Yhdeksännentoista vuosisadan 60-luvulla ei Suhjalan kylässä olevaan
Teerelän taloon päässyt parempaa tietä kuin karjaportin kautta. Ja jos
sattui olemaan sateinen sää, kun piti talossa käydä, oli parhainta jo
portilla suoria housunlahkeet saapasvarsien suojaan, sillä
karjatarhassa vajosi arveluttavan syvälle lokaan. Kun vihdoin oli
päässyt keskipihalle, missä oli kovempi alusta, sopi ruveta pyyhkimään
saappaitaan olkitukolla ja tarkastamaan taloa.
Asuinrivi seisoi vastapäätä porttia, laadultaan tuota aikuisempaa
suomalaista mallia, sittenkuin savupirtit ovat jo maamme pohjoisemmissa
osissa käytännöstä kadonneet. Rakennuksessa oli kummassakin päässä iso
suoja, joista toinen asuintupa ja toinen niin kutsuttu suutupa, eli
käytännöllisemmässä merkityksessä pitohuone; keskellä oli porstua,
johon portailta tultiin, ja tämän vastaisella puolella kamari.
Tupa-rakennuksella, samoin kuin useilla ulkohuoneillakin oli
tuohi-katto, jossa päällimäisenä makasivat paksut malat ja kivet,
tehden vastarintaa tuulelle, joka aina tahtoi mukaansa repiä ja raastaa
tuohensirpaleita. Sadetta vastaan ei maloilla ja kivillä ollut mitään
sanomista, sillä se olisi ollut tuohien asia; mutta ne olivat jo vanhat
ja rikkinäiset, joten vesi sai esteettömästi tippua lävistä ja
halkeamista välikaton multaan.
Ulkorakennuksia oli koko joukko ja jokainen suoja rakennettu ihan
toisista riippumattomaksi tahi erilleen, joten oli saatu kartanoon
melkoinen määrä kapeita solia ja huonekujia, erittäin käytännöllisiä
lasten piilosilla-oloa varten. Muuten sopi lasten, jos vaan uskalsivat,
pistäytyä piiloon huoneisiinkin, sillä niihin oli aivan helppo pääsy,
koska useat olivat ovettomina, ja niissäkin, joissa ovi sattui olemaan,
oli se tavallisesti rempallaan, eikä sopinut kiinni. Tunkio oli
keskellä pihaa ja näytti aikovan venyä aina tuvan rappusiin saakka.
* * * * *
Kevät oli taistelunsa talven kanssa taistellut ja oli voittanut.
Etelä-Pohjanmaan tasangoilla aaltoili viheriäinen tähkämeri, ja tiet,
jotka vielä joku viikko sitten viruivat liassa ja loassa, pölisivät nyt
kuin myllärin takki.
Heluntaipyhät olivat kulumassa ja kukin vietti juhlaa omalla tavallaan,
pääpiirteissä kuitenkin seuraten paikkakunnan yleisiä tapoja.
Kolmantena heluntaipäivänä aikaisin aamulla hääri Teerelän
karjatarhassa kaksi tyttöä; molemmat lypsivät lehmiä ja hyräilivät.
"Menetkö kisalle [tanssiin], Maija?" kysyi toinen tytöistä, noustessaan
ylös lypsämästä ja kaataen maidon erääseen suurempaan astiaan.
Tyttö joka puhui, oli soma, ennemmin pitkä kuin lyhyt, vereväntuore,
kirkassilmäinen; keltaisen ruskeat hiukset roikkuivat pitkinä
palmikkoina aina vyötäisiä alemmaksi. Pukuna punaraitainen hame, tumma
liivi, valkeat paidanhihat ja pieksut.
Tämä oli Teerelän tytär Johanna.
"Olen aikonut mennä, naapurin Kaisa ja Helvi tulevat myös. Tulethan
sinäkin Johanna?" Tämä oli nuori, naurava palvelustyttö.
"Enpähän tiedä -- kukapa tuolla minusta välittäneekään".
Johanna oli istunut toista lehmää lypsämään ja puski päätänsä sen
kupeesen.
"Sinustako välittänee, oh hoh! -- Älä puhu tuollaisia Johanna".
"En tule; olen päättänyt tästälähin pysyä semmoisista kotona".
"Ks, ks, tottahan tuon nyt kissa kuulee, vai kotona pysyä! -- No mitä
varten?"
"Eipä juuri mitään muuta varten, kun toivoisin vaan saavani paremman
rauhan ämmiltä".
"Sinä nyt vasta olet joutava! Mitä nuoren tytön tarvitsee huolia,
vaikka ämmät mitä soittaisivat. -- Hei luulia! Kun vaan pojat tykkää,
niin kyllä ne ämmät sivuhun lykkää". Maija nousi ylös ja, kaadettuansa
maidon kiulustaan isompaan astiaan, pyörähti tanssimaan laulaen:
"Tuloo ne syksyn pimiät yöt
ja poijat on vahtien alla,
kun ämmät on penkillä kontillansa
ja leuka on akkunalla.
Voi kun tuonkin joen yli
olis juoruämmistä silta,
niin siit' olis minun heilallani
kulku joka ilta".
"Sinä nyt vasta olet harakka".
Johanna nauroi, mutta se ei ollut oikein raikasta, jotain synkkää ja
surullista oli siihen sekautunut, jonka vuoksi nauru loppuikin pian.
Maija huomasi tuon ja herkesi tanssimasta sekä istuutui uudestaan
lypsämään. Vähän ajan kuluttua lausui hän Johannaan katsahtaen:
"Mutta ämmäin lorujen tähdenkö sinä, Johanna, olet noin surullinen?
Kylläpä olet hassu!"
Toinen ikäänkuin säpsähti ja puoleksi hymyillen sanoi:
"Enhän minä nyt mitään sure, enkä ole tavallista surullisempi, mutta ei
minulla vaan ole niin iloinen luonto kuin sinulla".
"Kyllähän sitä ehtii vanhanakin murehtia, kun saa juopon miehen ja
muuta sellaista, mutta nuorena pitää olla iloinen kuin kolmen markan
hevonen. Jos sinä Johanna suret sitä, että isäs ja veljes juovat, niin
olet hupsu! -- Mitä sinun tarvitsee heistä huolia. Katsot itsellesi
miehen, joka ei ryyppää".
"Etkö muista vanhaa sanantapaa, ettei mies olekkaan hyllyltä otettava?"
"Muistanpa hyvinkin, mutta pitää katsoa eteensä. Lähde nyt kisalle,
siellä sopii katsella itsellensä heilu, hihi!... Lähdetkö?"
"Sinä olet vasta!" -- Ja Johannakin taas nauroi. Vähän ajan kuluttua
virkkoi:
"Ei minun sovi senkään tähden lähteä, kun isä ja veljeni ovat poissa;
täytyyhän jonkun kotonakin pysyä".
"Pannaan ovi lukkoon. Jos miehet sillä aikaa tulevat, niin menkööt
takaisin kylälle, missä tähänkin asti ovat olleet".
"Sitä en uskalla tehdä. Jos isäni tulee humala-päissään kotiin,
niin --" Johanna pudisti päätänsä. Maija ei enää kehoittanut, sillä hän
ties mitä Johanna tarkoitti, vaikka ei hän lausettaankaan päättänyt.
Kylän kujalta alkoi nyt kuulua kovaa rattaiden pärinää ja juoppojen
kirkuvaa laulua.
Tytöt herkesivät lypsämästä ja kuultelivat.
"Villen ääni", virkkoi Johanna.
"Niin on, ja Heikki myös. Kyllä ne siellä nyt tulevat". Maija katsahti
Johannaan, mutta tämä painoi taas päänsä lehmän kupeesen.
"Kun saisi edes lypsetyksi". Ja Maija alkoi Johannan esimerkkiä
seuraten rivakasti toimeen.
Pian ryntäsi vaahtoava hevonen portista pihaan; se tahtoi kompastua
tarhassa makaaviin puihin ja liekoihin, mutta semmoisissa tapauksissa
tervehtivät suitsenperät oikein tuntuvasti lautasia. Ajajan käsi ohjasi
elukan tallin seinään, johon se, voimatta vauhtiaan hillitä, kurahtaen
töytäsi yhteen myttyyn, vaan työntyi siitä heti vapisten takaisin.
Rattailla istui neljä miestä, jotka hoilasivat ja horjuivat. Jokainen,
joka heidät näki, kummasteli vaan, etteivät vierähtäneet hevosen
jalkoihin tai rattaanpyöriin.
"Helluman pitää, sanoi poika vainaja!" Hän oli Teerelän nuorempi poika
Ville, joka näin huusi, ja läimäytti suitsenohjaksilla hevosen selkään.
Villen vieressä istui hänen vanhempi veljensä Heikki, sekä takaperin
rattailla kaksi vierasta poikaa.
Kaikki kolme alkoivat yrittää rattailta maahan, mutta Ville se istui
vaan ja kuritti hevosta, joka hädissään aikoi kiivetä ylös
tallinseinustaa.
"Älä nyt sitä hevosta niin revi! -- eihän tässä pääse maahankaan".
Heikki pani matkaan kaiken voimansa ja keinonsa, päästäkseen rattailta
pois, mutta se näytti kovin vaikealta.
Vieraat pojat seisoivat jo pihassa ja pilkkasivat Heikin
kykenemättömyyttä.
"Oletpa aika pätkässä, heheh he!"
"Yhtä paljonhan ryypätty on".
"No mene siitä", ja Ville tuuppasi Heikkiä, joka jo istui
rattaanaisalla jalat ulospäin.
Heikki tupsahti maahan.
"Sinäkö lempo sysit!" -- Heikki aikoi nuhdella Villeä, mutta nähtyään,
että pääsi nyt seisomaan, jätti aikomuksensa siihen ja alkoi hieroa
sovintoa jalkainsa kanssa, jotka kumpanenkin olisivat menneet
mieluisasti erihaaroille.
Ville istui vielä rattailla, ja rääkkäsi hevosta. "Ääh, hevonen! --
siinä on huppaa, siinä! -- (tuntuva tempaus suitsista) -- Hei! --
sojaa! -- (lyönti) -- hip! -- ooh! -- (huimaus ohjaksilla) --
sojaa! -- --"
"Anna hevosen olla, pössöö! [Haukkumanimi, joka tarkoittaa samaa kuin:
hullu, tyhmä, hupsu.]
"Etkö ole mielestäsi saanut sitä jo kyllin rääkätä! -- Hellitä paikalla
suitsista!" huusi Johanna tarhasta.
"Siinä on hevonen, -- hei!"
"Kuuletko? -- -- anna olla sen hevosen repimättä!"
Ville ei ottanut tuota kuullakseen, vaan jatkoi yhä samalla tavalla.
Hevonen kompastui vapisten polvilleen, vaan pian täytyi sen nousta
seisomaan.
Heikki oli sillä välin saanut toimeen jalkainsa kanssa semmoisen
sovinnon, että ne, vaikkapa vastahakoisestikin, kulkivat tupaanpäin.
Niin alkoi mies kaahia lahoille portaille, joissa oli siellä täällä
ajan jyrsimiä reikiä, kansilaudat kallistelivat jalan alla, ja oli
niiltä vaarassa pudota portaiden alle. Heikki ei muistanut olla
tarpeeksi varova, siispä olikin seuraus, että hän erään laudan
kallistuessa kaatui.
"Oi!" j.n.e. huudahti hän ja rupesi panettelemaan lautaa, joka ei
ymmärrä paikallaan pysyä.
Vieraat pojat seisoivat pihalla ja nauroivat veljesten touhulle.
"Hoi -- noh! Tu -- tulkaa tupaan -- te harrin penikat!" huusi Heikki,
kun oli taas jalkeille päässyt.
"Kyllä tullaan! Kurk --- kurkku on niin saakelin kuiva kun kuivettuneen
sammakon".
"Hei hurransaa -- hei hurransaa!" -- lauloi Heikki ja meni tupaan.
Yhä kamppaili hevonen Villen käsissä. Johanna ei voinut tuota enään
katsella, vaan tuli juosten paikalle.
"Jätä hevonen minulle ja mene tupaan siitä!"
Johanna tavotteli käteensä ohjaksia hevosen leuan alta.
Hevonen teki äkkinäisen ryntäyksen takaperin; se luuli ehkä, että
Johannakin rupeaa Villelle liittolaiseksi, -- mutta tuon tempauksen
seurauksia oli, että Ville kadotti tasapainonsa ja tipahti rattailta
hevosen jalkoihin. Nyt tuli läsnäolijoille hätä, sillä olisihan hevonen
voinut kostonsa toimittaa, kun mies sen jaloissa kieri. -- Mutta sepä
vetikin vaan takajalkansa likemmäksi päätään ja odotti kärsivällisenä
siksi, että Ville pääsi jalkeille.
"S----na, jos polki mun koipeni mäsäksi!" Ville aikoi taasen tarttua
ohjaksiin, jotka temmellyksessä olivat hänen kädestään kirvonneet.
"Älä ota enään suitsiin, kuulitko Ville! Näethän, että se on jo kyllä
väsyksissä ja pelkää niin että vapisee. Päästä irti!"
Johanna tempoeli suitsia Villeltä.
"Viisaspa se hevonen olikin, kun vältti, ettei polkenut. Tule nyt jo
tupaan ja jätä hevonen siihen", kehoitteli toinen vieraista pojista, ja
tarttui Villen käsivarteen.
"Se on hevonen, se! -- mutta itse minä sen kiinni panen -- mitä ämmät!"
Ville työntäsi sisartaan ja alkoi nyt tamuta riimunvartta seinässä
olevaan renkaaseen.
"Pane vaan, mutta älä rääkkää sitä enää".
Sen sanottuaan meni Johanna takaisin lehmäin luo.
Aikaa voittaen ehtivät pojat pihasta vihdoin tupaankin menemään. Siellä
oli Heikki jo perusteellisen kiroilemisen perästä löytänyt vihdoinkin
kaappinsa avaimet sekä nostanut viinapullon ja tupakkapöntön pöytään.
Villekin meni saman seinäkaapin luo ja kopeloitsi sieltä jotain, mutta
ei näyttänyt löytävän. Hän kynsäsi jo korvansataustaa ja huusi
Heikille, tuijottaen pöydällä olevaa viinapulloa:
"Ethän sinä ole vaan minun pulloani ottanut?"
"Mikä pakko minun on sun pulloas ottaa, kun on kyllä itsellänikin. Hae
paremmin".
"Ihan tuohon paikkaan minä sen panin, ja nyt ei sitä ole siinä. -- --
Kuka on sen vienyt?"
"Isä on sen taitanut ottaa", Heikki sanoi välinpitämättömästi.
Villeä kiukutti asia kovin.
"Jos se äijä-känttyrä on ottanut, niin häneltä kiristän sen ulos,
vaikka kärvennetyn nahan sisältä!"
Toiset ryyppäsivät vaan, eivätkä välittäneet Villen pauhaamisesta
mitään; he tuskin sitä huomasivatkaan, tavallisuutensa vuoksi.
"Tule ryyppäämään ryyppys, älä siinä turhia pauhaa", sanoi Heikki.
"Turhiako? Entä kun olis oma pullos viety, etköhän itse pauhaisi?"
Ville meni ryyppäämään ja hyvää se näytti tekevän hänen pöyhistyneelle
luonnolleen.
Silläaikaa käveli Heikki kaapin luo ja löysi täysinäisen viinapullon
sen ylimmäiseltä lautaselta.
"Tuossahan sun omasi, sinä sokko! -- niinhän sinä haet kuin sokea
vasikka -- heh, ota pullos!"
Ville otti, ja katsellen sitä, sanoi:
"Tämä on minun, mutta mistä sinä sen nyt otit? Olit sen kätkenyt".
"Minulla on muutakin tointa, ei vaan sinun pullojasi piilotella mutta
sinä olet sokko".
"Sanotko että minä olen sokko? Vai sokko, sanoppa se vielä kerran!"
Toinen vieraista pojista sekaantui myöskin nyt asiaan.
"Älkäähän nyt tappelemaan ruvetko te, jotka aina olette olleet rakkaat
veljekset; tuo Ville se pullos ja kaada ryyppyjä".
"Niin kun sanottu, kaada ryyppyjä miehille, äläkä siinä turhista
mölise", kehoitti Heikki.
"Saaman pitää keittoruokaa, mutta itseni mä jonkin hyvästä pidän".
Iloista oli poikain elämä nyt, sen saattaa hyvin ymmärtää. Haasteltiin
tappeluista ja moni-seikkaisista juopporetkistä. Jokainen oli tapellut,
ainakin sanoi tapelleensa, kaikkien niiden miesten kanssa, joista tässä
puhe tuli, ja tietysti voittanut. Nimismies-parkakin oli monasti
pudistettu maahan kuin tyhjä säkki. Luonto ja kurssi nousi näitä
muistellessa.
Johannakin tuli jo tupaan ja rupesi keittopuuhiin. Maija oli lähtenyt
lehmiä viemään.
"Tiedätkö Johanna, missä se äijä lienee?" kysyi Heikki, ottaessaan
hiiltä piippuunsa.
"En sinuakaan tietäisi, jollet siinä olisi".
"Johanna, katso sitä hevosta, seisooko se pihalla!" huusi Ville pöydän
päästä.
"Katso itse!" Johanna meni ulos ja viskasi oven lujasti kiinni.
"Pentele, kun sinä olet..." huusi Ville perään. Vähän ajan kuluttua
jatkoi hän:
"Missähän se isävaari nyt häärää, kun ei tuvalle kuulu, taitaa hänellä
nyt olla hyvä viinapaikka".
"Minä häntä äsken kysyin Johannalta, mutta se ei ollut tietävinään --
viisasteli vain; -- selkäänsä tarvitsis koko kakara", tuumaili Heikki
ja Villekin oli samaa mieltä.
"Ja aikakädestä! On niin kovin olevinansa".
"Häh? Johannaako kurittaa meinaatte, te viinatratin penikat? Mitäs nämä
kädet silloin tekisivät?" kyseli toinen vieraista tylsästi nyrkkejään
katsellen. "Teitä nämä löisivät ... niin vietävästi".
"Mitä sanot?" ihmetteli Heikki, -- "sinäkö tulisit Johannan puolesta?
Ei hän sinun apuasi tarvitsekaan, hänellä on luonto kun korento".
Heikki nauraa virnisti: "Vai meinaat sinä vävyksi! -- Mutta minä
vakuutan, vaikka olenkin sisareni veli, -- että kyllä sinä Paavo-parka
sen naisen kynsissä tarkenet, jos hänet otat".
"Heikki! Pöllö! -- Vieraiden ihmisten kuullen rupeaa sisartansa
panettelemaan!" hätyytti Ville.
"He heh!" nauroi Heikki.
"Leikkiähän on tämä puhe kokomatkan, -- vaikka se on sellaista".
"Sisarenne on ihminen, mutta mitä lienette itse, juopporenttuja", intti
Paavo.
Toiset eivät enään tätä huomanneet. Ville kährästi piippunsa kanssa
takan luona ja Heikki etsiskeli silakanpäitä pöytälaatikosta, sillä
häntä oli ruvennut kovin hiukomaan. Kun niitä löytyi, ryntäsivät kaikki
kaukalolle, mutta Paavon silmät alkoivat painua umpeen.
Porstuasta alkoi kuulua epätasaista kävelemistä ja kummallista mölinää.
Pojat lakkasivat puremasta ja muljottivat himmeillä silmillään ovea
kohti: se avautui ja sisään astui omituinen naurettava ryhmä. Johanna
ja Maija tulivat, yht'aikaa vetäen ja kantaen pahoin juopunutta miestä,
jonka omilla jaloilla ei tässä tilaisuudessa näyttänyt olevan mitään
sen suurempaa merkitystä, kun että ne permantoa harrasivat. Miehen
hampaat kirisivät yhteen, ja karkealla kurkkuäänellä puristi hän niiden
välistä kirouksia ja valoja. "Kylläpä se äijä taas on vetänyt
pääntäyden".
"Voi sikaa!"
Näin arvostelivat pojat isäänsä, sillä sehän oli Teerelän Matti, jota
tytöt laahasivat.
"Tulkaa auttamaan, että se saadaan sänkyyn", pyysi Johanna veljiään,
kun turhan kokeen jälkeen huomasi omansa ja Maijan voimat siihen
riittämättömiksi. Pojilla ei kuitenkaan näyttänyt enää olevan kovin
suuria voimavaroja lainattavaksi.
"It-te -- minä -- krr -- ol-en rr -- tap-pelus -- mies! -- --" Niin
karisi ukko, kun tytöt häntä kokivat saada sänkyyn.
"Tule nyt, edes sinä Ville", pyysi Johanna.
"Ompa teillä vähä voimaa", arveli Ville, mutta meni kuitenkin.
"Krr -- Antakaa minun olla -- p--leen (hik) ku -- (hik) -- kuvaaset".
"Älä soita, (hik) kiitä (hik) kun nos -- (hik) tamme sänkyyn -- hik
hik --". Villeäkin rupesi nikottamaan.
"Hornr--" pani ukko, kun vihdoinkin pääsi vuoteelle.
"-- Tuolle ei anna vanhuuskaan mieltä", paneskeli Ville, käydessään
pöytäpenkille istumaan.
Johannan kasvoilla oli katkera ilme.
"Jaakon-Katristako sinä Maija isän löysit?" kysäsi Johanna.
"Niin. Sattui niin sopivasti, -- mutta jos hän kuulee!" epäili Maija
keskeyttäen alotettua kertomustaan.
"Hän nukkuu jo".
"Kun tulin lehmiä viemästä, niin vastaani tuli Tervahaudan Juha, aika
humalassa. Ajattelin kohta, että tuo on ehkä viettänyt yönsä meidän
isännän kanssa, ja niinpä kysyinkin häneltä. -- 'Mitä sanot?' -- kysyi
Juha minulta ja töllötti päälleni ympyriäisillä silmillään. Minä
selitin, että kyselen Teerelän isäntää. 'Jassoo, sitä vanhaa Masaa,
sitä puukkojunkkaria meinaat! -- Noo kyllä se toimellinen mies on, --
mutta juo ja tappelee, niin kuin ... samoin kuin minäkin. Mutta ei se
tätä Jukkaa voita -- --'. Minä kysyin taas, josko hän tietää, missä
Teerelän isäntä nyt on. 'Jaa'a, yhdessä on ryypätty koko yö; sillä
Teerelän vanhalla Masalla oli kovasti viinaa, ja Jaakon-Katrilla
-- -- --.' Jassoo, minä sanoin, hän on sitten Jaakon-Katrissa. Minä jätin
Juhan siihen loruamaan ja menin Jaakon-Katriin. -- Isäntä oli juuri
hankkeessa kotiin lähteä, vaikka ei se olisi voinut yksin päästä. Minä
otin käsikynkkään ja niin tultiin tänttäränttää".
Miehet olivat jo kaikki uutuneet ja kuorsasivat lujasti. Vieraista
pojista makasi toinen penkillä, ja se, jota oli Paavoksi sanottu, oli
vierähtänyt lattiaan, missä makasi suu vaahdossa.
Heikki nukkui pöydäntakana purematon silakka puoliksi suusta ulkona.
Ville oli pistäytynyt ulos ja istuutunut portaille, siinä muka
vilpoitellakseen. Kun hän oli huomannut, että hevonen oli pois
korjattu, oli siitä Johannalle ensin aika tavalla remunnut ja
haukkunut. Mutta aurinko loimotti kaikessa kuumuudessaan ja vaivutti
miehen rappusille nauttimaan kovin kaivattua helluntailepoa.
Kun Maija meni kisalle jäi Johanna yksin, sukankudin hupulaisena,
tupaan kuultelemaan makaavain kuorsauksia. Synkkä oli nuoren tytön
mieli. Ihana kevätaurinko ei sitä voinut valaista. Isän ja veljien
juoppous painoi lyijyraskaana. Mikään valopilkku ei luvannut
huojennusta. Tulevaisuus sarasti harmaana kuin rankkasateinen
syyspäivä. Kovin oli sukankudinkin yksitoikkoinen toveri. Ehkä ulkona
sentään olis hauskempi. Siellä ei kuorsaus kiusaa eikä tuvan
juopuneista täyttynyt raskas ilma paina...
Villen ohi Johanna hiipii, käy tuvan taustalle, missä nurmi jo on
noussut, keltakukka katselee ja vanha pihlaja lehtiä tekee... Sydän
huojentuu, suu hymyyn käy, kun vaeltava mieliala tulee aurinkoisemmille
maille ja pysähtyy _poikaan_, jota sydämeni ikävöitsee. -- -- --
Iltapuolella pojat heräsivät, ensimmäisenä Ville, siitä, että kärpänen
oli häntä poskelle purrut ja saanut tuskasta parkasemaan. Tultuaan
tuntoonsa, meni tupaan, sai tehdä oikein riihen tappajain työn, ennen
kun toiset edes silmiänsä hieromaan rupesivat. Heikki oli kaikista
uneliain, sillä toiset heräsivät niin paljon ennen, että ehtivät
nauramaan tämän silakalle, jonka häntä yhä oli ulkona hampaista.
Vihdoin hänkin torkosi syljeskelemään, sillä silakka oli jättänyt
suuhun kovin ilkeän maun.
"Mutta mikä päivä nyt oikein on?" oli Heikin ensimmäinen kysymys, kun
oli saanut vedellä huuhdotuksi ilkeän maun suustansa.
"Häh, etkö sinä enää sitäkään muista?" sanoi toinen vieraista pojista,
mutta ei ollut luultavasti itsekään oikein varma asiasta.
"Nythän on heluntain kisapäivä", virkkoi Ville, joka paraiten näytti
olevan tajullaan.
"Niin, niin oikein, heluntai-maanantai -- niin aivan", ääntelivät
toiset ja Ville rupesi taas pulloa tutkimaan.
"Tanhulassa on kisakin", tiesi Paavo.
"Niin, lähdetään sinne!"
"Aika kierua!"
"Hiisi kun me nukuttiin kauan!"
"Ryypätään ensin ja mennään sitte".
"Ka, kun ei Johanna ole mennyt kisalle!" -- ihmetteli Paavo.
"En ole viitsinyt, mitäpäs tuolla".
"Vai mitäkö! -- Ethän ole körttiläiseksi tullut? hehheh!"
"Olisko siitä sinulle jotain haittaa?"
"Aina vähin, he heh!"
"Ei vähääkään".
"Joko tekin riitelette? -- Lähdetään nyt kisalle, kello jo käy viittä".
Tämä Villen ilmoitus pani toiset liikkeelle.
"Johanna, pane meille vähän ruokaa, että saa haukata, ei taitta kovin
pian tulla", kehoitti Heikki. Mutta Johanna heitti vihaisen katseen
veljeensä eikä liikahtanutkaan käskyä täyttääksensä.
"Kuulkaa! Poikain huutoa".
"Ja pärinää!"
Kaikki hörhistivät korviansa. Räiske ja jytinä, jota vallaton
huutaminen säesti, kuului kujalta.
"Ne ajavat pihaan. Lähdetään katsomaan!"
Villen kehoitusta seurasivat kaikki, astellen miehissä tulleita vastaan
ottamaan.
Johannan katse synkistyi ja koneentapaisesti kallistui hän
uuninikkunaan, nähdäksensä hänkin keitä tulossa oli.
"Lompit!"
Niin rähisi toinen vasta tulleista, joita oli kaksi. Komea ori pysähtyi
huohottaen tallin eteen. Huutaja jatkoi:
"Kotonako te vaan? Tulkaa rattaille ja kisalle. Siellä tapellaan.
Meidän kyläläiset tahtovat olla takavoitolla, kun Remppulan ja
Pamppulan kyläläiset ovat yksistä puolin. Ja te vain kotona".
Ajaja käänsi jo hevosensa.
"Mitä sanot? Meidän kyläisetkö selkäänsä ottavat, herra siunatkoon!"
"Niin, niin, lähtekää!"
Teerelän veljekset rupesivat elämään.
"Malmarini! Pannunvarteni! Pistoolini! Puukkoni!" kiljahtelivat
viskaten tuvassa kaikki sikin sokin.
"Mitä -- mitä -- mikä nyt on?" kyseli Johanna kauhistuneena katsellen
veljiensä raivoa.
Veljekset eivät muuta ehtineet, kuin kiroillen etsiä tappeluaseitaan.
"Mikä niitä nyt taas riivaa?" Kysymykseensä vastaustakaan odottamatta
riensi Johanna ulos, missä luuli saavansa asiasta paremman selvän.
Saikin siellä kuulla. Tuli takaisin tupaan.
"Armollinen Jumala", vaikeroitsi hän, -- "minkä kaltaisia villipetoja
te olette! Miksi syöksette tappeluun kuin koirat? -- Pysykää hyvät
ihmiset kotona. Minä aavistan jotain onnettomuutta... Voi, älkää menkö!
-- Ville, sinä, joka olet vielä niin nuorikin, älä mene! -- Heikki --".
"Älä sinä. Voitko sanoa Teerelän poikain ikänä paenneen? -- Irti
minusta, kakara!" melusi Heikki ja kiiruhti ulos.
"Veljeni rakas, pysy kotona ja vältä vaaraa". Johanna piteli
käsivarresta Villeä, joka nyt todellakin näytti kahden vaiheilla
epäröivän.
"Tule joutuun Ville!" kuului Heikin ääni ulkoa.
Ville seisoi. Johannan toivo kasvoi. Hänen äänensä oli rukoilevainen,
kun hän pyysi:
"Ville-kulta, kuule minua enempi kuin Heikkiä, älä mene..."
"Ville pelkää!" kuuluttiin pihalla sanottavan.
"Se on valhe! Pois!" Nuorukainen riuhtasi itsensä sisarensa
pitelemisestä ja syöksi kiroten ulos.
"Mene sitten!" Johanna katkerana huusi, "ja tappele niin, että
kerrankin saisit kylläksesi, verikoira!" Istuutui penkille tuskasta
valittaen.
"Jumala taivaallinen!" hän vaikeroitsi, "kuinka häjyjä ovat nuo
veljeni! Mikä pakko heidän olisi suotta rynnätä tappeluun, johon ei ole
vähääkään syytä? Tuo Heikki se on oikein piru ihmisen haamussa, aina se
houkuttelee Villenkin, joka nytkin olisi jäänyt kotiin ilman hänettä.
Isä kuitenkin nukkuu. Ei suinkaan hänkään muuten olisi saattanut kotiin
jäädä. -- Voi voi tätä meidän koti-elämää! Ei se ole ihme jos ihmiset
siitä niin paljo puhuvat, kun se on tämmöistä". Johanna tyrskähti
itkuun ja jatkoi: "Voi täti, rakas täti! Miksi ette pitänyt minua
luonanne vielä, kun laskitte tänne! Olisin saanut olla tädin luona,
olisin saanut edes arvoni pitää, mutta nyt... Kaikki he juovat kuin
siat ja tämä talo menee ennen pitkää. Ihme oli että se äiti-vainaja sai
tämän pystyssä pysymään. Siihen asti, kun hän eli, tultiin toimeen
joten kuten, vaikka isä joi. Näissä kymmenessä vuodessa kuin äiti on
ollut kuolleena, on talo päivä päivältä yhä hurjemmin kulkenut
perikatoa kohti. Mihin tässä jouduttaneekaan, kun miehet eivät tee
muuta kuin juovat".
Tytön äänekäs vaikerrus lakkasi, mutta sen sijaan vaipui hän painavaan
tylsyyden tilaan.
Johanna oli äitinsä kuoleman jälkeen ollut kasvattina tätinsä luona,
kunnes pääsi ripille pari vuotta takaperin ja tuli kotiin hoitamaan
lankeevaa taloutta. Tällä ajalla oli hän jo saanut monta itkua itkeä,
monta kovaa kokea. Nuoren tytön sieluun vaikutti varsinkin se
katkeroittavasti, että kyläjuoruissa hänet usein seotettiin mukaan, kun
puhuttiin Teerelän talon rappeutuvasta elämästä. Nuori mieli olisi
odottanut lohduttavaa nostattamista, mutta sai usein vain
pahantahtoista painostusta kokea. -- --
Heikki oli jo istunut rattaille, kun Ville tuli tuvasta ja kiroten
selvitti syyn viipymiseensä.
"Mutta mihin ovat joutuneet meidän vieraamme?" kysyi hän.
"Tietysti menivät matkoihinsa", nauroi Siipelän Kalle, Siipelän talon
poika Suhjalan kylästä.
"Minä näytin heille vähän malmin-nuppia, silloin hivuttelivat huonetten
takapuolille", sanoi Kuppilan Iikka, Teerelän naapurin poika.
"Pelkuri-parkoja! Niitä olis pitänyt jo äsken hieroa, kun olivat
tuvassa, mutta kun emme tienneet, että taas ovat välit pahentuneet
pamppulaisten kanssa", paneskeli Teerelän Heikki.
Kaikki olivat nyt sovittautuneet pienelle kärryn-lavalle.
"Hevonen!" karjasi Kuppilan Iikka oriilleen, joka korskuen ja maata
kuopien oli jo kauan levottomasti lähtöä odottanut. Ori hyppäsi pystyyn
ja lähti nuolena kylän lävitse maantielle. Hurja meno pyörrytti
entisestään kohmelossa olevat miehet täyteen humalaan. Kauas kuului
heidän huutonsa. Jykeviä tervapamppuja heiluttivat he ilmassa, niillä
uhaten melkein jokaista vastaan tulevaa.
Ihmiset väistyivät peläten maantieltä ojaan, heikoimmat pelloille
saakka.