikkoja.
Ukko raivosi, riehui kuin hurja hullu, tahtoi musertaa ja rikki raastaa
kaikki mitä saatavilla oli.
"Hevonen kotiin!" hän Johannalle huusi, "minä tahdon mennä Villen luo!"
Johanna lähti vapisten hevosta noutamaan.
"Helvetti, minkälaisia heikkohenkisiä ne ovat, -- kun yhdestä puukon
pistosta heittävät henkensä! -- Ja semmoisten tähden täytyy nuoren
pojan ottaa raudat jalkoihinsa. -- Mutta se onkin mies, joka rautoja
kantaa, eikä se, joka lautoihin pannaan, -- -- -- Oli se sentähden
liian nuori, tuo poika, rautoja helistelemään -- toista olisi, jos ne
minun jaloissani -- minäpä niitä osaisin kantaakin, koska kaksi kertaa
olen jo siinä koulussa ollut. -- -- Minä oikeastaan olen luotukin
linnaa varten, -- minä olen itse tappelumies, minä! Kuka on kuullut
minun milloinkaan aristavan! -- Mutta tuo poika, se saattaa ruveta pian
urajamaan ja sitten kaikki lörppöhuulet häntä äikistelemään! -- Mutta
sitä en minä kärsi, en! Ennen tahdon mennä poikani kanssa Siperiaan!"
Näin raivosi ukko ja viskoi kaikki eteensä sattuvat huonekalut, ynnä
muut, nurinniskoin.
Poikakin, joka ovisängyssä makasi ja katseli isänsä raivoamista, pysyi
siellä ääneti, sillä vaikka tottunut tuommoiseen, oli tämä raivoaminen
kuitenkin outoa entiseen verraten. Heikki ymmärsi, että se oli -- isän
rakkautta.
"Niinhän mellastatte kuin hullu", Heikki vihdoin virkkoi.
"Kitas kiinni, sinä jäneksen poika, jota jokainen nulikka helposti
kurittamaan kelpaa!"
Heikki kirasi hampaita ja kääntyi muristen seinään.
Johanna tuli tupaan ja ilmoitti tuoneensa hevosen.
"Pane, Johanna, se valjaisiin". Ukon ääni oli lempeä, melkein itkevä.
Tytär loi kummastuneen katseen isäänsä, ja lähti täyttämään tämän
käskyn.
"Löytyyköhän minunkin isässäni ihmisellisiä tunteita, vai mitä merkitsi
tuo ääni?" mietiskeli Johanna asettaessaan hevosta aisoihin.
Tuvassa puuhaili ukko lähtöä. Hän meni vielä, kun jo muuten oli valmis,
kaapin luo, otti sieltä pari tyhjää pulloa, sekä puheli itsekseen:
"Täytyyhän sille viedä edes viinaryyppy lohdutukseksi, mutta näissä
pulloissa ei ole mitään. -- Lieneeköhän sillä Jaakon Kaisalla?
Melkeimpä luulen, ettei sen viina lopu ikänä. Tuolla Kuppilan
syytinkiäijällä sitä varmaan on, se keittää sitä luvallisilla ja
luvattomilla ajoilla. -- Rahaa ei ole kun puolen tuopin hinta, mutta
antakoon toisen puolen velaksi".
Pullot taskuun pistettyään, meni hän ulos.
Sanaakaan Johannalle virkkaamatta, otti ukko suitset käteensä ja istui
rattaille. Pelokkaasti vavahteli hevonen, hänen kosketellessaan
suitsia.
Tomu pölisi kujasta ja peitti paksuun pilveensä ajajan ja hevosen.
Johanna huomasi pullon isänsä lakkarissa ja näki miten tämä kujalta
poikkesi Kuppilan pihaan. Käsittäen helposti, mitä asiaa sinne oli,
pääsi huokaus rinnastaan ja hän puhkesi hiljaa sanomaan:
"Sitä viinaa taas! Kun ei sitä maailmassa olisikaan, niin minunkin
isäni ja veljeni voisivat olla ihmisiä --".