Kisa Remppulan kylän Tanhulassa kiehui jo puolipäivän aikoina
ylimmillään. Kaksi pelimannia istui kisatuvan pöydän päässä, toinen
viulunjousta tuhansin kiemuroin tanssitti ja loihti esiin polskat ja
valssit, mitkä tenhoten nuorison tempasivat kaikki iloiseen pyörivään
hälläkkään. Huiluniekka puhalsi posket pullollaan klarinettia, kohotti
tunnelmaa, lisäsi riemua, antoi hyppelylle repäisevämmän luonteen.
Kauas kuului tämä peli. Kylän kujilla tapasi se kulkijain korvia pannen
jalat tanssitahtia tavottelemaan. Soitto loihti koko kylän täyteen
kisaa. Vanhat kuultelivat kaukaa ja vaelsivat kisamuistoissaan, nuoret
menivät lähelle ja heittäysivät iloisen telmeen pyörteisiin.
Ahkerasti siinä tanssittiin, vuorotellen polskaa ja valssia. Vaan kun
pelimannit rupesivat katrillia soittamaan, silloin tuli toisille
huoahdus-aika, ja tämän kunnia-arvoisen tanssin mestarilliset taitajat
astuivat esiin näyttämään jalka-tempullisia ihmetöitä.
Mutta Remppulan kyläläisillä oli nyt, kun heidän kylässään kisa oli,
muutakin tekemistä, ei vaan tanssia. Tytöt puuhasivat tulisijan
ympärillä, porisuttaen kahvipannuissa mustaa ohrakahvia. Kun keitos oli
valmiiksi saatu, mentiin urkkimaan ja nykkimään kukin tuttujansa
kisatuvasta asuintupaan, missä kestitys toimitettiin. Joku rikkaampi
talontytär jo tarjosi oikein kahvia tutuilleen, mutta se oli ylen
harvinaista.
Tapa vaati että samankyläläiset menivät yhdessä joukossa kisalle.
Sisään tultua mentiin kylän-rinki. Niinpä tehtiin tälläkin kisalla.
Remppulan poikain velvollisuus oli pidättää nyt jokaisen "kyläringin"
paikoilleen seisomaan, ja ne pojista, jotka itsensä jonakin pitivät,
menivät piirin sisään tarjoilemaan tutuille ja tuntemattomille
viinaryypyt. Vaikka tämä tarjoomistapa näin tasapuoliselta näytti, oli
siinäkin tutuilla kuitenkin etusija, sillä niille työnnettiin pullo
useammat kerrat kehoituksella: "No ryyppää paremmin". "Ota hyvä ryyppy,
vähemmästä tuntuu" j.n.e. Ei tuttaville tarjoileminen kuitenkaan vielä
tähänkään loppunut, sillä kaiken päivää kävelivät Remppulan pojat pullo
taskussa ja nyhjäsivät tuo tuostakin yhden ja toisen nurkan taakse,
missä yhä uudelleen ja taas uudelleen uudistettiin: "No ryyppää
paremmin".
Tämän kestitsemisen seuraukset eivät kauan pysyneet salassa, sillä kuta
illemmalle aika kului, sitä jyskyisemmäksi kävi tanssi. Nurkissa
seisojatkin unohtivat taitamattomuutensa ja antautuivat innolla
voimakkaisiin polskan pyörteisiin.
Illan lähestyessä alkoi kisaelämä saada vihdoin juopuneitten
metelöimisestä pelottavan luonteen. Moni nuorimies hyppeli jo
irvillähampain, tapaili pyöriessään kyynäspäillään vihamiestään. Mitään
kiihkoa taltuttavia väliaikoja ei enää pidetty sillä pelimannit olivat
jo juovuksissa ja vetivät yhteen jaksoon kiehtovia polskiaan.
Yht'äkkiä kuului pistoolinlaukaus. Paikalla vedettiin esiin useita
tervapamppuja. Hirveä kiljunta himmensi pelinäänen. Pakokauhu valtasi
tytöt ja osan pojistakin. Pelimannit pakenivat avonaisesta ikkunasta,
hekin. Ikkunain taakse kertyi ulos paennut joukko uteliaana sisään
kurkistelemaan.
Tappelu oli näin alkanut. Useita kylän isännistä oli jo alusta pitäin
määrätty pitämään kisalle poliisivahtia. Ne kokivatkin voimainsa mukaan
eroittaa tappelijoita. Mutta heidän lukunsa oli vähäinen, ja saivatpa
onneansa kiittää, jos eheällä nahalla pääsivät pois temmellyksestä.
Pojat tempoivat tuppiaan, kun eivät muistaneet, että puukot jo
aamupäivällä tarkastuksessa pois korjattiin. Jollekulle oli kuitenkin
onnistunut säilyttää puukkonsa ja niiden kanssa he nyt telmivät, aivan
kuin verenhimoiset pedot, katsomatta keneen sattuu.
Toiset pyllyilivät kimputtain lattialla taistellen käsivoimin, nyrkein
ja jaloin.
Leikki rupesi käymään niin kuumaksi, että useat katsoivat hyväksi
ajoissa poistua, saatuansa kuhmuja ja useassa tapauksessa vertavuotavia
haavoja. Pari urosta kannettiin jo pyörtyneinä ulos, sillä ystävät
huolehtivat, vaikka kuumakin oli, kaatuneet pois jaloista.
Sen verran, mitä tuosta hurjasta riehusta sai selvää, voi huomata,
että Pamppulan- ja Remppulan-kyläiset olivat yksistä puolin
Suhjalan-kyläisiä vastassa.
Kylästä oli vihdoin saatu kokoon miehiä, jotka tappelun kuumimmillaan
ollessa ehtivät paikalle rauhottamaan.
Tästä syystä syntyi tappelunmenossa se käänne, että pojat, jotka
huomasivat heidän tointansa häirittävän, rupesivat kaikin, ikäänkuin
yksistä puolin antamaan selkään kylän järjestysmiehille. Meteli näytti
käyvän yhä sotkuisemmaksi, mutta rauhantekijäin puoli alkoi olla
voitolla, jonka seurauksia sekin oli, että poikia tuon tuostakin
pistettiin porstuaan, ja vieläpä isällisellä kädellä kuritettiin
uppiniskaisimpia. Viime mainitut riehuivat pihalla naisväen keskellä,
koettaen siellä edes huudollaan tuhoja tehdä, ja saaden yltyä vaan
siitä, että naisväki koetti heitä rauhottaa. Piha oli ihmisiä täynnä,
joista osa kirosi ja kiljui, toinen rukoili, pyyteli; tytöt
kehoittelivat kotiin lähtemään.
Erinäistä huomiota tappelun melskeessä herätti eräs varteva
nuorukainen, nimeltään Moonu, kotoisin Pamppulan kylästä.
Raivoisana riehui hän ja pieksi ympärilleen mitä vaan ylettyville
sattui, ei säästänyt muita eikä itseään. Aseet oli häneltä jo kuitenkin
saatu pois ryöstetyiksi niin ettei hän paljailla nyrkeillään, vaikka ne
jykevät olivatkin, saanut kovin suuria aikaan.
Rupesivat tappelijat kuitenkin väsymään, ja rauha luultiin olevan
likellä. Mutta silloin juuri, kun tämä toivo oli toteutumaisillaan,
ajoi Kuppilan Iikka kuormansa pihaan.
Pihassa olijat vetäytyivät seinuksille ja tekivät tulioille laveata
tilaa.
Iikka paukutteli tervapiiskalla oriinsa lautasia ja pakoitti sen suoraa
päätä ryntäämään portaille.
"Teerelän pojat!" huudahdeltiin,
"Näitä vielä tarvittiin! -- Mitä tästä vielä tulee!" suhistiin.
Kuin kissa hiiren niskaan, lensi Ville tappelupaikalle, toiset perässä.
"Hurskus murskus!" Ville huusi, ja hypähti huoneen kynnykseltä puoli
lattiaan.
Suhjalan kyläläisiltä pääsi riemun kiljuva karjunta; vastapuolelta yhtä
lannistumatonna vastattiin. Nekin tappelijoista, jotka jo olivat
vetäytyneet pois, tunkivat nyt uudelleen sisään puoluettaan auttamaan.
Moninkertaisella raivolla uudistui tappelu. Seinät jyskyivät ja paksut
lattiapalkit notkuivat hirveän temmellyksen alla.
Kylästä tuodut rauhantekijätkin sekautuivat osalta tappeluun, sillä
eivätpä mielineet heittää kostamatta iskuja, joita rauhaa rakentaissaan
saivat.
Näin oli petomainen riehunta taas uudessa vauhdissa, kun tieltäpäin
tuli pihaan juosten verevä nuorukainen.
"Täälläpä elämää on; kutka siellä tappelevat?" hän kysyi, seisahtuen
siihen joukkoon, joka tirkisteli ikkunasta tappeluhuoneeseen.
"Niitä on tuvan täydeltä, veljesi Moonukin", vastattiin.
"Saakoon nyt kerrankin köniinsä!" arveli nuorukainen naurussa suin, ja
ryhtyi toisten seurassa huoneeseen kurkistelemaan.
"Katsokaa Moonua!" huudahti joku.
"Voi pöllöä! Pitääköhän mun mennä ottamaan hänet pois sieltä", arveli
vasta tullut.
"Älä, Joonas! -- olisitpa hassu. -- Anna hullutella", huusi joku
tytöistä ja koko joukko yhtyi häneen.
"Älä mene", sanoi muuan mieskin.
Mutta Joonas, -- se oli nuorukaisen nimi -- oli jo menossa sisään.
"En viitsi", sanoi hän, "nähdä, että hän tuolla tavalla pölläilee".
Estelemisen huutoon yhtyivät kaikki tytöt, mutta ilman toivottua
seurausta.
"Antakaa mennä", sanoi taas muuan mies-katsoja, "saadaan nähdä kuinka
hän poikia pöllyttää".
"Mennään ikkunasta katsomaan, mitä hän tekee!"
Joonas seisahtui silmänräpäykseksi kisahuoneen kynnykselle.
Silmäiltyään ympäri huonetta, äkkäsi pian veljensä. Voimakkailla
käsillään alkoi hän miehiä sivuille päin viskoa ja, näin itselleen
tietä raivattuaan, pääsi pian Moonun luokse. Hän tarttui takaa päin
viime mainitun kaulukseen, sanoen:
"Nyt mennään".
Mutta Moonu, joka ei mielinyt veljeänsä seurata, rupesi tekemään
vastarintaa. Kuitenkin näytti Joonas pääsevän voitolle. Ovelle takaisin
ei kuitenkaan ollut niin helppo enää päästä, Joonaskin alkoi saada
paukauksia usealta taholta.
Hänen täytyi heittää, irti Moonun kauluksesta ja ruveta oikein toden
perään pyrkimään pois tappelijain keskeltä.
Rauhan rakentajista ei ollut enään suuria tietoja, toiset olivat
paenneet verissäpäin pois ja toiset sekautuneet itsekin tappeluun. Vaan
apua ei Joonas näyttänyt kaipaavankaan, sillä pian oli hän saanut taas
tiensä auki raivatuksi, ja olisi voinut pistäytyä ulos. Mutta hän ei
tahtonut sittenkään jättää Moonua, vaan tahtoi, hinnalla millä hyvänsä,
viedä tämänkin pois. Moonu oli silloin sekaantunut sarvista yhteen
Teerelän Heikin kanssa.
"Päästäkää irti, surkeat!" Joonas työnsi Heikkiä ja Moonua toisistaan
erilleen. Pian se onnistuikin, ja sitten ovesta ulos pyrkimään. Vaan
tuskin oli hän astunut kynnykselle, pitäen oikealla kädellä kiinni
Moonusta, kun hän vasemmassa käsivarressaan tunsi kipeän pistoksen.
Tämä oli jo liikaa! Salaman sukkeluudella kääntyi Joonas katsomaan
taaksensa, ja ehti paraiksi näkemään miten Teerelän Heikki pisti puukon
taskuunsa.
Junkkari aikoi kadota joukkoon, mutta ei sitä ehtinyt, ennenkuin sai jo
semmoisen paukauksen Joonaan nyrkistä, että tupertui pyörtyneenä
lattiaan seinän viereen. Joonas vaaleni, luuli ensin miehen henkensä
heittäneen, mutta havaitsi kohta, että tämä liikahteli. Juuri silloin
juoksi huoneesta hänen sivutsensa mies huutaen:
"Oi -- oi -- oi! Teerelän Ville löi puukolla -- hän murhasi minun!"
Mies kaatui portaille ja parvi kokoutui hänen ympärilleen; siihen jäi
Joonaskin.
Siunauksia, avuksihuutoja, itkua.
Tappelu oli murhasanoman levittyä laannut.
Nimismieskin saapui paikalle; kuoleva oli jo silloin vetänyt viimeisen
henkäyksensä. Hiljaisuus, jota vähän aikaa takaperin olisi ollut vaikea
mielessäkään kuvitella, vallitsi.
"Onko tullut murha?" kysyi nimismies.
"On", kuului useita vastauksia.
Nimismies astui kiireesti portaille. Hänen muassaan tulleet miehet
seurasivat.
"Kuka on murhaaja?" kysyi hän katseltuaan kuollutta.
Jotain suhistiin, mutta selvää vastausta ei kuulunut.
"Kuka on tehnyt murhan?" Nimismiehen ääni oli nyt jo tiukempi.
Joka taholta kuului epäröivää suhinaa; korvaan sattui useasti nimi:
"Teerelän Ville".
Nimismies tunsi nimen. Tiesi nyt myöskin, kuka oli murhan tekijä.
Varmana tästä ja perustaen kysymyksen kuulemiinsa kuiskauksiin, kysyi
hän:
"No missä hän on?"
"Tuolla porstuassa!" vastattiin useasta suusta, ja jokainen näytti
olevan täydellisesti selvillä, kenestä oli kysymys.
Nimismies astui porstuaan ja viittasi miehilleen, jotka seurasivat
perässä.
Teerelän Ville oli koko ajan seisonut porstuassa, hiljaa tuijottaen
portaille. Vaan kun nimismies astui jalkansa kynnyksen yli, loikkasi
Ville suutupaan ja näytti aikovan paeta avonaisen ikkunan kautta, mutta
useita rivakoita käsiä tarttui samassa hänen niskaansa.
"Mitä minusta tahdotte?" kyseli tuikeasti kiinniotettu, riuhtoen
irralle päästäkseen.
"Hiljaa!" Nimismies oli totinen. Villekin vaikeni. Ruununpalvelija otti
taskustaan parin käsirautoja. Ville vaaleni yhä.
"Tänne kätesi" kuului komento.
"Mitä varten? En minä ole mitään tehnyt!"
"Miksi pakoon aijot sinä kurja, jollei mikään omaatuntoasi paina?"
"Mutta minä en ole syyllinen". Villen ääni oli hätäinen ja värisevä.
Nimismiehen ääni oli vakavan juhlallinen, kun hän lausui, luoden
silmäyksen ympärillä oleviin:
"Se, joka teistä voi sanoa, että tämä on syytön tuohon murhaan,
nostakoon ylös kätensä!"
Jokaisen silmät lensivät uteliaasti ympäri huonetta, vaan yhtäkään
kättä ei näkynyt ilmassa.
Sanaakaan enään lausumatta, otti nimismies Villen kädet ja kytki ne.
Ville ei vastustellut.
"No viekää mihin tahdotte, ei tämä poika pelkää. Mutta murhaa en ole
tehnyt".
Ville koetti saada äänensä röyhkeämmäksi, mutta turhaan; -- se tuli
kuin maan alta, vienosti koleana ja värisevänä.
Nimismies kääntyi poispäin.
Jokaisen huomio oli tähän saakka ollut niin kiintyneenä edellisiin
tapauksiin, että nyt vasta huomattiin Heikki, joka nurkassa voihkasi.
Nimismies astui otsa rypyssä sinne.
"Kuka on sinua lyönyt, -- missä on haavasi?" nimismies uteli.
Heikki käänsi vaivalla itseänsä ja viittasi kädellään Niemelän
Joonaasen, joka sanatonna seisoi taampana.
"Tuo", sanoi lyöty.
Nimismies katsoi osotettuun suuntaan.
"Häh -- mitä -- Joonasko?" hän kysyi ilmeisesti kummastuneena.
"Nii-in".
"Missä on sitten sinun haavasi?"
Heikki osoitti takaraivoaan. Sitä tutkittiin, vaan haavaa ei siellä
ollut; ainoastaan iso kuhmu.
"Kuinka sinäkin, Joonas, teet tämmöisiä töitä ja tuletkaan tämmöisiin
paikkoihin? Sinusta olen luullut toki parempaa".
Sana ei tahtonut kulkea Joonaan suusta, kun hän sitä yritti. Kuitenkin
se vihdoin onnistui niin, että hän selvitti mitä varten oli tullut ja
mitä varten oli Heikkiä lyönyt.
Heikin iskemä haava oli hyvin pieni, mutta se vuosi verta, vaikka sitä
oli koetettu huivilla ympäri sitoa, ja se todisti puhujan puolesta.
Moniaat näkijät todistivat selityksen oikeaksi. Mutta olipa niitäkin,
jotka väittivät Joonaan syyttä tappeluun ryhtyneen. Väittely oli
syntymäisillään, mutta nimismies sen lopetti murinaan.
"Kuinkahan lieneekin", virkkoi nimismies vihdoin, "tämä asia täytyy
tulla tarkemmin tutkituksi. -- Joonas tulkoon vankivartijan luo".
Harmaana kasvoiltaan kuulteli Joonas käskyä. Monen kasvoilla kuvastui
hämmästys, sillä vähimmän kaikista olivat he Joonaan kiinnijoutumista
osanneet aavistaa.
"Pannaanko minut rautoihin?" kysyi Joonas kumealla äänellä, ja astui
nimismiehen eteen.
"Ei vielä ainakaan".
Kysyjä siirtyi näköjään kiitollisena sivulle.
Viimeisten tapausten aikana olivat tappelijat osanneet paeta paikalta
niin tyyni, ettei ollut enää jälellä kuin muutamia. Vaan kun ei
niidenkään päälle kuulunut mitään erinäistä syytöstä, jäivät he
nimismieheltä rauhaan. Tyttöjä sekä kylästä kokoontuneita akkoja ja
ukkoja oli paljon paikalla.
"Kumma ettei täällä ole tehty useampia murhia!" ihmetteli nimismies kun
hänelle kerrottiin tappelusta.
"Kummapa kyllä, mutta pahimmilta saatiin jo päivällä puukot pois, eikä
niitä enää ollut kuin viimeksi tulleilla".
"Eikö kukaan muu saanut puukonhaavoja, kuin Joonas ja murhattu?"
"Saivat kyllä, monet, mutta ne olivat itse niin syyllisiä tappeluun,
että katsoivat kentiesi paremmaksi pitää ne hyvänään, kuin ruveta
ilmoittelemaan".
Nimismies toimitti väen hajalle ja käski jonkun viemään murhatun
leikkaushuoneelle.
Pidätetyitä lähti hän miehineen viemään vankikulettajalle.